perjantai 19. lokakuuta 2018

Sylityksin – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Etukäteen suhtauduin lapsettomuudesta kertovaan näytelmään hieman epäluuloisesti. En ole lapsirakas tai mitenkään äitimateriaalia, joten pelkäsin olevani väärää kohderyhmää. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi: Sylityksin on ennen kaikkea inhimillinen draamakomedia maustettuna traagisilla sävyillä. Aiheina ovat perhesuhteet ja se, miten jälkikasvun saanti tai saamattomuus tai olemassaolo ihmiseen vaikuttaa. Meitä oli kaksi vapaaehtoisesti lapsetonta naista, ja me molemmat vuoroin nauroimme katketaksemme tai hiljenimme seuraamaan ihmissuhteen nousua ja tuhoa.

Turbulenssia. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama palkittu näytelmä löytää inhimillisistä tragedioistakin mustaa huumoria, jonka voimin ihminen usein selviää eteenpäin. Jokainen tunnistanee näytelmän avainkohtia elämästään. Ville Majamaan mykistävä monologipurkaus lentokoneessa tiivistää kestohuolestuneen ihmisen suhtautumisen mahdollisesti uhkaavaan tilanteeseen. Pia Piltzin hervoton synnytyssalisaaga parodioi osuvasti ihmisen suhdetta lääketieteeseen ja synnytyksen mystifioimista. Eeva Hakulinen ja Martti Manninen nuoriparina ovat vitsikäs ja samalla surulline esimerkki ihmisistä, joiden elämä pyörii yhden ainoan asian ympärillä. Elisa Piispanen on upean pysäyttävä turvaverkottomana yksinhuoltajaäitinä, jonka käännekohta jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kirsimarja Järvisen passiivis-aggressiivisesta hahmosta paljastuu jatkuvasti uusia tasoja.

Teksti on paikoin ehkä epätasainen siinä, miten se annostelee komediaa ja realismia, ja episodimaisuus vaivasi minua välillä. Näyttelijöiden ote ei kuitenkaan herpaannu hetkeksikään. Tampereen Teatterissa pesii erinomaisia koomikkoja, jotka naurattamisen jälkeen hetkessä nostattavat kyyneleet katsojan silmiin tai saavat puraisemaan kieltä jännityksestä. Hahmot ovat rahtusen karikatyyrisiä, mutta heidän elämäntilanteensa ovat samastuttavia. Uupumus, yksinäisyys, suojelunhalu, suurimpien toiveiden hiipuminen, eteenpäin pinnistely, elämän tarkoituksen kyseenalaistaminen ja yllättävät tapahtumat tulevat ennemmin tai myöhemmin vastaan kaikille. Huumorin seassa on aidon karmivia yksityiskohtia ja ihmismielen mustuutta.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus on yksinkertaisuudessaan vaikuttava, ja Mika Hiltusen valosuunnittelulla se muuttuu hetkittäin lähes trillerimäiseksi. Tulipahan sekin muistettua, että lapset ovat kauhuelokuvissa suosittu pelottava elementti. Ihailen kerta kerran jälkeen sitä, miten Kuivasto osaa luoda vaivihkaisen stephenkingmäisen tunnelman pelkällä yksittäisellä liikkuvalla lavastuksen osalla. Teatterin taikaan riittää joskus yksi lepattava ikkunaverho.

Jälkifiilikseksi jäi se, miten epäreilua ja ironista elämä joskus on. Itkettäisi, ellei naurattaisi.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

ART – Svenskan 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Marc, Serge ja Yvan ovat olleet ystävyksiä jo 15 vuotta ja tuntevat toisensa hyvin. Sitten Serge ostaa kotiinsa kalliin modernin maalauksen, jota Marc pitää naurettavana. Kokovalkoinen taulu aiheuttaa ystävyyteen säröjä, jotka kasvavat, leviävät ja johtavat sanoihin, joita ei enää saa sanomattomiksi.

Yasmina Rezan vuonna 1994 kantaesitetty komedia käsittelee kahta ajatonta aihetta: ihmissuhteita ja taidetta. Olen muutama vuosi sitten nähnyt Tampereen Teatterin version ja se vetosi taiteentutkijaminääni, joten odotin Paul Garringtonin ohjaamalta Svenska Teaternin ARTilta jotain samantapaista. ART kuitenkin yllätti, sillä tällä kertaa ainakin minulle nousi etusijalle nimenomaan ystävysten välinen monimutkainen ihmissuhdekuvio. Miten nämä kolme ovat alun perin ystävystyneet? Millaisia ihmisiä he ovat olleet 15 vuotta sitten? Eivätkö he ole huomanneet itsensä ja toistensa muuttuvan ihmisinä, vai ovatko he aina olleet tuollaisia? Yhtäkkiä kolmikon kaikki 15 vuoden aikana mieleen kaihertamaan jääneet ristiriidat, loukkaantumiset ja sanomatta jättämiset nousevat pintaan, ja syynä on ystävän maun kyseenalaistaminen ja sille nauraminen. Monenlaisia mielipide-eroja siedetään, mutta toisen rakastaman taideteoksen kutsuminen naurettavaksi paskaksi näemmä osuu johonkin hermoon. Kukaan ei halua kuulla että hänen makunsa on huono, saati joutua naurun kohteeksi.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Hillitty ja sivistynyt Serge (Mikael Andersson) pitää itseään taiteentuntijana, kun taas Marc viihtyy mieluummin helposti ymmärrettävän taiteen kuten maisemamaalausten parissa, jos nyt ylipäätään taidetta sattuu harrastamaan. Simon Hägerin esittämä Marc nousi minulle esityksen kiinnostavimmaksi hahmoksi. Suorasanaisuuden ja naurun taustalla tuntuu häilyvän epävarmuutta, joka purkautuu kovapintaisen esittämisenä ja hyökkäävänä asenteena. Marc ei tunnu suhtautuvan avopuolisoonsa erityisen lämpimästi, mutta Sergen kritisoidessa avokkia Marc puolustaa naismakuaan raivokkaasti. Kiista taidemausta muuttuu erilaisten elämänarvojen painiksi, jossa ihmisistä nousevat pintaan uudet puolet.

Eniten tunnistan itseäni Yvan-parassa (Max Forsman), jolle jokainen konflikti tuottaa liki fyysistä kipua. Epäonnekseen hän on ympäröinyt itsensä voimakastahtoisilla ihmisillä, jotka eivät arkaile riidellä. Kun hän vihdoin saa jätettyä äitinsä ja morsiamensa välisen draaman hetkeksi taakseen, hän astuu suoraan keskelle Sergen ja Marcin paisuvaa riitaa. Yvan on herkkä, miellyttämishaluinen ja mukautuva, muttei tällä kertaa voi miellyttää molempia ystäviään, vaan nämä yrittävät pakottaa hänet valitsemaan puolensa.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Katsojalle kaikki tämä on toki hauskaa. Rezan kirjoittama keskinäinen sanailu ja omaa näkökulmaa puolustavat monologit iskevät vaivihkaa maaliinsa, ja vaikka tilanteet ovat hullunkurisen liioiteltuja, jokainen tunnistanee niissä itsensä ja lähimmäisensä. Andersson, Forsman ja Häger ovat hahmojensa pikkusieluisen dramaattisuuden äärellä ilmeikkäitä koomikkoja. Puolitoistatuntinen näytelmä hujahtaa ohi hetkessä. ART on siinä mielessä hyvää ruotsinharjoitusta, että kolmikko toistelee paljon toistensa sanoja ja fraaseja, ja Svenskanin tekstityssysteemi on laadukas.

Erik Salvesen on luonut hillityn maskuliinisen lavastuksen, joka muuttuu nopeasti tunnelmasta toiseen Tom Laurmaan valaistuksilla. Näkemässäni päivänäytöksessä käytettiin kauniisti valaistuksena ja lavasteena teatterisalin suurta ikkunaa, josta lankesi näyttämölle sateisen syyspäivän harmaa valo kuin tilauksesta. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten sama toimii iltaesityksissä. Salvesen on pukenut trion aistikkaasti edustamaan hieman eri tyylisuuntia: Yvan muistuttaa hieman nuhjuista hipsteriä, Marcissa on jotain 2010-luvun juppimaista ja Sergen klassiset poolopaita ja pikkutakki ovat kuin suoraan viereisen Stockmannin vapaa-aikakuvastosta. Juomina on viiniä ja konjakkia, ravintolaehdotukset ovat sieltä kalliimmasta päästä. Hienostuneissa kulisseissaan kolme miestä äityy tappelemaan kuin kakarat, vääntämään samoista asioista uudelleen ja uudelleen ja murjottamaan toisilleen.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Amos-näyttämön aulassa on muuten näytteillä taideteoksia, jotka yleensä ovat teatterissa henkilökunnan puolella. Teosesittelyssä piipahtanut Simon Häger harrastaa taideteosten entisöintiä, ja monet teatterin aulan maalauksista ovat hänen restauroimiaan.

Esityksiä on vain 1.12. asti, joten lippuja haluavan kannattaa pistää vauhtia itseensä!

lauantai 13. lokakuuta 2018

Juurihoito – Tampere 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Miika Nousiaisen kieron nyrjähtänyt musta huumori yleensä vetoaa minuun, eikä Tampereen Teatterin uusi Juurihoito-sovitus ollut poikkeus. Mikko Kanninen on sovittanut ja ohjannut onnistuneen uuden version Kansallisteatterissa kantaesitetystä näytelmästä, jossa kaksi veljestä lähtee etsimään isäänsä ja samalla sukunsa juuria. Matkalla vastaan tulee Nousiaiselle tyypillisiä vinkeitä persoonia ja lennokkaita käänteitä, joista monissa tiivistyy suomalaisia arkkityyppejä. Kuin ohimennen pureudutaan myös yhteiskunnan ja monen sukuhistorian tabuihin: mielenterveysongelmiin, syrjintään, välirikkoihin, lehtolapsiin, yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen ja väkivaltaisuuteen. Aina ei teatterissa tiennyt, pitäisikö tapahtumille itkeä vai nauraa, mutta nauru onneksi voitti.
Eskolla on uusi juurihoitopotilas. Kuva: Harri Hinkka / TT

Hahmoista ehdoton suosikkini oli Esko (Esa Latva-Äijö), kuusikymppinen tosikko hammaslääkäri jonka suurin ja ainoa intohimo on hammaslääketiede. Esko on kuin elävä lakoninen protesti trendikkäälle onnellisuuskultille ja hyvä tyyppi -henkiselle yltiösosiaalisuudelle, jotka ovat vallanneet nykyaikaisen työelämän. Hän kohtaa ihmiset "mieluiten yksi kerrallaan ja makaamassa suu avoinna". Liikuttavan mielikuvitukseton ja tunneilmaisultaan rajoittunut Esko on sympaattinen hahmo, joka oppii matkan kuluessa hiukan irrottelemaan omalla tavallaan muttei silti luovu perimmäisestä persoonastaan. Esko on uusi filosofinen idolini. Voisin painattaa Eskon avainvirkkeistä sisustustauluja.

Ei silti, näytelmä oli täynnä kiinnostavia persoonallisuuksia. Minäkertojana toimi Antti Tiensuun esittämä kalliolainen hipsteri Pekka, joka ei edes tiennyt, että hänellä on veli. Pekka on koko ikänsä kärsinyt siitä, että hänen isänsä hylkäsi perheen kun Pekka oli kolme, ja Eskon tapaaminen innostaa hänet etsimään salaperäistä isää, jota kukaan ei ole nähnyt vuosikymmeniin. Hylättyjen parisuhteiden vana johtaa juuriaan etsivät veljekset niin lieksalaisen supermummon, thaimaalaisen hotellisiivoojan kuin australialaisen kylähullunkin luo. Matkan varrella mukaan liittyy viisikulttuurisessa perheessä elävä white trash -ruotsidemokraatti Sari (Mari Turunen), perheen äijähahmo joka kannattaa perinteisiä sukupuolirooleja.

Kolmikon ristiriidat ja samankaltaisuudet muodostivat näyttämölle hervottoman kokonaisuuden, jota täydensivät Ritva Jalonen, Mari Posti ja Veera Tapanainen karikatyyrisellä sivuhahmovalikoimallaan. Varsinkin Jalonen oli hetkittäin vähällä varastaa koko show'n. Näytelmä onnistui silti välttämään ulkomaalaishahmojen pelkistämisen loukkaaviksi stereotypioiksi. He olivat absurdin rajaa hipovan outoja tyyppejä siinä missä suomalaisetkin hahmot, ja huumori luotiin nimenomaan persoonilla eikä kulahtaneilla stereotypioilla. Ylipäätään tarinassa ja ohjauksessa ei sorruttu helppoihin ratkaisuihin, ja seuraava kohtaus onnistui aina yllättämään. Mikään ei silti tainnut yllättävyydessä päihittää ensimmäisen puoliskon upeaa euroviisumaista lopetusta (koreografia Aleksi Seppänen), jossa jopa Latva-Äijöltä meinasi enskarissa pettää pokka.

Elämä, se on mutkikasta. Paitsi Eskon. Kuva: Harri Hinkka / TT

Pohjimmiltaan Juurihoidon tapahtumat eivät edes ole kovin absurdeja. Haluaisinpa tavata ihmisen, jolla ei ole outoja sukulaisia, tai joka ei vähintäänkin tunne yhtä lieksalaisen Railin hengenheimolaista. Ainakin omaan sukuuni on myös löytynyt vuosien varrella mm. ulkomailta yllätysjäseniä, joskin ehkä vähemmän dramaattisin keinoin. Samoin jokaisessa perheessä ja suvussa lienee niitä aiheita, joista ei vain puhuta ja jotka lapset saavat kunnolla selville vasta aikuisina, jos silloinkaan. Juuret ovat monimutkaisia ja usein isompia kuin niitä tonkiessa luulikaan.

Kannisen ohjaus on hullutteleva ja jo itsessään täynnä vinhoja yksityiskohtia. Tyyli on vieraannuttava, mikä kieltämättä sopii Nousiaisen romaanin hyvin subjektiiviseen minäkerrontaan vaikkei suosikkikeinojani teatterissa olekaan. Mikko Saastamoisen lavastus hyödyntää romaanin kansitaidetta (Elina Warsta) ja kiskaisee katsojat kirjan sisälle. Ehkä tällaisen road trip -kuvauksen kanssa on pakko tunnustaa suoraan tekevänsä tässä nyt fiktiota. Lennokkaat ja paikoin hauskan inhorealistiset ääniefektit (Jouni Koskinen) ovat jo luku sinänsä, ja hammaslääkärikammoisimmat saattavat tarvita väliajalla ryypyn jotakin rauhoittavaa.

Juurihoito on rullaava hyvänmielenkomedia, jonka värikkään huumoripinnan alla kytee aimo annos perisuomalaista puhumattomuutta, ahdistusta ja tunnetaidottomuutta. Kun tarina alkuverryttelyjen jälkeen pääsee vauhtiin, surkuhupaisuuden vyöryä ei pysäytä kuin hetkeksi väliaikatarjoilu.

Ex tempore -hammashoito. Kuva: Harri Hinkka / TT


perjantai 12. lokakuuta 2018

Sademies – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.


Georg Malvius tunnetaan Suomessa lähinnä musikaaliohjaajana, mutta tällä kertaa hän on päässyt ohjaamaan Tampereen Teatteriin Suomen kantaesityksen Sademies-näytelmästä (The Rain Man), joka perustuu Oscar-palkittuun elokuvaan. Malvius on aiemmin ohjannut Sademiehen Shanghaissa kiinankielisenä, mutta Tampereella hän on omien sanojensa mukaan päässyt syventämään näytelmän teemoja ja komiikkaa. Sekin auttaa, ettei näyttelijöiden kanssa kommunikoimiseen tarvita täällä tulkkia. Näytelmän pääosissa ovat veljekset Charlie ja Raymond, joiksi Malvius tahtoi ehdottomasti jo legendaksi muodostuneen dynaamisen duon Lari Halme & Risto Korhonen.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Lari Halme oli elementissään tunnelukkoisena Charliena, jonka stressitasot huitelevat taivaissa ja isäsuhde on lievästi ilmaistuna vaikea. Olen viime vuosina nähnyt Halmeen usein komediarooleissa, joten kusipäisesti käyttäytyvä juppi oli piristävää vaihtelua. Sademiehessäkin on koomisuutta ja yleisö nauroi hetkittäin vedet silmissä, mutta huumori on vaivihkaista ja alleviivaamatonta verrattuna moneen peruskomediaan. Taisin muutaman kerran revetä yksikseni nauramaan katsomossa, kun kohdalle osui muutama mustaan huumorintajuuni erityisesti vetoava repliikki tai tilanne. Charlien kasvutarina tunteet tukahduttavasta, itsekkäästä perfektionistiöykkäristä jossain määrin empaattiseksi perfektionistiöykkäriksi kosketti ja herätti sen verran, että loppupuolella liikuttuessani kerrankin muistin kyynelten olevan teatterissa täysin sallittu reaktio, jota ei tarvitse tukahduttaa. Kiitos siitä!

Risto Korhosen roolityötä autistisena Raymondina on syystäkin kiitetty. Korhonen onnistui nostamaan hahmon autististereotypian uumenista ja tekemään hänestä ennen kaikkea Charlien veljen, jolla on pelkonsa, tapansa ja ilonaiheensa. Halmeen ja Korhosen yhteispeliä katsoessani unohdin täysin olevani teatterissa ja tuijottavani kahta näyttelijää, jotka olen usein aiemminkin nähnyt lavalla erilaisissa rooleissa. Raymond ja Charlie elivät edessäni. Kaksikon kemia ja huippuunsa hioutunut yhteistyö olivat lumoavaa katseltavaa - teatterin taikaa parhaimmillaan!

Pidin ohjauksen rauhallisesta, sisäänsä kietovasta rytmistä. Aina välillä vietettiin tovi pimeässä lavasteiden vaihdon vuoksi, mutta se ei tuntunut keskeytykseltä tai turhalta odottelulta, vaan harkitulta keinolta painottaa kohtausten sanomaa. Liki hypnoottisella äänimaailmalla (Ivan Bavard) oli osansa taian luomisessa, samoin soljuvilla videoprojektioilla jotka toivat sopivasti taustaa tuntumatta silti itsetarkoituksellisilta. Rauhallinen tahti jätti tilaa näyttelijöille, repliikeille, naurulle ja ajattelulle. Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen toivat näyttämölle kiinnostavan kattauksen sivuhahmoja parodisesta sympaattiseen.

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat vuoroin vaivihkaisia, vuoroin silmille hyppiviä taustoja hahmoille. Amerikkalaisesta vanhan maailman unohtuneesta hienostohuvilasta siirryttiin sujuvasti vuoroin moderniin hoitokotiin, tunkkaiseen motelliin ja Vegasin kitschisyyteen. Etenkin Vegasin jättimäiset Disney-hahmot ja veljesten päräyttävät asut tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Autismin kirjo on nimensä mukaisesti laaja joukko erilaisia piirteitä eikä yksikään autisti ole samanlainen, samaan tapaan kuin neurologisesti "normaalitkaan" eivät ole keskenään samanlaisia. Elokuvan sosiaalisesti kömpelö ja sisäänpäinkääntynyt numeroneromies loi länsimaiden laajuisen stereotypian tuodessaan autismin yleiseen tietoisuuteen. Yleinen mielikuva autismin kirjon henkilöstä vastaa edelleen Sademiehen ikuistamaa hahmoa, ja monet autistit kokevat elokuvan tehneen heille karhunpalveluksen tunkemalla heidät suuren yleisön silmissä samaan muottiin. Draaman kannalta stereotypia tarjoaa runsaasti herkullisia sosiaalisia ongelmatilanteita, joita käsikirjoittajan voi olla vaikea vastustaa. Autismin kuvaus olikin ainoa yksityiskohta, josta olin etukäteen hieman huolissani.

TT:n Sademies väistää pahimmat stereotypian sudenkuopat, vaikka elokuva-Raymondin peruspiirteet ovat ilmeisesti säilyneet näytelmässäkin. Raymond ei ole hassun nolo huumorikevennys, näytteille tuotu kummajainen tai normaaleille tarkoitettua inspiraatiopornoa, vaan hänellä on selkeä persoona, tunteet ja motiivit. Aamulehden haastattelussa Risto Korhonen sanoikin välttäneensä liian tiedon hankkimista autismista, jotta Raymondista ei vahingossakaan tule pelkkää erilaisten oireiden summaa. Toki hahmo on olemassa tarjotakseen Charlielle mahdollisuuden kasvutarinaan, mutta myös Raymond kehittyy tarinan aikana ja paljastaa itsestään uusia puolia.

Itse asiassa Charliellakin on monia autismin  ja miehisen äijän  stereotyyppisiä piirteitä kuten hallitsemattomia raivonpurkauksia ja muita pahoja ongelmia tunnetaidoissa ja empatian osoittamisessa. Charlie vaikuttaa saaneen luonteenpiirteensä geenien sijaan kasvatuksen kautta, mutta pohjimmiltaan veljekset eivät ole kovin erilaisia. Tarinan yksi opetus voisikin olla se, että kaikki ihmiset kuuluvat johonkin kohtaan autismin kirjoa eikä ole mitään yhtä määrättyä rajaa normaalin ja epänormaalin välillä. Rutiinien luomalta mukavuusalueelta poistuminen vieraaseen maailmaan on stressaavaa ilman diagnoosejakin, ja esimerkiksi laitoshoidon tuoma turva voi myös turruttaa ja tukahduttaa.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

En ole nähnyt elokuvaa, joten saatoin astella teatteriin ilman mitään ennakkokäsityksiä hahmoista tai juonesta. Ristiriitojen ja kontrastien sävyttämä tilannekomiikka ja verbaalinen huumori vetosivat minuun, ja toisaalta terävän komiikan alla oli paljon syvyyttä ja suruakin. Tasapaino pysyi mielestäni hyvänä. Alkusyksyn tamperelaisista ensi-illoista Sademies nousi kirkkaasti suosikikseni.

torstai 11. lokakuuta 2018

Teatterikesä 2018: Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia 2

Sain esitykseen lehdistölipun.


Eeva Kontu, Anna-Mari Kähärä ja Jussi Tuurna pitivät jo lähes perinteeksi muodostuneen suomalaisen näyttämömusiikin konserttinsa Teatterikesän Ohjelmateltassa. Artisteina tänä vuonna olivat Maria Ylipää, Jukka Nylund ja Tampereen Taiteellinen Kuoro sekä yllätysvieraana Vuokko Hovatta. Ohjelmistossa oli tuttuun tapaan materiaalia kaikkien kolmen säveltäjän uran varrelta, ja tänä vuonna biisivalinnat tuntuivat hieman painottuneen sävellettyyn runouteen.

Aivan alkuun tahdon kehua muusikot Esko Grundströmin ja Sara Puljulan, jotka lennossa vaihtoivat soittimesta toiseen ja tuntuivat välillä soittavan käsillä kahta eri soitinta ja suulla kolmatta. Grundströmin hanuri sai ansaitsemansa huomion lavalla. Säveltäjät soittivat pianoa, Eeva Kontun tapauksessa myös saksofoneja, ja Anna-Mari Kähärän käsissä vilahti loppupuolella melodicakin. Kolmikko eläytyi sävellyksiinsä niin lennokkaasti että hätinä pysyivät pianotuolillaan.

Maria Ylipää lienee tällä hetkellä Suomen musikaalitähdistä tunnetuin, ja syystä. Vaivaton, vahva ääni ja lavasäteily vakuuttivat nytkin. Jukka Nylundin elämistä laulujensa mukana taas oli kiehtovaa seurata, etenkin hänen eläytyessään Korkeasaaren tiikeriksi (Tuurna&Maijala: Kulosaari) ja kertoessaan Lauri Viidan tarinaa Pispalasta löytyneestä Jumalasta (Kontu&Salo: Liian lähellä maata). Ylipäältä mieleeni on jostain syystä jäänyt elävimmin vauhdikas encorelaulu Strömpans förönpöppa Tuurnan näytelmästä Sininen lintu, osaksi siksi että hän meni sitä esitellessään vitsillä kutsumaan Chessiä taas uudeksi Svenskanin Abba-musikaaliksi, mikä viilsi syvästi sydäntäni ja nostatti kapinamielialani. Abba-musikaalius ei suinkaan ole huono asia, vaikka yleisössä olisi millaista Suomen teatterieliittiä, ja Chessin musiikki on lähes hienointa mitä olen koskaan näyttämöllä kuullut. Tämä on vakava asia, josta ei sovi laskea leikkiä. Nih.

Samalla täytyy todeta, että oikeastaan vain muutama illan aikana kuulluista kappaleista oli sellaista musiikkia, jonka todella miellän hyväksi musikaalimusiikiksi, osaksi juuri runouspainotuksen vuoksi. Laulunäytelmät, näytelmälaulut ja muu musiikkiteatteri ovat nekin kunnioitettava laji ja illan ohjelmisto oli mainiota keikkamusiikkia, mutta minun sisimpäni genre on nimenomaan musikaali, jota englanniksi kutsutaan termillä 'book musical'. Siinä laulu kuljettaa tarinaa ja liittyy siihen olennaisesti, eikä kappaletta välttämättä edes voi helposti sellaisenaan irrottaa kontekstistaan.

Turussa on mielestäni onnistuttu tässä paremmin kuin muualla eteläisessä Suomessa: säveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat Tom of Finlandissa ja Varissuossa luoneet nimenomaan 'book musical' -musikaaleja, joissa laulut kiinnittyvät kohtauksiinsa ja hahmoihinsa, syventävät ja vievät tarinaa eteenpäin harhautumatta sivuteille. Varsinkin Varissuossa Palefacen sujuvista ja silti taiteellisesti korkealaatuisista lyriikoista saisivat koko Suomen sanoittajat ottaa oppia. Samoin Jukka Nykäsen säveltämät teokset mm. Kapsäkille vastaavat käsitystäni kunnon musikaalista, sellaisesta jota mielelläni näkisin Suomessa enemmänkin. Esimerkiksi Heikki Salon lyriikoissa minua usein vaivaa tietty populaarimusiikkimainen irrallisuus ja abstraktius: lauseet ja kuvat ovat sinänsä yleensä kauniita, mutta miksi juuri tämä hahmo tässä ja nyt tuntee pakottavaa tarvetta laulaa ne? Kuvaisiko tämä hahmo tuntojaan tai tarinaa todella tällaisilla kielikuvilla?

Ohjelmatelttaan palatakseni: keikalla oli tunnelma katossa, loistava meininki ja huippuesiintyjät, ja toivon perinteen jatkuvan ja kehittyvän vielä pitkään!