19 marraskuuta 2021

Next to Normal – Svenska Teatern 2021

Sain esitykseen lehdistölipun.

Next to Normal on hyvä musikaali sellaisillekin katsojille, jotka inhoavat musikaalien oletettua ylipirteyttä ja epärealistisuutta, loputtomia modulaatioita ja muita kliseitä. Se kertoo tavallisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jonka arki pyörii kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan äidin ympärillä. Vuonna 2008 kantaesitetty amerikkalainen musikaali oli aikanaan vallankumouksellisen erilainen ja nosti suosioon pienimuotoisten, muutaman näyttelijän musikaalien alagenren vastapainoksi megamusikaaleille. Suomessa se nähtiin Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa jo 2010 sekä myöhemmin eri tuotantoina Tampereella ja Vaasassa.

Denny Lekström, David Lindell, Pontus Simm, Alexander Lycke, Sannah Nedergård, Maria Ylipää
Lääkerytmiryhmä, lääkäri ja lääkittävä. Kuva: Cata Portin

En ole koskaan ollut Next to Normalin suuri fani, joten lähdin teatteriin vähän skeptisenä. Svenska teaternin uusi tuotanto kuitenkin yllätti todella positiivisesti. Ensinnäkin esitys kuulostaa likimain täydelliseltä. Näyttelijöiden laulutaito on poikkeuksetta huippuluokkaa ja kapellimestari Kristian Nyman saa heistä irti hienoja sooloja, duettoja ja tarkasti harkittuja ryhmälaulukohtauksia, joissa jokainen osanen on kohdallaan ja harmoniassa. Samoin seitsenhenkinen orkesteri soi kauniisti, rockisti, herkästi. Kaikesta kuulee, että laulujen esittämiseen on todella panostettu. Andreas Lönnquistin tasapainoinen ja selkeä äänisuunnittelu kruunaa kokonaisuuden.

Tom Kittin säveltämä musiikki on modernia poprockia ja todella monitasoista, ja siihen musiikin ymmärrykseni loppuukin. Sen verran osaan päätellä, että Next to Normal vaatii vahvaa laulutekniikkaa ja osaamista, ja sitä tässä tuotannossa todellakin on. Voisin kuvitella, että joku musikaaleja yleisesti kammoava musiikintuntijakin saisi kiksejä tästä. Itse osaan vain sanoa, että kaikki kuulosti harvinaisen kauniilta. Olen aina pitänyt muutamia dramaattisempia kohtauksia musiikillisesti vähän turhan kepeän ja hyväntuulisen kuuloisina, mutta oma musiikkimakuni kallistuukin suureellisempaan suuntaan. Nopeammissa kappaleissa on hyvä meininki, kertovat ne sitten ahdistuksesta tai uhasta.

Ei silti, laulamisen lisäksi Maria Ylipää, Alexander Lycke ja kumppanit osaavat toki myös näytellä. Henkilöhahmoissa on nyansseja ja kehitystä (tässäkin olen erittäin paljon eri mieltä Hesarin kriitikon kanssa!). Markus Virta on ohjannut luontevan yksityiskohtaisen ja aidolta tuntuvan, ihmisen kokoisen musikaalin, joka kuitenkin toimii yllättävän hyvin Svenskanin suurellakin näyttämöllä. Välähdyksenomaiset epätodelliset hetket korostavat realismia ja tuovat usein mukanaan mustaa huumoria. Denny Lekström on erinomainen kahtena eri psykiatrina, joiden tietynlainen kasvottomuus ja raivostuttava neutraalius ja tyyneys kuvaavat alaa potilaan näkökulmasta.

Maria Ylipää, David Lindell, Denny Lekström
Äiti, poika ja psykiatri. Kuva: Cata Portin

Brian Yorkeyn alkuteksti on Pulitzer-palkittu, mutta ruotsini ei ole erityisen vahvaa, joten en osaa sanoa, miten hyvin Linnea Sjunnessonin ja Fredrik Fischerin ruotsinkielinen käännös toimii. Ainakin se kuulosti sujuvalta laulettavalta ja herätti yleisössä asianmukaisia reaktioita. Musikaali on liki läpilaulettu ja tahti on välillä nopeaa, joten ruotsia heikommin osaavan kannattaa ladata tekstityssovellus pysyäkseen perässä. Suomenkielinen tekstitys näkyy myös näyttämön yläpuolella. Juoniselostuksen lukeminen etukäteen esimerkiksi englanninkielisestä Wikipediasta sisältää juonipaljastusvaaran, joten sitä en välttämättä suosittele.

Parisuhteet eivät ole ykkösjuttuni musikaaleissa, mutta Next to Normalin perhesuhteet ja äidin mielenterveysongelmien vaikutus niihin ovat kiinnostavia. Dianan (Ylipää) kaksisuuntainen mielialahäiriö hallitsee perheen arkea ja vaatii kaikkien jatkuvaa huomiota, jolloin muulla perheellä ei jää enää voimia huomioida toisiaan. En tunne kaksisuuntaista mielialahäiriötä tarpeeksi osaakseni sanoa, kuinka hyvin Dianan sairaus diagnoosia vastaa, mutta näyttämöllä se tuntuu painottuvan maniavaiheisiin ja harhoihin. Niissä ongelmana on se, että potilas itse ei välttämättä tunne itseään mitenkään sairaaksi, joten tilanne on raskas nimenomaan hänen läheisilleen. Vaikka Dianalla itsellään onkin maniavaiheessa hyvä olla, hänen läheisillään ei ole, ja lisäksi sairaus voi aiheuttaa vaaratilanteita.

Tytär Natalie (upea Sannah Nedergård) on äidilleen käytännössä näkymätön äidin traumojen vuoksi, ja äidin sairaus on aina ohittanut tärkeydessä hänen valmistujaisensa ja muut tärkeät nuoruuden merkkipaalut. Natalie ylisuorittaa, pyrkii täydellisyyteen ja oireilee pahasti, mutta kukaan perheessä ei silti huomaa häntä. Vähän pelottavan itsepintainen mutta symppis koulukaveri/poikaystävä Henrik (Pontus Simm) tuo rentoutta Natalien elämään, mutta siinäkin on ongelmansa. Esikoinen Gabriel (David Lindell) on unelmapoika ja epäterve tuki äidilleen. Isä Dan (Lycke) yrittää hampaat irvessä ja loputtoman toivon voimin pitää perheen arkea kasassa, mutta alkaa pahasti uupua vaimonsa sairauden ennakoimattomuuteen. Musikaali onkin tärkeä kuvaus siitä, miten mielenterveyden ongelmat eivät ole vain yksilön haaste, vaan ne vaikuttavat koko lähipiiriin ja pahimmillaan kertautuvat aiheuttaen lisää masennusta ja ahdistusta. Tunteet täytyy kohdata ja käsitellä, ja se olisi myös vastuullinen teko läheisten kannalta. Paikoin Dianan ja Danin tilanne rinnastetaan kohtauksissa Natalien ja Henrikin suhteeseen, ja haluan uskoa että jälkimmäisillä on valoisampi tulevaisuus.

Maria Ylipää, Alexander Lycke, Pontus Simm, Sannah Nedergård
Kahden sukupolven pariskunnat. Kuva: Cata Portin

Musikaalin mielenterveyshoitoja käsittelevissä kohtauksissa on välillä turhankin pelotteleva ja kauhisteleva sävy, jonka ohjaaja Markus Virta onneksi pitää tässä tuotannossa hyvin aisoissa. Esimerkiksi sähköhoitokohtaus on Svenskanissa yllättävänkin asiallisesti toteutettu. Hetkittäin musikaalista tulee kaikesta huolimatta sellainen olo, että kirjoittaja on mielen sairauksien käsittelyssä pyrkinyt dramaattisuuteen realistisuuden kustannuksella. Tarina tuntuu karnevalistisesti maalaavan kaikista hoitomuodoista melko mututuntumalla suhteettoman negatiivisen kuvan. Tunnen esimerkiksi itsekin ihmisiä, jotka ovat viimeisenä vaihtoehtona saaneet sähköhoitoa, ja se on kokemuksena ilmeisesti varsin tylsän draamaton. Eihän se hauskaa ole ja muistiongelmien riski on totta, mutta Diana on todella ääritapaus ja toinen vaihtoehto on usein korkea itsemurhariski. Kyllä, mikään hoitomuoto ei sovi kaikille, lääkityksiä joudutaan säätämään paljon ja pitkän aikaa, lääkkeillä on vaihtelevia sivuvaikutuksia, psykoterapia on usein vuosien prosessi ja välillä kaikki se on turhauttavaa tarpomista vaiheesta toiseen. Potilastarinoita on monenlaisia ja koko homma herättää välillä hyvinkin mustaa huumoria, mutta ulkopuolelta kauhisteleva sävy tuntuu musikaalissa vähän... epäeettiseltä? Ei tässä sentään mitään lobotomiaa tehdä. Joskus vain joutuu valitsemaan kahdesta riskialttiista vaihtoehdosta sen vähemmän hengenvaarallisen riskin. Jossakin määrin teos ehkä tunnistaakin asetelman, koska Diana hermoilee sähköhoitoa ja muistelee näkemäänsä elokuvaa (Yksi lensi yli käenpesän, 1975), josta hänen mielikuvansa ovat peräisin. Samalla tavoin musikaali luo ja toistaa mielikuvia, muttei välttämättä paljoakaan todenmukaisemmin kuin vanha elokuva.

Sairaus voi kaikessa raskaudessaankin olla tuttua ja turvallista, ja sen lääkitseminen tarkoittaa askelta tuntemattomaan. Ihmissuhteisiin sairauden ja lääkitysten kanssa säätäminen tuo vielä omat haasteensa. Kuka ihminen sairauden alla on, vai onko sairaus jo osa persoonaa? Missä menee sairauden ja oman persoonan raja? Muuttaako lääkitys persoonaa vai tuoko se vain persoonasta esiin puolia, jotka aiemmin ovat hautautuneet sairauden alle? Ihmisen luonne kehittyy aikuisiälläkin, mutta mikä on normaalia kehitystä ja mikä sairauden etenemistä tai paranemista tai lääkkeiden sivuvaikutusta? Mikä edes on normaalia? Dan yrittää löytää 18 vuotta aiemmin tapaamansa naisen Dianan oireilun alta, mutta siitä naisesta ei välttämättä ole paljoa enää jäljellä edes aikuistumisen ja vanhemmuuden jäljiltä, saati sitten trauman ja trauman laukaiseman sairauden jälkeen. Dan yrittää tukea, olla hyvä puoliso, elää normaalia elämää ja ymmärtää vaimoaan, mutta loppujen lopuksi hän on turhauttavan yksin. Avioliitossa luvataan tukea toista myötä- ja vastamäessä, mutta kuinka isosta vastamäestä ei enää selvitä, etenkään kun ei saa vastatukea? Englanninkielinen sanonta "älä sytytä itseäsi tuleen lämmittääksesi toista" on hyvä ohjenuora, mutta tilanne harvoin on niin mustavalkoinen. Tilanteet kehittyvät ja muuttuvat hitaasti, vaihe vaiheelta, ja yhtäkkiä sitä saattaa vuosikymmenen jälkeen havahtua olevansakin jo loppuun palanut.

Kuva: Cata Portin

Musikaalissa sivutaan paljon todellisuuden ja kiiltokuvaelämän ristiriitoja, ja se näkyy myös visuaalisuudessa. Erik Salvesenin suunnittelema lavastus on kuin suoraan Instagramin skandinaavisista sisustusblogeista. Kaikki näyttää täydelliseltä ylemmän keskiluokan arjelta, tyylikkäältä mutta rennolta, harmonisilta luonnonläheisiltä värisävyiltä ja juuri oikealla tavalla huolettomasti sohvalle jääneiltä torkkupeitoilta. Koko näyttämö on perheen avaraa ja valoisaa asuntoa, missään ei ole väliseiniä eikä minnekään pääse pakoon perheen tilannetta. Lavastuksen eri tasot muuntuvat näppärästi Tom Kumlinin valosuunnittelulla eri tiloiksi kuten kouluksi, psykiatrin vastaanotoksi ja parkkipaikaksi, mutta valoläikän ympärillä vaanii aina kodin ahdistavuus. Parvekkeen ja sen kautta näkyvän taivaan hyödyntäminen vaivihkaa symboliikassa on sekin mielenkiintoista.

Myös Teemu Muurimäen puvustus tavoittaa lifestyleblogin tyylin täydellisesti: trendikkään ajattomia neuleita, näennäistä rentoutta ja mukavuutta, neutraaleja luonnonsävyjä. Vain tytär Natalie sinisissä hiuksissaan, maihareissaan ja hieman nuhjuisessa rocktyylissään erottuu muusta perheestä. En osaa päättää, onko se Natalien yritystä kapinoida ja irrottautua perheestään vai henkisen erilaisuuden demonstraatio vai molempia. Rakastuin täysin Natalien tanssiaispukuun, joka ei sopisi minulle ollenkaan mutta näyttää Nataliella itkettävän hyvältä ja täydellisen nataliemaiselta.

Maria Ylipää, Pontus Simm, Alexander Lycke, Sannah Nedergård
Vävykokelaalle esitellään perheidylliä. Kuva: Cata Portin

Pidän tarinan lopusta, joka ei ole mikään pakonomainen happy ever after vaan uskottava askel positiiviseen suuntaan, vaihteeksi rauhallisempi ylämäkivaihe sairaudessa ja sen hoidossa. Rakkaus on joskus etäisyyden ottamista, vastuullista itsestä huolehtimista ja voimien keräämistä. Next to Normal on niitä musikaaleja, jotka toisissa katsojissa aiheuttavat parin tunnin katarttisen räkäitkun. Itse aloin niiskuttaa vasta lopussa siinä ensimmäisessä toivonpilkahduksen herättävässä kohdassa, kun 16 vuotta henkisesti poissa ollut äiti vihdoinkin huomioi tyttärensä. Musikaali ei siinä mielessä ole selviytymistarina, että joku kertoisi lehtihaastattelussa selättäneensä vaikeudet, hypänneensä oravanpyörästä ja elävänsä nyt uutta elämää. Se kertoo kuitenkin selviytymisestä vaikeuksienkin keskellä ja askeleista parempaan suuntaan. 

01 marraskuuta 2021

Waitress – Lahti 2021


Waitress
on 2015 Broadwaylla kantaesitetty popmusikaali, jonka on säveltänyt ja sanoittanut Sara Bareilles ja käsikirjoittanut Jessie Nelson. Tarina sijoittuu amerikkalaisen pikkukaupungin diner-ravintolaan, jossa kolmekymppinen Jenna työskentelee tarjoilijana ja piirakkaleipurina ja unelmoi paremmasta elämästä. Suomen kantaesityksen Lahden kaupunginteatteriin on ohjannut Ilkka Laasonen.

En harmikseni nähnyt Anni Kajosta Jennan roolissa, mutta minulle aiemmin tuntematon Eleonoora Martikainen osoittautui erinomaiseksi understudyksi. Jenna on kiltti ja symppis naapurintyttö, joka puurtaa pienipalkkaisessa työssä ja joutuu vahinkoraskauden myötä punnitsemaan elämänarvojaan oikein tosissaan. Hänen intohimonsa on erilaisten piirakoiden leipominen ja uusien piirakkareseptien kehittely, jossa hänen taitojaan ylistävät niin ystävät kuin dinerin asiakkaatkin. Jennan isä oli väkivaltainen hänen äitiään kohtaan, ja äiti pakeni väkivaltaa keittiöön ja leipomisen maailmaan. Äitinsä kanssa leiponut tytär peri äidiltään reseptit, intohimon piirakoita kohtaan ja tavan hukuttaa murheet leipomiseen.

Ushma Olava, Anni Kajos, Miila Virtanen
Betty, Jenna ja Dawn. Kuva: Aki Loponen

Jennan ihmissuhteet pyörivät dinerin ympärillä ja erityisesti kaksi muuta tarjoilijaa ovat hänen ystäviään. Ushma Olava on herkullisen rempseä ja lämmin Betty, joka on miehensä omaishoitaja ja ystäväporukan vahva tukipylväs. Miila Virtasen esittämä Dawn taas on neuroottinen nörtti, jonka päämääränä on löytää miesystävä, huolimatta siitä että häntä ympäröivät avioliitot eivät ole erityisen onnellisia.

Hahmogalleriaa täydentävät mainio Mikael Saari lutusen ujona gynekologina, Tomi Enbuska Jennaa hyväksikäyttävänä renttuaviomiehenä Earlina, Tuomas Korkia-Aho Dawnin uutena nörttipoikaystävänä Ogiena sekä Mikko Jurkka (dinerin omistaja Joe) ja Mikko Pörhölä (dinerin esimies Cal). Kerrankin musikaalissa miehet ovat niitä karikatyyrimäisiä tyyppejä, jotka tarjoavat Jennan hahmolle ja juonelle mahdollisuuden kehittyä! Koko ensemble tekee tasaisen laadukasta työtä ja kuulostaa hyvältä, ja pidin Sari Loukon moderneista koreografioista. Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Waitressin maanläheisiin laulunsanoihin ja musikaalissa on paljon hauskoja heittoja ja tilannekomiikkaa. Osa lauluista vähän puuroutui eikä sanoista saanut selvää, mutta tämäntyyppisissä teatterisaleissa tuppaa akustiikka olemaan sen verran ongelmallinen, että on teknisesti mahdotonta saada kaikkea ääntä kuulumaan kaikkialle katsomoon.

Laura Dammertin luoma puvustus on diner-hengessä ihanan fiftarityylistä. Jennan omat arkivaatteet erottuvat ajattomampina ja duunarimiehillä on bändipaitoja ja reisitaskuhousuja, mutta kokonaisuus on oudolla tavalla silti yhtenäinen ja hahmoilla selvästi omat persoonansa. Pekka Korpiniityn näppärä lavastus liu'uttaa esiin eri tiloja aina asiakasvessasta lääkärinvastaanottoon ja orkesterikorokkeeseen, ja taustalla kaikkea hallitsee dinerin kyltti.

Anni Kajos ja Tomi Enbuska
Jenna ja renttu aviomies Earl. Kuva: Aki Loponen


Huomio: tästä eteenpäin juonipaljastuksia, perheväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa.

Tekijöiden naisnäkökulma näkyy piristävästi monissa biiseissä. Musikaaleissa saisi olla enemmänkin lauluja aiheista kuten raskaustestin tekeminen, gynekologin odotushuone tai raskaana oleva nainen, joka ei tunnekaan välitöntä kaikenvoittavaa rakkautta sisällään kasvavaa elämänalkua kohtaan. Pidän siitä, miten moni kappale käsittelee jotakin muuta kuin naisista kertovien musikaalien kestoaihetta rakkautta. Jennalla on unelmia ja hän on lahjakas valitsemallaan alalla, ja hän laulaa arkielämästä pienipalkkaisessa työssä, paremman elämän unelmista, itsereflektiosta ja ystävyydestä.

Ylipäätään pidän siitä, että Waitressissa käsitellään paljon ei-toivotun raskauden herättämiä tunteita äidissä. Kaikki eivät iloitse vauvasta ja osaa heti rakastaa sitä, eivät edes synnytyksen jälkeen. En isommin kannata ei-toivottujen lasten saattamista maailmaan ihan vain koska lapsi kuuluu synnyttää, joten olisin ehkä kaivannut lisää perusteluja sille, että Jenna haluaa pitää lapsen. Kaiken epäröinnin ja epätoivon jälkeen lopun rakkaus ensi silmäyksellä myös tuntuu vähän teennäiseltä onnelliselta lopulta.

Sekin on virkistävää, ettei musikaali ylimoralisoi pettämistä avioliitossa tai rankaise hahmoja siitä esim. kuolemalla. Oikeassa elämässä ihmiset tekevät mokia, kärsivät niiden seurauksia ja voivat myös yrittää hyvittää virheitään. Joskus parisuhteesta ei voi tai halua tai osaa erota, vaikka se ei täytäkään omia tarpeita. Muutenkin musikaalista puuttuu mustavalkoisen saarnaava ja opettavainen pohjavire, joka tällaisissa tarinoissa joskus on. Virheitä toki kannattaa pyrkiä välttämään, mutta itse kukin tulee välillä tehneeksi vähän tyhmästi, ja armollisuus on joskus rakentava tapa suhtautua siihen ja jatkaa eteenpäin.

Mikael Saari, Anni Kajos
Jenna ja seksikäs gynekologi. Kuva: Aki Loponen


Käsikirjoituksessa on pari aika isoa juonellista ongelmaa, joiden parempi käsittely näyttämöllä olisi paikallaan. Lahden työryhmällä lienee ollut rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa alkuteokseen, mutta esityksen ohjelmistoon valinneet olisivat ehdottomasti voineet lukea kässärin tarkemmin ennen myönteistä päätöstä.

Jenna ja Earl eivät juuri harrasta seksiä, mutta Jenna tulee vahingossa raskaaksi. Kertoessaan asiasta ystävilleen hän syyttää itseään siitä, että Earl juotti hänet niin känniin, ettei hän tiennyt mitä teki. Asia sivuutetaan sillä, vaikka käytännössä Earl on raiskannut vaimonsa, jonka päätöksentekokyky on ollut reippaasti alentunut, eikä ole edes huolehtinut ehkäisystä. Edes Jennan ystävät eivät reagoi tähän oikein mitenkään. Jenna ei halua lasta, etenkään senhetkiseen elämäntilanteeseensa ja Earlin kanssa, mutta päättää silti pitää vauvan. Earl on väkivaltainen ja ylikontrolloiva työtön juoppo, joka käyttää Jennaa taloudellisesti hyväkseen, takavarikoi hänen palkkarahansa ja manipuloi häntä uskomaan, ettei hän selviäisi ilman Earlia. Mustasukkainen Earl painostaa Jennan lupaamaan, että vauvasta ei koskaan tule Jennalle yhtä tärkeä ja rakas kuin Earlista. Itkevä Earl vannoo tekevänsä itsemurhan, jos Jenna joskus lakkaa rakastamasta häntä. Raivoava Earl huutaa että Jenna palkitsee silkalla epärehellisyydellä ja kiittämättömyydellä kaiken sen, mitä Earl on Jennan hyväksi tehnyt. Jenna on alistunut, anteeksipyytelevä ja hyvittelevä. Heidän avioliittonsa on klassinen esimerkki fyysisestä ja henkisestä parisuhdeväkivallasta, mutta musikaali kommentoi tilannetta oudon vähän. Earlia käsitellään lähinnä epämiellyttävänä ja ärsyttävänä tyyppinä, jonka tyhmyydellä kerätään naurupisteitä ja joka Jennan pitäisi tajuta jättää. Kun humalainen Earl käy raahaamassa raskaana olevan vaimonsa kotiin dinerista, kaikki Jennan ystävät vain antavat sen tapahtua.

Kun Jenna lopulta synnytyksen jälkeen ilmoittaa päättäväisesti haluavansa eron, Earl toki järkyttyy, suuttuu ja vastustelee mutta lähtee sitten vain alistuneena pois sairaalasta eikä hänestä enää kuulla. En ihan usko, että varsinkaan Earlin tapainen kontrollipakkomielteinen tyyppi luovuttaisi noin vain ja päästäisi vaimonsa lähtemään vauvan kanssa ilman uhkailua, kiristystä ja manipulointia. Nämä ovat niitä parisuhteita, joissa uhri päätyy turvakotiin ja hankkii lähestymiskiellon, ja pahimmillaan jätetty osapuoli yrittää tappaa itsensä, puolisonsa ja lapsensa. 

Anni Kajos, Tomi Enbuska
Jenna, Earl ja koti-idylli. Kuva: Aki Loponen


Jennan pysyminen avioliitossaan niinkin pitkään on sikäli ymmärrettävää, että hänen isänsäkin oli väkivaltainen, ja käsittääkseni tilastollisesti perheväkivallan keskellä kasvaneet lapset herkästi ajautuvat omissakin parisuhteissaan väkivallan uhreiksi. Jos ainoa avioliiton malli, jonka Jenna on nähnyt, on ollut väkivaltainen, se helposti normalisoi väkivaltaa osana suhteita. Toivoisin vain, että tarina tosiaan tiedostaisi koko tämän hyväksikäyttökuvion problemaattisuuden jotenkin eikä kuittaisi sitä normaalina osana arkea. Earl ansaitsisi vähintäänkin muutaman Jennan tekemän rikosilmoituksen raiskauksesta ja pahoinpitelystä, tai edes laulun jossa Jenna jotenkin reflektoi vapautumistaan. Koko kuvio jää täysin perinnöstä ja vauvasta iloitsemisen jalkoihin. Aiheesta saisi jo itsessään todella hienon musikaalin, kunhan sitä ei jätettäisi täysin piirakoiden, taloushuolien ja vauva-ahdistuksen taustaksi.

Toinen ongelmallinen juonikuvio liittyy Jennan ystävään Dawniin. Hän päätyy viiden minuutin Tinder-treffeille toisen nörtin Ogien kanssa, mutta Ogie osoittautuu hämäräksi tyypiksi, josta Dawn haluaa äkkiä eroon. Seuraavana päivänä Ogie ilmaantuu Dawnin työpaikalle, uhkuu pakkomielteistä rakkautta ja kirjaimellisesti ilmoittaa, että kävi miten kävi, Dawn ei ikinä pääse hänestä eroon. Kaikki tämä tapahtuu humoristisessa laulussa, joka ei tyylillisesti ihan tavoita tilanteen karmivuutta. Jokainen nainen on kohdannut sen rasittavan tyypin, joka ei ymmärrä sanaa 'ei' vaan luulee, että nainen vain leikkii vaikeasti tavoiteltavaa tai ei näe omaa parastaan. Se ei ole romanttista päämäärätietoisuutta tai hassunherttaista sosiaalista ymmärtämättömyyttä, vaan pahimmillaan todella uhkaavaa. Alkuun nauroin kappaleelle, koska se on hassusti esitetty ja kuvittelin sen käsittelevän ihan vain niitä outoja tyyppejä, joita deittaillessa tulee vastaan. Sanoitukset kuitenkin saivat nopeasti vakavampia sävyjä ja kohtauksesta tuli todella absurdi.

Miila Virtanen, Tuomas Korkia-Aho
Dawn ja hankala deitti Ogie. Kuva: Aki Loponen


Käsittämättömintä on, että Ogien painostus toimii: monien kieltäytymisten, pakojen ja rautalangasta vääntämisten jälkeen Dawn lopulta toteaa, että oikeastaan Ogie onkin tosi kiva tyyppi, jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä. Tosi kivat tyypit vain harvemmin tulevat työpaikallesi ja ilmoittavat, että jos heidän kanssaan ei ala seurustella niin he pesiytyvät rappukäytävääsi vahtimaan jokaista liikettäsi. Ogie on kuin vielä kehittymässä oleva versio Earlista, ja nopea avioliitto on viimeinen asia, mitä sellaisen kanssa harkitsisin. Tällaisen kehystäminen hauskaksi ja söpöksi romanssiksi tuntui todella epämukavalta katsottavalta, ja minua hämmentää se, miten tarina voi vieläpä olla naisen kirjoittama. Onko meidät niin ehdollistettu dominoivan alfauroksen hienouteen, että tällainen menee edelleen läpi? Niin sanotusta raiskauskulttuurista (rape culture) on puhuttu jo vuosikausia, ja Waitressin juonikuviot ovat malliesimerkki uhkaavan käytöksen normalisoinnista ja jopa romantisoinnista. Ymmärtäisin ne jossakin viime vuosisadan klassikkoteoksessa, mutta Waitress ei ole kuin kuusi vuotta vanha.

Vielä hämmentävämpää edeltävä on sen vuoksi, että Waitressia on rapakon takana usein ylistetty feministisenä musikaalina, koska tekijät ovat naisia ja se käsittelee naisen voimautumista. Voimautuminenkin kuitenkin tapahtuu musikaalissa melko amerikkalaisessa kontekstissa, kun taas Suomessa ja Pohjoismaissa rahaa ja yrityksen perivä yh-äiti olisi ollut feminististä ehkä 1960-luvulla. Toki näitä tarinoita harvoin näkee suurten näyttämöiden musikaaleissa, mikä ehkä on tasa-arvonäkökulmasta Waitressille ansio.

Anni Kajos, Mikko Jurkka
Jenna ja Joe. Kuva: Aki Loponen


Lopulta Jennan elämän muuttaa yllätysperintö, jonka hän saa koska on ollut kiltti ärtsylle sedälle, jota kukaan muu tarjoilija ei halua palvella. Vaikka ystävällisyys ja ystävyys sinänsä ovatkin liian harvoin palkittuja piirteitä ihmisessä, niin esimerkiksi kansallisen piirakkakisan voittaminen omalla lahjakkuudella ja elämänmuutos sen myötä olisivat rutkasti enemmän emansipaatiota henkivä loppuratkaisu. Jotenkin äksyilyn sietäminen on vähän laimea saavutus, vaikka jokin palkinto olisikin paikallaan joka kerta, kun asiakaspalvelija on pakotettu olemaan asiallinen hankalalle asiakkaalle. Toisaalta pidän siitä, että perinteisesti feminiinisiksi ja kotoisiksi mielletyt asiat kuten kiltteys, leipominen ja äitiys ovat kerrankin fiktiossa tie parempaan elämään myös yhteiskunnallisesti. Hassusti Joen kuolemaa ei kuitenkaan käsitellä mitenkään eikä Jenna mitenkään pysähdy asian äärelle, vaikka selkeästi he kuitenkin ystävystyivät.

Avioliiton ulkopuolinen seksisuhde on tarinallisesti hauska lähtölaukaus elämänmuutokselle, kun Jenna kohtaa kerrankin elämässään miehen, joka kohtelee häntä arvostaen ja ihmisenä, toisin kuin oma aviomies. (Saattaisin kyllä vaivihkaa hamuilla pippurisuihketta huomatessani, että miespuolinen gynekologini on varannut minulle tarpeettoman tutkimusajan toimistoaikojen ulkopuolella ja olen kahden hänen kanssaan klinikan tiloissa. Oli tyyppi kuinka lutusen näköinen tahansa.) Sekin on virkistävää vaihtelua musikaalien yleisiin juonikuvioihin, että Jenna ja gynekologi eivät ole mikään umpirakastunut unelmapari, joka aikoo elää onnellisena yhdessä loppuelämänsä, vaan kaksi ihmistä jotka sattuma (ja himo) tuo yhteen. Tämä pääpari ei räydy saavuttamattoman rakkauden perässä tai uhraa sille henkeään, avioliitto ei ole kaiken täyttymys ja tarinan kantavana voimana on jotain muuta kuin viaton romantiikka. Dawn ja Ogie hoitavat romanttisen puolen sivujuonessaan, mutta heitä ympäröivistä avioliitoista ja Ogien asenteesta voisi päätellä, että homma ei välttämättä pääty ikuiseen onneen. Seksikin on Waitressissa ennen kaikkea hauskaa ajanvietettä kahden tasavertaisen ihmisen kesken.

Anni Kajos, ensemble
Jenna ja elämän piirakat. Kuva: Aki Loponen


Lahden työryhmä ja esiintyjät hoitavat asiansa erittäin mallikkaasti ja esitystä oli siinä mielessä ilo katsoa. Hieman minulle jäi kuitenkin hämmentynyt olo teoksen ristiriitaisuuksista. Yhtäältä musikaali on viihdyttävä ja liikuttavakin tarina onnen tavoittelusta ja duunarin arjesta. Toisaalta se rysäyttää näyttämölle mm. väkivaltaisen avioliiton, pakkomielteisen stalkkerin sekä raiskauksen seurauksena syntyvän lapsen, eikä tarina mitenkään edes tunnusta niiden olemassaoloa saati käsittele niitä. Tarinan universumissa parisuhteet ilmeisesti nyt vain ovat tällaisia. Waitressista saisi kaksi hyvää musikaalia, mutta yhtenä teoksena lopputulos on vähän hämmentävä.

Matilda – TTT 2021

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Matilda on Tim Minchinin sanoittama ja säveltämä ja Dennis Kellyn käsikirjoittama musikaali, joka perustuu Roald Dahlin samannimiseen romaaniin vuodelta 1988. Tarina kertoo huippuälykkäästä mutta perheensä syrjimästä pikkutytöstä, joka huomaa itsellään telekineettisiä voimia ja käyttää niitä koulunsa julman rehtorin vastustamiseen. Tampereen Työväen Teatterin uusi tuotanto on Suomen kantaesitys, ja se on ohjannut Samuel Harjanne

Matildan logo

Hienointa musikaalissa ovat lapset. Matildassa lapsiesiintyjille ei tarvitse antaa mitään puutteita anteeksi vain koska he ovat vielä lapsia, sillä he ovat ihan oikeasti aivan törkeän hyviä näyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita. Nämä lapset eivät ole mitään söpöjä sivuhahmoja vaan silkkaa raivoriemukasta kapinaa aikuisten epäreiluutta vastaan. Ensi-illassa nimiroolissa nähtiin 9-vuotias Villa Murtagh, pikkuinen Matilda, joka täysin suvereenisti hallitsi karismallaan ja esiintymisellään TTT:n Suurta näyttämöä. Lisäksi on mainittava Matildan luokkakaveri Bruce (enskarissa Henry Huttunen), joka johtaa lasten kapinaa siihen malliin, että jos hän olisi Enjolras niin Les Misérablesin kansannousu päättyisi paremmin. Koko lapsiensemble on käsittämättömän kovatasoinen, heillä on ajoitukset kohdallaan, hahmoilla on selvästi omat persoonansa ja kaikki pelaavat yhteen erinomaisesti. He ovat harjoitelleet puolisentoista vuotta, ja harjoitus on selvästi tuottanut tulosta. Matildan näyttelijöitä ovat Murtaghin lisäksi Alma Järvensivu ja Helinä Puusa, ja lapsiensemblessa on tuplamiehitys.

Matilda Wormwood syntyy perheeseen, joka ei halua eikä ymmärrä häntä. Isä itsepintaisesti sukupuolettaa lapsensa väärin, halveksii tämän harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita ja pilkkaa lasta. Äiti ei arvosta lapsensa huippuälykkyyttä vaan keskittyy arvostelemaan konventionaalisesti arvostetun ulkonäön puutetta. Typerä isoveli menee mukaan kiusaamiseen. Matilda oppii pienestä pitäen selviytymään itsekseen ja löytää tarinoista itselleen pakopaikan, todellisen perheen ja tukihenkilöitä. Hän elää kirjainten maailmassa, lukee satuja ja Dostojevskia, kertoo tarinoita kirjaston rouva Phelpsille (ihana Petra Karjalainen) ja onnistuu jotenkin kasvamaan rohkeaksi ja itsevarmaksi lapseksi perheestään huolimatta. Vahvan selviytyjän kuoren alla on kuitenkin rakkautta ja ymmärrystä janoava lapsi, joka häpeää perhettään ja sitkeästi pitää ulkopuolisille yllä rakastavan perheen kulissia.

Villa Murtagh Matildana
Villa Murtagh Matildana. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan vanhemmat (Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri) ovat ilkeydessään ja tyhmyydessään pitkälle vietyjä karikatyyrejä, joiden ohjauksessa lienee ajateltu pääasiassa lapsiyleisön naurattamista. Aikuisiin huumori ei välttämättä vetoa, mutta ilman kömpelyyttä, hassuja reaktioita ja ylivietyä fyysistä komiikkaa hahmojen kaameus ja julmuus ehkä tulisi liikaa etualalle. Äiti on ilkeä ja pikkusieluinen bimbo, jonka intohimoja ovat oma ulkonäkö, latinotanssit ja hottis tanssipari Rudolpho (Jack Johansson). Isä on reteästi huijaava autokauppias, joka kompastuu omiin juoniinsa yrittäessään rikastua autonromuilla. Juha-Matti Koskela menee vähän hukkaan Matildan isoveljenä, joka lähinnä hörähtelee televisiolle ja tuijottaa tyhmänä, mutta Koskela on onneksi myös isän understudy.

Pirjo Liiri-Majavan suunnittelema puvustus on herkullinen läpileikkaus hahmojen persoonasta. Matildan vanhempien vaatetus on ihastuttavan räikeää ja tyylitöntä (vaikka isän puvut ovatkin aika päheitä), rehtori Trunchbull on naisellisen urheilullinen ja dominoiva, herkkä opettajaneiti Honey taas hillityissä pastelleissa. Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus on näyttävistä kirjain- ja kirjaelementeistä koostuva vinoutunut maailma, jossa mittasuhteet ovat vääristyneet eikä yksikään kulma taida olla suora. Näyttämön tilaa käytetään hyvin ja lavastus on värikäs ja hauska mutta tyylikäs. Matilda on kuin kotonaan kirjainten ja kirjojen hillityn värikkyyden keskellä, kun taas rehtori Trunchbullin tyrannisoima koulu on rakennettu mustan ja harmaan sävyillä, vankilamaisilla kaltereilla ja korkeilla muureilla. Yhdessä Tero Koiviston sujuvien videoprojisointien kanssa koulun yleisilme tuo mieleen Tim Burtonin synkeän kauniit animaatiot.

Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri Matildan vanhempina
Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri Matildan vanhempina.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan koulukaverit tulevat rakastavista ja jopa hemmottelevan lapsikeskeisistä kodeista, joista jokaisessa oma lapsi on keskivertoa kypsempi, älykkäämpi ja kauniimpi. Nämä lapset saavat henkisen kylmän suihkun joutuessaan kouluun, jossa rehtori Trunchbullin mielestä lapset ovat kurinpitoa ja rangaistuksia kaipaavia matoja. Matildalle meno tuskin juurikaan eroaa kotioloista. Hänellä ei ole rakastavaa perhettä jonka luo paeta koulupäivän jälkeen, mutta toisaalta hän on tottunut selviämään kiusaavien aikuisten maailmassa, uskaltaa vastustaa heitä ja osaa päihittää heidät oveluudellaan. Hän vastustaa epäreilua kohtelua ja uskoo vakaasti, että oman tarinansa kulkua voi muuttaa. Hän innoittaa muutkin lapset kapinoimaan rehtorin hirmuvaltaa vastaan ensin vaivihkaa erilaisin kepposin ja lopulta avoimesti. Ainakin Villa Murtaghin esittämänä Matilda on älykäs ja vähän pikkuvanha mutta selvästi myös yksinäinen lapsi, jolla on tietty lapselle ominainen logiikka ja vakaa usko siihen, että vääryyksiä voi korjata kunhan vain ryhtyy hommiin. Kunpa edes murunen tästä uskosta jäisi katsojillekin esityksen jälkeen!



Jani Karvisen rehtori Agatha Trunchbull on pysäyttävän suuri persoona. Tajusin vasta jälkikäteen, että Karvinen on sama henkilö, jonka näin viime kesänä pääosassa Törnävän kesäteatterin hervottomassa Something Rotten -musikaalikomediassa. Karvisen Trunchbull on isokokoinen kiero tyranni, joka inhoaa lapsia ja jonka suurin intohimo on moukarinheitto. Hänen rangaistusmetodeihinsa kuuluu kammottava Kirsku, komero jonka sisäpinta on päällystetty nauloilla ja lasinsiruilla ja joissa ei mahdu kuin seisomaan paikoillaan. Trunchbull on täydellinen pahis, läpikotaisin inhottava ja ivallinen ja röyhkeä, mutta Dahlille ominaisesti hän saa lopulta ansionsa mukaan eikä hänestä enää kuulla. Dahlin maailma on melko mustavalkoinen, pahikset todella ovat läpimätiä ja haisevia ja julmuudet julmia, mutta tarinoissa on silmä silmästä -tyyppistä oikeudenmukaisuutta, joka tuottaa tiettyä tyydytyksen tunnetta.

Jossain vaiheessa aloin kyllä vähän ihmetellä, miksi Trunchbullin rooli on kirjoitettu nimenomaan miesnäyttelijälle. Miesmäinen moukarinheittäjänainen ja mies irtotisseissä ja mekossa ovat vitseinä jo vähän ysäriä, vaikka Karvinen sinänsä onkin roolissa hyvä. Jos jo ysärin leffaversiossa Pam Ferris oli loistava Trunchbull, niin musikaalissakin toimisi varsin hyvin joku rotevampi nainen. Yli nelikymppisille naisnäyttelijöille ei ole mitenkään liikaa musikaalirooleja, ja musikaalien tekijöillä on vähän omituinen taipumus kirjoittaa neli-viisikymppisiä isokokoisia naishahmoja miesrooleiksi (mm. tämä ja Hairsprayn rouva Turnblad). Naisnäyttelijätkin voivat olla isoja, hauskoja tai pelottavia, jopa samanaikaisesti! Eikä olympiatason moukarinheittäjän käsittääkseni tarvitse edes olla mikään jättiläinen.

Pihla Pohjolainen ja Helinä Puusa (Matilda)
Pihla Pohjolainen ja Helinä Puusa (Matilda).
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Trunchbullin vastakohta on Matildan luokanopettaja neiti Honey (hyvyyttä ympäristöönsä säteilevä Pihla Pohjolainen), kiltti ja ymmärtäväinen nuori nainen, joka näkee Matildan ainutlaatuisuuden ja yrittää auttaa oppilastaan. Neiti Honey on arka ja alistettu eikä uskalla nousta vastustamaan rehtoria, mutta hän ja Matilda löytävät toisistaan sielunkumppanit ja huomaamattaan rohkaisevat toisiaan puolustautumaan typerää maailmaa vastaan. Neiti Honey on kasvanut vielä alistavammassa ja julmemmassa ympäristössä kuin Matilda eikä hänellä ole Matildan päättäväisyyttä, joten Matilda päättää auttaa häntä korjaamaan hänen lapsuudestaan kumpuavat vääryydet.

Matilda onkin myös tarina siitä, että todellisen perheensä voi ja saa halutessaan valita itse, koska verisiteet eivät välttämättä ole rakkauden ja hyvän lapsuuden tae. Biologiset vanhemmat voivat olla huonot vanhemmat ja sukulainen voi olla huono kasvattaja orvolle. Lapsen ei ole mikään automaattinen pakko rakastaa perhettään yli kaiken tai olla kiitollinen katosta pään päällä, vaikka perhe ei edes menisi samoihin äärimmäisyyksiin kuin Matildan ja neiti Honeyn. Pääasia on, että elämässä on joku välittävä ja turvallinen aikuinen, joka on läsnä ja hyväksi lapselle. Hyvän huoltajan puutteessa opettaja, lähikirjaston henkilökunta, naapuri tai kerhonohjaaja voi olla kullanarvoinen.

Villa Murtagh.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Tim Minchinin laulunsanoituksilla on paljon faneja, ja nopeiden ja sanapitoisten laulujen suomentamisen on täytynyt olla melkoinen päänvaiva. Hanna Kailan laulusuomennokset tuntuivat olevan sisällöllisesti ja tyylillisesti onnistuneita ja ne edistivät tarinaa hyvin, mutta niiden laulettavuus ja ymmärrettävyys jättivät toivomisen varaa. Ellei aivan hitaimpia soolokappaleita lasketa, sain lauluissa selvää ehkä joka seitsemännestä sanasta täysin riippumatta siitä, esittikö niitä lapsijoukko vai yksittäinen ammattinäyttelijä. Usein tavuja oli enemmän kuin musiikissa säveliä, joten näyttelijät joutuivat papattamaan sanoja musiikin päälle ja vähän kiusallisesti änkeämään sanoja musiikkiin. Oman osansa saattoivat tehdä suuren katsomon hankala akustiikka, iskuihin nähden väärin painotetut sanat nopeissa lauluissa ja sanojen puuroutuminen ensemblekohtauksissa. Matildan pääsoolo Tuhma jäi laulusuomennoksista mieleen sujuvimpana. Reita Lounatvuoren dialogisuomennokset sen sijaan tavoittivat ainakin Dahlin luovan sanankäytön hyvin. En ole koskaan ymmärtänyt kahden (saati useamman) kääntäjän työskentelyä yhdessä teoksessa, mutta Matildassa suomennos tuntui tavallista yhtenäisemmältä.

Viola Käki, Emmi Keski-Kapee, Emmi Mäkelä, Väinö Muje, Alma Järvensivu, Jani Karvinen, Maija Kurra, Eino Salonen, Frida Ratinen, Samuel Kärkkäinen
Luokan sankari Bruce (Väinö Muje). Kuva: Kari Sunnari / TTT

Teoksena Matilda ei ole kovin vahva. Käsikirjoituksessa on muutamia kohtauksia, jotka keskeyttävät tarinankerronnan ja tuntuvat vähän merkityksettömiltä, kuten herra Wormwoodin sinänsä ihan hauska stand-up toisen puoliskon alussa. Musiikki on minusta perushyvää musikaalimusiikkia, muttei mitään tajunnanräjäyttävän hienoa joka saisi heti hankkimaan levytyksen, mikä tosin tuntuu olevan yleinen ongelmani 2010-luvun hittimusikaaleissa. Ilman rautaisen mahtavaa lapsinäyttelijäkaartia esityksessä ei olisi oikein mitään mikä sitä kannattelisi.

Matildan ja Kinky Bootsin perusteella Samuel Harjanteella näyttääkin olevan hyppysissään taito ottaa dramaturgisesti, juonellisesti ja/tai musiikillisesti melko heikkoja musikaaleja ja saada ne toimimaan ihan silkalla mahtavalla meiningillä ja valovoimaisilla näyttelijöillä. Ohjauksissa ja teoksissa ei tavoitella mitään älyllisyyden ylempiä tasoja, mutta tunteita Harjanne osaa käsitellä ja esittää, ja se toimii tällaisissa musikaaleissa. Tarina ei missään kohdassa jää pahasti junnaamaan paikallaan, ja kaikki toimii saumattomana, perussujuvana kokonaisuutena. Sitä paitsi kaikilla näyttää lavalla olevan niin hauskaa ja kaikki tekevät työnsä niin vastustamattomalla innolla, että lopputuloksena katsojalle jää hyvä fiilis ja kaltaiseni kyynikkokin jammailee mukana. Lopputulos on korkealaatuista ja sujuvaa viihdettä, eikä innostuksen luominen ei ole ohjaajalta mikään pieni saavutus.

04 lokakuuta 2020

Mary Poppins – Svenska Teatern 2020

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Olen nähnyt Disneyn Maija Poppasen näyttämöllä kahdesti aiemminkin, nähnyt elokuvan teini-ikäisenä ja lukenut kirjojen ensimmäisen osan, joten tarina on minulle tuttu ja etenkin Maija, ruotsalaisittain Mary Poppins, on minusta salaperäisyydessään kiehtova hahmo. Wienissä vuonna 2014 esitettiin alkuperäisten West Endin (2004) ja Broadwayn (2006) tuotantojen replicaa mutta saksankielisenä, ja se oli kaikin puolin taidokas joskin vähän steriili esitys. Aiemmin samana vuonna näkemässäni Budapestin non-replicassa oli enemmän persoonaa ja ripaus kieroa hauskuutta. Samasta syystä viihdyin myös Svenskanin uudessa non-replicassa, joka oikeastaan on yhdistelmä molempien aiemmin näkemieni tuotantojen parhaita puolia. Jokaiseen yksityiskohtaan on panostettu ja kohtaukset ovat näyttäviä, mutta esitys myös tuntuu enemmän liveteatterilta kuin vain hienolta show'lta.


Josefin Silen, Denny Lekström, Anna Kettunen ja Aron Nyman
Ekskursio katoille. © Cata Portin / Svenska Teatern


Näyttämöversiossa tarinaa on syvennetty Disneyn elokuvasta ja päivitetty paremmin 2000-luvun arvomaailmaan sopivaksi, ja hahmot ovat vähemmän karikatyyrisiä. Käsikirjoittaja Julian Fellowes lienee suomalaisille tuttu mm. Downton Abbeyn kirjoittajana. Muutama tanssikohtaus tulee vähän puskista, kuten vierailu sanoja kauppaavan rouva Corryn luokse, mutta ne ovat niin ihania että antaa mennä vain. Leffan laukkakilpailu ja katossa leijuva naurava setä puuttuvat musikaaliversiosta, mutta niiden tilalla on muita samankaltaisia pakoja arjesta. Paljon on poimittu myös elementtejä P.L. Traversin alkuperäisistä kirjoista.

Mary Poppins onkin parhaimmillaan juuri eskapistisena värien, valojen ja kimalluksen ilotulituksena, jossa tylsästä arjesta voi hetkessä hypätä satumaailmaan. Musikaali ei kuitenkaan ole silkkaa riemua ja hattaraa, sillä Mary Poppinsin lastenkamarimaisessa maailmassa on myös inhimillistä oikeudenmukaisuutta, ansaittuja rangaistuksia ja tekojensa seurausten kohtaamista. Hetken aikaa katsomossa voi silti kuvitella, että kaikki sotkuisesta huoneesta kauheiden ihmisten olemassaoloon on korjattavissa pelkällä sormien napsautuksella. Että kaikki saavat ansionsa mukaan, ymmärtävät virheensä ja kehittyvät paremmiksi ihmisiksi.

Denny Lekström, Josefin Silen, Lasse Lipponen ja ensemble.
Huviretki puistoon. © Cata Portin / Svenska Teatern


Svenskanin lavastamo ja puvustamo ovat luoneet upean sekoituksen satumaailmaa ja edwardiaanista Lontoota sekä hauskoja yksityiskohtia. Rouva Larkin koira keräsi selvästi faneja katsomossa. Jani Uljaksen suunnittelema lavastus hyödyntää paljon nukkekotimaista kaksiulotteisuutta, jota Joonas Tikkasen videosuunnittelu ja Tom Kumlinin valaistus täydentävät kiinnostavasti. Pirjo Liiri-Majavan puvut puolestaan ovat mielikuvituksen runsaudensarvi, ja hän on jotenkin onnistunut luomaan niistä sekä riemunkirjavia että rehellisen tyylikkäitä.

Musikaalissa herra Banks on työnarkomaani, jolle tunteet ovat hyödytöntä höpsötystä ja järki ja tehokkuus kaiken A ja O. Hän oikein tiedä, kuinka suhtautua vaimonsa ja lastensa haluun osoittaa hänelle hellyyttään. Mieli selvästi tekisi halata, mutta se ei hänestä ole sopivaa heidän yhteiskuntaluokkansa elämäntyylissä. Herra Banks työskentelee pankissa päättämässä myönnettävistä lainoista, ja ongelmat työpaikan kanssa syntyvät lainapäätöksistä, jotka ovat taloudellisesti riskialttiita mutta hänen omatuntonsa mukaan oikein. Aaro Wichmann on mainio koomikko stressaantuneena ja äreänä perheenpäänä, joka ei ymmärrä perheensä tarvitsevan häneltä muutakin kuin rahaa. Kun työttömyys uhkaa hetkellisen inhimillisyyden osoittamisen vuoksi, hänen elämältään on äkkiä katoamassa merkitys. Olen aiemmin nähnyt Wichmannin HKT:n vähän tylsässä Myrskyluodon Maija -musikaalissa Jannena, mutta herra Banksin roolissa hän pääsee tosissaan irrottelemaan. Vähän houkuttelisi myös nähdä, mitä Svenskanin oma näyttelijä Simon Häger saa aikaiseksi herra Banksin understudyna.

Rouva Banks puolestaan on entinen näyttelijätär, joka luopui urastaan mennessään naimisiin ja yrittää nyt sopeutua rooliinsa hienona kotirouvana uudessa ympäristössä. Hänestä tuntuu, että mikään mitä hän tekee ei suju oikein, eikä mieheltä juuri heru tukea identiteettikriisissä. Anna-Maija Jalkasella on mielestäni yksi Suomen näyttämöiden kauneimpia lauluääniä, ja hän on ihana kilttinä, turhautuneena, sisuuntuneena rouva Banksina, joka yrittää vain pelastaa perheensä vieraantumiselta.

Aaro Wichmann, Josefin Silen, Anna-Maija Jalkanen, Krista Martola ja Amos Martimo.
Perhe Banks ja uusi lastenhoitaja. © Cata Portin / Svenska Teatern

Josefin Silen on mainio nimiroolissa tiukkana ja ryhdikkäänä mutta ystävällisenä lastenhoitajana, joka silloin tällöin on houkuteltavissa steppinumeroon tai ripaukseen taikuutta. Hieno nainen ei hengästy eikä hiuskaan karkaa nutturasta tai brittiläisen naamiomainen hymy hyydy, vaikka vetäisisi sellaisen tanssi- ja laulukohtauksen että yleisökin hikoilee. Silen saa kaiken näyttämään ja kuulostamaan petollisen helpolta, ja hänellä on hieno ääni.

Musikaalin enigmaattisessa Maryssa on hieman tummasävyisempiä puolia kuin elokuvan aurinkoisessa Julie Andrewsissa. Kun lapset eivät ole valmiita oppimaan olemaan ihmisiksi, hän yrittää saada viestin perille rahtusen painavammin keinoin. Vasta kun lapset myöntävät tarvitsevansa hänen apuaan, hän palaa heidän luokseen ja korjaa asiat. Samalla koko perhe oppii tukemaan ja rakastamaan toisiaan, mutta se vaatii pelästyksiä, kriisitilanteiden kohtaamista ja itsereflektiota. Se merkitsee myös sitä, että heidän ihmenannyllaan ei enää ole tehtävää heidän perheessään, ja haikeana hän jättää jälkeensä jälleen yhden onnellisen perheen ja lähtee seuraavan tarvitsevan luokse. Hän on kuin sateenvarjolla liikkuva inhouse-perheterapeutti, joka lujalla mutta ystävällisellä kädellä luotsaa niin lapsia kuin vanhempiakin mutta itse on ikuisesti ulkopuolinen.

Maryn heikko kohta on Bert, salaperäinen sekatyöläinen joka hankkii elantonsa milloin nuohoojana, milloin toritaiteilijana. Kaksikon välillä on flirttiä ja jonkinlaista yhteisymmärrystä, mutta kumpikin pitää huolen omasta tontistaan ja vain välillä uskaltautuu rentoutumaan toistensa seurassa. Ruotsalainen Denny Lekström on Bertinä kuin kävelevä lohdullinen halaus, juuri oikealla tavalla empaattinen ja vähän hassu. Kertojahahmona toimivalla Bertillä ei ole Maryn taikavoimia, mutta he toimivat usein yhteistyössä ja ovat selvästi tunteneet toisensa pitkään.

Saara Lehtonen, Josefin Silen ja ensemble
Rouva Corryn kirjainkauppa. © Cata Portin / Svenska Teatern


Muutkin esiintyjät ovat rautaa. Olivia Broman ja Arthur Waselius Banksien lapsina eivät hetkeksikään jääneet jälkeen aikuisista ammattilaisista. Ensemblesta mieleeni jäivät etenkin Saara Lehtonen mainiona keittäjänä ja sanakauppias Corryna sekä Peter Nyberg mm. ihan lievästi traumatisoivana painajaishahmona. Ann-Marie Heino on liikuttava lintunaisena ja ihanan kammottava pahisnanny neiti Andrewsina, ja fanitan hänen ääntään etenkin ensinmainittuna. Edellinen rooli, jossa olen Heinon nähnyt, taisi olla Lepakko-operetin prinssi Orlofsky, joten hän ei missään nimessä näytä jumittuneen vain tietyntyyppisiin rooleihin.

Olen nähnyt Markku Nenosen ohjauksista HKT:llä sekä Billy Elliotin, joka oli oikein hyvä, että Vampyyrien tanssin, josta tuntui puuttuvan ohjaus kokonaan, joten en oikein tiennyt mitä odottaa tällä kertaa. Tässä suhteessa Mary Poppins on onneksi lähempänä Billyä, koska hahmojen lämpö ja keskinäiset suhteet tulevat hyvin esiin ja esitys on yhtenäinen kokonaisuus. Tanssittomat kohtaukset meinaavat välillä lipsua vähän pönötykseksi ja rintamalinjassa laulamiseksi, mutta Nenosen koreografiat etenkin joukkokohtauksissa ovat monipuolisia ja hauskoja. Etenkin nautin pitkästä aikaa kunnon steppikohtauksen näkemisestä (steppikoreografia Säde Kajovaara), ja nokikolarit ovat yksi esityksen kohokohdista.

Ruotsini on hieman ruostunutta ja painottuu tätä nykyä ymmärtämiseen, ja koska tunsin tarinan, en tällä kertaa käyttänyt tekstitystä. Se on kuitenkin tarjolla sekä suomeksi, englanniksi että ruotsiksi Thea-tekstityssovelluksen kautta. Käsiohjelmassa on juoniselostus myös suomeksi, joten uskoisin myös ruotsia osaamattomien pysyvän tarinassa mukana ja viihtyvän, vaikka tekstitystä ei esimerkiksi osaisikaan vielä lukea.

Josefin Silen ja Denny Lekström.
Josefin Silen ja Denny Lekström. © Cata Portin / Svenska Teatern


Mary Poppins on sen verran iso ja kallis tuotanto esittää, että teatteri on koronan tuomien yleisömäärärajoitusten vuoksi joutunut siirtämään kevään 2021 esitykset syksyyn 2021, mutta onnekkaat ehtivät nähdä sen vielä tämän vuoden puolella. Kaikilla teatterin aulatyöntekijöillä oli maski ja visiiri, ja katsojat päästettiin lähtemään katsomosta rivi kerrallaan, joten jonoja ja ryysistä ei syntynyt missään vaiheessa. Liput tarkastettiin jo ulko-ovilla. Ainakin permannolta oli poistettu joka toinen rivi kokonaan käytöstä, ja samalla rivillä istuvien seurueiden väliin jätettiin yksi tyhjä penkki. Järjestelyt tuntuivat toimivan hyvin, ja koska lehdistöennakko taisi olla Svenskanissa koko syksyn ensimmäinen esitys yleisölle, niin mahdolliset puutteetkin ehdittiin todennäköisesti huomata siinä ja korjata.

29 syyskuuta 2020

Evita – Seinäjoki 2020

Vuosi vuodelta olen vakuuttuneempi ja vaikuttuneempi siitä, että Seinäjoki on yksi Suomen parhaista paikoista nähdä musikaali. Siellä osataan, uskalletaan ja mennään eikä meinata, ja viimeisten yhdeksän vuoden aikana näkemäni perusteella Seinäjoen kaupunginteatteri päihittää tyyli- ja laatutietoisuudessa esimerkiksi pääkaupunkiseudun 60. Olen toki nähnyt siellä vain itseäni kiinnostavat teokset, mutta niiden toteutus on aina ollut parasta A-luokkaa. En tiedä, miten ne sen tekevät, mutta toivottavasti jatkavat samalla linjalla. Itse ne varmaan sanoisivat syyksi pohjanmaalaisuuden.

Uusi Argentiina! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin Evita (1976) on ehkäpä suosikkimusikaalini lordi Lloyd Webberiltä ja olen nähnyt siitä kolme aiempaakin tuotantoa: Helsingin kaupunginteatterissa 2006, Tampereen Työväen Teatterissa 2014 ja Unkarin Szegedissä 2016. Seinäjoen tuotanto kuitenkin nousee kirkkaasti suosikikseni. Se on ajatuksella ohjattu, jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty ja ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Esitys on visuaalisesti näyttävä ja siinä on hykerryttäviä yksityiskohtia. Esiintyjät päähenkilöistä ensemblen takariviin tekevät huipputyötä. Bändi kapellimestari Timo Ristilän johdolla päästelee dramatiikkaa ja lattareita hengästyttävällä menolla. Missään ei ole menty aidan matalimmasta kohdasta, mikään ei näytä halvalta, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Tunnin sisällä siitä, kun esitys loppui, seurueeni oli jo ostanut musikaaliin uudet liput.

Ohjauksen ensimmäiset kolme minuuttia jättivät minut vähän kylmäksi, mutta sen jälkeen istuin liimattuna penkkiini, nauraa räkätin, pidätin hengitystä ja ihastelin. Esityksessä ei juuri ole kuolleita kohtia ja ohjaaja Tuomas Parkkinen leikittelee ihastuttavasti anakronismeilla, symboliikalla ja mielikuvituksella. Niiden värittämän henkilökuvan alta tihkuu diktatuurin teräksenkova, synkkä todellisuus, jossa kriitikot katoavat jälkiä jättämättä. Seinäjoella jopa Juan Perónin ja Argentiinan vaihtuvien sotilasjohtajien kohtaus Art of the Possible (Politiikan taide), joka kaikissa aiemmissa näkemissäni tuotannoissa on tuntunut loputtoman pitkältä pakolliselta välinumerolta, on saatu hillityllä tavalla mielenkiintoiseksi ja karmean hauskaksi. Evan sairaushoureet ovat mainio sekoitus ja juuri niin absurdeja kuin painajaiset tuppaavat olemaan. Lisäksi musikaalin lopusta on jumalten kiitos jätetty pois kertojan irrallinen selostus Evan ruumiin katoamisesta, koska sillä on taipumus lässäyttää loppu täysin eikä se kuitenkaan tuo mitään relevanttia tarinaan. Tilalla on yksinkertaisen vaikuttava lopetus, joka toimii täydellisesti. Pidän lumikkimaisen lasiarkun symboliikasta, jonka myötä tarinan ympyrä sulkeutuu.

Esa Ahonen (Perón) matkalla diktaattoriksi.
Peron ja edeltäjänsä muotokuva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Vaikken aina ole ollut Tuomas Parkkisen näkemyksistä samaa mieltä, iloitsen kuitenkin siitä, että yleensä hänellä on jokin näkemys ohjaamaansa teokseen. Hän ei tyydy luottamaan siihen, että kivat musiikki, laulu ja visuaalisuus riittävät kertomaan tarinan ja ohjaajan tehtävä on vain kertoa, missä kukin seisoo laulamassa. On aina yhtä nautinnollista katsoa musiikkiteatteria, jota ohjatessa on oikeasti ajateltu, nähty vaivaa ja paneuduttu henkilöohjaukseen, ja se on musikaaleissa vielä nykyäänkin valitettavan harvinaista. Jokainen nimetön ensemblehahmokin on oma inhimillinen persoonansa, ja taustalla kulkee ties millaista vienon karikatyyristä tyyppiä. Ohjauksessa on selkeä punainen lanka, jota kohtaukset seuraavat, eikä mikään jää irralliseksi. (Paitsi ehkä ne kolme ensimmäistä minuuttia.)

Pidän tässä ohjauksessa siitä, miten esityksen kanta Eva Perónin luonteeseen ja päämääriin on kerrankin selkeä. Usein hahmon pohjimmaiset motiivit jätetään katsojan päätettäviksi ja lopputuloksena Evasta ei hahmona saa oikein mitään otetta. Helena Rängmanin tulkitsema Eva sen sijaan on selkeä pyrkyri ja populisti, joka esittää kansan lempeää äitiä ja kulisseissa raivaa tietään ainoastaan omaa etuaan ajaen. Parkkinen ei ole pelännyt näyttää Evan kylmää ja vallanjanoista puolta, joka tapahtumien edetessä saa vain lisää kierroksia. Mieleeni jäi esimerkiksi hetki, jolloin Eva ensimmäistä kertaa onnistuu (kirjaimellisesti) nostattamaan kansan osoittamaan mieltään kenraali Perónin puolesta. Rängmanin kasvoilta näkyy, miten Eva yllättyy vallastaan ihmisiin, huomaa nauttivansa vallantunteesta ja alkaa välittömästi hyödyntää kykyään lisää. Eva on se tekopyhä johtohahmo, joka sanoo kansalle juuri sen mitä se haluaa kuulla, lisää vastakkainasettelua nostaakseen omaa suosiotaan, samastaa itsensä työläiseksi istuessaan limusiinissaan ja käyttää hyväntekeväisyyttä ja inklusiivisuutta imagonluontikeinoina.

Esa Ahonen, Helena Rängman ja Marko Maunuksela.
Hra ja rva Perón ynnä jälkimmäisen omatunto.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Toisaalta esityksessä myös viitataan siihen, kuinka häikäilemättömyys ja seksi ovat olleet sen ajan Argentiinassa käytännössä ainoa keino naiselle nousta yhteiskunnan tikapuilla ja raivata tie parempaan elämään. Hallituksen upseerien mielestä nainen kuuluu patjankoristeeksi ja keittiökoneeksi, eikä siitä asemasta kohota olemalla kiltti ja vetoamalla äijäporukan järkeen. Eva jättää jälkeensä vanan hyväksikäytettyjä noloja miehiä ja valtaan päästyään ruumiitakin, mutta hetkeäkään hän ei näytä katuvan, vaan nauttii täysillä saavutetuista eduistaan. Evan lähtökohdat ja perheen huomioiden hänen toimintansa on ymmärrettävää, mikä toki ei tee siitä yhtään sen hyväksyttävämpää. On kuitenkin virkistävää nähdä musikaalissa nainen itsenäisenä, päämäärätietoisena toimijana, jolle tosirakkaus Siihen Oikeaan ei ole olemassaolon ja draaman kaaren täyttymys.
 
Evassa on myös epävarma, muiden rakkautta ja ihailua janoava puoli, joka näkyy etenkin suurkaupungin tavoille opettelevassa teini-ikäisessä hahmossa ja myöhemmin hänen sairastuessaan. Minkäänlainen rehellisen heikkouden näyttäminen on Evalle kuitenkin mahdoton ajatus. Jopa oman kuolevaisuuden kohtaaminen murtaa hänet vain hetkittäin, ja pian hän on taas valmis viimeisillä voimillaan potkimaan eleganteilla koroillaan koko maailmaa munille.

Helena Rängman ja ensemble.
Eva ja Buenos Aires! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


ALW on kuuluisa siitä, ettei säveltäessään liiemmin välitä pikkuseikoista kuten naiselle inhimillisesti mahdollinen ääniala, ja Eva Perónin rooli kuuluu näihin tapauksiin. Niinpä Evan kiukkuiset ränttäykset ja radiojulistukset muuttuvat yleensä kovaa ja korkealta huutamiseksi. Helena Rängman ei ole tästä poikkeus, mutta mielestäni se sopii hahmolle, jonka käyttövoimana toimii taisteluvalmis raivo. Juuri kiukkuisena poliisimestarin nilkkaa purrut Pikku Myy tuskin kuulostaisi henkeäsalpaavan kauniilta. Esimerkiksi Don't Cry for Me Argentina, joka on silkkaa kansan uuden äidin imagonkiillotusta argentiinalaisten edessä, on herkän kaunis, kirkas ja eteerinen. Sen loputtua Eva on kulissien takana taas oma teräväkielinen itsensä ja laulun sävy muuttuu heti.

Esa Ahonen ja Helena Rängman
Vastavalittu presidentti Perón sekä Eva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Seinäjoella jopa Juan Perónin hahmoon on vaivauduttu kohdistamaan henkilöohjausta, mikä ei suinkaan ole Evita-tuotannoissa itsestäänselvyys. Tässä esityksessä todella on kolme päähenkilöä, eikä kaksi päähenkilöä plus yksi taustalla paikkamerkkinä seisoskeleva aviomies. Tunnustaudun Esa Ahosen faniksi, mutta ilman fanilasejakin kenraali Perón on kerrankin kiinnostava hahmo. Hän nostaa itseään maan hierarkiassa määrätietoisesti ja häikäilemättä. Lopulta hän on niin korkealla, että alkaa itse joutua salamurhayritysten kohteeksi ja yrittää selviytyä tilanteesta ulos mahdollisimman turvallisesti ja voittajana. Evan vallan- ja kostonhimoa ei tässä vaiheessa kuitenkaan voi enää pysäyttää. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmin Juan näyttää tajuavan päästäneensä valloilleen pyörremyrskyn ja joutuneensa itse samalla sen kuljettamaksi. Muutaman kerran toisessa näytöksessä hänen kasvoillaan viivähtää paljonpuhuva "Olisinpa Paraguayssa" -ilme, mutta hän tuntuu myös aidosti välittävän Evasta ihmisenä eikä vain henkilökohtaisena katujyränään. Sinänsä ovela Juan Perón tuppaa vähän hyytymään yllättävissä tilanteissa, kun taas Eva ei hetkeäkään epäröi tarttua toimeen. Don't Cry for Me Argentina -kohtaus on hyvä esimerkki Evan aviomiehessään aiheuttamista ristiriitaisista tunteista.

Esa Ahonen, Marko Maunuksela ja Helena Rängman.
Che tarjoilee kenraalille ja Evalle ja eliitti paheksuu.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Marko Maunuksela puolestaan on mainion sarkastinen jokamies-Che, joka yhtäältä edustaa Evan propagandan kohderyhmää ja toisaalta toimii Evan kriittisenä omatuntona. Hän piikittelee Evaa, kritisoi tämän toimia ja suuntaa yleisön huomiota juuri sinne minne Eva luultavasti ei sitä haluaisi. Ironiset kertojahahmot ovat suuri heikkouteni, ja Maunukselalla on hyvä chemäinen energia ja kykyä heittäytyä roolin monipuolisiin valepukuihin. Lyhyt Guevara-cameo tosin on mielestäni vähän turha lisä, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tekemistä Che Guevaralla pohjimmiltaan olisi tässä tarinassa. Etenkin Evan ja Chen valssi on kiehtovaa katseltavaa, kun hiipuva Eva lopulta saa omatunnostaan tarpeekseen ja yrittää puolustautua suoraan.

Myös ensemble tekee erinomaista työtä kaikilla osa-alueillaan. Jukka Haapalaisen koreografiat ovat hauskoja ja näyttäviä, ja varsinkin Helena Rängman pääsee tosissaan hyödyntämään eri tanssityylejä. Juan Perónin rakastajattaren laulu Another Suitcase in Another Hall on aina vähän irrallinen kohtaus tarinassa, mutta Petra Pääkkönen tekee roolin kauniisti ja näyttää, ettei evamainen häikäilemättömyys ole ainoa keino selvitä elämässä. Evan ansaan kävelevä tangostara Magaldi (Jari Jaakonaho) on ihanan lipevä ja kauhuissaan, ja tangokaupunki Seinäjoella Magaldin tunteelliset tulkinnat huvittavat erityisen paljon. Nuori Marketta Koivisto puolestaan hoitaa (ensemblehommien ohella) yksinään kohtauksen, johon yleensä tarvitaan kokonainen lapsikuoro, ja pidän sekä ohjaajan ideasta että Koiviston tulkinnasta suuresti.

Helena Rängman ja ensemble
Evita ja vastustajat. © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Näin esityksen eturivistä, joten jouduin kokonaisuuden sijaan keskittymään lavastuksen yksityiskohtiin, mutta hyvältä näytti läheltäkin. Varsinkin loppukuva valoineen on vaikuttava. Marjatta Kuivasto on lempilavastajiani eikä tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani. Näyttämön eri tasoja hyödynnetään kiinnostavasti, ja näyttämöllä nähdään sekä yksityiskohtaisesti luotuja tiloja, kuten nuoren Evan huone, että hyvin viitteellisiä lavasteita. Tyyli vaihtelee kansanomaisista loukoista eliitin hillittyyn, vaaleaan art decoon. Hannu Raja-ahon suunnittelema valaistus tunkeutuu näyttämön pimeyteen mm. lattian alta ja lavastuksen tyhjistä ikkunoista ja rajaa terävillä kohdevaloilla hahmoja omiin erillisiin tiloihinsa. Kaikkea näyttämöllä ei tarvitse näyttää realistisesti, vaan argentiinalaisilla kärryteillä huristelevan bussin kuvaamiseen riittää hyvin ensemble, metallitanko ja pari taskulamppua.
 
Pidän lavastuksen ja valosuunnittelun tummasävyisestä vähemmän on enemmän -mentaliteetista, joka jättää tilaa katsojan mielikuvitukselle ja toisaalta nostaa esiin Leena Rintalan näyttävää epookkipuvustusta. Rintala säväyttää etenkin Evan eleganteilla kaupunkiasuilla, jotka epäröimättä adoptoisin vaatekaappiini. Ikoninen valkoinen juhlapuku Casa Rosadan parvekkeella on hengästyttävän tyylikäs, ja pitsinen musta iltapuku kävisi sellaisenaan johonkin Hollywoodin kultakauden ensi-iltaan. Samaa menneen maailman glamouria ja kullan kimallusta on myös muun muassa ensemblen sotilasunivormuissa. Ajattomana ja paikattomana mielikuvitushahmona Chen vaatetus on rahtusen modernimpaa ja samalla myötäilee vaivihkaa Evan pukuja. Joukossa on varsin leikkisiäkin anakronistisia asukokonaisuuksia.

Petra Pääkkönen ja Helena Rängman
Perónin entinen ja uusi rakastajatar.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt


Hihittelin visuaalisuudessa yhdelle jos toisellekin yksityiskohdalle, jotka istuvat täydellisesti yleiseen ulkoasuun mutta samalla suovat bongaajalleen ylimääräistä iloa. Esimerkiksi ympäröivän Seinäjoen keskustan loputtomat kaakelipinnat toistuvat bling-versiona Casa Rosadassa, ja katsoja, joka muistaa Vampyyrien tanssin (2011–2012) haudasta nousevat happamat vampyyrit, saattaa kokea flashbackin Buenos Airesin hienoston saapuessa näyttämölle. Etenkin Che irvailee katoliselle kirkolle ja Evan suhteelle siihen, joten Marjatta Kuivaston tavaramerkiksi muodostuneet lyijylasi-ikkunat esiintyvät tällä kertaa suuressa vihkivesimaljassa, jota hyödynnetään pin-up-kuvaston jättimäisen shampanjalasin tavoin.

Alvar Aallon suunnittelemat tilat ovat perinteisesti haastavia akustisesti. Seinäjoen kaupunginteatteri remontoi viime vuonna päänäyttämönsä tekniikkaa myöten, ja ainakin eturiviin äänet kuuluivat nyt tasapainoisemmin kuin aiemmin, mistä kiitos myös äänisuunnittelija Sakari Kiiskelle. Mikko Koivusalon suomennoksesta en ole koskaan järin pitänyt, mutta nyt sitä on onneksi sentään trimmattu selkeämmäksi. Tim Ricen sanaleikit ja äännekikkailut ovat toki haastavia kääntää, mutta Koivusalo ei mielestäni tavoita alkutekstin tyylikkyyttä. Lisäksi puhekielisyys mm. Péronien puhutussa dialogissa särähtää korvaani. Tapahtumat suomennos kuitenkin välittää selkeästi.

Yhteenvetona: menkää katsomaan. Päivänäytöksiin ehtii hyvin mm. Helsingistä junalla edestakaisin.

Helena Rängman (Evita)
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Korona-ajan järjestelyt teatterissa sujuivat hyvin ja lähes jokaisella katsojalla tuntui meidän esityksessämme olevan maski. Aulatilat ovat väljät ja NetTicketin paikkakartasta on suoraan poistettu myynnistä osa paikoista, joten kartalta voi ostaa täsmälleen haluamansa istumapaikat.