04 lokakuuta 2020

Mary Poppins – Svenska Teatern 2020

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Olen nähnyt Disneyn Maija Poppasen näyttämöllä kahdesti aiemminkin, nähnyt elokuvan teini-ikäisenä ja lukenut kirjojen ensimmäisen osan, joten tarina on minulle tuttu ja etenkin Maija, ruotsalaisittain Mary Poppins, on minusta salaperäisyydessään kiehtova hahmo. Wienissä vuonna 2014 esitettiin alkuperäisten West Endin (2004) ja Broadwayn (2006) tuotantojen replicaa mutta saksankielisenä, ja se oli kaikin puolin taidokas joskin vähän steriili esitys. Aiemmin samana vuonna näkemässäni Budapestin non-replicassa oli enemmän persoonaa ja ripaus kieroa hauskuutta. Samasta syystä viihdyin myös Svenskanin uudessa non-replicassa, joka oikeastaan on yhdistelmä molempien aiemmin näkemieni tuotantojen parhaita puolia. Jokaiseen yksityiskohtaan on panostettu ja kohtaukset ovat näyttäviä, mutta esitys myös tuntuu enemmän liveteatterilta kuin vain hienolta show'lta.


Josefin Silen, Denny Lekström, Anna Kettunen ja Aron Nyman
Ekskursio katoille. © Cata Portin / Svenska Teatern


Näyttämöversiossa tarinaa on syvennetty Disneyn elokuvasta ja päivitetty paremmin 2000-luvun arvomaailmaan sopivaksi, ja hahmot ovat vähemmän karikatyyrisiä. Käsikirjoittaja Julian Fellowes lienee suomalaisille tuttu mm. Downton Abbeyn kirjoittajana. Muutama tanssikohtaus tulee vähän puskista, kuten vierailu sanoja kauppaavan rouva Corryn luokse, mutta ne ovat niin ihania että antaa mennä vain. Leffan laukkakilpailu ja katossa leijuva naurava setä puuttuvat musikaaliversiosta, mutta niiden tilalla on muita samankaltaisia pakoja arjesta. Paljon on poimittu myös elementtejä P.L. Traversin alkuperäisistä kirjoista.

Mary Poppins onkin parhaimmillaan juuri eskapistisena värien, valojen ja kimalluksen ilotulituksena, jossa tylsästä arjesta voi hetkessä hypätä satumaailmaan. Musikaali ei kuitenkaan ole silkkaa riemua ja hattaraa, sillä Mary Poppinsin lastenkamarimaisessa maailmassa on myös inhimillistä oikeudenmukaisuutta, ansaittuja rangaistuksia ja tekojensa seurausten kohtaamista. Hetken aikaa katsomossa voi silti kuvitella, että kaikki sotkuisesta huoneesta kauheiden ihmisten olemassaoloon on korjattavissa pelkällä sormien napsautuksella. Että kaikki saavat ansionsa mukaan, ymmärtävät virheensä ja kehittyvät paremmiksi ihmisiksi.

Denny Lekström, Josefin Silen, Lasse Lipponen ja ensemble.
Huviretki puistoon. © Cata Portin / Svenska Teatern


Svenskanin lavastamo ja puvustamo ovat luoneet upean sekoituksen satumaailmaa ja edwardiaanista Lontoota sekä hauskoja yksityiskohtia. Rouva Larkin koira keräsi selvästi faneja katsomossa. Jani Uljaksen suunnittelema lavastus hyödyntää paljon nukkekotimaista kaksiulotteisuutta, jota Joonas Tikkasen videosuunnittelu ja Tom Kumlinin valaistus täydentävät kiinnostavasti. Pirjo Liiri-Majavan puvut puolestaan ovat mielikuvituksen runsaudensarvi, ja hän on jotenkin onnistunut luomaan niistä sekä riemunkirjavia että rehellisen tyylikkäitä.

Musikaalissa herra Banks on työnarkomaani, jolle tunteet ovat hyödytöntä höpsötystä ja järki ja tehokkuus kaiken A ja O. Hän oikein tiedä, kuinka suhtautua vaimonsa ja lastensa haluun osoittaa hänelle hellyyttään. Mieli selvästi tekisi halata, mutta se ei hänestä ole sopivaa heidän yhteiskuntaluokkansa elämäntyylissä. Herra Banks työskentelee pankissa päättämässä myönnettävistä lainoista, ja ongelmat työpaikan kanssa syntyvät lainapäätöksistä, jotka ovat taloudellisesti riskialttiita mutta hänen omatuntonsa mukaan oikein. Aaro Wichmann on mainio koomikko stressaantuneena ja äreänä perheenpäänä, joka ei ymmärrä perheensä tarvitsevan häneltä muutakin kuin rahaa. Kun työttömyys uhkaa hetkellisen inhimillisyyden osoittamisen vuoksi, hänen elämältään on äkkiä katoamassa merkitys. Olen aiemmin nähnyt Wichmannin HKT:n vähän tylsässä Myrskyluodon Maija -musikaalissa Jannena, mutta herra Banksin roolissa hän pääsee tosissaan irrottelemaan. Vähän houkuttelisi myös nähdä, mitä Svenskanin oma näyttelijä Simon Häger saa aikaiseksi herra Banksin understudyna.

Rouva Banks puolestaan on entinen näyttelijätär, joka luopui urastaan mennessään naimisiin ja yrittää nyt sopeutua rooliinsa hienona kotirouvana uudessa ympäristössä. Hänestä tuntuu, että mikään mitä hän tekee ei suju oikein, eikä mieheltä juuri heru tukea identiteettikriisissä. Anna-Maija Jalkasella on mielestäni yksi Suomen näyttämöiden kauneimpia lauluääniä, ja hän on ihana kilttinä, turhautuneena, sisuuntuneena rouva Banksina, joka yrittää vain pelastaa perheensä vieraantumiselta.

Aaro Wichmann, Josefin Silen, Anna-Maija Jalkanen, Krista Martola ja Amos Martimo.
Perhe Banks ja uusi lastenhoitaja. © Cata Portin / Svenska Teatern

Josefin Silen on mainio nimiroolissa tiukkana ja ryhdikkäänä mutta ystävällisenä lastenhoitajana, joka silloin tällöin on houkuteltavissa steppinumeroon tai ripaukseen taikuutta. Hieno nainen ei hengästy eikä hiuskaan karkaa nutturasta tai brittiläisen naamiomainen hymy hyydy, vaikka vetäisisi sellaisen tanssi- ja laulukohtauksen että yleisökin hikoilee. Silen saa kaiken näyttämään ja kuulostamaan petollisen helpolta, ja hänellä on hieno ääni.

Musikaalin enigmaattisessa Maryssa on hieman tummasävyisempiä puolia kuin elokuvan aurinkoisessa Julie Andrewsissa. Kun lapset eivät ole valmiita oppimaan olemaan ihmisiksi, hän yrittää saada viestin perille rahtusen painavammin keinoin. Vasta kun lapset myöntävät tarvitsevansa hänen apuaan, hän palaa heidän luokseen ja korjaa asiat. Samalla koko perhe oppii tukemaan ja rakastamaan toisiaan, mutta se vaatii pelästyksiä, kriisitilanteiden kohtaamista ja itsereflektiota. Se merkitsee myös sitä, että heidän ihmenannyllaan ei enää ole tehtävää heidän perheessään, ja haikeana hän jättää jälkeensä jälleen yhden onnellisen perheen ja lähtee seuraavan tarvitsevan luokse. Hän on kuin sateenvarjolla liikkuva inhouse-perheterapeutti, joka lujalla mutta ystävällisellä kädellä luotsaa niin lapsia kuin vanhempiakin mutta itse on ikuisesti ulkopuolinen.

Maryn heikko kohta on Bert, salaperäinen sekatyöläinen joka hankkii elantonsa milloin nuohoojana, milloin toritaiteilijana. Kaksikon välillä on flirttiä ja jonkinlaista yhteisymmärrystä, mutta kumpikin pitää huolen omasta tontistaan ja vain välillä uskaltautuu rentoutumaan toistensa seurassa. Ruotsalainen Denny Lekström on Bertinä kuin kävelevä lohdullinen halaus, juuri oikealla tavalla empaattinen ja vähän hassu. Kertojahahmona toimivalla Bertillä ei ole Maryn taikavoimia, mutta he toimivat usein yhteistyössä ja ovat selvästi tunteneet toisensa pitkään.

Saara Lehtonen, Josefin Silen ja ensemble
Rouva Corryn kirjainkauppa. © Cata Portin / Svenska Teatern


Muutkin esiintyjät ovat rautaa. Olivia Broman ja Arthur Waselius Banksien lapsina eivät hetkeksikään jääneet jälkeen aikuisista ammattilaisista. Ensemblesta mieleeni jäivät etenkin Saara Lehtonen mainiona keittäjänä ja sanakauppias Corryna sekä Peter Nyberg mm. ihan lievästi traumatisoivana painajaishahmona. Ann-Marie Heino on liikuttava lintunaisena ja ihanan kammottava pahisnanny neiti Andrewsina, ja fanitan hänen ääntään etenkin ensinmainittuna. Edellinen rooli, jossa olen Heinon nähnyt, taisi olla Lepakko-operetin prinssi Orlofsky, joten hän ei missään nimessä näytä jumittuneen vain tietyntyyppisiin rooleihin.

Olen nähnyt Markku Nenosen ohjauksista HKT:llä sekä Billy Elliotin, joka oli oikein hyvä, että Vampyyrien tanssin, josta tuntui puuttuvan ohjaus kokonaan, joten en oikein tiennyt mitä odottaa tällä kertaa. Tässä suhteessa Mary Poppins on onneksi lähempänä Billyä, koska hahmojen lämpö ja keskinäiset suhteet tulevat hyvin esiin ja esitys on yhtenäinen kokonaisuus. Tanssittomat kohtaukset meinaavat välillä lipsua vähän pönötykseksi ja rintamalinjassa laulamiseksi, mutta Nenosen koreografiat etenkin joukkokohtauksissa ovat monipuolisia ja hauskoja. Etenkin nautin pitkästä aikaa kunnon steppikohtauksen näkemisestä (steppikoreografia Säde Kajovaara), ja nokikolarit ovat yksi esityksen kohokohdista.

Ruotsini on hieman ruostunutta ja painottuu tätä nykyä ymmärtämiseen, ja koska tunsin tarinan, en tällä kertaa käyttänyt tekstitystä. Se on kuitenkin tarjolla sekä suomeksi, englanniksi että ruotsiksi Thea-tekstityssovelluksen kautta. Käsiohjelmassa on juoniselostus myös suomeksi, joten uskoisin myös ruotsia osaamattomien pysyvän tarinassa mukana ja viihtyvän, vaikka tekstitystä ei esimerkiksi osaisikaan vielä lukea.

Josefin Silen ja Denny Lekström.
Josefin Silen ja Denny Lekström. © Cata Portin / Svenska Teatern


Mary Poppins on sen verran iso ja kallis tuotanto esittää, että teatteri on koronan tuomien yleisömäärärajoitusten vuoksi joutunut siirtämään kevään 2021 esitykset syksyyn 2021, mutta onnekkaat ehtivät nähdä sen vielä tämän vuoden puolella. Kaikilla teatterin aulatyöntekijöillä oli maski ja visiiri, ja katsojat päästettiin lähtemään katsomosta rivi kerrallaan, joten jonoja ja ryysistä ei syntynyt missään vaiheessa. Liput tarkastettiin jo ulko-ovilla. Ainakin permannolta oli poistettu joka toinen rivi kokonaan käytöstä, ja samalla rivillä istuvien seurueiden väliin jätettiin yksi tyhjä penkki. Järjestelyt tuntuivat toimivan hyvin, ja koska lehdistöennakko taisi olla Svenskanissa koko syksyn ensimmäinen esitys yleisölle, niin mahdolliset puutteetkin ehdittiin todennäköisesti huomata siinä ja korjata.

29 syyskuuta 2020

Evita – Seinäjoki 2020

Vuosi vuodelta olen vakuuttuneempi ja vaikuttuneempi siitä, että Seinäjoki on yksi Suomen parhaista paikoista nähdä musikaali. Siellä osataan, uskalletaan ja mennään eikä meinata, ja viimeisten yhdeksän vuoden aikana näkemäni perusteella Seinäjoen kaupunginteatteri päihittää tyyli- ja laatutietoisuudessa esimerkiksi pääkaupunkiseudun 60. Olen toki nähnyt siellä vain itseäni kiinnostavat teokset, mutta niiden toteutus on aina ollut parasta A-luokkaa. En tiedä, miten ne sen tekevät, mutta toivottavasti jatkavat samalla linjalla. Itse ne varmaan sanoisivat syyksi pohjanmaalaisuuden.

Uusi Argentiina! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin Evita (1976) on ehkäpä suosikkimusikaalini lordi Lloyd Webberiltä ja olen nähnyt siitä kolme aiempaakin tuotantoa: Helsingin kaupunginteatterissa 2006, Tampereen Työväen Teatterissa 2014 ja Unkarin Szegedissä 2016. Seinäjoen tuotanto kuitenkin nousee kirkkaasti suosikikseni. Se on ajatuksella ohjattu, jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty ja ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Esitys on visuaalisesti näyttävä ja siinä on hykerryttäviä yksityiskohtia. Esiintyjät päähenkilöistä ensemblen takariviin tekevät huipputyötä. Bändi kapellimestari Timo Ristilän johdolla päästelee dramatiikkaa ja lattareita hengästyttävällä menolla. Missään ei ole menty aidan matalimmasta kohdasta, mikään ei näytä halvalta, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Tunnin sisällä siitä, kun esitys loppui, seurueeni oli jo ostanut musikaaliin uudet liput.

Ohjauksen ensimmäiset kolme minuuttia jättivät minut vähän kylmäksi, mutta sen jälkeen istuin liimattuna penkkiini, nauraa räkätin, pidätin hengitystä ja ihastelin. Esityksessä ei juuri ole kuolleita kohtia ja ohjaaja Tuomas Parkkinen leikittelee ihastuttavasti anakronismeilla, symboliikalla ja mielikuvituksella. Niiden värittämän henkilökuvan alta tihkuu diktatuurin teräksenkova, synkkä todellisuus, jossa kriitikot katoavat jälkiä jättämättä. Seinäjoella jopa Juan Perónin ja Argentiinan vaihtuvien sotilasjohtajien kohtaus Art of the Possible (Politiikan taide), joka kaikissa aiemmissa näkemissäni tuotannoissa on tuntunut loputtoman pitkältä pakolliselta välinumerolta, on saatu hillityllä tavalla mielenkiintoiseksi ja karmean hauskaksi. Evan sairaushoureet ovat mainio sekoitus ja juuri niin absurdeja kuin painajaiset tuppaavat olemaan. Lisäksi musikaalin lopusta on jumalten kiitos jätetty pois kertojan irrallinen selostus Evan ruumiin katoamisesta, koska sillä on taipumus lässäyttää loppu täysin eikä se kuitenkaan tuo mitään relevanttia tarinaan. Tilalla on yksinkertaisen vaikuttava lopetus, joka toimii täydellisesti. Pidän lumikkimaisen lasiarkun symboliikasta, jonka myötä tarinan ympyrä sulkeutuu.

Esa Ahonen (Perón) matkalla diktaattoriksi.
Peron ja edeltäjänsä muotokuva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Vaikken aina ole ollut Tuomas Parkkisen näkemyksistä samaa mieltä, iloitsen kuitenkin siitä, että yleensä hänellä on jokin näkemys ohjaamaansa teokseen. Hän ei tyydy luottamaan siihen, että kivat musiikki, laulu ja visuaalisuus riittävät kertomaan tarinan ja ohjaajan tehtävä on vain kertoa, missä kukin seisoo laulamassa. On aina yhtä nautinnollista katsoa musiikkiteatteria, jota ohjatessa on oikeasti ajateltu, nähty vaivaa ja paneuduttu henkilöohjaukseen, ja se on musikaaleissa vielä nykyäänkin valitettavan harvinaista. Jokainen nimetön ensemblehahmokin on oma inhimillinen persoonansa, ja taustalla kulkee ties millaista vienon karikatyyristä tyyppiä. Ohjauksessa on selkeä punainen lanka, jota kohtaukset seuraavat, eikä mikään jää irralliseksi. (Paitsi ehkä ne kolme ensimmäistä minuuttia.)

Pidän tässä ohjauksessa siitä, miten esityksen kanta Eva Perónin luonteeseen ja päämääriin on kerrankin selkeä. Usein hahmon pohjimmaiset motiivit jätetään katsojan päätettäviksi ja lopputuloksena Evasta ei hahmona saa oikein mitään otetta. Helena Rängmanin tulkitsema Eva sen sijaan on selkeä pyrkyri ja populisti, joka esittää kansan lempeää äitiä ja kulisseissa raivaa tietään ainoastaan omaa etuaan ajaen. Parkkinen ei ole pelännyt näyttää Evan kylmää ja vallanjanoista puolta, joka tapahtumien edetessä saa vain lisää kierroksia. Mieleeni jäi esimerkiksi hetki, jolloin Eva ensimmäistä kertaa onnistuu (kirjaimellisesti) nostattamaan kansan osoittamaan mieltään kenraali Perónin puolesta. Rängmanin kasvoilta näkyy, miten Eva yllättyy vallastaan ihmisiin, huomaa nauttivansa vallantunteesta ja alkaa välittömästi hyödyntää kykyään lisää. Eva on se tekopyhä johtohahmo, joka sanoo kansalle juuri sen mitä se haluaa kuulla, lisää vastakkainasettelua nostaakseen omaa suosiotaan, samastaa itsensä työläiseksi istuessaan limusiinissaan ja käyttää hyväntekeväisyyttä ja inklusiivisuutta imagonluontikeinoina.

Esa Ahonen, Helena Rängman ja Marko Maunuksela.
Hra ja rva Perón ynnä jälkimmäisen omatunto.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Toisaalta esityksessä myös viitataan siihen, kuinka häikäilemättömyys ja seksi ovat olleet sen ajan Argentiinassa käytännössä ainoa keino naiselle nousta yhteiskunnan tikapuilla ja raivata tie parempaan elämään. Hallituksen upseerien mielestä nainen kuuluu patjankoristeeksi ja keittiökoneeksi, eikä siitä asemasta kohota olemalla kiltti ja vetoamalla äijäporukan järkeen. Eva jättää jälkeensä vanan hyväksikäytettyjä noloja miehiä ja valtaan päästyään ruumiitakin, mutta hetkeäkään hän ei näytä katuvan, vaan nauttii täysillä saavutetuista eduistaan. Evan lähtökohdat ja perheen huomioiden hänen toimintansa on ymmärrettävää, mikä toki ei tee siitä yhtään sen hyväksyttävämpää. On kuitenkin virkistävää nähdä musikaalissa nainen itsenäisenä, päämäärätietoisena toimijana, jolle tosirakkaus Siihen Oikeaan ei ole olemassaolon ja draaman kaaren täyttymys.
 
Evassa on myös epävarma, muiden rakkautta ja ihailua janoava puoli, joka näkyy etenkin suurkaupungin tavoille opettelevassa teini-ikäisessä hahmossa ja myöhemmin hänen sairastuessaan. Minkäänlainen rehellisen heikkouden näyttäminen on Evalle kuitenkin mahdoton ajatus. Jopa oman kuolevaisuuden kohtaaminen murtaa hänet vain hetkittäin, ja pian hän on taas valmis viimeisillä voimillaan potkimaan eleganteilla koroillaan koko maailmaa munille.

Helena Rängman ja ensemble.
Eva ja Buenos Aires! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


ALW on kuuluisa siitä, ettei säveltäessään liiemmin välitä pikkuseikoista kuten naiselle inhimillisesti mahdollinen ääniala, ja Eva Perónin rooli kuuluu näihin tapauksiin. Niinpä Evan kiukkuiset ränttäykset ja radiojulistukset muuttuvat yleensä kovaa ja korkealta huutamiseksi. Helena Rängman ei ole tästä poikkeus, mutta mielestäni se sopii hahmolle, jonka käyttövoimana toimii taisteluvalmis raivo. Juuri kiukkuisena poliisimestarin nilkkaa purrut Pikku Myy tuskin kuulostaisi henkeäsalpaavan kauniilta. Esimerkiksi Don't Cry for Me Argentina, joka on silkkaa kansan uuden äidin imagonkiillotusta argentiinalaisten edessä, on herkän kaunis, kirkas ja eteerinen. Sen loputtua Eva on kulissien takana taas oma teräväkielinen itsensä ja laulun sävy muuttuu heti.

Esa Ahonen ja Helena Rängman
Vastavalittu presidentti Perón sekä Eva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Seinäjoella jopa Juan Perónin hahmoon on vaivauduttu kohdistamaan henkilöohjausta, mikä ei suinkaan ole Evita-tuotannoissa itsestäänselvyys. Tässä esityksessä todella on kolme päähenkilöä, eikä kaksi päähenkilöä plus yksi taustalla paikkamerkkinä seisoskeleva aviomies. Tunnustaudun Esa Ahosen faniksi, mutta ilman fanilasejakin kenraali Perón on kerrankin kiinnostava hahmo. Hän nostaa itseään maan hierarkiassa määrätietoisesti ja häikäilemättä. Lopulta hän on niin korkealla, että alkaa itse joutua salamurhayritysten kohteeksi ja yrittää selviytyä tilanteesta ulos mahdollisimman turvallisesti ja voittajana. Evan vallan- ja kostonhimoa ei tässä vaiheessa kuitenkaan voi enää pysäyttää. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmin Juan näyttää tajuavan päästäneensä valloilleen pyörremyrskyn ja joutuneensa itse samalla sen kuljettamaksi. Muutaman kerran toisessa näytöksessä hänen kasvoillaan viivähtää paljonpuhuva "Olisinpa Paraguayssa" -ilme, mutta hän tuntuu myös aidosti välittävän Evasta ihmisenä eikä vain henkilökohtaisena katujyränään. Sinänsä ovela Juan Perón tuppaa vähän hyytymään yllättävissä tilanteissa, kun taas Eva ei hetkeäkään epäröi tarttua toimeen. Don't Cry for Me Argentina -kohtaus on hyvä esimerkki Evan aviomiehessään aiheuttamista ristiriitaisista tunteista.

Esa Ahonen, Marko Maunuksela ja Helena Rängman.
Che tarjoilee kenraalille ja Evalle ja eliitti paheksuu.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Marko Maunuksela puolestaan on mainion sarkastinen jokamies-Che, joka yhtäältä edustaa Evan propagandan kohderyhmää ja toisaalta toimii Evan kriittisenä omatuntona. Hän piikittelee Evaa, kritisoi tämän toimia ja suuntaa yleisön huomiota juuri sinne minne Eva luultavasti ei sitä haluaisi. Ironiset kertojahahmot ovat suuri heikkouteni, ja Maunukselalla on hyvä chemäinen energia ja kykyä heittäytyä roolin monipuolisiin valepukuihin. Lyhyt Guevara-cameo tosin on mielestäni vähän turha lisä, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tekemistä Che Guevaralla pohjimmiltaan olisi tässä tarinassa. Etenkin Evan ja Chen valssi on kiehtovaa katseltavaa, kun hiipuva Eva lopulta saa omatunnostaan tarpeekseen ja yrittää puolustautua suoraan.

Myös ensemble tekee erinomaista työtä kaikilla osa-alueillaan. Jukka Haapalaisen koreografiat ovat hauskoja ja näyttäviä, ja varsinkin Helena Rängman pääsee tosissaan hyödyntämään eri tanssityylejä. Juan Perónin rakastajattaren laulu Another Suitcase in Another Hall on aina vähän irrallinen kohtaus tarinassa, mutta Petra Pääkkönen tekee roolin kauniisti ja näyttää, ettei evamainen häikäilemättömyys ole ainoa keino selvitä elämässä. Evan ansaan kävelevä tangostara Magaldi (Jari Jaakonaho) on ihanan lipevä ja kauhuissaan, ja tangokaupunki Seinäjoella Magaldin tunteelliset tulkinnat huvittavat erityisen paljon. Nuori Marketta Koivisto puolestaan hoitaa (ensemblehommien ohella) yksinään kohtauksen, johon yleensä tarvitaan kokonainen lapsikuoro, ja pidän sekä ohjaajan ideasta että Koiviston tulkinnasta suuresti.

Helena Rängman ja ensemble
Evita ja vastustajat. © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Näin esityksen eturivistä, joten jouduin kokonaisuuden sijaan keskittymään lavastuksen yksityiskohtiin, mutta hyvältä näytti läheltäkin. Varsinkin loppukuva valoineen on vaikuttava. Marjatta Kuivasto on lempilavastajiani eikä tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani. Näyttämön eri tasoja hyödynnetään kiinnostavasti, ja näyttämöllä nähdään sekä yksityiskohtaisesti luotuja tiloja, kuten nuoren Evan huone, että hyvin viitteellisiä lavasteita. Tyyli vaihtelee kansanomaisista loukoista eliitin hillittyyn, vaaleaan art decoon. Hannu Raja-ahon suunnittelema valaistus tunkeutuu näyttämön pimeyteen mm. lattian alta ja lavastuksen tyhjistä ikkunoista ja rajaa terävillä kohdevaloilla hahmoja omiin erillisiin tiloihinsa. Kaikkea näyttämöllä ei tarvitse näyttää realistisesti, vaan argentiinalaisilla kärryteillä huristelevan bussin kuvaamiseen riittää hyvin ensemble, metallitanko ja pari taskulamppua.
 
Pidän lavastuksen ja valosuunnittelun tummasävyisestä vähemmän on enemmän -mentaliteetista, joka jättää tilaa katsojan mielikuvitukselle ja toisaalta nostaa esiin Leena Rintalan näyttävää epookkipuvustusta. Rintala säväyttää etenkin Evan eleganteilla kaupunkiasuilla, jotka epäröimättä adoptoisin vaatekaappiini. Ikoninen valkoinen juhlapuku Casa Rosadan parvekkeella on hengästyttävän tyylikäs, ja pitsinen musta iltapuku kävisi sellaisenaan johonkin Hollywoodin kultakauden ensi-iltaan. Samaa menneen maailman glamouria ja kullan kimallusta on myös muun muassa ensemblen sotilasunivormuissa. Ajattomana ja paikattomana mielikuvitushahmona Chen vaatetus on rahtusen modernimpaa ja samalla myötäilee vaivihkaa Evan pukuja. Joukossa on varsin leikkisiäkin anakronistisia asukokonaisuuksia.

Petra Pääkkönen ja Helena Rängman
Perónin entinen ja uusi rakastajatar.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Hihittelin visuaalisuudessa yhdelle jos toisellekin yksityiskohdalle, jotka istuvat täydellisesti yleiseen ulkoasuun mutta samalla suovat bongaajalleen ylimääräistä iloa. Esimerkiksi ympäröivän Seinäjoen keskustan loputtomat kaakelipinnat toistuvat bling-versiona Casa Rosadassa, ja katsoja, joka muistaa Vampyyrien tanssin (2011–2012) haudasta nousevat happamat vampyyrit, saattaa kokea flashbackin Buenos Airesin hienoston saapuessa näyttämölle. Etenkin Che irvailee katoliselle kirkolle ja Evan suhteelle siihen, joten Marjatta Kuivaston tavaramerkiksi muodostuneet lyijylasi-ikkunat esiintyvät tällä kertaa suuressa vihkivesimaljassa, jota hyödynnetään pin-up-kuvaston jättimäisen shampanjalasin tavoin.

Alvar Aallon suunnittelemat tilat ovat perinteisesti haastavia akustisesti. Seinäjoen kaupunginteatteri remontoi viime vuonna päänäyttämönsä tekniikkaa myöten, ja ainakin eturiviin äänet kuuluivat nyt tasapainoisemmin kuin aiemmin, mistä kiitos myös äänisuunnittelija Sakari Kiiskelle. Mikko Koivusalon suomennoksesta en ole koskaan järin pitänyt, mutta nyt sitä on onneksi sentään trimmattu selkeämmäksi. Tim Ricen sanaleikit ja äännekikkailut ovat toki haastavia kääntää, mutta Koivusalo ei mielestäni tavoita alkutekstin tyylikkyyttä. Lisäksi puhekielisyys mm. Péronien puhutussa dialogissa särähtää korvaani. Tapahtumat suomennos kuitenkin välittää selkeästi.

Yhteenvetona: menkää katsomaan. Päivänäytöksiin ehtii hyvin mm. Helsingistä junalla edestakaisin.

Helena Rängman (Evita)
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Korona-ajan järjestelyt teatterissa sujuivat hyvin ja lähes jokaisella katsojalla tuntui meidän esityksessämme olevan maski. Aulatilat ovat väljät ja NetTicketin paikkakartasta on suoraan poistettu myynnistä osa paikoista, joten kartalta voi ostaa täsmälleen haluamansa istumapaikat.

17 syyskuuta 2020

Jekyll & Hyde – Lahti 2020

Sain esitykseen lehdistölipun.

Frank Wildhornin 1980-luvulla säveltämä ja Leslie Bricussen kirjoittama musikaali Jekyll&Hyde sai Suomessa nyt kolmannen ensi-iltansa, tällä kertaa Lahden kaupunginteatterissa. Olen nähnyt musikaalin aiemmat suomalaistuotannot Turussa ja Jyväskylässä (Salon harmikseni missasin) ja tunnen muutamia saksalaistuotantoja. Wildhornin musikaalit ovat minulle hieman kuin saippuasarjoja tai guilty pleasure -viihdettä: musikaalien ja niistä tehtyjen tuotantojen yksityiskohtiin keskittyessäni löydän loputtomasti kritisoitavaa, ja silti nautin esityksistä ja levyjen kuuntelusta koska ne tarjoavat draamaa, estetiikkaa ja häpeilemätöntä eskapismia. Paras lähestymistapa Lahdenkin tuotantoon lienee liiasta ajattelusta ja analysoinnista luopuminen ja uppoutuminen musiikkiin.

Joel Mäkinen Jekyllinä

Joel Mäkinen Jekyllin ja Hyden välillä. © Ari Loponen / Lahden kt



Jekyll&Hyde kuvaa viktoriaanisen Lontoon ulkokultaista yhteiskuntaa, jossa herrasmiestohtori Henry Jekyll yrittää "jumalanvastaisissa" kokeissaan löytää parannusta isänsä mielisairauteen. Käyttäessään lopulta itseään koekaniinina Jekyll vapauttaa sisältään herra Hyden, läpikotaisin pahan version itsestään, eikä Hyde suostu enää väistymään syrjään. Hän ei myöskään epäröi murhata Jekylliä pilkanneita vaikutusvaltaisia mutta tekopyhiä yläluokan jäseniä. Romantiikkaa tarinaan tuovat Jekyllin morsian, seurapiirineiti Emma Carew, ja prostituoitu Lucy Harris, johon Jekyll tutustuu polttarijuhlissaan. Mikään iloinen koko perheen musikaali tämä ei ole, mutta Hyden tekemät murhat ovat Lahdessa melko kesyjä eikä näyttämöllä lennä verta tai suolenpätkiä, joten vähän herkemmänkin isoäidin uskaltaisin ottaa mukaan katsomoon.

Frank Wildhornia voisi kuvata eräänlaiseksi Amerikan Andrew Lloyd Webberiksi siinä mielessä, että hänen romanttinen lähestymistapansa musikaaleihin on hyvin samantapainen kuin lordi Lloyd Webberin. Toisin kuin ALW, Wildhorn kuitenkin sallii paljon laajemmin erilaiset pienibudjettisetkin tulkinnat teoksistaan. Vaikka hänen musikaalejaan näkee Broadwaylla harvakseltaan, niillä on sitäkin useammin tuotantoja pienemmissä teattereissa ympäri maailman. Esimerkiksi saksankielisissä kaupunginteattereissa ja -oopperoissa on tällä vuosituhannella ollut noin parikymmentä eri Jekyll&Hyde-tuotantoa sen jälkeen, kun musikaalia ensin esitettiin isosti Bremenissä ja Wienissä. Jekyll&Hydeen on kirjoitettu vuosien varrella ehkä viiden tunnin edestä musiikkia, mutta tämä Lahdessakin käytetty käsikirjoitus tuntuu olevan tätä nykyä eniten esitetty. Siitä puuttuu muutama lempikappaleeni ja vastaavasti karsisin siitä muutaman turhan toiston, mutta draamallisesti se on suht hyvin toimiva kokonaisuus. 

Anna-Sofia Tuominen (Emma) ja Joel Mäkinen (Jekyll)
Anna-Sofia Tuominen ja Joel Mäkinen rakastavat.
© Ari Loponen / Lahden kt


R.L. Stevensonin goottikauhuiseen pienoisromaaniin (1886) perustuva tarina hipoo melodramaattisuutta ja siinä on muutamia epäjohdonmukaisuuksia, mutta esitys tarjoaa sen verran virikkeitä aivoille, ettei aukkoihin tule jääneeksi kiinni. Bricussen englanninkieliset laulunsanat ovat levytyksillä paikoin kiusallisen banaalia kuunneltavaa eikä Kari Arffmanin Jyväskylässä debytoinut suomennos ole yhtään sen enempää taidetta, mutta viesti tulee suurinpiirtein selväksi. Sanajärjestykset sekä painolliset tavut ja tahdit ovat välillä sen verran epäsynkassa, että sanoista ei saa selvää, mutta se ei juuri haittaa juonessa mukana pysymistä.

Läpisävelletyn Jekyll&Hyden musiikki sen sijaan on kuuntelijaystävällistä ja helppotajuista, lauluissa on draamaa ja ne jäävät sitkeästi päähän soimaan. Lahden orkesteri soi hienosti ja kuulostaa paljon isommalta kuin onkaan. Lauri Malinin äänisuunnittelu on hyvin tasapainossa ja pidin suuresti kapellimestari Antti Vauramon sovituksista esimerkiksi Hyden soolossa Alive. Musikaaliensa perusteella Wildhorn tuntuu olevan romantikko, joka erikoistuu herkkiin balladeihin ja lisää niitä tarinaan milloin vain voi, mutta onneksi Jekyll&Hydessa on tarjolla myös kunnon räyhää epätoivoa, vaaraa ja toimintaa. Ensemble on pienehkö mutta pippurinen, kuulostaa hienolta ja myös liikkuu näyttävästi Jouni Prittisen terävissä koreografioissa. Arvostin erityisesti prostituoitujen pientä cancania. Kun vielä nimirooleissakin on tasaisen hyvät laulajat, niin sanoituksista huolimatta nautin etenkin esityksen kuuntelemisesta.

Joel Mäkinen (Jekyll), Laura Hallamaa (Nellie) ja Mikko Pörhölä (Utterson)
Jekyll ja Utterson harkitsevat polttareita. © Ari Loponen / Lahden kt


Jukka Keinosen ohjauksessa on muutamia ideoita, joista pidin paljon, ja loput aika perustavaraa, joka ei oikein hetkauttanut suuntaan eikä toiseen mutta kuljetti kyllä asianmukaisesti tarinaa eteenpäin. Hahmot jäävät vielä vähän yksipuolisiksi, mutta se ei ehkä häiritse niin, jos musikaalia ei tunne ennestään eikä siten ole päässään ehtinyt kehittää kaikille henkilöhistoriaa, luonnetta ja hassuja tapoja. Ensi-illan jälkeenkin (ja etenkin silloin) yleensä tapahtuu kehitystä.

Ohjauksen ohella visuaalisuus on tyylillisesti vähän epätasaista, ja esityksessä on muutamia irrallisiksi jääviä moderneja elementtejä kuten Dangerous Game -dueton taustalla tapahtunut tanssi. Minna Välimäen lavastus on näyttävä ja ihastelin erilaisten liikkuvien tasojen käyttöä, joskin Jekyllin sinänsä vänkä labra ja Punarotan abstraktit kehykset näyttivät muuten melko realistisessa kokonaisuudessa irrallisilta. Samoin hienostoladyjen ja Emman hieman tyylitellyt juhlavaatteet erottuivat Sari Suomisen puvustuksessa, joka muuten on tyylikästä epookkia. Etenkin ensemblen kaupunkilaisvaatteet, prostituoitujen asut ja Lucyn puvut näyttävät todella hyviltä, laadukkailta ja autenttisilta. Joukossa on muutamia hilpeitä huutomerkkejä kuten parittaja Lukki ja Punarotan miesprostituoitu. Kari Laukkasen hieno valaistus onneksi yhtenäistää värimaailmaa.

Joel Mäkinen (Jekyll)
Jekyll ja inspiraatio. © Ari Loponen / Lahden kt


(Varoitus: tästä eteenpäin spoilereita.)

Minulle aiemmin tuntematon Joel Mäkinen nimirool(e)issa huokuu kirkasotsaisuutta ja tuo viiksineen epämääräisesti mieleeni teekkarin, jolla on suuri vakava päämäärä, rajaton itseluottamus ja vähän outo huumorintaju. Hyden pahuus oli ensi-illassa vähän vielä hakusessa, mutta hahmo tuntui kuitenkin kehittyvän esityksen mittaan. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Hyde alkaa jostain syystä muistuttaa parittaja Lukkia (Tomi Enbuska) niin puhenuotiltaan kuin olemukseltaankin. Kun ottaa huomioon, että tämä Lukki puolestaan on alamaailman Andy McCoy -imitaatio ja hetkittäin esityksen huumorikevennys, Hyden pahuus ei välity ratkaisussa erityisen hyvin. Tietynlainen lierous kuitenkin toimii kohtauksissa Lucyn kanssa, ja kouristelevat, fyysisesti vaativat muuttumiset Jekyllin ja Hyden välillä ovat vaikuttavia.

Fyysisen liikkeen ohella Mäkisen vahvuus tuntuu olevan nimenomaan laulaminen, ja laulun puolesta tämä lieneekin paras Suomessa kohtaamani Jekyll/Hyde-kaksikko. Hetkeäkään ei tarvinnut pelätä, kestääkö ääni haastavissa kappaleissa, ja This Is the Moment -soolo riittäisi laiskimpanakin aamuna inspiroimaan sängystä nousemiseen.

Yllätin itseni pitämällä Jekyllin ja Hyden ikonisen dueton toteutuksesta, jossa Mäkinen laulaa ja näyttelee molemmat osat mutta myös näkee peilissä Hyden hahmon, joka herää eloon. En järin suuresti fanita kohtauksen tavanomaista tekotapaa, jossa näyttelijä on yksin lavalla ja persoonan vaihtuminen kesken kappaleen tehdään kampauksen vaihtumisella, kääntymisellä ja valoilla. Kohtaus muuttuu herkästi koomiseksi ja harva konkarinäyttelijäkään pystyy mielestäni vetämään sitä täysin uskottavasti. Lisäksi peilin käyttö on mukava viittaus alkuperäisromaanin suuntaan. Ylipäätään pidin peiliteeman toistumisesta eri kohtauksissa  sitä näkee tässä teoksessa yllättävän vähän, vaikka se sopii aiheeseen.

Joel Mäkinen (Jekyll)
Jekyll ja peilissä vaaniva Hyde. © Ari Loponen / Lahden kt


Molempien naispääroolien tehtävänä on lähinnä toimia uhreina Jekyllin toiminnalle ja juonenkäänteille, rakastaa häntä syvästi ja laulaa aiheesta herkkiä balladeja. Nykyohjauksissa Emma-morsiamesta (Lahdessa kaunisääninen Anna-Sofia Tuominen) yritetään kunniakkaasti tehdä itsenäinen toimija, mutta teksti ei suo siihen kovin paljoa mahdollisuuksia. Sentään Emma pystyy valitsemaan aviomiehensä itse ja avioitumaan rakkaudesta, mikä tapahtuma-ajan kontekstissa tekee hänestä jo edistyksellisen naisen. Tämä kiinnostuneena sulhonsa laboratoriota silmäillyt Emma toi mieleeni esiasteen Murdochin murhamysteerit -sarjan feministisestä patologi Juliasta.

Prostituutioon ja parittajan uhriksi pakotettu Lucy (Miila Virtanen, jonka kanssa roolissa vuorottelee Anni Kajos) taas rakastuu kilttiin Jekylliin ja vajoaa väkivaltaiseen suhteeseen Hyden kanssa. Etenkin Lucyn kohdalla Keinosen ohjaus onnistuu väistämään monta yleistä sudenkuoppaa musikaalin käsikirjoituksessa. Lucyn ja muiden prostituoitujen kabareenumero Bring On the Men ei herätä myötähäpeää teennäisellä railakkuudella, eikä Lucyn ja Hyden duetto Dangerous Game yritä hampaat irvessä kohauttaa esimerkiksi seksillä. Lucyn hahmosta on kirjoitettu stereotyyppinen sorrettu ja sisimmässään herkkä prostituoitu, joka haaveilee paremmasta elämästä ja aidosta romantiikasta, mutta ohjaus ja Miila Virtanen saavat Lucyyn eloa. Ensi-illassa äänipöytä ja mikrofonit aiheuttivat lakkoilullaan esitykseen muutaman keskeytyksen, joten Virtasen räväkkä sisääntulonumero piti hetken odottelun jälkeen ottaa uusiksi, mutta se ei mitenkään näyttänyt haittaavan menoa. Lucyn ja Emman duetto oli laulullisesti yksi esityksen kohokohtia.

Miila Virtanen ja Punarotta
Lucy, Punarotan naiset ja innokas yleisö. © Ari Loponen / Lahden kt


Epilogissa ohjaaja pistää äkkiä melodraamavaihteen silmään, mikä alkujärkytykseni ja äänettömän naurunpyrskähdykseni laannuttua lopulta sopii teokseen yllättävän hyvin. Kun tarina vyöryttää yhä enemmän ja enemmän tragediaa ja draamaa näyttämölle, ymmärrän että loppuhuipennusta ei oikein voi tehdä pienin sisäisin keinoin. Hyde intoutuu pahoinpitelemään niin kilpakosijaa, appiukkoa kuin morsiantakin, ja lopulta epätoivoinen Jekyll keihästää itse itsensä bestisparkansa kävelykeppimiekkaan. Överitraagista loppua keventää mainio taustalla panikoiva pastori (Väinö Riihimäki), joka nousi ensemblehahmoista suosikikseni. Pidin myös ohjaajan ratkaisusta tuoda peiliovista astuva Lucy alttarille katsomaan Jekyllin ja Hyden kuolemaa  ehkä syyttävänä, toiveikkaana tai surullisena, en tiedä. Kaiken tapahtuneen jälkeen hahmo ansaitsee mielestäni olla osa loppuratkaisua.

Taustalla häärii muitakin kiinnostavia sivuhahmoja. Mikko Jurkka on lutunen Emman huolehtivaisena leski-isukkina, ja Mikko Pörhölän esittämä järkevä ja kiltti lakimies Utterson saa sympatiani puolelleen joutuessaan (taas?) keskelle parhaan ystävänsä Jekyllin kokoon keittämää sotkua. Uttersonin vaivautuneisuus Punarotan naisten keskellä oli käsinkosketeltavaa. Jekyllin kokeet torppaava lady Beaconsfield (Saana Hyvärinen) on kaikin puolin suuri ja dramaattinen persoona. Olen myös melko varma, että taloudenhoitajatar rouva Poole (Elina Ruti) palkitsee itsensä iltaisin sherrylasillisella pidettyään jälleen kokonaisen päivän ajan tohtori Jekyllin arkea kasassa.

Lontoolaisia
Viktoriaanisia lontoolaisia. © Ari Loponen / Lahden kt


Kokonaisuutena esitys on hyvä vaikkakin hiukan epätasainen. Ainakaan ensi-illassa tämä ei yltänyt parhaimpien näkemieni Jekyll&Hyde-tuotantojen tasolle, mutta veikkaan että musikaalia tuntematon nauttii siitä minua enemmän. Esitys näyttää ja kuulostaa hyvältä ja kaikkeen on selvästi panostettu. Harmittaa että missasin viime kauden kehutun Nunnia ja konnia, ja tämän ensivisiitin jälkeen uskallan kyllä vierailla Lahden kaupunginteatterissa uudelleenkin.

Korona-ajan varotoimet teatterissa toimivat hyvin: avarassa aulassa oli väljää, ohjeistukset olivat selkeitä ja katsomon käytössä olevat istumapaikat oli sijoitettu tarpeeksi kauas toisistaan. Mikään ei sinänsä olisi estänyt ihmisiä vaihtamasta paikkaa, mutta kun tätä erikseen pyydettiin välttämään, niin katsojat näyttivät pysyvän kiltisti määrätyillä paikoillaan. Paikkoja näytti olevan sekä yksittäin että pareittain, ja ainakin ensi-illassa jokaisella oli lippuun merkitty oma paikkanumero. Arvioni mukaan noin kolmasosa katsojista käytti jonkinlaista maskia.

PS: Tässä on viimeisen vuoden ajan ollut mm. gradun, töiden ja pandemian vuoksi vähän kiireitä, mutta jatkossa toivottavasti postailen taas useammin!

15 syyskuuta 2019

Disneyn Notre Damen kellonsoittaja – Tampereen Teatteri 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Heti alkuun varoitus: Disney-statuksestaan huolimatta Notre Damen kellonsoittaja ei ole mikään iloinen lastenmusikaali enkä veisi alle teini-ikäistä katsomaan sitä. Siinä on seksuaalista ja uskonnollista väkivaltaa ja niihin liittyvää valta-aseman väärinkäyttöä, rasismia, julmaa henkistä manipulointia, 1-2 murhapolttoa, yksi tappo ja lisäksi muuten vain kyseenalaista kuvastoa. Myös esimerkiksi PTSD-oireita em. aiheista saavien kannattaa pysyä poissa (ja ehkä lopettaa lukeminenkin tähän). Piirroselokuva on Disneyksi synkkä, mutta musikaali on sitäkin synkempi ja paljon lähempänä Victor Hugon alkuperäisromaanin tunnelmia. Jos vastaavasti inhoat perinteistä Disney-höttöä, Kellonsoittaja voi olla juuri sinun juttusi.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Marjatta Kuivaston lavastus on yksi Tampereen Teatterin tuotannon päätähdistä. Silmissäni näkyi todennäköisesti sydämiä, kun astuin sisään saliin ja ensimmäisenä minua vastassa oli iso gargoilipatsas ja lyijylasi-ikkunoita. Lavasteet ulottuvat reilusti näyttämön ulkopuolelle ja muuttavat koko teatterisalin katedraaliksi, mitä Raimo Salmen kaunis valosuunnittelu täydentää. Erilaiset räystäspirut ovat juuri niin persoonallisia kuin pitääkin, kellotorni on toteutettu fiksusti ja lavastuksen osat liikkuvat paikoilleen ja pois kuin huomaamatta.

Seuraavat kuvaannolliset sydämet pulppusivat minusta, kun pyhimyspatsaiksi puettu ja maskeerattu kuoro (Tampere Cappella vaihtelevalla kokoonpanolla) asteli parven sivuille ja pysyi siellä koko esityksen ajan. Alan Menkenin säveltämä pseudolatinankielinen kirkkokuoromusiikki on suosikkiasioitani piirretyssä, ja teatterissa se nostatti ihokarvat pystyyn.

Suosittelen tällä kertaa istumapaikkaa parvella, koska näyttämön yläpuolella tapahtuu jonkin verran eikä sinne näe esimerkiksi permannon takaosasta. Martin Segerstrålen johtama orkesteri, Ellen Cairnsin puvut, Jonna Lindströmin maskeeraukset ja peruukit ja Adrienne Åbjörnin koreografia täydentävät esteettisen elämyksen. Georg Malvius on aiemmin ohjannut Tampereen Teatterille Les Misérablesin ja Piukat paikat sekä Sademies-puhenäytelmän, joka lienee häneltä suosikkini tähän mennessä. Kellonsoittajassakin on vahvuutensa, vaikka se ei tarinana ja teoksena paljoa minuun vetoakaan. Musiikki on kaunista, ensemble rautainen, Tampereen Teatterin panostus esitykseen vaikuttavaa ja koko työryhmä ja näyttelijät tekevät hyvää työtä. Muutaman kohtauksen ohjauksesta olen eri mieltä, lopun videoprojisoinneissa oli pikkuisen kömpelyyttä ja olisin pärjännyt vähemmällä realismiin pyrkimisellä, mutta muuten visuaalisuus oli yhtä silmäkarkkia.

Quasi ja kaverit. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri
Tarina kertoo tuomari Frollosta, joka pakosta ottaa hoiviinsa veljelleen ja romaninaiselle syntyneen vammautuneen orpovauvan, nimeää hänet Quasimodoksi ja piilossa silmiltä kasvattaa hänestä Pariisin Notre Damen katedraalin kellonsoittajan. Kun Quasimodo kerran elämässään on tottelematon ja livahtaa alas kaduille, hän ihastuu siellä katutanssijaromani Esmeraldaan. Valitettavasti myös romaneja muuten vainoava Frollo ja juuri rintamalta palannut Frollon kaartin kapteeni Phoebus bongaavat Esmeraldan sulot, ja Frollon mustasukkaisuus tuo hankaluuksia kaikille. Hetken yksi jos toinenkin on onnellinen jonkun kanssa, mutta lopulta ei kellään ole kivaa.

Kansallisoopperasta vastikään eläköityneen tenori Ilkka Hämäläisen esittämä kirkonmies Claude Frollo on niljainen, tekopyhä ja irstas ahdistelija, jonka ratkaisu häiritsevään seksinhimoonsa on tuomita himon kohde noituudesta kuolemaan. Frollossa on hyvin tavoitettu järjestelmällinen rasismi, #metoo-teemat ja mm. katolisen kirkon ja eri lahkojen seksuaalinen kriisi. Kunnianarvoisa pappissetä tarjoutuu opettamaan syntiseksi leimaamalleen nuorelle naiselle "evankeliumia" ja "keskustelemaan uskonnosta", ja kun nainen ei innostu, mies ryhtyy kiristämään ja uhkailemaan. Samalla hän tuskailee himojensa kanssa, pitää itseään liian hyvänä ihmisenä haluamaan romaninaista ja näkee tämän pelkkänä demonina joka täytyy tuhota, jotta hän itse voi taas olla rauhassa. Syyhän ei voi olla hänessä itsessään vaan naisen noituudessa, ja hän yrittää pelkästään auttaa heitä kumpaakin. Frollo tuomitsee ahkerasti kaikkien muiden teot paitsi omansa ja on mestari valehtelemaan itselleen. Yleisö joutuu hänen Jumalakseen, jolle hän tunnustaa syntejään ja ilmeisesti kuittaa ne sillä anteeksiannetuiksi.

Ainoa liian pitkälle viety kohtaus on minusta ensimmäisen puoliskon loppupuolella oleva Hellfire, jossa Frollo jeesusmaisesti raahaa lattialle ison ristin, istuu kahareisin sen päälle, repäisee ylävartalonsa paljaaksi, alkaa ruoskia selkäänsä ja samalla jotakuinkin kuivapanee ristiä. Hellfire on hieno kappale, mutta sen näyn edessä alkoi olla vaikeaa keskittyä, koska kohtauksen absurdius alkoi jo naurattaa. Epämääräisesti Da Vinci -koodia muistuttava toteutus rikkoo Frollon muuten vaivihkaisen vajoamisen yhä syvemmälle jonnekin mustuuteen, ja viesti menisi perille huomattavasti vähemmälläkin alleviivauksella. (Lisäksi naurahdin nunnakuorolle, joka Esmeraldan kauniin soolon taustalla rukoilee itselleen rakkautta, valtaa ja rahaa.)

Hirviö ja Frankenstein.
Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Muut tarinan hahmot ovat lähes täysin Frollon vallassa. Quasimodo (liikkis Petrus Kähkönen) on hänen epämuodostunut veljenpoikansa, jonka hän kätkee vauvasta asti kirkon kellotorniin ja manipuloi täysin valtaansa. Frollo kasvattaa Quasimodon lapsenomaiseksi palvelijaksi, jolla ei saa olla omaa tahtoa tai minuutta, vain jatkuvaa nöyryyttä ja kiitollisuutta armollista hyväntekijäänsä kohtaan. Lisäksi kellotornissa kasvanut kellonsoittaja on liki kuuroutunut melusta. Ei siis ihme, että yksinäinen, kiltti Quasimodo luo päässään oman kauniin todellisuutensa, jossa kirkon gargoilipatsaat ja kellot ovat hänen kannustavia ystäviään ja hän keskustelee niiden kanssa ilman ujoutta ja mitään puhevaikeuksia. Kun hän kerran elämässään uskaltautuu kaduille karnevaalihumuun, hän joutuu ihmisten pilkan ja väkivallan kohteeksi, ja Frollo antaa sen tapahtua antaakseen Quasimodolle opetuksen ja vahvistaakseen valtaansa tähän. Lopulta Frollo tuhoaa teoillaan viimeisenkin henkisen pakopaikan, joka Quasimodolla on, ja hän lakkaa puhumasta edes patsaille. Hahmo on surullinen jo ilmankin sitä, että hän rakastuu Esmeraldaan saamatta vastakaikua. Lopulta Frollo saa onneksi tuta itse luomansa Frankensteinin hirviön koston, ja olen harvoin ollut iloisempi pahiksen kuolemasta.

Petrus Kähkönen liikkuu ihailtavan vaivattoman oloisesti pitkin kellotorninsa rakenteita, kiipeilee sillalla korkealla näyttämön yllä ja hyppelee kevyesti alas parista metristä. Samalla hän on kiistattoman vahva laulaja ja hyvä näyttelijä. Lisäksi oli ihana nähdä hänen liikutuksensa ensi-illan loppukiitoksissa.

Ihana Esmeralda (Josefin Silén). Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri
Josefin Silén romaninainen Esmeraldana on vahva, herkkä ja tulenpalavan halveksiva Frolloa kohtaan. Yksi esityksen kohokohtia on Esmeraldan Frollon kasvoille suoma kunnon nyrkinisku, kun arvon tuomari yrittää ahdistella häntä pienessä sellissä. Teki mieli kannustaa ja huutaa "Potki sitä munille!". Esmeraldan epäkiitollinen tehtävä on lähinnä antaa mieshahmoille syy kehittyä tarinan mittaan, mutta Silén ottaa hahmon omatoimisuudesta ja voimasta kaiken irti. Sen sijaan romanssi kapteeni Phoebuksen (sinänsä erinomainen Lari Halme) kanssa ei sytytä minua, mutta se on lähinnä juonenkuljetuksen vika, koska Phoebus ei juuri saa aikaa näyttämöllä syventää hahmoaan. Lari Halmeen näkeminen Disney-prinssinä on jotain, mitä en ihan heti olisi kuvitellut kokevani, mutta Phoebuksen lievä öykkärimäisyys onneksi antaa Halmeelle mahdollisuuden vähän revitellä eikä olla vain umpirakastunut ja oikeudentuntoinen. Huonoa roolisuoritusta en ole häneltä vielä nähnyt, eikä tämä ole poikkeus. Lisäksi pidän siitä, että Phoebus on aikuinen mies, joka on ehtinyt jo ryvettyä taisteluissa ja nähdä elämää, eikä mikään siloposkinen nuorukainen.

Kaiken ahdistuksen, sorron ja kurjuuden keskellä musikaalissa on myös disneymäistä kevyttä komediaa, iloisia joukkokohtauksia ja pop-balladeja, ja ristiriita on paikoin aika erikoinen. Ongelma on kirjoitettu suoraan teokseen, koska eihän tätä tarinaa toisaalta voi ohjata kevyeksi lastenteatteriksi kohauttamatta samalla olkiaan seksuaaliselle häirinnälle, vainolle ja rasismille. Ymmärrän, että Disney ei anna hankkiutua eroon kaikesta disneymäisyydestä, mutta lopputulos on omituinen sekoitus viihdyttävää lastenelokuvaa ja ahdistavaa tragediaa vakavilla teemoilla. Alan Menkenin musiikki on dramaattista ja kaunista, mutta olisin kaivannut vielä vähemmän keveyttä taustamusiikkiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Frollo tuhopolttaa bordellin välittämättä siitä, onko sisällä vielä ihmisiä. Keveys ja esimerkiksi Risto Korhosen ylihumoristinen kuningas eivät sinällään oikein tasapainotakaan traagisuutta, vaan tuntuvat ennemminkin rikkovan kokonaisuutta. Korhosen kertojahahmo onneksi etäännyttää tarinaa hieman, ja tämä ylimääräinen tarinakerros Frollon ja katsojan välillä antaa sentään vähän hengitystilaa.

Kapteeni Phoebus. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Mikko Koivusalon suomennos on varsinkin lauluissa melko epätasainen ja istuu nuotteihin omituisen huonosti, mutta käsiohjelmassa oleva Koivusalon hyvä haastattelu valottaa rivien välistä, mikä ongelmien syynä voi hyvin olla (sen ohella, että Suomessa on parin kuukauden sisällä saanut kantaesityksensä kolme Koivusalon suomentamaa musikaalia, joista yksi vieläpä oli Monty Pythonia). Disneyllä tunnetusti kytätään tuotantoja pikkutarkasti ja asetetaan tiukkoja reunaehtoja, ja Koivusaloa oli esimerkiksi vaadittu lisäämään johonkin kappaleeseen mukaan sana 'melkein'. Tämän ja muunkin kuulemani perusteella vaikuttaa pahasti siltä, että Disneyn valvontaelimissä ei kerta kaikkiaan tajuta, että kääntäminen ei ole sanojen vaihtamista toiselle kielelle vaan ajatusten ja kokonaisuuksien välittämistä kulttuurista toiseen. (Kersti Juvalla on asiasta sanottavaa mm. yhden kirjan verran, kuten HS:n haastattelu 15.9.2019 hyvin tiivistää.)

Koivusalon käyttämästä "normaalista etabloituneesta laululyriikkakielestä" en itse pidä, koska yhdistän sen nimenomaan itsenäisten laulujen lyriikoihin enkä näyttämödraamaan ja musikaalien tarinankerrontaan. Sen etu kääntäjän kannalta on kuitenkin esimerkiksi yksitavuisten sanojen suuri määrä verrattuna hyvään suomen yleiskieleen (mun vrt. minun jne.), mikä nopeuttaa suomentamista huomattavasti esimerkiksi juuri englannista. Hyvä yleiskielikään ei kuitenkaan ole mitenkään mahdoton työkalu, ja hyvin kirjoitettuna se paradoksaalisesti kuulostaa näyttämöllä luontevammalta puhekieleltä kuin laululyriikkakieli. Lisäksi musikaalien dialogi on yleensä hyvää yleiskieltä, joten samoin kirjoitetut lauluosuudet istuvat kokonaisuuteen huomattavasti paremmin ja laulukohtaukset tuntuvat vähemmän irrallisilta. Varsinkin läpilauletuissa musikaaleissa arvostan tätä sujuvuutta suuresti.

Notre Damen kellonsoittajan kuvaannollinen Approved By Disney -leima on ylipäätään sen pahin ongelma, josta on käytännössä mahdotonta päästä eroon, ja etenkin siihen nähden työryhmä on tehnyt todella hyvää työtä. Esitys näyttää ja kuulostaa todella hyvältä, kaikesta näkyy huolellinen tekeminen ja lopputulos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

11 syyskuuta 2019

Phantom: Pariisin oopperan kummitus – Jyväskylä 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Arthur Kopitin sanoittama ja Maury Yestonin säveltämä Phantom – Pariisin oopperan kummitus Jyväskylän kaupunginteatterissa on yksi tämän syksyn eniten odottamiani esityksiä. Tarina kertoo Pariisin kaduilla laulujaan myyvästä kaunisäänisestä maalaistytöstä, jonka rikas oopperan mesenaatti bongaa ja lähettää oopperaan laulukoulutettavaksi. Ikävä kyllä oopperan johtaja on juuri irtisanottu ja uudet johtajat eivät lämpene ajatukselle, joten tyttö päätyy töihin puvustoon. Siellä hänen laulunsa kuulee oopperatalon kellareissa asuva salaperäinen naamioitu "kummitus", joka ryhtyy hänen laulunopettajakseen ja auttaa häntä saamaan osaamisensa laajempaan tietoon. Uusilla johtajilla ja kummituksella on muutenkin erimielisyyksiä talon henkilöstöpolitiikasta ja johdon strategiasta. Kun uusi johtaja sabotoi kummituksen suojatin suuren ensi-illan, erimielisyydet hieman eskaloituvat ja ruumiitahan siitä tulee.

Koska inspiroiduin monisanaiseksi ja joukossa saattaa olla spoilereita, tässä on spoileriton TL;DR-versio: Kaunis melodinen musiikki. Kaunis melodinen suomennos. Kaunis, kiehtova ja asianmukaisen hämyinen visuaalisuus. Julmetun kaunista laulua ja pitkälle mietittyä työtä sekä ohjaajalta, koreografilta että näyttelijöiltä. Kummituksella ja sankarittarella on yllättävän tervehenkinen keskinäinen suhde, eikä kilpakosijakreivikään yritä painostaa. Jopa pahiksen motiivit ovat ymmärrettäviä. Vuodatin kyyneleitä ja haluan nähdä uudelleen. Näe sinäkin.

Vielä lyhyempi tiivistys, josta kiitos kuuluu yhdelle seurueemme väsyneistä jäsenistä: "Kummitus hot, hyvä meno."

Erik ja Christine (Riku Pelo ja Saara Jokiaho). Kuva © Jiri Halttunen

Sitten asiaan.

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera (joka tämä teos siis ei ole) on monien suosikkimusikaali ja ensimmäisiä itsekin kuulemiani teoksia, mutta Gaston Leroux'n kuuluisasta goottiromanttisesta romaanista on tehty ainakin neljä muutakin musikaalia. Yeston&Kopit aloittivat omaansa jo ennen Lloyd Webberiä, mutta ALW ja hänen viihdekoneistonsa ehtivät valmiiksi ensin ja ovat siitä asti hallinneet West Endiä ja Broadwayta. Niiden ulkopuolella Yeston&Kopit ovat kuitenkin sitkeästi hurmanneet katsojia omalla versiollaan, joka sopii hyvin myös alle tuhatpaikkaisiin teattereihin ja kertoo tarinan hieman eri näkökulmasta. Tämä versio ei ota itseään liian vakavasti vaan heittelee draaman sekaan tilannekomiikkaa ja verbaalihuumoria, jotka oudolla tavalla sopivat kaiken sen kauneuden, lämmön ja tragedian keskelle.

Maury Yestonin klassinen musikaalimusiikki on kauniin melodista ja pulppuaa elämäniloa ja rakkautta. Kapellimestari Jari Puhakka on sovittanut musiikin kokonaan uudelleen, ja hänen johtamansa 11-henkinen orkesteri soi kauniisti ja kuulostaa kokoaan isommalta. Marika Hakolan suomennos soljuu eteenpäin musiikissa, sopii tyylisuuntaan ja tapahtuma-aikaan ja on kaiken päälle kauniskin. Yksikään tavupaino ei ole eksynyt väärälle nuotille, missään ei särähdä korvaan tarpeeton tyylirikko tai aidan matalimmasta kohdasta meneminen, ja jopa sisäsoinnut ovat täydellisiä. Tätä lisää musikaalisuomennoksiin, prkl! Ei myötähäpeää kornien riimien tai "riimien" vuoksi, sinne päin musiikkiin yhteensovitettuja tavupainotuksia à la lasTENkoDINkaDULla ja tarvetta hokea itselleni, että voisihan suomennos huonompikin olla. Tarina etenee, hahmojen persoona tulee esiin, laulajat voivat keskittyä laulamiseen eikä sanojen kanssa kompasteluun. Kiitos tästä. #kehukääntäjää

Maiju Sallaksen ohjaus on oikea runsaudensarvi, ja varsinkin pidin henkilöohjauksen syvyydestä, mikä musikaaleissa ei ole mikään itsestäänselvyys. Ensi-illassa näyttämöllä oli havaittavissa vielä pientä jännityspönötystä, mutta eiköhän meno siitä rentoudu. Teoksessa on varsinkin toisessa puoliskossa aika pitkiä dialogikohtauksia, mutta niissäkin sisältö on onneksi mielenkiintoista, joten ainakin oma keskittymiskykyni pysyi mukana. Yleisesti ottaen tarina etenee jouhevasti ja näyttämöllä tapahtuu koko ajan vaikka mitä.

Christine (Saara Jokiaho) Pariisin kaduilla. Kuva © Jiri Halttunen
Jyväskylän kaupunginteatteri tuntuu sisuuntuneen keväisestä lattianostimen romahduksesta, jonka korjaamiseen ei saatu määrärahoja, ja on pistänyt pystyyn kauniin esityksen, jossa on Annukka Pykäläisen suunnittelemat kiehtovat, hämyiset lavasteet pienellä industrial-vivahteella. Toisilla teattereilla on huipputekniikkaa ja heillä on lattiaan sahattu reikä, kuten lavastaja lehdistötilaisuudessa totesi, mutta tekniikan vastineeksi näyttämöllä nähdään vähäeleisiä ja turhasta kikkailusta riisuttuja kohtauksia, joissa näytteleminen on pääosassa.

Siitä huolimatta lavastus on näyttävä ja tyylikäs, mikään ei näytä halvalta tai pahviselta ja mm. pyroefektit tuovat visuaalisuuteen jännittävyyttä. Tuukka Toijanniemen suunnittelemat projisoinnit sulautuvat niin osaksi kokonaiskuvaa, etten edes tajunnut katsovani sellaisia. Oopperatalon yläkerrokset näytetään korostetun lavastemaisina ja kaksiulotteisina, kun taas kummituksen maanalainen maailma on huomattavasti konkreettisempi ja todellisemman oloinen syvine varjoineen. Lavasteiden rakenteita ei juuri piilotella, vaan näyttämöllä on reilusti näkyvissä teräskehikkoa ja turvavaijereita, oopperatalossa kun liikutaan. Jokin värimaailmassa tuo mieleen vanhat mustavalkoiset tai seepiasävyiset mykkäfilmit. Lavastuksen murrettua sävypalettia ja metallisuutta vasten Tuovi Räisäsen upeiden pukujen väriloisto pääsee hyvin oikeuksiinsa. Etenkin oopperoiden puvustukset ovat hervottomia, mutta hahmojen arkivaatteissakin näyttää aina olevan jokin juju.

Kummitus ja keijukaiskuningatar (Riku Pelo ja Johanna Isokoski). Kuva © Jiri Halttunen

Yksi tämän Phantomin vahvuuksista on se, että tarina ei ole mustavalkoinen, vaan jopa karikatyyriset hahmot ovat inhimillisiä ihmisiä vikoineen ja hyveineen. Ykköspahis Carlotta ja hänen rahanhimoinen aviomiehensä selvästi rakastavat toisiaan ja kuhertelevat oopperatalon nurkissa, vaikka olisi ollut helppoa tehdä miehestä pelkkä voimakastahtoista vaimoaan pelkäävä tohvelisankari. Vanha oopperanjohtaja Carriere (herttainen Jouni Salo) on kertomastaan päätellen ollut nuorena petollinen häntäheikki ja pelkuri, mutta hänessäkin on rakkautta ja lopulta se opettaa häntä kantamaan vastuuta.

Dramaattisista juonenkäänteistä ja goottiromanttisista elementeistä huolimatta tässä Leroux'n tarinan versiossa on muutenkin yllättävän terveitä ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvia ihmissuhteita. Kukaan ei yritä omistaa toista ihmistä, pakottaa ketään naimisiin tai kiristää rakkaudella. Ainoa ensisilmäyksellä intohimoisesti rakastuva hahmo ilmeisesti tekee niin ainakin kerran viikossa. Ihmiset välittävät toisistaan, ja sitä on ihanaa katsella. Samalla se tasapainottaa muuten dramaattisia tapahtumia ja tuntuu korjaavan tarinan edellisen sukupolven tekemiä virheitä. Että jos ei heittäydyttäisikään suin päin tuhoisaan rakkauteen vaan tutustuttaisiin, löydettäisiin yhteisiä harrastuksia ja oltaisiin ihmisiä toisillemme. Siinä samalla tulee tehtyä vähän inhimillisiä virhearviointeja, mutta ne ovat, no, inhimillisiä. (Enkä puhu nyt niistä murhista.)

Järkyttynyt oopperan ensemble ja yksi kasvoton. Kuva © Jiri Halttunen

Christine (ensi-illassa upeaääninen, ihana Johanna Isokoski) on tukevasti jalat maassa seisova maalaistyttö, joka säteilee ympärilleen ystävällisyyttä ja herttaisuutta muttei kiltteydestään huolimatta ole ihan kaikkien vietävissä. Unelmaprinssi Philippen huokaillessa rakkauttaan Christinelle hän käy läpi laulusuoritustaan ja hermoilee tulevaa uraansa. Laulukilpailussa hän räjäyttää pölyt kuulijoiden korvista ja hurmaa kaikki – ja tekee sen itse säveltämällään ja sanoittamallaan kappaleella. Samaista uusinta lauluaan hän on tarinan alussa kaupannut Pariisin kaduilla. Enpä ole vielä kohdannut ammatikseen säveltävää musikaalisankaritarta, joka on samalla myös pienyrittäjä. Christine ei ole neito pulassa vaan itsenäinen ja itsekin hyvin pärjäävä toimija, joka välillä arvioi tilanteensa väärin ja luottaa ihmisten hyvyyteen liikaa. Rooli on jaettu puoliksi Isokosken ja teatterin oman näyttelijän Saara Jokiahon kesken, ja aion ehdottomasti hankkiutua paikalle katsomaan myös Jokiahon roolityötä.

Riku Pelon esittämä kummitus eli Erik on sympaattinen, kohtelias ja kiltti hahmo, jota tekisi mieli halata. Toisin kuin suurimmassa osassa Kaunotar ja hirviö -tyyppisiä goottilaisen kauhuromantiikkaperinteen tarinoita, tämä hirviö ei pidä Christineä vankina tai yritä omistaa häntä. Pukuhuoneen peilistä ilmestyvä naamiomies ei hypnotisoi neitoa mukaansa vaan tulee tsemppaamaan jännittävää lauluoppilastaan ennen ensi-iltaa. Tukholma-syndrooma loistaa poissaolollaan, eikä missään romantisoida kidnappausta tai uhkailua! Miten virkistävän tervettä!

Christine yksinkertaisesti ihastuu ystävälliseen jos kohta vähän salaperäiseen laulunopettajaansa, joka menee naispuolisen henkilön huomiosta suloisesti täysin lukkoon. Se ei toki haittaa, että mies on pitkä, tumma, komeaääninen baritoni, jolla on hyvä tyylitaju ja aika ihanat hiukset. Erik on viettänyt koko elämänsä oopperatalon katakombeissa vanhojen lavasteiden keskellä, joten en yhtään ihmettele, että hänen puheensa on korkealentoista ja elekielessään herkullista draamaa. Pelo ei kuitenkaan ylinäyttele tai tee hahmosta tarkoituksettoman koomista, ja hänellä todella on upea ääni.

Pienenä miinuspuolena Erik tappaa pari tyyppiä, mitä Christine tosin ei tiedä. Siinäkin on sitä paitsi kyse itseään ja rakkaitaan puolustavasta ihmisestä, joka on tainnut oppia moraalikoodistonsa oopperoista eikä yhteiskunnan laeista. Christinelle raivostuttuaankin Erik aidosti katuu, toteaa sopraanonsa olleen oikeassa ja on onnellinen, että sai sentään kuulla tämän laulavan vaikka tämä nyt hänet luultavasti hylkääkin, ja viimeistään siinä vaiheessa bloggaajalla saattoi olla vähän tippa linssissä. Lopussa katsomosta kuului sieltä sun täältä niiskutusta.

Olin myös näkevinäni Erikin hahmossa ripauksen aspergeria: valikoiva empatiakyky, hieman omalaatuinen näkökulma maailmaan, yliherkät aistit ja kauneudenkaipuu, vaikeuksia tunnetaidoissa ja aavistuksen korrektimpi puhetapa muihin hahmoihin verrattuna. Kyökkidiagnosoinnillani ei sinänsä ole vaikutusta juoneen eikä se määrittele Erikin persoonaa, se on vain kiinnostava mahdollisuus ja yksityiskohta joka herätti huomioni.

Kreivi ja sopraano (Pekka Hiltunen ja Saara Jokiaho). Kuva © Jiri Halttunen

Pekka Hiltusella on vähän epäkiitollinen rooli kilpailla salaperäisen laulunopettajan kanssa, mutta dandymäinen naistenmies kreivi Philippe pääsee kyllä pitkälle kun vähän malttaa keskittyä Christineen. Hiltunen ja Isokoski ovat hirveän suloisia yhteisissä kohtauksissaan, ja kreivistä paljastuu varsin hurmaava ja vilpittömän oloinen nuorimies, jolla on hyvin hallussa niin 1920-luvun tanssiliikkeet kuin miekkailukin. Jos kreivi vain antaa Christinen luoda uraa, niin näillä kahdella voisi olla valoisa tulevaisuus.

Oopperan uusi johtajatar Carlotta Cholet (päräyttävä Tytti Vänskä) on herkullinen pahis, jonka suuri unelma on olla palvottu oopperadiiva ja luoda juuri sellaisia oopperatuotantoja kuin hän haluaa. Carlotta on jokaisen alaisen kontrollifiikki painajaispomo, joka ei siedä eriäviä mielipiteitä tai häntä lahjakkaampia työntekijöitä. Hänellä on psykologista silmää olla tehokas ja huomaamaton työpaikkakiusaaja, mielistellä, manipuloida ja saada tahtonsa läpi. Samalla hahmo on hillittömän hauska, ja yhdessä rakastavan aviomiehensä (Henri Halkola) kanssa he ovat lyömätön työpari. Kolmanneksi komediatrioon liittyy jokaisen brittidekkarin arkkihahmo poliisitarkastaja Ledoux (Markus Virtanen), jonka tehtävänä olisi napata tämä mystinen kummitus.

Jokaisella ensemblehahmollakin tuntuu olevan tarinansa, joka kertoutuu vilahduksina tapahtumien taustalla. Välillä teki mieli huutaa pysäyttämään päähenkilöiden puuhat hetkeksi, että ehtisin huomata kaikki hauskat pienet yksityiskohdat päätarinan varjossa. Esimerkiksi oopperan näyttämömestari (Hannu Lintukoski) pystyisi luultavasti esittämään yhden miehen show'na koko ohjelmiston tanssinumeroineen ja aarioineen, ja hän on piippunsa kanssa ilmaisuvoimaisempi kuin monen teatterin koko musikaaliensemble yhteensä. Kreivi Philippen lutunen autonkuljettaja (Markus Virtanen) oli varastaa show'n heti kättelyssä, ja oopperan esiintyjäkaarti on vielä aivan oma lukunsa. Lauluvalmentaja Juho Eerola ja koreografi Jouni Prittinen ovat saaneet ensemblen tekemään huipputyötä, ja jotenkin porukka onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä yhtenäinen ensemble että kokoelma erilaisia persoonia. Yestonin musiikki ei sitä paitsi ole mitään helppoa laulettavaa.

Poliisi, aviomies ja diiva lukevat taidekritiikkiä. Kuva © Jiri Halttunen

Phantomista jäi traagisista sivujuonteista huolimatta lämpimän onnellinen olo, kuin olisi kääriytynyt pehmoiseen vilttiin turvaan ulkomaailman myrskyiltä. Näyttämöltä tulvii hyvää mieltä, lämpöä, rakkautta ja onnellisuuden pilkahduksia. Hahmot ovat hyväsydämisiä ja jopa pahikset tekevät pahojaan rakkaudesta (musiikkiin, rahaan ja toisiinsa). Näyttelijät selvästi nauttivat esityksestä. Matka Erikin itselleen luomaan todellisuuteen on kuin eskapistinen sukellus aikuisten satuun, ja se on juuri sitä mitä tänäkin syksynä kaipaan.