sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Mustapukuinen nainen – Tampereen Teatteri 2014

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Tampereen Teatterin Frenckellin lavalla esittämä Mustapukuinen nainen (The Woman in Black) on uusgoottilaista kauhua parhaimmillaan: tavallisen ihmisen matka maan ääriin, kesyttömään paikkaan, jossa odottavat mystinen talo, ränsistynyt hautausmaa, kammottava sukusalaisuus ja runsas määrä odottamattomasti ilmestyvää usvaa. Draculan, Frankensteinin, Sherlock Holmesin ja kumppaneiden ystävät löytävät Mustapukuisesta naisesta paljon tuttuja elementtejä.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Näytelmän alussa on vain tyhjä lava ja kaksi miestä: kuivakka, pelokas lakimies Kipps (Jukka Leisti) ja itsevarma näyttelijä-ohjaaja-esiintymiskouluttaja (Esa Latva-Äijö). Ensimmäisellä on kerrottavanaan tarina ja hän kaipaa sen kanssa jälkimmäisen apua. Alkuun näyttelijä joutuu demonstroimaan teatterin koko käsitteen epäröivälle lakimiehelle, editoimaan menestykseksi haistamaansa tekstiä näytelmäksi ja siinä sivussa viihdyttämään yleisöä, joka saa pitkin esitystä bongailla näyttelijän selittämiä yksityiskohtia. Kun näyttelijä lopulta saa sisäistarinan pään kiskottua ulos Kippsistä, kauhu lähtee hiljalleen vyörymään esiin.

Nuori lakimies saa työtehtävän Cornwallin etäisimmässä nurkassa ja kuvaa päiväkirjanomaisesti junamatkaansa jumalten selän taa, kohtaamiaan ihmisiä ja yhä erikoisemmiksi käyviä kokemuksiaan. Viktoriaaniselle kauhulle tyypillisesti koti-Lontoo on päähenkilön turvasatama, kun taas vieras, kaukainen paikka ja kesytön luonto edustavat pelottavuutta. Sisäistarinan lopuksi kauhu ei kuitenkaan jätä miestä rauhaan vaan seuraa häntä kotiin, eikä hän saa muistoiltaan enää nukuttua. Lopulta hän kirjoittaa kokemuksensa tekstiksi ja palkkaa näyttelijän opastamaan häntä sen esittämisessä, koska hänen on mielenrauhansa vuoksi saatava kertoa läheisilleen, mitä hän on nähnyt. Kaksikko alkaa käydä Kippsin tekstiä läpi ja luoda siitä katsojien edessä näytelmää, johon putkahtelee kuin tyhjästä lavasteita, valoja ja efektejä.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Marjatta Kuivaston lavastus on nerokas ja kauhuromantiikan ystävänä suorastaan ahmin sitä silmilläni. Yhdistettynä Tuomas Vartolan valoihin näyttämökuvat projektioineen ovat lumoavan, kaamean kauniita. Esa Latva-Äijön salkku herätti minussa kateutta. Tommi Auvisen ohjaus luo tunnelman, jossa tapahtumat tulevat yleisön sekaan ja säkkipimeässä katsomossa järkevinkin alkaa kuunnella ympäristönsä risahduksia hieman vainoharhaisena. Näytelmä ei kuitenkaan ole mitään verellä mässäilevää kauhua vaan nuotiotulilta tuttua, ihanan kutkuttavaa kummitusjännitystä.

Esa Latva-Äijö nuorta lakimies Kippsiä esittävänä näyttelijänä on goottikauhun sankarin perikuva. Jukka Leisti eli varsinainen Kipps puolestaan heittäytyy tarinan muiksi hahmoiksi ja tekee sen rautaisella ammattitaidolla. Herrojen päällekkäiset hahmot ovat hauskoja ja sympaattisia luomuksia. Alun Teatteri For Dummies -osuus on hilpeää seurattavaa ja keventää kokonaisuutta, vaikka muutama leistimäisyys olisikin kaivannut vähän tiivistämistä. Juoni on jossain määrin ennalta-arvattava, mutta se ei vähennä itse esityksen vanhanaikaista viehätystä.

Kylmä murha. Kuva: Harri Hinkka / TT

Mustapukuisen naisen vastapariksi sopii jo aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saanut jännitysnäytelmä Kylmä murha (A Murder by Misadventure), jossa Leisti ja Latva-Äijö ovat myös päärooleissa. Kuivaston kylmäävä lavastus esittelee siinä huipputeknisen asunnon, joka tuo talokauhun nykyaikaan. Mikko Viherjuuren ohjaama näytelmä on moderni trilleri, mutta samanoloinen jännityksen, ahtaanpaikankammon ja huumorin ilmapiiri leijuu siinäkin. Frenckellin pienuus ja karhea tunnelma sopivat näihin mainiosti.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Evita – TTT 2014

Sain esityksiin kutsuvierasliput.

Olen parin viime vuoden aikana hurahtanut Sir Andrew Lloyd Webberin ja Sir Tim Ricen yhteistyön hedelmiin ja ylipäätään Lloyd Webberin alkuvuosien tuotantoon. Olen nähnyt Evitan Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2006 ja pitkästyin tympeän ohjauksen äärellä pahasti, mutta Tampereen Työväen Teatteri onneksi paikkasi mielikuvani ja näytti, että musikaalista saa myös kiinnostavan.

Evitan lavastus (Teppo Järvinen) pelaa yksinkertaisilla mutta toimivilla elementeillä eikä yritä täyttää isoa lavaa isolla määrällä tavaraa vaan käyttää tyhjää tilaa hyväkseen. Lavastus on korostetun yksiulotteinen ja pahvinen ja luo kiinnostavan ontot vallan kulissit Perónien hallinnolle. Evitan peilisali, valtava läpikuultava muotokuva ja sen takana ikuisena ikonina vilkutteleva kaksoisolento-Evita korostavat Eva Perónista syntynyttä myyttiä. Metsänä katosta laskeutuvia Argentiinan lippuja ihailin myös, ja niistä hiljaisuudessa syntyvä ääni oli vaikuttava efekti.

Puvustus (Marjaana Mutanen) korostaa lavastuksen yksinkertaisuutta. Kansan puvut sulautuvat harmaana massana toisiinsa, mutta Eva itse loistaa sitäkin upeampana. Kuuluisa valkoinen puku on ompelimolta kirjaimellisesti loistava saavutus, eivätkä kuvat mitenkään tee oikeutta sen säkenöinnille parrasvaloissa. Löysin itseni useammankin kerran tuijottamasta tyllihelmojen säihkettä lavan peiliseinien keskellä. Muutenkin iltapuvut vaihtuvat vaihtumistaan eikä mikään näytä halvalta tai hutaisten tehdyltä.

Tiina Puumalaisen ohjaus on sitä mitä se usein mielestäni on: joitakin todella hyviä kohtauksia ja muuten perushyvää tavaraa joka hoitaa tehtävänsä. Evitassa on suomalaisproduktioille tyypillisesti vielä hieman liikaa paikallaan seisoskelua ja staattista kasvot yleisöön päin laulamista. Sekin tosin korjaantunee, kunhan esiintyjät saavat rutiinia ja rentoutuvat liikkumaan ja tekemään asioita laulaessaan. Hahmojen välinen interaktio on kunnossa; ihmiset katsovat ja reagoivat toisiinsa.

Casa Rosada. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Siitäkin Puumalaiselle ja kahdelle Evitalle kiitokset, että vihdoin löysin itse nimihenkilöön kunnon tarttumapinnan. Helsingissä, elokuvaversiossa ja levyillä minulla on aina ollut ongelmia päättää, millainen musikaalin Eva Perón oikeastaan on. Hän on aina jäänyt jotenkin epämääräiseksi ja etäiseksi, mutta Työviksen molemmilla Evoilla on selvästi tulkinta hahmosta ja olen siitä iloinen. Näyttelijöille on myös selvästi sallittu etsiä oma näkökulmansa roolihahmoihinsa eikä tungettu kaksoismiehityksiä samaan muottiin.

Musikaalissa itsessään on pari ongelmakohtaa, joista valitettavasti ei taideta päästä koskaan eroon. Poispotkitun rakastajattaren (upeaääninen Emmi Kaislakari) Another Suitcase in Another Hall on kaunis laulu ja yksi musikaalin tunnetuimpia, mutta juonellisesti kohtauksella ei ole mitään merkitystä tarinassa. Elokuvassa laulu on siirretty Evalle, mutta siihenkään ratkaisuun en ole täysin tyytyväinen ja lavalla se vaatisi paljon muiden kohtausten uudelleenkirjoittamista. Toinen töksähtävä kohta on aivan lopun kolmen lauseen historiallinen tietoisku Evan balsamoidun ruumiin kohtalosta, jolla ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Musikaali loppuisi paljon vaikuttavammin, jos Che vain jäisi polvistuneena kynttilöiden ääreen. Myöskään Evan kuolinkohtauksen pikakertaukseen musikaalin lauluista en ole erityisen ihastunut. Idea toimisi jonkinlaisena unenomaisena harhana, jossa laulut ja laulajat sekoittuisivat toisiinsa enemmän, mutta nyt se on liian selkeä ja yleisölle suunnattu.

Laura Alajääski.
Kuva: Teppo Järvinen / TTT
Ykkösmiehityksen ensi-illan Laura Alajääski yllätti todella positiivisesti upealla äänellään. Ja mikä kananlihalle nostattava läsnäolo! Alajääsken Eva Perón vaikutti pohjimmiltaan tekevän kaiken pelkästään oman hyvinvointinsa ja egonsa vuoksi. Politiikalla tuntui olevan hänelle enimmäkseen vain välinearvoa paremman elämän tavoittelussa: suositun presidentin vaimona hän olisi yhteiskunnan huipulla, rikas ja kuuluisa. Hän perusti säätiön koska eliitilläkin oli sellaisia ja hän halusi auttaa näyttävämmin kuin he. Hän halusi ennen kaikkea olla suosittu, ja hyväntekeväisyys oli kätevä ja nopea keino lujittaa kansansuosiota. Hän halusi olla kaikessa paras, suurin ja kaunein, voittaa kaikki ja näyttää maailmalle olevansa sen huipulla. Alajääsken Evalla oli rautainen tahdonvoima ja sairaanakin hän näytti järkyttyvän ennen kaikkea siitä, että hänen tahdonvoimansa ei enää riittänyt piiskaamaan häntä eteenpäin. Intoilu varapresidenttiydestä oli kuin sairaalloista harhaisuutta ja hipoi jo lievää hulluutta.

Ylipäätään tässä Evassa oli jotain melko maanista. Kun Juan Perón vielä viimeisen kerran epäröi ehdolle asettumista, Evan suostuttelusta tuli jopa pelottavaa ja uhkaavaa. Mika Honkasen nössö ja yllättävän kiltti Perón oli täysin vaimonsa vietävissä, ja tarinan todelliseksi diktaattoriksi nousikin Eva eikä Juan Perón. Silti Alajääski onnistui tekemään kostonhimoisesta ja laskelmoivasta hahmosta myötätuntoa herättävän, ja Evan romahtaminen oli traagista juuri siksi, että tämä joutui ymmärtämään olevansa lopulta vain ihminen.

Toisessa ensi-illassa Maija Rissasen Eva vaikutti jo alun alkaen haavoittuvammalta ja herkemmältä. Tämä Eva todella suuttui epäkohdista ja välitti kansasta vaikka siinä sivussa turvasikin myös oman asemansa ja talloi inhoamansa eliitin varpaita. Lapsettomuus todella koski häneen, ja Eva ja Juan Perón vaikuttivat enemmän todelliselta pariskunnalta kuin järkisyistä avioituneilta. Eva uskoi innolla peronismiin ja suri ettei voi jatkaa maan olojen parantamista. Siinä missä Alajääsken Eva oli puhdas populisti, Rissasen Eva luuli viimeiseen asti tekevänsä hyvää.

Jari Ahola. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kun yhtälöön lisää kaksi erilaista Che-tulkintaa, tuntui kuin olisi ollut katsomassa kahta eri musikaalia. Jari Ahola on jo vuosia ollut omaa luokkaansa Tampereen musikaalikentällä eikä pettänyt tälläkään kertaa: energinen, sarkastinen ja hilpeä Che edusti hyvin kansaa, kettuili milloin kenellekin hahmolle ja rokkasi kuin maailmanlopun edellä. Ahola tuntui piiskaavan koko ensembleen julmetun lujan draivin. Oli kuin hän olisi tehnyt tätä jo pitkään, sillä kaikki ensi-illoissa yleensä nähtävä kevyt hapuilu loisti poissaolollaan ja hahmo tuntui harvinaisen valmiilta.

Juha-Matti Koskelan tulkinta taas on hillitympi. Tämä Che vaikutti ennen kaikkea elävän Evan pään sisällä ja toimivan hiljaisena mutta itsepintaisena omatuntona, Evan omana järjen äänenä jolle vain ei suoda huomiota. Che on lakkaamatta Evan rinnalla, ärsyttää tätä ja lopulta tuntuu kaksikon valssissa luovuttavan ja ottavan loparit. Aholan tulkinnassa valssin alkuasetelma taas jäi hieman epäselväksi: miksi Che on yhtäkkiä kuin sovitusti lähdössä? Joka tapauksessa Eva jäi valssin jälkeen ensimmäistä kertaa todella yksin lavalle ja joutui kohtaamaan omat epäilynsä ja omatuntonsa ihan itse, ilman jotakuta johon ulkoistaa ne. You Must Love Me -kappale on alun perin lisätty elokuvaan (1998), mutta se istuu tarinaan erittäin hyvin.

Juha-Matti Koskela. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Koskelan näkemys Chestä on todella mielenkiintoinen, mutta Che saisi myös tuoda enemmän energiaa lavalle, koska musikaalin huumori, pirullisuus ja eloisuus on paljolti hänen harteillaan eivätkä ne Koskelan tulkinnassa oikein kanna muuta esitystä. Che-intoilijana nappasin Koskelaa lehdistötilaisuudessa hihasta, ja hän kertoikin näkevänsä Chen kansan äänenä, jokamiehenä ja eräänlaisena ruumiillistuneena omatuntona. Chen siisti mutta hieman harkitun huonosti istuva pukukin on kuulemma ehkä hahmon isoisän peruja. :-) Siitä olen iloinen, että Puumalainen on ohjannut Chen nimenomaan tavallisena, melko määrittelemättömänä hahmona. Hahmoa näkee joskus Che Guevaran inkarnaationa, mutta se tuo mielestäni mukanaan liikaa historiallista painolastia, joka ei lopulta juuri liity Peróneihin.

Yhdistettynä Alajääsken teräksiseen Evaan koko miestrio Che-Perón-Magaldi vaikutti ensimmäisessä ensi-illassa entistä tossukammalta. Sinänsä sympaattisen Mika Honkasen ääni ei oikein yltänyt Perónin roolin tasolle ja Vesa Kietäväisen tangolaulaja Magaldi olisi voinut olla reilusti irrottelevampikin. Seuraavana iltana sulavan tyylikäs Ilkka Koivula ja hupaisa Lari Halme voittivat tämän vertailun kirkkaasti. Äänellisesti jälkimmäisen esityksen heikoin lenkki olikin Eva itse: Maija Rissasen ylä-äänet jäivät turhan kireiksi ja pakotetun kuuloisiksi. Lloyd Webber tosin on tunnettu siitä, että hän ei säveltäessään ota huomioon ihmisäänen rajoja ja kirjoittaa varsinkin naisille rooleja, joita juuri kukaan ei pysty laulamaan tuskitta.

Maija Rissanen. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Mikko Koivusalon suomennos oli käytössä jo HKT:ssä, jossa se kirskui korviini kuin kynnet liitutaululla, mutta Puumalainen ja kapellimestari Pekka Siistonen ovat käsiohjelman mukaan sovittaneet sitä, onneksi tyylikkäämmäksi ja soljuvammaksi. Ei se vieläkään varsinaisesti Ricen terävän alkutekstin tasoille yllä, mutta sentään sitä kuuntelee ja se välittää tekstin olennaisen sisällön melko ongelmitta. Paikoin se on jopa hauska. Ensimmäisessä ensi-illassa äänet tuntuivat paikoin puuroutuvan eivätkä laulajat tuntuneet aina pysyvän tahdissa, mutta kaoottinen äänimaailma saattoi myös johtua istumapaikkani akustiikasta ja ensemblen ensi-iltahermoilusta.

Yllättäen Evitassa on vain kuuden hengen bändi plus kapellimestari. Muu musiikki vaikuttaisi tulevan varta vasten produktioon tehdyltä taustanauhalta, mutta tästä kuulisin mielelläni lisääkin joltakulta asiaa tuntevalta. Toisaalta arvostan sitä, että yleisö kuulee sekä livemusiikkia että ison orkesterin, mutta onhan bändin pienuus vähän sääli, live kun on aina parempaa. Biisien välillä on vähän keinotekoisilta tuntuvia taukoja ja muutamissa kappaleissa tempo tuntuu aavistuksen laahaavalta, mutta muuten nauha ja soittajat pelaavat hyvin yhteen. Seinäjoen Vampyyrien tanssissahan oli myös osa musiikista taustanauhalla, mutta bändikin oli tuplasti isompi ja se kuului. Muutenkin Työvis on ollut ihmisten suhteen säästölinjalla, koska musikaali on miehitetty miltei kokonaan talon omin voimin sekä ilmeisesti Tanssiteatteri MD:n tanssijoilla. Lavalla sitä ei kuitenkaan huomaa, joten talon musikaaliosaaminen on noussut ällistyttävän hyvälle tasolle. HKT:n pomona alkaisin todella olla huolissani kilpailusta.

Buenos Aires! Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kokonaisuutena olen siis tyytyväinen, mikä on aika hyvin kun on kyse yhdestä lempimusikaalistani. Näyttelijöiden tulkinnat varmasti elävät vielä ja esitys sujuvoituu, joten menen ehdottomasti katsomaan Evitaa uudemmankin kerran. Kun miehitykset lisäksi jatkossa sekoitetaan, lavalle pitäisi syntyä kiinnostavia tulkintayhdistelmiä. Työryhmän kädenjäljen perusteella jään myös mielenkiinnolla odottamaan, mitä he saavat ensi vuonna aikaan Kansallisoopperassa Oopperan kummituksen kanssa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Ylen uutisvideo

Musikaalikonsertit Tampereella ja Porissa marraskuussa!

Marraskuussa tapahtuu taas!

(Ts. seuraa häpeämätöntä mutta täydestä sydämestä tulevaa mainostusta. Kirjoittaja on järjestävän yhdistyksen jäsen.)


 
Kreivin muotokuva – näyttämömusiikin aatelia tuo konserttilavalle miehen ja musiikkia sekä kaksi hurmaavaa leidiä. Géza Egyházi on unkarin suosituimpia musikaalinäyttelijöitä ja tehnyt isoja rooleja musikaaleissa kuten Les Misérables, Cats, Chess, Romeo & Julia, A Little Night Music, Into the Woods ja Evita. Musikaalien ohella tämä samettiääninen tenoribaritoni on esittänyt liudan operettirooleja, joista suurin osa tuppaa olemaan eri arvoisia aatelismiehiä, joten lavalla on käytännössä koko aateliskalenteri yhdessä henkilössä. Vampyyrien tanssin kreivi von Krolock on vielä ihan oma lukunsa. Hurmaavat Leena Rousti ja Johanna Kalmari puolestaan ovat molemmat tuttuja Suomen Vampyyrien tanssista. Teatterikävijät saattavat muistaa upeaäänisen Leenan myös Tampereen Teatterin Evitana. Flyygelin äärellä tulinen Jukka Nykänen.

Mikä: Kreivin muotokuva – näyttämömusiikin aatelia
Ketkä: Géza Egyházi, Johanna Kalmari, Leena Rousti, Jukka Nykänen (piano)
Milloin: lauantaina 8.11.2014 klo 15.00
Missä: Vanhan kirjastotalon musiikkisali
Keskustori 4, 33100 Tampere
Liput: NetTicket

***
 

Lisäksi ilouutisia: kaikki pimenee jälleen! Eclipsis ry järjestää jo viime vuodelta tutun konseptin mukaisen musikaalikonsertin, tällä kertaa Porissa. Porin kultapojan Ville Salosen lisäksi työryhmällä on muutenkin satakuntalaistaustaa, joten on aika tehdä paluu juurille. Edellinen kaupungissa esitetty musikaali oli sitä paitsi Sound of Music, joten eurooppalaisesta musikaalista lienee Porissa suorastaan ammottava puute. Laulajat ovat Suomen huippuja alallaan – ja pianisti Jukka "Rite of Spring / Cup Song" Nykänen se vasta huippu onkin.

Lehdistötiedotteesta:
"Eurooppalaisten musikaalien harvoin kuultuja helmiä esitetään Porissa ensimmäistä kertaa Kun kaikki pimenee – eurooppalainen musikaalipurée -konsertissa. Konserttia tähdittää Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi -musikaalista tuttu viisikko Jouko Enkelnotko, Johanna Kalmari, Jyri Lahtinen, Leena Rousti ja porilaissyntyinen Ville Salonen. Keskieurooppalaista tunnelmaa iltaan tuo Budapestin Vampyyrien tanssin vampyyrikreivinä tunnettu Géza Egyházi, joka on äänestetty Unkarin suosituimmaksi musikaalinäyttelijäksi. Pianossa taituroi Jukka Nykänen.

Musikaalipuréessa kuullaan parhaita paloja musikaaleista, joita on esitetty Suomessa harvoin tai ei vielä ollenkaan. Kappaleita kuullaan muun muassa teoksista Chess, Dracula, Elisabeth, Mozart!, Oopperan kummitus ja Vampyyrien tanssi. Kansainvälisessä kattauksessa lauletaan neljällä eri kielellä. Uusista suomennoksista vastaa kääntäjä Marika Hakola."

Biisilistaa on pikkuriikkisen tuunattu ja mukana on uutta tavaraa, joten kannattaa ehdottomasti junailla tai busseilla itsensä paikan päälle. Ainakin Tampereelle menevään Onnibussiin ehtii vielä keikan jälkeen, joten Porista pääsee myös pois. (Tämä ei ollut maksettu Onnibus-mainos.)

Mikä: Kun kaikki pimenee – eurooppalainen musikaalipurée
Ketkä: Géza Egyházi, Jouko Enkelnotko, Johanna Kalmari, Jyri Lahtinen, Leena Rousti, Ville Salonen, Jukka Nykänen (piano)
Milloin: sunnuntaina 9.11.2014 klo 18.00
Missä: Mikaelsgårdenin juhlasali
Mikonkatu 20–22, 28100 Pori
Liput: Lippupalvelu

torstai 4. syyskuuta 2014

Villikalkkuna - Tampereen Teatteri 2014

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.
 
Aloitin syksyn sisäteatterikauden Christopher Duranin upouudella Villikalkkunalla Tampereen Teatterissa. Broadwaylla hiljattain Tony-palkintoja kahminut komedia Vanya and Sonia and Masha and Spike kertoo kolmesta sisaruksesta, joista kaksi elää tyhjää elämää keskenään ja kolmas huitelee maailmalla B-luokan leffatähtenä. Kun tähti palaa lapsuudenkotiinsa mukanaan nuori rakastaja, sisarusten elämän piilevät kriisit alkavat kuplia pintaan.
 
Piikki de-strippaa. Kuva: Harri Hinkka / TT.
Näytelmä vilisee viittauksia Tsehoviin, Shakespeareen ja muuhun klassiseen teatteriin, joten olin varsin iloinen, että näin keväällä TT:n erinomaisen Lokki-produktion. Villikalkkunan henkilöiden nimet on kaikki otettu Tsehovilta tai muusta populaarikulttuurista, juonenkäänteet mukailevat eri näytelmiä ja näytelmän ulkoasu on kuin suoraan Disneyn Lumikista. Suomenkielinen nimikin parodioi Lokkia. Näytelmä käsittelee viittauksia myös metatasolla ja laskee leikkiä itsensä kustannuksella. Sisarusten vanhemmat olivat Tsehov-faneja ja nimesivät lapsensa tämän hahmojen mukaan. Kun paikalle vielä ilmaantuu naapurin nuori nainen, joka esittäytyy Ninaksi, Masha puuskahtaa "Jumalauta Tsehov!". Sonja kutsuu heidän kymmentä kirsikkapuutaan itsepintaisesti kirsikkapuistoksi. Sisarusten siivooja Cassandra mässäilee antiikin ajan esikuvansa mukaisesti tuomiopäivää henkivillä ennustuksilla, joita kukaan ei usko, kunnes ne käyvät toteen.
 
En juuri katso elokuvia enkä tiedä leffaklassikoista kuin ehkä nimet, joten niihin viittaaville vitseille olin täysin väärä kuulija. Useimmiten tunnistin sen tai tämän asian olevan todennäköisesti jokin elokuvaviittaus, mutta itse kohteesta minulla ei ollut hajuakaan. Sonjan ihailema Maggie Smith sentään on minullekin tuttu näyttelijä, mutta siihen elokuvatietouteni melkein päättyykin. Siten myös iso osa Villikalkkunan huumorista ja merkityksistä meni minulta ohi, mutta keskivertokatsoja saanee niistä enemmän irti. Sama pätee amerikkalaisiin tv-sarjoihin, joihin luullakseni myös viitattiin jonkin verran. (Kyllä, sivistyksessäni on kokonaisen kansainvälisen elokuvateollisuuden mentävä aukko.)
 
Sonja (kesk.) ei todellakaan aio pukeutua naamiaisiin
kääpiöksi. Kuva: Harri Hinkka / TT
Minulle kiinnostavin hahmo oli Tuija Ernamon sympaattisesti esittämä Sonja, itsesäälissä ja elämänsä tyhjyydessä lähes nautinnolla rypevä vanhapiika, joka on aina jäänyt sisarpuolensa Mashan varjoon. Sonjan marttyyriasenne hipoo jo parodian rajoja ja muistuttaa jonkin verran Mielensäpahoittaja-huumoria. Kun Sonja lopulta saa tilaisuuden, tarttuu siihen ja pääsee vauhtiin, hän on pitelemätön ja suorastaan hämmentyy suosionsa määrästä. Sosiaalisessa kanssakäymisessä ja uudessa minäkuvassa on kuitenkin totuteltavaa.
 
Masha (Elina Rintala) taas joutuu tottumaan siihen, että maailma lapsuudenkodissa ei pyörikään hänen ympärillään. Nuorta rakastajaa saa jatkuvasti vahtia, naapurin nuori nainen on uhka sekä uralle että naiseudelle ja sisaruksetkin oikkuilevat. Tyylikkään tähden kuoren alta vilahtelee vanhenemista ja yksinäisyyttä pelkäävä nainen, jonka itsetunto pysyy kuosissa ainoastaan ulkoisten voitonmerkkien tuella.
 
Siskojen välissä silmiään pyörittelee Vanja (Heikki Kinnunen), joka hänkin pääsee kaikessa hiljaisuudessa toteuttamaan unelmiaan ja taiteellisia taipumuksiaan. Näytelmän tähtihetkeksi on nostettu Vanjan jämäkkää avautumista nykyajan kotkotuksista, modernista teknologiasta ja yhtenäiskulttuurin hajoamisesta. Minusta siinä ei kuitenkaan sanottu oikein mitään, mitä ei olisi lehtien yleisönosastoissa jo päivitelty moneen kertaan, vaikka Kinnunen hyvin monologinsa vetikin. Sen sijaan esimerkiksi Vanjan näytelmänsisäinen näytelmä molekyylistä maailmanlopun jälkeen viehätti minua.

Nuori, röyhkeä ja mielellään vähissä vaatteissa kulkeva Piikki (muodollisesti ja muutenkin pätevä Martti Manninen) sai edustaa nykyaikaa ja sen koottuja huonoja puolia: tosi-tv:tä, Idols-henkistä pyrkyryyttä, sosiaalista mediaa, kännyköitä ja paljasta pintaa. Naapurintyttö Nina (herttainen Johanna Kuuva) toimi hänelle herkkänä, ymmärtäväisenä ja järkevänä vastapainona. Siivooja Cassandra (topakka Aliisa Pulkkinen) Sonjan ja Vanjan takapiruna oli hahmoista absurdein ja lopulta ehkä hauskin.

Kuva: Harri Hinkka / TT
 
Pidin Villikalkkunasta, mutten ehkä ole sen ensisijaista kohderyhmää ja moni kulttuuriviitteiden varaan rakennettu kohta jätti minut hieman ymmälleni. Sanoisin keskivertokatsojan kuitenkin viihtyvän. Teksti on iskevää, monin eri tavoin humoristista ja monimerkityksellistä, joten jokaiselle pitäisi löytyä jotakin kiinnostavaa.