tiistai 24. joulukuuta 2013

Luukku 24: kuplivaa elämäniloa

Toivottavasti aattonne on sujunut toivomallanne tavalla. Minä vietän sitä flunssassa, joten alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen piristän omaani ja teidänkin jouluanne kimaltelevan kepeillä, iloisilla ja hattaraisilla operettiesityksillä. Kieltä ei tarvitse ymmärtää, riittää kun imee itseensä sanomaa elämästä nauttimisen tärkeydestä.













Hyvää joulua!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Luukku 23: Feed the World!

Tänään somen musikaalinurkissa on kiertänyt brittiläis-ruotsalais-saksalais-amerikkalaisyhteistyönä tehty Let Them Know It's Christmas Time -cover, jolla kannustetaan lahjoittamaan hyväntekeväisyyteen.


Päästin naurunpyrskäyksen jos toisenkin.

Luukku 22: joulu Wienissä


Paras näkemäni joulukonsertti lienee vuoden 2006 Musical Christmas in Vienna. Nykyään Vereinigte Bühnen Wienin musikaalikonsertit ovat kuulemma melko ankeita, mutta tämä vanha konsepti toimi ja loi ihanasti joulutunnelmaa. Musikaaliguru Caspar Richter oli vielä VBW:n orkesterin johtajana ja musiikki oli taidokkaasti sovitettua. Jossain vaiheessa kapellimestarin päähän käytiin viemässä tonttulakkikin.

Tämä oli viimeisiä kertoja kun olen käynyt stagedoorilla, ja mukaan tarttui Jesper Tydénin nimmari. Yritin kovasti puhua Tydénille ruotsia, mutta saksa oli jo silloin haudannut toisen kotimaisen puhekykyni alleen. Jälkeenpäin valokuvasta totesin, että Tydén ja minä voisimme olla sisarukset, meissä oli molemmissa jotain niin leimallisen pohjoismaista. Tydénillä on todella kaunis ja korville miellyttävä ääni, ja olen harmitellut kun häntä ei viime vuosina ole näkynyt missään isommissa kaupungeissa.




Toinen konsertin ehdoton tähti (ainakin minulle) oli Carin Filipcic, joka on musikaalinäyttelijättäristä mahdollisesti suosikkini. Upea, voimakas ääni, lämpöä ja karismaa säteilevä olemus. Wienin murteella esitetty tragikoominen laulu juuri eronneen naisen jouluttomasta joulusta itketti ja nauratti, ja perinteisemmät joululaulut jättivät mukavan lämpimän tunteen.

Luukku 21: itäsuomalainen Rebecca


Kouvolan Rebecca-produktio oli lähtenyt hitchcockmaiselle dekkarilinjalle, ja pidin sen lavastuksesta, ajanmukaisesta puvustuksesta ja ohjaaja Heikki Timosen näkemyksestä. Pienehkön teatterin intiimiys ja erilaisia seiniä käyttävä avastus loivat jotenkin ahdistavan ja klaustrofobisen tunnelman, joka korosti Minän kokemuksia Manderleyssa ja Maximin suhtautumista sukukartanoonsa. Minulla oli puolet esityksestä sellainen tunne, että aavistuksen aavemaisesti valaistuista ikkunoista kurkistaa ihan kohta sisään joku...

Näyttelijöiden laulutaito ei aivan riittänyt Levayn musiikkiin, mutta näytteleminen ja rooliin sopiva olemus paikkasivat sen. Kati Solehmainen oli herttainen Minä ja Tommi Rantamäki uskottavin tähän mennessä näkemäni Maxim de Winter. Tytti Vänskän Mrs Danvers oli täysin omanlaisensa ja todella kiehtova hahmo: totesimme ystävieni kanssa, että hänessä oli karmiva vivahdus raiteiltaan mennyttä Niskavuoren Hetaa. Danny oli julmetun pelottava.

Harmittaa etten koskaan nähnyt proggista toista kertaa. Rebecca on Kunzen ja Levayn teoksista ehkä vähiten suosikkini, mutta se on joka tapauksessa hyvä musikaali ja sopii kaupunginteattereillekin.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Luukku 20: Kesäyön uni


Tänään vuorossa Szentivánéji álom, kotoisammin Kesäyön unelma. Tässä tapauksessa kyse on Budapestin Operettiteatterin hilpeästä musikaaliversiosta, joka kimaltaa, naurattaa ja vähän ärsyttääkin. Ennen kaikkea tarina on karkkia silmille, mutta samalla Operettiteatteri onnistuu parodioimaan itseään ja tekemään pilkkaa esimerkiksi Mercution pitkästä kuolinkohtauksesta Romeo & Julia -musikaalissa. Osa musiikista on todella tarttuvaa, osa aika kaameaa ja osa siltä väliltä, mutta tarinan adaptaatio toimii ja näyttelijät ovat erinomaisia. Olen harvoin nauranut teatterissa yhtä paljon.

Tässä jouluinen promoesiintyminen Budapestin parlamenttitalossa. Shakespearen näytelmän tuntevat tunnistanevat henkilöt.


torstai 19. joulukuuta 2013

Luukku 19: Mies La Manchasta


Jatketaan ahdistavalla linjalla. Tai oli Man of la Mancha muuten hauska, mutta Aldonzan väkivaltainen, huvittelunhaluisen mieslauman suorittama joukkoraiskaus iloisen Pikku lintunen -nimisen laulun tahtiin jätti epämiellyttävän olon. Huh.

En ennestään tuntenut musikaalista kuin Impossible Dream -laulun, mutta monikerroksinen tarina, kaunis musiikki, tragikoomisuus ja hulluus paljastuivat kiehtovaksi sekoitukseksi. Olen heikkona näytelmiin näytelmien sisällä, ja opettavainen huvinäytelmä Espanjan inkvisition vankilassa sai lähestulkoon jo maratsademaisia piirteitä. Satuimme vieläpä juhlanäytökseen, jossa Don Quijotea esittivät vuorotellen molemmat roolin näyttelijät. Näyttelijä vaihtui usein lennossa, ja oli hauska seurata, millaisia vaihtoja heille oli keksitty. Kerran Don Quijote muistaakseni kurkisti syvälle kaivoon, vajosi sinne pää edellä ja nousi saman tien jälleen ylös toisena näyttelijänä.


Tässä vielä videokooste Magyar Színházin produktiosta. Kuten usein Unkarissa, esitys sisältää myös #tissit.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Luukku 18: Kevään herääminen


Unkarilainen Spring Awakening on ollut niitä harvoja ko. musikaalin non-replicoita maailmalla. Normaalisti näyttelijät ovat ymmärtääkseni koulupuvuissa ja välillä laulavat käsimikrofoneihin. Operettiteatterissa musikaalia esitetään pienellä harjoitusnäyttämöllä, jossa pieni yleisö on hyvin tiiviisti samassa tilassa näyttelijöiden kanssa, ja esitys sisältää kiinnostavan metatason. Se on eräänlainen näytelmä näytelmän sisällä: näyttelijät esittävät koululaisryhmää, joka harjoittelee Spring Awakening -koulunäytelmää. Nykyajan vaatteisiin puetut näyttelijät jakavat yleisön nähden musikaalin roolit keskenään (osa ei selvästi ollut tyytyväinen saamaansa rooliin jne.) ja alkavat sitten harjoitella esitystä. Kohtauksiensa ulkopuolella näyttelijät pysyvät edelleen lavan ympärillä katsomassa opiskelijatovereittensa työtä, joten katsoja näkee sekä koululaisten että heidän Spring Awakening -roolihahmojensa reaktioita. Joskus joku koululainen haluaisi jättää koko homman kesken koska hänen roolihahmonsa teot tuntuvat liian rankoilta, mutta muut pakottavat hänet takaisin harjoitukseen. Aikuisia näyttelevillä koululaisilla on valtaa, mutta toisaalta he joutuvat myös olemaan vihattavina. Ja niin edelleen.
 
Kuva.
 En tiennyt tarinasta juuri mitään etukäteen enkä aina ymmärtänyt tapahtumia, mutta se jotenkin vielä lisäsi musikaalin ahdistavuutta. Vasta joskus toisen näytöksen puolella tajusin, että mustiin lavasteisiin maalatut, katsojia ympäröivät sairaan neonvihreät kuviot ovat itse asiassa sikiöitä. Näytelmä tunkee pienessä tilassa iholle ja vetää katsojan sisäänsä, ja meno on kaukana kiiltävästä Broadway-musikaalista.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Luukku 17: unkarilainen operettisäveltäjä


Jenő Huszka oli unkarilainen operettisäveltäjä, joka on maan rajojen ulkopuolella melko tuntematon. Tosin hän on myös ensimmäinen unkarilainen operettisäveltäjä, jonka teos (Bob herceg, 1902) menestyi myös muualla kuin Unkarissa, mutta sittemmin hän on jäänyt seuraavan sukupolven maanmiestensä Lehárin ja Kálmánin varjoon. Tätä nykyä esitetyin Huszkan opereteista taitaa olla Lili bárónő, mutta tässä säveltäjän muistoksi järjestetyssä gaalassa esitettiin kattava läpileikkaus hänen töistään ja kerrottiin niistä vähemmän tunnetuistakin. Esimerkiksi Gül Baba (1905) kertoo turkkilaisesta, joka tarinan mukaan toi Budapestiin ensimmäiset ruusut ja jonka haudalla edelleen on ruusutarha. Mária főhadnagy (1942) taas kertoo tositarinan naisesta, joka lähti mieheksi naamioituneena rintamalle, kohosi useiden taisteluiden kautta yliluutnantiksi ja onnistui menemään salaa naimisiinkin. Vasta näkyvä raskaus paljasti yliluutnantti Karlin naiseksi ja vei sekä hänet että hänen miehensä vankilaan.

Huszkan musiikki on kaunista ja jotenkin kevyttä, ja pidän siitä tavattomasti. Lili on ylipäätään suosikkejani opereteista. Siitä ilmeisesti on tehty jopa elokuva, mutten ole onnistunut bongaamaan sellaista mistään. Operettiteatterin gaala vyörytti lavalle koko Budapestin parhaat operettilaulajat, hauskoja koreografioita ja siinä sivussa ihan tiukkaa tietoakin.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Luukku 16: Chicago Mansesterissa


Chicago on ensimmäisiä musikaaleja joihin tutustuin ja minulla on siihen nostalgiasuhde, mutta lähinnä vain musiikkiin. Olisi joskus kiinnostavaa nähdä alkuperäisohjaus lavalla, mutta Työviskin oli hyvä paikka aloittaa. Visuaalisuus ammensi melko paljon elokuvasta, mutta ratkaisut toimivat isolla näyttämöllä ja seassa oli paljon omaakin. Esimerkiksi elokuvasta tuttu marionettitoimittajakohta näytti hienolta myös lavalla. Me and My Baby -kohtauksen isot miesvauvat vaipoissaan naurattivat, ja esityksessä oli paljon muutakin vastaavanlaista irrottelua josta pidin. Orkestroinnit olivat paikoin outoja, esimerkiksi todella laahaava lempibiisini My Own Best Friend, mutta ainakin esiintyjät osasivat asiansa. Suosikkejani olivat Satu Silvo (Mama), Jari Ahola (Billy Flynn) ja show'n varastanut Amos Hart, jota taisi esittää Samuli Muje. Tiina Puumalaisen ohjaus oli ihan peruskiva, ei mitään suurta neroutta muttei isompia ongelmiakaan.

Minulle selvisi vasta teatterissa, että Velman on tarkoitus olla jo hieman vanhempi kuin esimerkiksi Catherine Zeta Jones. Paikkojen jumiutumista ja tanssin sujumattomuutta minuuttikaupalla esittelevä Velma tuntui naurattavan keski-ikäistä yleisöä, mutta minusta vitsistä yritettiin jo lypsää liikaa irti ja se alkoi aiheuttaa myötähäpeää. Muuten nuori märkäkorva vs. kehäraakki -asetelma toi mukavasti lisäjännitettä tarinaan verrattuna elokuvaan.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Luukku 15: Suloinen Charity


Sweet Charity on yksi näistä klassikoista, joita en tuntenut sen kummemmin ennen kuin menin katsomaan. Sain tuttavaltani liput ensi-illan perukoille ja huomasin viihtyväni varsin hyvin, vaikka musiikki ja tarina eivät mitään varsinaisesti minulle tehtyjä olekaan. Magyar Színházin lavastus oli hauskan sarjakuvamainen ja muistutti värimaailmaltaan hieman Dick Tracy -elokuvaa ja vanhoja amerikkalaisia Marvel-sarjiksia. Suosikkini oli oikeastaan lavastus, josta parhaiten mieleeni jäi lavalle rakennettu pilvenpiirtäjän hissi. Myös huumeluolan johtajan (mainio Béla Pavletits) hillitön afro ja rintakarvalisäke olivat mieleenpainuva näky.


Oli myös piristävää nähdä musikaali, jonka tanssityttöpäähenkilö ei viettänyt suurinta osaa ajastaan angstaten työelämänsä epäreiluutta. Tanssibaarin tytöt olivat tiivis ystäväpiiri, ja vaikka Charity unelmoikin perheestä ja vakiintumisesta, hän suhtautui työpaikkaansa kuin mihin tahansa muuhunkin, joskin ehkä tietyllä alistuneella näillä mennään -asenteella. Kyseessä ei siis ollut selkeä trooppi kuten langennut nainen tai pyhimysmäinen ilotyttö. Tarina on tragikoominen mutta siitä jäi kummallisen elämänmyönteinen olo.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Luukku 14: Katumme Avenue Q


Avenue Q kuuluu sarjoihin "Ostin lipun kun halvalla sain", "Melkein ymmärsin mitä lavalla sanottiin" ja "Olisinpa aiemmin tiennyt että tämä on näin hyvä". Huumori on räävitöntä, suorasukaista ja hauskassa ristiriidassa herttaisen näköisten nukkehahmojen kanssa. En tiedä, miten systeemi toimi, mutta kummasti jäin aina tuijottamaan näyttelijän sijaan nukkea ja tuntui kuin nukke olisi näytellyt. Näyttelijä vetäytyi silmissäni jotenkin taka-alalle, mutta olen varmasti ollut tietoinen hänenkin näyttelemisestään, koska eihän pelkkä nukke pysty yksin välittämään kaikkea sitä nonverbaalia tietoa. Eihän?

Esityksen unkarinopetusanti oli ilmaisu Görög férfiak márványán (kreikkalaiset miehet marmorissa). Ehdoton suosikkini oli Kuki Mumus eli Trekkie Monster, jonka siellä täällä huutelema "Pornót!"-hihkaisu ("Pornoa!") on meillä sittemmin siirtynyt jonkinlaiseksi hyvin pienen piirin lentäväksi lauseeksi. Oli myös hauska nähdä Zsanett Andrádi eli paikallisen Tanz der Vampiren Sarah hyvin erilaisessa roolissa toisena Bad Idea Bearina.

Tämä täytyy nähdä ehdottomasti joskus uudelleenkin, joskin Centrál Színházin produktio taisi jokin aika sitten lopettaa, harmi kyllä.

Luukku 13: Madame Pompadour


Tällä kertaa piipahdetaan operetin puolelle. Madame Pompadour on itävaltalaisen Leo Fallin operetti 1920-luvulta, ja sen juoni on jopa operetiksi melko romanttisen järjenköyhä. Se myös katosi Operettiteatterin ohjelmistosta yhden kauden jälkeen eikä ollut järin suuri menestys. Osa lauluista ja kohtauksista oli kuitenkin ihan viihdyttäviä ja teatterin operettiosaaminen on luultavasti maailman huipputasoa, joten vika oli lähinnä materiaalissa.

Itse muistan esityksen lähinnä fiktion historian nopeimmasta rakastumisesta: sankari René ja valeasussa oleva Madame Pompadour näkevät toisensa ensimmäistä kertaa, lankeavat toistensa syliin ja juoksevat sitten majatalon kätköihin harrastamaan mitä nyt majatalon kätköissä harrastetaankaan. Koko kohtaamiseen kului yhteensä noin viisi sekuntia eivätkä he sanoneet sen aikana sanaakaan, mikä musiikkiteatterissa on sinänsä kunnioitettava saavutus, jo katseiden kohtaaminen kun yleensä ansaitsee vähintään kolmeminuuttisen dueton. Keskiverto-operetissa siitä sänkyyn kuluu yleensä kolmisen tuntia.

Luukku 12: Monty Pythonia unkariksi


Monty Pythonin huumori unkariksi on melko jännittävä kokemus etenkin sellaiselle, joka ei tiedä ryhmästä kuin nimen. Menin katsomaan Spamalotia sillä asenteella, että lippu on edullinen ja on hauska nähdä jotain uutta. Ja niin totta vie oli. Verbaalisista vitseistä ymmärsin ehkä viidesosan, mutta osaltaan se myös palveli absurdia huumoria viljelevää tarinaa ja lisäsi yhden hämäryyden tason musikaaliin. Opin myös uutta hyödyllistä sanastoa kuten szent kézigranát (pyhä käsikranaatti). Sitä paitsi esitys on niin hyvin tehty että nauroin vatsani kipeäksi. Kahden mustaksi ja pinkiksi pyöveliksi puetun tanssijan herkkä balettiesitys, Sir joka ei ole tässä show'ssa, vielä elävä Fred... Mukavan makaaberia makuuni. Madách-teatteri esittää paljon Andrew Lloyd Webberin musikaaleja, ja niitä oli hyödynnetty railakkaasti Spamalotissa. Esimerkiksi The Song That Goes Like This esitettiin osaksi Phantom of the Operan lavasteissa ja erittäin pimeän ja kalliin metsän puu matki Catsin Old Deuteronomyn poseerausta.

Se harmitti, että unkariksi on mahdoton sekoittaa Englantia (Anglia) ja Suomea (Finnország) toisiinsa, joten suomalaisesta kalallaläpsimislaulusta oli täytynyt tehdä mongolialainen (Mongolia). Yksi laulu kertoo, mitä Arthur ja kumppanit tarvitsevat menestysmusikaalin tekemiseen, ja tässä produktiossa tarvittava ainesosa on joku unkarilainen, jollaiseksi Sir Robin muistaakseni paljastuu.

Unkarissa yleensä käännetään sellaisetkin musikaalien nimet kuin Cats ja Les Misérables jotka muualla jätetään alkuperäiseen asuunsa. Hoksasin juuri, että Spamalotin käsiohjelman kannessa musikaalin nimen mainitaan olevan mahdoton kääntää.

Olen nähnyt Spamalotin Budapestissa nyt kahdesti tai kolmesti, ja joka kerralla olen ymmärtänyt enemmän sanoista. Alan pian mitata kielitaitoani Spamalotin ymmärtämisellä.

torstai 12. joulukuuta 2013

Luukku 11: Helsingin vihreä noita


Kasvoin yli Wicked-innostuksestani jo vuosia sitten, mutta Helsingin kaupunginteatterin produktio vuonna 2010 kiinnosti minua musikaalin ensimmäisenä non-replicana eli tuotantona, jonka ohjausta ja ulkoasua ei ollut kopioitu Broadwaylta. HKT aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita enkä yleensä mene sinne suurin odotuksin, mutta siitä huolimatta tai sen vuoksi Wicked yllätti positiivisesti. Ohjaus toimi, näyttelijät olivat hyviä ja puvustus ja lavastus suurimmaksi osaksi kauniita. Stalinmainen Ozin velho Big Brother -jättisilmineen toi hahmoon lisää sisältöä, ja huumori tuntui vähemmän idioottimaiselta kuin Lontoossa. Elphaban kettutyttömäinen aktivismi ja erilaisuuden tunne kuuluu useimmilla enemmän teini-ikään enkä enää osaa samastua siihen, mutta Maria Ylipää näytteli hyvin. Käännöstä tekemässä oli ollut neljä eri ihmistä ja sen kuuli: osa kappaleista toimi, osa ei, tyyli oli epäyhtenäistä ja teksti hajanainen. Ymmärrän vielä sen, että proosatekstin ja laululyriikat joskus kääntää eri henkilö, mutta mihin tarvittiin vielä kaksi lisäihmistä sovittamaan teksti musiikkiin?

Eniten minua oikeastaan häiritsi ohjaajan ratkaisu näyttää Elphaban ja Glindan suhde yksiselitteisen romanttisena: toisiinsa kietoutunut akrobaattipari For Good -kappaleen taustalla, satunnaisia pusuja, pitkiä katseita... Viesti olisi mennyt vähemmälläkin perille, enkä kaipaisi isoja neonvalonuolia osoittamaan tarinan mahdollisia tulkintoja. Lisäksi olen hieman kyllästynyt kaiken seksualisoimiseen, joten olisin vaihteeksi mielelläni katsonut ystävyydestä kertovaa tarinaa.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Luukku 10: Egerin tähdet


Egri csillagok on unkarilainen musikaali, joka perustuu Géza Gárdonyin klassikkoromaaniin. Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Egerin tähdet. Tarina sijoittuu 1500-luvulle Egerin kaupunkiin, jota ottomaanit piirittävät, kunnes egeriläinen nuorukainen Gergely Bornemissza onnistuu sankarillisesti kukistamaan heidät.

Tämä oli niitä musikaaleja, joissa ensimmäinen näytös on mielenkiintoisempi. Se pohjusti piirityksen syitä ja esitteli joukon ihan mielenkiintoisia hahmoja. Miehiä harjoittelemassa miekkailua keskiaikaisissa kaavuissa, ottomaanihovin loistoa ja niin edelleen. Toinen näytös keskittyi taisteluihin, ja vaikka koreografiat olivat hienoja ja loppuratkaisun iso palava piiritysväline näyttävä, ne eivät aivan jaksaneet kannatella tarinaa niin pitkälle. Eniten pidin lavastuksesta, joka muistutti hieman Sormusten herra -elokuvien estetiikkaa.

Siinä missä suomalaisilla on talvisota, unkarilaisilla on tuhannen vuoden ajalta sotia milloin ketäkin valloittajaa vastaan. Epäilen, että kaikista tärkeimmistä taisteluista on tehty musikaali. Menestynein on István a Király -niminen rockooppera, ja sen päähenkilö Pyhä Tapani lienee muutenkin suosituin historiallisen fiktion aihe Unkarissa.

Luukku 9: Vampyyrit juhlivat Wienissä


Tanz der Vampire juhli kymmentä vuottaan lavalla Wienissä kevättalvella 2007. Teimme kaveriporukan kanssa eeppisen reissun juhlakonsertteja katsomaan ja valloitimme muutenkin Wieniä. Thomas Borchert kreivi von Krolockina oli ehdottomasti parhaimmillaan ja pyöritti seurueemme sukkia oikein urakalla. Mikä ääni! Mikä fiilis! En sitä paitsi tähän päivään mennessä ole Suomen ulkopuolella nähnyt esteettisempää Krolockin rooliasua kuin konsertissa. Teatterihistoriani kauneimpia hetkiä on ollut rokkaava kreivi von Borchert potkaisemassa loppubiisissä Lukas Permania (Alfred) persiille. Tai linnanedustan vampyyrit notkumassa jonossa blues-sovituksen tahtiin.


(Bloggaaja on ollut niin tiiviisti töissä, että luukkujen availu on hieman jälkijunassa. Korvauksena tarjoilen teille uuden ulkoasun. Kiitos ja kunnia bannerista kuuluu Florelle.)

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Luukku 8: Alttaripoikia Unkarissa

 
Näin adventin kunniaksi mennään uskonnollisiin aiheisiin ja amerikkalaiseen Altar Boyz -musikaaliin, jonka näin Budapestissa. Altar Boyz kertoo ohiolaisesta kristillisestä poikabändistä, jonka fiktiiviselle keikalle yleisö pääsee. Matthew, Mark, Luke, eteläamerikkalainen Juan ja juutalainen Abraham kertovat lauluissaan niin bändin synnystä kuin omia elämäntarinoitaankin. Tavoitteena on saada yleisön sielut pelastettua.
 
Näin viitisen vuotta jälkeenpäin muistan ainoastaan huippuhyvän László Sántan (Juan) heittäytymisen elämäntarinasooloonsa, josta ehkä ymmärsin jotakin. Jos musikaalilla on jokin suurempikin sanoma, niin se ei minulle auennut, mutta kohtaukset olivat hauskoja ja ysärillä kasvanut arvostaa poikabändeille irvailua. Satiiri saattoi suuntautua myös uskontoon, ja varmasti amerikkalainen julkkisevankelistaperinnekin sai osansa. Kokonaisuus oli kuitenkin kepeä ja hauska ja sopi vähemmän uskonnollisellekin, ja yllättäen jokaisella alttaripojulla oli omat teinityttöfaninsa.
 
Tässä vielä esityksen olemuksen aika hyvin tiivistävä musiikkivideo:
 
 
(Rooleissa tuplamiehitys, siksi poikia on paikoin enemmän kuin viisi.)

lauantai 7. joulukuuta 2013

Luukku 7: Lepakkomakkaraa

Seitsemännen päivän luukusta hyökkää Nosferatu, vuoden 2009 Teekkarispeksi. Vampyyritarinoiden ystävänä arvostan sellaisten hyvin tehtyä parodiaa, etenkin kun samalla osa parodiasta osui musikaaleihinkin kuten Phantom of the Opera. Ellet ole vielä tutustunut speksien jaloon maailmaan niin suosittelen lämpimästi, tekijät ovat keskimäärin lahjakkaita ja omstartit hulvattomia.


Tässä tarinassa ehdottomat starat olivat kaikkien vampyyrinmetsästäjien kuningas, vaarattomaksi humanistiksi naamioitunut Tohtori ("Veitsenterävän mielen ajatukset laukkaavat usein kymmenen metriä muuta ruumista edellä.") ja tämän makeshift-assistentti Werner. Jos Polanskin Vampyyrintappajat oli parodiaa, niin tämä oli siitä vielä astetta parodiampaa. Nauroin.

Lihakirves heilahtaa,
teemme lepakkomakkaraa!
(sävel: Do You Hear the People Sing)

perjantai 6. joulukuuta 2013

Luukku 6: Kalevalaa koiralaisittain ja Viulunsoittaja

Itsenäisyyspäivän joulukalenteribloggaukseksi valikoitui päivä, jonka vietin Porin teatterissa. Päivällä jalkauduimme ystäväni kanssa lapsosten sekaan katsomaan hulvatonta Koirien Kalevala -näytelmää, josta mieleen jäivät hauskojen näyttelijöiden lisäksi puvut. Kuvassa taustalla näkyvä Louhen karvahattu pääkallosomistein vei pisteet kotiin, ja Väinämöisen rooliasu oli vaikuttavan yksityiskohtainen etenkin alastonkohtauksessa.


Illalla vuorossa oli osin samojen näyttelijöiden Viulunsoittaja katolla. En ollut aiemmin nähnyt musikaalia eikä sen aihepiiri kuulu kiinnostuksenkohteitteni kärkipäähän, mutta produktio oli hyvä. Naivismista vaikutteita ottanut lavastus oli hieno ja mummon vihertävä haamu suorastaan pelotti. Vesa Haltsonen Tevjenä oli illan ehdoton stara. Ohjaus ei ehkä mullistanut teosta, mutta se oli hyvin suunniteltu ja piti katsojan mielenkiinnon yllä.

torstai 5. joulukuuta 2013

Luukku 5: Kaunotar ja Hirviö Helsingissä


Näin Sören Lillkungin ensimmäisen kerran lavalla Disneyn Kaunottaressa ja Hirviössä Helsingin kaupunginteatterissa. Hans Berndtssonin ohjaus oli tuttuun tapaan aika mitäänsanomaton eikä Liisa Ryömän suomennos ihan osunut kohdalleen monessakaan mielessä, mutta näyttelijöistä pidin. Marika Westerling oli aivan ihana Belle, Sören hyvin sympaattinen Hirviö (muistelen jonkun seurueestani ihastuneenkin häneen), ja Risto Kaskilahden kotoutettu huumori kynttelikkönä vaihteeksi vetosi minuun.

Bellen puvut näyttivät lähinnä Tiimarin naamiaisasualesta hankitulta ja vaaleanpunainen mekko riiteli hänen punertavien hiustensa kanssa silmiäsärkevällä tavalla. Hirviön asu oli minusta sen sijaan onnistunut, ei disneymäinen mutta persoonallinen, ja samoin pidin lavastuksesta. Jollain oudolla koulunäytelmämäisellä tavalla produktio oli symppis ja muistelen sitä nostalgialla. Esimerkiksi Be Our Guestin ensemblessa oli kurkku, jolla ei ollut niin minkäänlaista rytmitajua mutta yritystä sitäkin enemmän, kun taas kalatarjotin rokkasi aivan fiiliksissä. Jonkun hummeriasu teki valtaisan vaikutuksen.


Kaunotar ja Hirviö on Robin Hoodin ohella suosikkini Disneyn piirretyistä. Kirjahamsterina arvostan miestä, joka tajuaa lahjoittaa ihailemalleen neidolle kokonaisen kirjaston. (Vähän samaan tapaan kuin Tanz der Vampiren vampyyrikreivi von Krolock kosiskelee tyttöä lahjoittamalla tälle kengät – Seinäjoen produktiossa vieläpä Minna Parikat. Nämä musikaalien dark brooding man -hahmot tajuavat kaltaisteni naisten päälle.) Olen myöhemmin nähnyt musikaalin paikoin varsin omintakeisena produktiona Budapestissa, mutta replicakin olisi kiva joskus kokea livenä.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Luukku 4: Rocky Horroria


Tämä Rocky Horror Show kulki bileiden nimellä, mutta oikeastaan se oli dramatisoitu konserttiversio kaikkine oheistoimintoineen. Paikkana oli jokin vanha teollisuusrakennus Wienin ulkopuolella keskellä puskaa. Oli viihdyttävää katsella, kuinka autonrenkaiden ja kontinjämien keskellä vaaleassa kesäillassa koikkelehti lateksiin ja pitsiin nyöritettyä ihmislihaa vessapaperirullin varustautuneena. Enkä puhu nyt teineistä, vaan seassa oli kaikkea keski-ikäisistä tukevista mieshenkilöistä ja kunnianarvoisista rouvista lähtien. Esiintyjät, taivas tietää ketkä, rokkasivat asianmukaisesti ja Frank N. Furter oli vaikuttava näky punaisessa satiinikorsetissa ja hyvin pienissä satiinipöksyissä.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Luukku 3: Rebecca-muistoja Wienistä



Kolmannessa luukussa piileskelee Rebecca-musikaalin kantaproduktio Wienissä. Rebecca on Michael Kunzen musikaaleista vähiten kiero ja osaksi sen vuoksi hänen musikaaleistaan vähiten suosikkini, mutta se tuntuu uppoavan ns. suureen yleisöön hyvin. Francesca Zambellon ohjaus oli aika peruskauraa ja esimerkiksi Kouvolan teatterissa saatiin tarinasta enemmän irti kuin Wienissä, mutta joka tapauksessa pidin Wienin produktiosta. Näyttelijät olivat hyviä ja lavastus kaunis, ja kunnolliset nais"pahis"hahmot ovat aina plussaa.

Näin Rebeccan Wienissä useammankin kerran, mutta tähän postaukseen oli pakko valita lippu, jossa on Uwe Krögerin nimmari. Siinä on sydänkin ja kaikkea. Uwen tähti on viime vuodet ollut vähän laskussa äänenmenon myötä, mutta sellaiset 20 vuotta Uwe hallitsi saksankielisten maiden Kuumin musikaalinäyttelijä -listoja ja juorulehtiä. Hän on esittänyt jokaista isoa roolia jota tenori vain voi, aina Starlight Expressin Rustysta Phantomiin. Osa rooleista on ollut varta vasten hänelle kirjoitettuja. En ole fani enkä yleensä harrasta nimmareitakaan, mutta Uwe on hilpeä ilmiö ja todenpuhuakseni myös todella ammattitaitoinen musikaalinäyttelijä.


Ja kyllä, siihen aikaan Raimund Theaterissa pääsi seisomapaikalle 2,50 eurolla. Seisomista enemmän haittasivat lukuisat teini-ikäiset Uwe-fanit, joiden kirkumisen jäljiltä korvani soivat pari tuntia jälkeenpäin, mutta kokemus oli avartava ja kukkarolle ystävällinen. Fanityttöjen lisäksi tapasin siellä kerran vanhan rouvan, joka vihjaisi että oopperaankin saa seisomapaikkoja jos menee tiettyyn aikaan tietylle ovelle jonottamaan. En koskaan kokeillut, mutta tyylikkäästi pukeutunut herttainen mummeli sikakatsomossa jäi mieleen.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Luukku 2: Hiuslakkaa Helsingissä



Helsingin kaupunginteatterin Hairspray on ensimmäinen Suomessa näkemäni musikaali. Siinä oli omat pikkuvikansa, mutta kaiken kaikkiaan muistelen esitystä lämpimällä nostalgialla. Esitys oli menevä, juonessa yhteiskuntakritiikin yritystä ja lavastus pursui ihania printtejä ja karkkivärejä. Bongasin monet myöhemminkin HKT:lla näkemäni ensemblelaiset jo Hairsprayssa, samoin kuin Mikko Vihman myöhemmin Gastonina käyttämän peruukin. Musikaalimakuni on ainakin nykyään hieman erilainen, mutta musiikki on svengaavaa ja kuuntelen edelleen satunnaisesti Broadwayn levyä.

Luukku 1: Eka kerta

Joulukalenteri! Toisin sanoen esityksiä, joista ei syystä tai toisesta ole tullut blogattua.

Luukun 1 takaa paljastuu kaiken aloittanut Tanz der Vampire.


Jos leffoja ei lasketa, eka kertani musikaalia katsomassa oli Tanz der Vampire Hampurissa. Paikkana oli Theater Neue Flora, vaatimaton 2000-paikkainen teatteri, jonka näyttämö oli jotakuinkin futiskentän kokoinen. Istuin reunasta katsoen paikalla 11 ja olin ehkä lavan ensimmäisen neljänneksen kohdalla. Mutta voi, se oli hienoa! Lavasteet liukuivat äänettömän sulavasti ohi kuin lumottuina (paineilmatekniikkaa), musiikki täytti maailmani ja Thomas Borchert kuulosti ihan jumalattoman hyvältä von Krolockina. Peilikuvatanssijat olivat niin kaukana että menivät ihan täydestä. Soolotanssijan lateksipintaisten housujen narskahteleva ääni hypyissä muistutti, että tämä ei ole elokuvaa vaan täyttä totta.

Jälkeenpäin ajatellen ohjaus oli aika tönkkö ja monien näytteleminen jäätävän stereotyyppistä, mutta hitot siitä, se oli silloin hienoa. Sittemmin olen myös huomannut viihtyväni pienemmissä teattereissa, joissa näyttelijöiden ilmeet näkyvät edes katsomon puoliväliin, mutta aloituksessa oli suuren maailman tyyliä, se on pakko sanoa.


tiistai 26. marraskuuta 2013

Rocky Horror Show – Turun kaupunginteatteri 2013

Aivan aluksi ylistän Turun kaupunginteatterin ohjelmistopolitiikkaa: talon tuontimusikaalit ovat olleet erinomaisen kiinnostavia ja tuoreita valintoja. Myös Rocky Horror Show on varmasti ollut riski, mutta arvostan suuresti sitä, että teatteri ottaa näitä riskejä kuten RHS, Elisabeth, Kesäyön hymyilyä ja Jekyll & Hyde. Kaikesta päätellen se on kannattanut, ja jos ajatellaan kaupunginteattereita, Turussa on ollut minusta keskimäärin ehdottomasti kiinnostavin musikaalikattaus. Toivottavasti sama linja jatkuu teatteritalon remontin jälkeenkin. Resursseja selkeästi on, ja olisi sääli haaskata niitä samoihin ikuisiin Sound of Music -tuotantoihin kuin monessa muussa teatteritalossa.

Kuva © Nana Simelius / Turun kt

Visuaalisesti Rocky Horror Show on näyttävä ja mukavan hullutteleva. Lavastuksen (Jani Uljas) vinkeät yksityiskohdat kuten pakastearkku-Cadillac ja Barbie-häkki viehättivät minua suuresti, ja punaisessa väliverhossa oli ihana vanhan varieteeteatterin tunnelma. Etenkin tanssijoiden puvustus (Tuomas Lampinen) oli mielikuvituksellinen ja hauskan anarkistisen oloinen, ja Janetin pinkki Barbie-look loi mukavaa kontrastia niihin. Vasemman kätensä antanut, Magentan viitta ja Rockyn Borat-henkinen paljettiuikkari jäivät erityisesti mieleen. Pidin myös koreografiasta (Russell Adamson), ja nuoria tanssijoita oli ilo katsella.

Näyttelijävalinnat olivat minusta pääosin onnistuneita. Ei yhtään nappivalintaa, mutta ainakin kaikki osasivat laulaa ja tanssia ja sopivat rooleihinsa ulkoisestikin. Esimerkiksi upea Kirsi Tarvainen Magentana on melko omintakeinen ratkaisu, mutta kaikessa hämmentävyydessään Tarvaisen puumanaishenkinen Magenta kiehtoi minua. Riff Raff on lempihahmoni, ja Miska Kaukonen onnistui olemaan jotenkin sympaattisen pimeä roolissa. Teki mieli antaa hali. Severi Saarisen lutunen Rocky taisi kyllä korjata potin, hilpeää heittäytymistä ja muodollista pätevyyttä oli luultavasti eniten koko porukasta.


Ja sitten se ikävämpi osuus. Ensimmäinen iso ongelma Turussa on huutosakin ja sen myötä yleisön välihuutojen puute. Valtaosa musikaalin vitseistä menettää valtaosan hauskuudestaan, kun mukana ei ole yleisön kommentteja. Osa vitseistä lakkaa aivan täysin toimimasta. Urpo- ja hutsu-huudot eivät auta tässä pitkälle, vaikka esitykseni yleisö niitä innokkaasti huutelikin. Satunnaisella pamahduksella ei ole mitään pointtia, jos joku ei karjaise lavalla lausuttuun "Mikä se oli?" -kysymykseen vastaukseksi "Immenkalvo puhkesi!". Rocky Horror Show'ssa interaktiivisuus on aika lailla koko homman pointti, joten esityksen tekeminen ilman sitä tuntuu järjettömältä. Muistelen teatterin hakeneen keväällä huutosakkilaisia, mutta jos heitä ei ilmaantunut, niin täytyisi sinne jotain porukkaa laittaa huutelemaan rivouksia, vaikka sitten henkilökuntaa. Harmittaa edelleen, että omat hoksottimeni toimivat liian hitaasti, jotta olisin tajunnut hihkaista masentuneelle Frankille katsomon pimeydestä "Hymyileminen saa kivekseni kasvamaan!".

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Ylipäätään Marika Vapaavuoren ohjauksesta jäi puuttumaan riehakas överiys, eroottisuus ja absurdius, joita ilman musikaalista putoaa pohja. RHS on esimerkiksi viimeinen musikaali, jossa odottaisin näkeväni loppubiisin laulamisen sievästi rivissä kasvot yleisöön päin. Olisivat edes maanneet rivissä selällään! Ohjauksessa oli kyllä hauskoja yksityiskohtia kuten Riff Raff elvyttämässä Frankia, mutta niiden ulkopuolella tarina eteni melko yllätyksettömästi ja kokonaisuus jäi laimeaksi. Tuntui että näyttelijät yrittivät liikaa näyttää, kuinka tosi outoja heidän hahmonsa nyt ovatkaan sen sijaan, että olisivat vain olleet outoja.

Kuva © Robert Seger / Turun kt
Koreografia ja pari kässäriin kuuluvaa seksikohtausta olivat eroottisinta mitä lavalla näkyi, mutta esimerkiksi paljasta pintaa ja todellista irrottelua olisi saanut olla paljon, paljon enemmän. Vaikka lavalla vilkkui korsetteja ja pvc:tä, puvustus oli peittävämpää kuin 50-luvun kokouimapuvut, eikä vaikutelma ollut kovin rohkea. Jos elokuvaversio 40 vuotta sitten onnistui olemaan villi ja vapaa ja kähmimään ja näyttämään tissit, kuinka Suomessa 2010-luvulla ei ole mitään vilahtelun vaaraa? Kaikki haudattu peittojen, hipsterien (sen housumallin siis) ja ihonvärisen trikoon alle. Kuin olisi syönyt purkkaa papereineen. Joskus tuntuu, että suomalaisissa näytelmissä käytetään jokainen liikenevä tilaisuus juoksennella lavalla munasillaan, mutta tässä tapauksessa johonkuhun oli iskenyt uskonpuute. Toisaalta alastomuus ei yleensä ole eroottista, joten kenties kansamme suhtautuu alastomuuteen avoimesti ja hautaa samalla seksikkyyden jonnekin mielensä perukoille. Tai teatterissa tehdään niin. Tai siellä kuvitellaan yleisön tekevän niin. Joka tapauksessa munastaan borateissa kuoriutuva Rocky oli tervetullut härskiyden tuulahdus keskelle muuten siveää menoa.

Toinen ongelma oli, ikävä sanoa, Sami Saikkonen Frank N. Furterina. Ymmärrän miksi hänet on valittu rooliin, koska hän osaa laulaa ja tanssia ja näyttää hyvältä korsetissa, mutten ole ikänäni nähnyt missään yhtä huonoa näyttelijää. Homma onneksi toimii jotenkuten niin kauan kun Frank laulaa ja hänellä on jokin show esitettävänään, minkä vuoksi pidin Frankin monologien tuomisesta esimerkiksi stand upin maailmaan tai terapeutin sohvalle. Dialogit ja yksittäiset repliikit sen sijaan olivat niin latteita, ettei se ollut enää edes kaurismäkeläisen hauskaa. Olisi kiinnostavaa nähdä, olisiko koko esityksen kokonaisvaikutelma parempi Lari Halmeen ollessa Frankina.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Myös musiikin sovitus (Ismo Laakso) oli jokseenkin omituinen: pidin muutamasta jazzahtavasta kohdasta, mutta joskus biisien tunnistaminen oli suorastaan vaikeaa eivätkä musiikki ja teksti oikein osuneet yhteen. Tilannetta ei parantanut Moog Konttisen suomennos, jota on Marika Vapaavuoren mukaan muokattu ja modernisoitu produktiota varten, koska suuri osa alkuperäisistä viittauksista ei sanoisi valtaosalle yleisöä yhtään mitään. Verrattuna Seinäjoen levytykseen vuodelta 1995 teksti onkin melko erilainen. Suomennoksen laulettavuus ja riimit olivat turkulaisten prosessissa kärsineet kovia, eikä sisältökään varsinaisesti tehnyt vaikutusta. Elleivät korvani pettäneet, niin esimerkiksi I'm Going Home -kappaleesta puuttui kokonaan korttipeliviittaus, mikä taas teki korttien sirottelusta katsomoon täysin tarpeetonta. En lopulta kovinkaan paljon harmitellut sitä, että sanoista ei saanut selvää ja musiikki hautasi ne ajoittain alleen. Joko miksaaja ei oikein ollut tehtäviensä tasalla, salin äänentoisto on pahasti remontin tarpeessa tai istuin akustiikaltaan huonolla paikalla.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Lopussa astelin salista ulos turhautuneena ja ärsyyntyneenä kaikesta siitä potentiaalista ja resursseista, joita tässä oli hassattu. Olisin niin kovin halunnut pitää esityksestä ja nähdä ensimmäistä kertaa lavalla sekopäisen kulttiklassikon. En tiedä, tajuaako musikaalia tuntematon, miksi se on niin suosittu. Koko produktio on näyttävyydestään huolimatta kovin hampaaton ja siloiteltu. Rocky Horror Show'n tarina itsessään ei kanna kovin pitkälle, vaan kulttimaine tulee nimenomaan niistä elementeistä, jotka Turussa ovat jääneet pois.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

torstai 14. marraskuuta 2013

Unkarilaista musikaalikulttuuria

Madách Színház. Lämpiöiden sisäseinät ja katto
on kuorrutettu näkemisen arvoisilla maalauksilla.
Budapest on vähävaraisen musikaalifanin mekka. Teattereita on useita, suurin osa sijaitsee aivan keskustassa, liput ovat suorastaan itkettävän halpoja ja esitykset ovat keskimäärin todella hyvin tehtyjä. Pitkänä viikonloppuna on hyvällä tuurilla mahdollista nähdä noin viisi eri musikaalia vaikka suhaisi vain kahden teatterin välillä. Unkarin teatterit ovat Suomen tapaan repertoaariteattereita, eli ohjelmistossa on samanaikaisesti monia teoksia joita esitetään vuorotellen. Etenkin Budapestin teattereille on kuitenkin tyypillistä pitää teoksia ohjelmistossa useampia vuosia niin, että niitä esitetään noin 2-7 esityksen jaksoissa parin kuukauden välein. Esimerkiksi Elisabethilla oli jossain vaiheessa vuoden tai parin tauko, mutta muuten esitys on pyörinyt Budapesti Operettszínházin ohjelmistossa vuodesta 1996 –  ja kerää edelleen täysiä katsomoita.

Operettiteatterin ohella kaupungin toinen suuri musikaaliteatteri on Madách Színház, joka on keskittynyt broadwaymaisempaan ja aavistuksen konservatiivisempaan ohjelmistoon. Disneytä, Andrew Lloyd Webberiä sekä Mamma Mian ja Spamalotin kaltaisia musikaaleja kannattaa hakea sieltä, joskin ohjelmistossa on myös unkarilaisia musikaaleja kuten Anna Karenina. Esimerkiksi Oopperan kummitus ja Cats ovat kuitenkin non-replicoita, eli ne eivät ole kopioita maailmalta vaan ohjaus ja visuaalisuus on suunniteltu uusiksi. Jos haluaa nähdä tunnettuja musikaaleja pienellä twistillä, Madách on hyvä paikka.

Budapesti Operettszínház. Kultaa, punaista plyysiä ja kiehkuroita.
Operettiteatteri taas esittää operettien ohella enemmän kaikenlaista eurooppalaista ja tekee produktionsa usein melko omintakeisella näkemyksellä. Ohjelmistossa pyörii kuitenkin myös mm. Disneyn Kaunotar ja Hirviö, sekin non-replica. Molemmat teatterit tekstittävät esityksensä ainakin jotenkuten, musikaalit englanniksi ja operetit saksaksi. Kansallismielisyys on nousussa Unkarin politiikassa, ja valtiorahoitteinen Operettiteatteri sai hiljattain ukaasin, että 70 prosentin uusista ensi-illoista on oltava unkarilaista alkuperää. Seurauksena operettiensi-iltojen määrä on kasvanut, ja tämän kauden ainoa ulkomaalaisperäinen ensi-ilta taitaa olla ranskalainen Tuulen viemää -musikaali.

Magyar Színház itsenään ja Vampyyrien tanssin
vuokratessa talon.
Muitakin musikaalifanille suositeltavia teattereita Budapestissa toki on. Modernissa Centrál Színházissa on viime vuosina nähty pienimuotoisempia musikaaleja kuten Chicago, Avenue Q ja Stephen Sondheimin A Little Night Music. Hyvin kommarihenkiseltä näyttävä laatikkohökötys Pesti Magyar Színház taas esittää yleensä laadukkaita klassikkoja kuten My Fair Lady, Man of la Mancha ja Sweet Charity. Teatterin seuraava suuri musikaaliensi-ilta tosin on Sondheimin Into the Woods vuonna 2014. Perinteisemmällä Vígszínházilla on suht pysyvästi ohjelmistossaan kaksi unkarilaista koko perheen musikaaliklassikkoa, A padlás (suom. Ullakko) ja Helsingin Svenska Teaternissakin parhaillaan esitettävä A dzsungel könyve (Viidakkokirja).

Kesäaikaan kannattaa ehdottomasti katsastaa Margitinsaaren ulkoilmateatteri, jossa järjestetään vuosittain suuri teatterifestivaali. Ohjelmistossa on musikaaleja, oopperoita, konsertteja ja kaikkea muuta mahdollista. Festivaaliin kuuluvalla Városmajorin lavalla puolestaan näkee pienimuotoisempaa operettia ja puhenäytelmää. Liput ovat unkarilaisittain kalliita, mutta esityksetkin ovat yleensä laadukkaita ja jokaiselle löytyy jotakin.

Margitinsaaren kesäteatteri on rakennettu
kauniin vanhan vesitornin kylkeen.
Suomesta poiketen teatterien ohjelmisto julkaistaan kerrallaan aina vain pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Maakuntateattereissa muistetaan ehkä kertoa, mitä seuraavassa kuussa on mahdollista nähdä lavalla. Tämä hankaloittaa matkailua jonkin verran, mutta Unkarissa harvoin tunnutaan suunnittelevan elämää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Carpe diem ja niin edelleen. Jotkin esitykset ovat ns. bérlet-esityksiä, eli katsomosta suurin osa on varattu kantakorttilaisille, mutta esimerkiksi esityspäivänä todennäköisesti saa jonkin peruutuspaikan jos käy kysymässä.

Maakuntiin!

Győrin kansallisteatteri, sekoitus
betonia ja herkkyyttä.
Myös Budapestin ulkopuolelta löytyy vilkaisun arvoista musiikkiteatterikulttuuria, ja junat ja bussit ovat edullisia. Esimerkiksi Szegedissä on teatterin lisäksi oma suuri ulkoilmafestivaalinsa, jossa mm. Budapestin isot teatterit yleensä koe-esittävät seuraavan kauden musikaalejaan. Itäunkarilainen Miskolc on tunnettu ansiokkaana teatterikaupunkina. Budapest–Wien-junaradan varrella on tunnelmallinen pikkukaupunki nimeltä Győr, jonka teatterin ohjelmistosta löytyy yleensä vähintään yksi musikaali tai operetti. Muita tunnettuja teatterikaupunkeja ovat mm. Székesfehérvár, Pécs, Kecskemét, Sopron ja Veszprém.

Jos ylipäätään olet menossa unkarilaiselle paikkakunnalle, siellä on taatusti jonkin sortin teatteri, kulttuurifestivaali, kulttuurikeskus tai pikaisesti kokoon kyhätty ulkoilmalava. Olen käynyt mitä satunnaisimmissa pikkukaupungeissa ja nähnyt niin kommunistiarkkitehtuurin helmiä kuin 1800-luvun punaista plyysiä ja kultauksiakin. Matkailu todella avartaa.

Näyttelijäpolitiikkaa ja tähtiä

Ääripäitä. Kecskemétin Katona József Színház
ja lisää kultaa ja kiehkuroita. Vastakohtana
pikkukaupungin koulun takapihalle
pystytetty Mustalaisruhtinatar-lava.
Jos nyt kuitenkin palataan Budapestiin ja sikäläiseen starakulttuuriin. Sekä Operettiteatterissa että Madáchissa jokaisessa roolissa vuorottelee tyypillisesti kahdesta kolmeen näyttelijää. Aina välillä joku lähtee roolista kokonaan tai vaihtaa toiseen rooliin ja tilalle tulee joku muu. Esimerkiksi Kata Janza on esittänyt keisarinna Elisabethia vuodesta 1996, ja Kuolemana yhtä pitkään nähty Szilveszter Szabó lopetti vasta tämän vuoden alussa keskittyäkseen muihin rooleihinsa. Operettiteatterin pitkäaikainen yleisöhoukutin, jokaisen unkarilaisäidin unelmavävy Attila Dolhai lopetti hänkin kruununprinssi Rudolfin roolin esittämisen vasta hiljattain ja siirtyi Kuolemaksi. Kata ja Szilveszter ovat perinteisesti olleet Operettiteatterin ns. unelmapari ja hyvin usein vastanäyttelijöinä. Toinen epävirallinen perinne näyttää olevan laittaa Szilveszter ja Attila laulamaan kiihkeää duettoa toistensa kanssa. Jos duettoa ei teoksessa ole, sellainen pyritään siihen kirjoittamaan. Kolmas perinne, jolle olemme kaveripiirissä erityisesti naureskelleet, on Attilan roolihahmon esiintyminen näyttämöllä ilman paitaa, oli teos mikä tahansa. Niinpä Rudolfinkin paita Mayerling-valssissa mystisesti repeytyy pois ja jää roikkumaan nuorukaisen vyötäisille.

Malliesimerkki Neuvostoliiton aikana
rakennetusta kulttuurikeskuksesta.
Käytännössä rooleissa ei yleensä ole ykkös- tai kakkosmiehitystä, vaan kaikki saman roolin esittäjät ovat samalla sijalla hierarkiassa ja esiintyvät sekaisin toistensa kanssa. Isompiin rooleihin toki pyritään laittamaan vähintään yksi yleisömagneettinäyttelijä. Yleensä on mahdotonta arvioida, kuka milloinkin esiintyy, mutta teatterit julkistavat jokaisen esityksen näyttelijälistat etukäteen. Systeemi osaltaan pitää teatteriesitykset elossa vuosikausia, koska erilaisia näyttelijäyhdistelmiä on useita mahdollisia ja jokaisella näyttelijällä on perinteisesti ollut hyvin tilaa kehittää roolihahmosta omanlaisensa tulkinta. Kun erilaisia tulkintoja asettaa vastakkain, esitykseen syntyy runsaasti erilaisia sävyjä ja merkityksiä.

Samalla unkarilaisfaneilla on kuitenkin taipumus suosia jotakuta tiettyä näyttelijää. Kun näyttelijälistat julkistetaan tai niissä tapahtuu muutoksia, netissä käy kiivas lippujen vaihto, osto ja myynti. Henkilökultit elävät vahvoina ja määrittävät katsojakäyttäytymistä, joten etenkin Operettiteatterilla on taipumus tyyppiroolittaa tietty näyttelijä tietynlaisiin rooleihin. Esimerkiksi edellä mainitsemani Attila Dolhai on viimeiset 10-15 vuotta esittänyt romanttisia nuorukaisia, mutta iältään, ääneltään ja olemukseltaan hän alkaa jo kasvaa ulos rooleista kuten Romeo. Suosikin lähtö teoksesta kuitenkin aiheuttaa poikkeuksetta äänekästä protestointia fanien keskuudessa ja katsojalukujen notkahtelua, joten Romeo taitaa edelleen olla tietyissä esityksissä
lähempänä neljääkymmentä ja hänen ystävänsä parikymppisiä.

Osaksi tähtikulttien vuoksi teattereilla on kuitenkin käsittämätön määrä teini-ikäisiä faneja molemmista sukupuolista. Nuoriso käy katsomassa suosikkejaan kaikenlaisissa musikaaleissa ja opereteissa ja saa siinä sivussa melko laajan sivistyksen musiikkiteatterin suhteen. Huonona puolena on, että jos teoksessa ei ole sitä omaa suosikkinäyttelijää, hyvääkään teosta ei välttämättä käydä katsomassa ollenkaan. Budapestissa silti kaikenikäinen väki jonottaa viime hetken lippuja ja istuu täysimmissä esityksissä vaikka katsomon portailla, jos penkkejä ei riitä kaikille (ai mikä paloturvallisuus?).

maanantai 11. marraskuuta 2013

Elisabeth – Budapest 2013

Olen nähnyt Michael Kunzen ja Sylvester Levayn Elisabeth-musikaalin Budapestin Operettszínházissa jokusen kerran aikaisemminkin (blogikirjoitukseni vuodelta 2010), mutta viimeisin oli esiintyjien osalta ehdottomasti paras kokonaisuus. Ohjaus toimii keskimäärin hyvin, ja pidän siitä, miten kohtauksia on linkitetty toisiinsa ja miten siirtymät kohtausten välillä toimivat. Ainoa iso miinus on puuttuva laulu Wenn ich tanzen will, joka on lisätty musikaaliin vasta Unkarin-ensi-illan jälkeen. Käsikirjoituksessa on korostettu Unkarin osuutta keisarinna Elisabethin elämässä ja Elisabethin osuutta Unkarin politiikassa, joten musikaalin muualla nähneet saattavat hämmentyä lisätyn dialogin määrästä. Produktioon on myös lisätty historiallisista salaliittoteorioista ammentava kohtaus, jossa kruununprinssi Rudolf liittoutuu salaa unkarilaisten nationalistien kanssa. Produktio on siis melko erilainen kuin rajan takana Wienissä tällä hetkellä esitettävä (blogikirjoitukseni viime vuodelta), mutta kummassakin on kiinnostavat puolensa.

Budapestissa on lähdetty visuaalisesti melko painajaisenomaiselle linjalle: pyörönäyttämöllä on metallista hitsattuja apokalyptisiä rakennelmia, jotka toimivat milloin palatsina, milloin bordellina. 1990-luvulla Operettiteatterilla oli ikävä taipumus täyttää lava tarpeettoman suurilla kuoroilla, tanssijoilla ja yksityiskohtaisella tarpeistolla, mikä Elisabethissakin häiritsee melko lailla, koska pidän yleensä minimalistisemmasta ja vähemmän realistisesta ulkoasusta. Lavalla on liikaa tavaraa, ja olennaisia henkilöitä on ajoittain hankala löytää ensemblen seasta. Lisäksi puvustus huokuu 90-lukua (Kuolemalla on mm. valkoiset hiihtohousut), eikä vaikutelmaa paranna se, että Kuolemantanssijat näyttävät karanneen Cindy Crawfordin aerobicvideoilta. Nykykatsojalle ysärihenkisyydessä itsessään on tietysti omaa painajaismaista estetiikkaansa.

Prologi tuonpuoleisessa
Olen nähnyt Bernadett Vágón nimiroolissa aiemminkin, mutta silloin hänellä oli vielä korviasärkevä tapa huutaa korkeimmat kohdat laulamisen sijaan. Nyt sekä hänen äänensä, hän itse että hänen tulkintansa olivat kypsyneet, ja hän oli jo uskottavampi vanhanakin keisarinnana. Bernadett on edelleen ihanan tyttömäinen ja voimakastahtoinen nuori Sisi, mutta nyt myös kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen nainen toimii erinomaisesti.

Kuolema (Zsolt Homonnay) ja keisarinna
Samalla Zsolt Homonnayn melko miehekäs ja raamikas Kuolema sopii hyvin hänen kuvittelemakseen. Homonnay on edelleen ehkäpä lähimpänä "minun" Kuolemaani, sellaista miksi hahmon itse kuvittelisin: enigmaattinen, kylmä ja tottunut saamaan haluamansa, mutta samalla ironinen, huumorintajuinen ja pinnan alla kuohahtelevan temperamenttinen. Lisäksi Homonnaylla on persoonallinen ja hieno ääni. Upeimmillaan hän on Kuoleman tärkeimmässä soolossa, jossa mustasukkainen Kuolema keisariparin häissä julistaa viimeisen tanssin kuuluvan vain hänelle. Kuolema mm. kilistää pilkkaavan sivistyneesti lasia jähmettyneiden häävieraiden ja keisari Franz-Josefin kanssa ja lopussa juo morsiusparin maljan. Mahtava ohjausratkaisu, joka sopii hahmolle täydellisesti. Kuoleman melko androgyyniä puvustusta ja maskeerausta ei selvästikään ole tehty Homonnayn malliselle miehelle, joten vaikutelma muistuttaa hetkittäin irvokasta drag queenia, mutta olen onneksi ehtinyt tottua sivuuttamaan sen.

Uusi tuttavuus tässä esityksessä oli Miklós Máté Kerényi, tuttavallisemmin Kiskero, joka aloitti anarkisti Luigi Luchenin esittämisen tänä vuonna. Pisimpään Luchenia esittänyt Tamás Földes ei mielistelevässä setämäisyydessään vetoa minuun ollenkaan, mutta Kiskeron elosalamamainen energia, yleinen pomppivuus ja röyhkeys sopivat Luchenille erinomaisesti. En pidä liian hulluista Lucheneista, ja Kiskeron murhaaja-kertojan terävä-älyinen sarkasmi ja pillifarkkuinen rokkaripoikaolemus tekivät hahmosta vetoavan. Kiskero on teatterin tämänhetkisen johtajan poika, mutta hän on lunastanut paikkansa talossa ihan omilla kyvyillään ja on mm. palkittu koomikkoroolien esittäjä opereteissa. Hauskana kuriositeettina kerrottakoon, että hän on esittänyt vuonna 1996 samassa produktiossa pikku-Rudolfia.

Elisabeth (Bernadett Vágó), Unkarin tuore kuningatar
Toinen tänä vuonna roolissaan aloittanut näyttelijä oli Bori Kállay, joka esittää arkkiherttuatar Sophieta, Elisabethin anoppia. Yhdistän Kállayn operetteihin ja varsin hilpeisiin rooleihin, joten oli hämmentävää katsoa häntä kylmänä ja valtakunnan edun kaiken edelle asettavana Sophiena. En tiedä, yrittikö hän irrottautua mielikuvasta, jonka moni katsoja varmasti jakoi kanssani, sillä hän oli tarpeettomankin tyly ja pelottava Sophie. Yleensä pystyn tuntemaan sympatiaa myös arkkiherttuatarta kohtaan, kun nuorempi polvi ei ymmärrä hänen uhrauksiaan ja toimintansa syitä, mutta nyt Sophie oli vain yksiulotteinen hirviöanoppi ja se harmitti.

 András Máté Gömöri (Rudolf)
ja Zsolt Homonnay (Kuolema)
Ádám Bálint keisari Franz-Josefina on perushyvä, ei liian nössö tai epäkiinnostava muttei kovin paljoa sympatiaakaan herättävä. András Máté Gömöri kruununprinssi Rudolfina teki hänkin hyvää työtä ja oli soveliaan herkän oloinen. Kaikkiaan ensemble osasi asiansa. Istuin puolittain sivuparven alla, mikä ei ollut optimaalinen paikka äänentoiston kannalta, mutta näkymä lavalle oli erinomainen.

Budapestin Elisabethissa on omat kornit ja ysärihenkiset hetkensä, mutta pidän siitä kierosta huumorista ja maailmanloppua odottavasta tunnelmasta, jolla Habsburgien vallan viimeisiä vuosia ja romahdusta kuvataan. Unkarin puolia pitänyt Elisabeth on Unkarissa lähes pyhimys ja saanut siellä ympärilleen kenties isomman kultin kuin missään, mikä näkyy myös musikaalissa. Toisaalta musikaalissa nauretaan juuri tälle myyttien ja jalustalle nostamisen perinteelle, jota myöhemmin on nähty mm. prinsessa Dianan ympärillä. Musikaali ei Budapestissakaan epäröi näyttää Sisin vähemmän mairittelevia puolia, ja kuva rooliaan vastustaneesta keisarinnasta piirtyy hyvin kriittisenä. Silti minusta tuntuu, että katsojat siellä rakastavat keisarinna Elisabethia loppukumarruksissa enemmän kuin missään muualla Euroopassa.

Zsolt Homonnay, hiihtohousut ja Kuolemanenkelit

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Eclipsis.org (suomeksi)

maanantai 14. lokakuuta 2013

Oopperan kummitus Kansallisoopperaan 2015

Kansallisooppera tarttuu 15 vuoden jälkeen taas musikaaliin, tällä kertaa Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Operaan. Ensi-ilta on 4.9.2015.

En suhtaudu Phantomin replica-produktioihin kovinkaan suurella lämmöllä, joten otin erityisen positiivisesti vastaan uutisen uudesta ohjauksesta, koreografiasta ja ulkoasusta. On jo aikakin tuoda 27-vuotiaaseen teokseen uusia näkökulmia, eikä jokaisen kädenliikkeen kopioiminen 1980-luvulta palvele oikein ketään. Olen aiemmin nähnyt Budapestissa non-replican, ja olin itkeä onnesta jo ihan sen vuoksi, että siellä oli tehty asioita toisella tavoin. Radikaalimminkin olisivat voineet lähteä irrottelemaan, mutta Kummitus nahkahousuissa, vähemmän tyhjäpäinen Christine ja ylipäätään järjellisempi ohjaus olivat jo hyvä alku. Toivottavasti ohjaaja Tiina Puumalainen työryhmineen ottaa vielä tuoreemman otteen musikaalista. Kyselin asiasta ja Puumalainen vastasi, ettei toki lähde keksimään pyörää uudelleen mutta pyrkii kuitenkin tarttumaan teokseen kuin maailmanensi-iltaan, aivan kuin kukaan ei aiemmin olisi nähnyt tätä teosta esitettävän lavalla.

Ulkoasu tulee olemaan epookkia mutta kuitenkin erilainen kuin standardiversio. Lavastaja Teppo Järvinen korosti, että hänellä toisaalta enemmän tilaa niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, ja toisaalta talon muu repertoaari rajoittaa lavastuksen mahdollisuuksia. Runsaat resurssit ja hyvä tekniikka tekevät lavastamisesta hänelle nautinnon. Kynttilöitä ja kattokruunu tullaan näkemään, mutta muuta hän ei vielä visioistaan paljastanut. Valaistuksen suunnitteleva Timo Alhanen lupasi valon lisäksi pimeyttä ja väpättäviä varjoja, jotka sopivat goottilaiseen kauhuun mainiosti. Osku Heiskanen nauroi koreografioivansa ison ensemblen ja kuoron lisäksi todennäköisesti myös seiniä. Puvut suunnittelee Marjaana Mutanen. Työryhmä on aiemmin tehnyt yhteistyötä Puhdistus-oopperassa.

Musikaali esitetään englanniksi ja esiintyjiä haetaan sekä Suomesta että kansainvälisesti. Phanien ei siis tarvitse päästä yli suosikkinsa kuulemisesta suomeksi, ja minun ei tarvitse kestää nillitystä siitä, että kaikki musikaalisuomennokset ovat kuitenkin aina automaattisesti perCstä. (Suomen kielen intohimoisena rakastajana olen eri mieltä: suomennos voi olla hyvä, ja siltä toisaalta pitääkin vaatia laatua.)

Uutinen on myös siinä mielessä positiivinen, että Oopperalla on luultavasti Suomen parhaat resurssit tehdä Oopperan kummitus hyvin. Teos vaatii tiettyä näyttävyyttä ja Ooppera pääsee hyödyntämään balettiosaamistaan. Jossain määrinhän Phantom myös parodioi perinteisiä oopperoita ja 1800-luvun tapoja esittää niitä, mutta Puumalaisen mukaan sekin tehdään rakkaudella ja hellyydellä oopperaa kohtaan. Kovin monia oopperalle sopivia musikaaleja maailmasta ei löydy, joten en usko Lilli Paasikiven taloineen lähtevän haastamaan Suomen teattereita ja niiden musikaalivalintoja. En kovin montaa nykymusikaalia osaa Oopperaan kuvitella, ne ovat niin paljon pop-tyylisempiä kuin Phantom ja pari muuta mahdollista.

Suhtaudun tulevaan produktioon positiivisella mielenkiinnolla. Phantom ei ole lempimusikaalejani, mutta osasyynä sille on ollut juuri alkuperäisproduktion jatkuva pikkutarkka kopiointi. Annan siis Tiina Puumalaiselle ja kumppaneille tilaisuuden vakuuttaa minut ja tehdä jotakin ennennäkemätöntä sekä Suomen että maailman mittakaavassa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

The Addams Family – TTT 2013

The Addams Family on aika stereotyyppistä Broadway-viihdettä: höttöinen tarina, pääpaino kevyen sarjan vitseissä ja sitcom-huumorissa, musiikkinumerot tarinasta irrallisia tanssikohtauksia. Se ei välttämättä itsessään ole huono asia, vain täsmälleen päinvastaista kuin mitä minä musikaaleistani haen. The Addams Familyn tosin teki mielenkiintoiseksi tavallisesta poikkeava musta ja paikoin mukavankin kiero huumori. Alatyylivitseistä en välittänyt, mutta osa parisuhde- ja teinihuumorista iski. Musiikkikin oli tyypillistä Broadway-tavaraa, joka toimii mukavasti tanssikohtausten taustana ja sooloissa muttei jää mitenkään päähän tai tee vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Yksittäiset kohtaukset ja vitsit onnistuivat viihdyttämään, mutta kokonaisuus pysyi aika höllästi kasassa etenkin toisessa näytöksessä. Tarina muistutti erilaisista Morsiamen isä -tyyppisistä aineksista koostettua revyyviihdettä, jossa todennäköisesti on jokaiselle jotakin muttei kenellekään mitään erityisen iskevää. Teini-ikäinen isin tyttö tuo kotiin ensimmäisen poikaystävänsä, jonka mahdollisuus saada appivanhempien hyväksyntä on äärimmäisen epävarmaa. Erilaisten perheiden kohtaamisesta revitään huumoria, samoin perheensisäisistä parisuhdekriiseistä. Isä käyttää runsaasti aikaa pikkutyttönsä aikuistumista ihmetellen ja panikoiden. Toisistaan vieraantunut aviopari löytää suhteeseensa uuden kipinän ja jäykkikset relaavat. Ärsyttävä pikkuveli on ärsyttävä. Höperöt vanhat sukulaiset aiheuttavat noloja tilanteita. Kaikki stereotyyppistä ja ennalta-arvattavaa, mutta Addamsien persoonallisuus sentään toi hieman omaa väriään tapahtumiin.


Eniten nautin juuri kohtauksista, joissa Addamsien maailma ja ns. normaalius olivat törmäyskurssilla ja tilannetta katsottiin Addams-näkökulmasta. Parhaimmillaan tällaiset kohtaukset täyttivät tehtävänsä eli haastoivat ajattelemaan, mikä lopulta on normaalia ja kuka sen määrittelee, mutta useimmiten sitä alleviivattiin hieman liikaa. Tarinan perussanoma on vähän naiivi mutta silti usein hyvä muistuttaa mieleen: ei kannata niin miettiä sitä, mitä muut ajattelevat, vaan olla juuri sellainen kuin on.

Kuva @ Teppo Järvinen

Hahmoista teinitytär Wednesday varsijousineen oli suosikkini. Laura Alajääski esitti sympaattista, itsenäiseksi ja päättäväiseksi kasvatettua nuorta naista, josta minun puolestani olisi hyväksi roolimalliksi teinitytöille. Naimisiinmeno vain tuntui melko kaukaa haetulta nykyaikana, ihan poikaystävän esittely vanhemmillekin olisi varmaan toiminut tarinan pohjana. Juha-Matti Koskelan herttainen Lucas olisi jokaisen äidin unelmavävy.

Tyylikäs Eriikka Väliahde Morticiana teki luultavasti illan fyysisimmän roolityön puvussa, jossa liikkuminen näytti vaativan hyviä vatsalihaksia ja tasapainoa. Väliahde on myös porukan paras laulaja. Tarinan kolmas nainen, ahdistunut perheenäiti Alice (Minna Hokkanen) vakuutti myös. Äitien vertaistukituokio punkkulasillisen äärellä jäi mieleeni, koska sen aikana Morticia yhtäkkiä näytti tajuavan että perhana, tuo toinenhan on sittenkin pohjimmiltaan ihan Addams-normaali ihminen. Asetelma ja sen alleviivaamaton käänteisyys naurattivat.

Kuva @ Teppo Järvinen
Puntti Valtonen Gomez-isänä oli herttainen, mutta hänen äänensä ei oikein tahtonut riittää Gomezin lukuisiin lauluihin. Mika Honkanen seipäännielleenä tyranni-isänä oli ihan viihdyttävä tapaus. Mumma (Matti Pussinen-Eloranta) ja Fester (Samuli Muje) huolehtivat varsinaisista comic relief -hetkistä sukkanauhoineen ja kummine projekteineen ja olivat hahmoina aika turhaa täytettä. Jukka Nylund kieroutuneena Pugsley-pikkuveljenä onnistui jotenkin olemaan sympaattinen vähän unohdettuna perheen kuopuksena. Suomen (toiseksi?) pisin mies Sami Eerola oli kuin suoraan haudasta kaivettu hovimestari Lurkki.

Veikkaisin että The Addams Family toimii hyvin pikkujouluviihteenä. Pohjamateriaali ei ole kaksista ja musikaalista olisi helposti saatu parempikin, mutta Työviksen väki osaa asiansa ja on ottanut kässäristä irti sen minkä voi. Piirrossarjamainen, näyttävä ja asianmukaisen goottilaishenkinen lavastus sekä kaunis puvustus tarjoavat katsottavaa tyhjempiinkin hetkiin. Luurankotanssijatkin viehättivät vaikka tuntuivatkin aika irralliselta osalta musikaalia. Lavan takaosassa jammaileva hautausmaabändi sisääntuloineen on hauska idea. Jos ostaa lipun ja haluaa rahoilleen vastinetta, aivot kannattaa jättää narikkaan ja pistää päälle huumorintaju, joka väsyneenä kikattaa huonommillekin vitseille.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Musikaalin virallinen kotisivu

torstai 3. lokakuuta 2013

Tohtori Zivago – Helsingin kaupunginteatteri 2013


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström
Sain tutulta näyttelijältä lipun Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivagon omaisten ennakkoon. Produktio on saattanut olla vielä kypsymisvaiheessa, mutta sitä ei kuitenkaan lavalla juuri huomannut, joten uskaltaudun arvioimaan esitystä aivan valmiina teatterielämyksenä.

En ole lukenut Boris Pasternakin romaania tai nähnyt elokuvia, joten menin teatteriin tarinan suhteen noviisina. Vilkaisin kaiken varalta Wikipediasta juoniselostuksen ennen esitystä, mutta sitä ei olisi tarvittu, koska tarinassa pysyi hyvin kärryillä. Michael Wellerin, Michael Korien ja Amy Powersin musikaali on HKT:lta erinomainen valinta ja teoksena parhaimpia näkemiäni tuoreita musikaaleja. Tarina on ehkä hieman romanttinen makuuni, mutta se piti silti mielenkiintoni yllä, koska romanttisuus ei ollut silkkaa hattaraa ja aivottomuutta, vaan jokaisessa rakkauslaulussa tuntui olevan myös jokin pieni koukku.

Sami Parkkisen suomennos kuulosti olevan keskitason paremmalla puolella: tyyli oli kohdallaan, sisältö vähän diipadaapaa (luultavasti alkutekstin mukaisesti), ei mieleenpainuvia nerouksia mutta suoritti tehtävänsä, nuotit ja tavujen painot olivat kohdillaan. Väärältä tuntuva tyyli on yleensä ollut suurin ongelmani Parkkisen käännöksissä, mutta Tohtori Zivagon tekstit olivat sopivan herkkiä ja kauniita.

Etukäteen lukemani perusteella pelkäsin Juri Zivagon olevan kirkasotsainen ja enkelin hyvyyttä hohtava päähenkilö, mutta mies paljastuikin inhimilliseksi, sympaattiseksi ja aidon tuntuiseksi. Hän on idealisti ja ensi alkuun sinisilmäinen ja vähän pihalla kaikkialla muualla kuin runojensa parissa, muttei liioitellusti. Hän seuraa omatuntoaan mutta voi rikkoa yhteiskunnan normeja vastaankin. Plussaa moraalisääntöjä rikkovista ratkaisuista, joita ei esitetä absoluuttisen negatiivisina tai "korjata" myöhemmin. Tuukka Leppänen on vihdoin päästetty ansaitsemaansa päärooliin, ja hän hoitaa homman kotiin erinomaisesti. Rooli on ilmeisesti kirjoitettu legendaariselle Anthony Warlow'lle, mutten Leppäsen nähtyäni osaa kuvitella häntä yhtä zivagomaiseksi Zivagoksi.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

En ihan hirveästi innostunut Anna Victoria Erikssonista Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hydessa, mutta vara-Larana hän vakuutti sekä äänellään että näyttelemisellään. Lara ei ole sen enempää katuva syntinen kuin pahiskaan, vaan selviytymään tottunut vahva nainen, joka tasapainottaa Zivagon luonnetta mukavasti ja näyttää kaikessa hiljaisuudessa olevan miehelle opiksikin. Hieman harmittelen sitä, etten tälläkään kertaa onnistunut näkemään paljon kehuttua Anna-Maija Tuokkoa lavalla, mutta Erikssonia katseli ja kuunteli ilokseen.

Pasha Antipov alias Strelnikov kiehtoo minua hahmona erityisesti. Tarinan alussa hän on innokas, hieman nörtähtävä ja pohjimmiltaan hyvin mammanpojan oloinen nuorukainen, joka uhkuu näyttämisenhalua ja rakkaudenkaipuuta. Lopussa hän näyttää koulukiusaajalta, jonka kovismaineella hankitut kaverit ovat juuri hylänneet ja joka huomaa, että kaikki se muiden silmille tarkoitettu coolius onkin ollut turhaa. Olisin vain kaivannut Strelnikovin pahisbiisiin lisää potkua, musiikki vaikutti melko hampaattomalta hahmon luonteeseen nähden. Antti Timonen hoiti kyllä hommansa hyvin ja sai hahmoon todella eloa. Lopussa tunsin sympatiaakin miesparkaa kohtaan, osaksi koska hänelläkin oli jossain siellä pohjalla ymmärrettävät motiivit tunteilleen.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Muutkin näyttelijät tekivät hyvää työtä, eikä joukossa näyttänyt olevan heikkoja lenkkejä. Anna-Maija Jalkanen oli symppis rouva Zivago, ja Zivagon naisten duetto oli aiheeltaan virkistävän erilainen (ja kaunis). Esko Roineen kiero lakimies oli sopivan niljakas ja rouva Zivagon perhe herttainen. Kaikkien artikulaatiossa oli vielä toivomisen varaa, mutta osasyynä sanojen epäselvyyteen saattoi olla akustisesti vähemmän optimaalinen paikkani sivussa parven alla.

Tarinan ja henkilöhahmojen monitasoisuus ylipäätään teki minuun vaikutuksen. Kun musikaali pohjautuu Nobel-palkittuun romaaniin, sitä ehkä voi odottaakin, mutta turhan usein henkilöt latistuvat adaptaatioissa. Rakkauslauluja oli ehkä muutama liikaa minun makuuni, mutta seurasin Zivagon, Laran ja Strelnikovin tarinaa silti mielenkiinnolla. Ohjaaja Hans Berndtsson ei lupaillut liikoja kun sanoi tarinassa olevan mustavalkoisuuden sijaan kaikki harmaan sävyt. Romaanin siirto lavalle on muutenkin onnistunut. Tarina etenee, hahmot pysyvät kokonaisina eikä mikään tunnu hutaisten kerrotulta tai aukkoiselta, eikä romaanista ole toisaalta kerrottu orjallisesti kaikkea.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Zivagon Kunnian mies -kappale on sen verran vaikuttava, että olisin jättänyt sen ensimmäisen näytöksen lopetukseksi. Sen jälkeen tullut Kotitalon laulu -kohtaus vaikutti täytekappaleelta eikä mielestäni ollut kovin olennainen tarinan kannalta. Etenkin kun se sisälsi sen pakollisen Pikkupoika Laulaa Liikuttavasti Hennolla Äänellään -osuuden, jolla ei yleensä ole muuta funktiota kuin saada liikuttuneiksi sellaiset ihmiset, jotka liikuttuvat pelkästä lapsen näkemisestä lavalla. Myös kommunistien Järjestelmän riemuvoitto -kappale tuntui vähän munattomalta, mutta muuten musiikki oli todella kaunista. Se ei ehkä jumitu päähän soimaan tai herätä suurta hinkua hankkia levy (jollaista ei ole tehty missään), mutta livenä kunnon orkesterin soittamana sitä kuuntelee mielellään.

Loppukohtauksen ohjaukseen olisin kaivannut jotain hieman erilaista kuin sen perusratkaisun, että koko ensemble laulaa lavalla kasvot yleisöön päin. Kulisseista laulaminen, taustalla olevalla rampilla siluetteina laulaminen... Jotain erilaista, tämän olen nähnyt liian monessa musikaalissa. Ohjauksesta huolimatta loppu sai kyllä kylmät väreet selkäpiihin.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Pakko vielä hehkuttaa Ralf Forsströmin luomaa visuaalista ilmettä. En yleensä ole ollut kovin ihastunut HKT:n lavastus- ja puvustusratkaisuihin, mutta Tohtori Zivagossa oli selvästi panostettu laatuun. Tavaraa ei ollut liikaa, mutta lava ei silti näyttänyt tyhjältä. Mikään ei näyttänyt aaltopahvilta tai Eurokankaan aletrikoolaarista hankitulta, vaan lavasteet olivat tukevia, monikäyttöisiä ja esteettisiä. Puvustus sopi aikaan ja lavasteisiin, vaatteet istuivat kauniisti ja kankaat näyttivät autenttisilta. Kylmän sinertävä ja hopeanharmaa värimaailma miellytti silmääni ja loi hyytävää tunnelmaa Venäjän talveen. Etenkin pidin taustan jykevistä metalliputkista, joita hyödynnettiin valaistuksen (William Iles & Kari Leppälä) avulla kauniisti.

Kokonaisuudessaan siis suositeltava esitys, parasta mitä olen HKT:ssa pitkään aikaan nähnyt.

Linkkejä:
Produktion kotisivu