Sain esitykseen kutsuvieraslipun.
Aloitin syksyn sisäteatterikauden Christopher Duranin upouudella Villikalkkunalla Tampereen Teatterissa. Broadwaylla hiljattain Tony-palkintoja kahminut komedia Vanya and Sonia and Masha and Spike kertoo kolmesta sisaruksesta, joista kaksi elää tyhjää elämää keskenään ja kolmas huitelee maailmalla B-luokan leffatähtenä. Kun tähti palaa lapsuudenkotiinsa mukanaan nuori rakastaja, sisarusten elämän piilevät kriisit alkavat kuplia pintaan.
Piikki de-strippaa. Kuva: Harri Hinkka / TT. |
Näytelmä vilisee viittauksia Tsehoviin, Shakespeareen ja muuhun klassiseen teatteriin, joten olin varsin iloinen, että näin keväällä TT:n erinomaisen Lokki-produktion. Villikalkkunan henkilöiden nimet on kaikki otettu Tsehovilta tai muusta populaarikulttuurista, juonenkäänteet mukailevat eri näytelmiä ja näytelmän ulkoasu on kuin suoraan Disneyn Lumikista. Suomenkielinen nimikin parodioi Lokkia. Näytelmä käsittelee viittauksia myös metatasolla ja laskee leikkiä itsensä kustannuksella. Sisarusten vanhemmat olivat Tsehov-faneja ja nimesivät lapsensa tämän hahmojen mukaan. Kun paikalle vielä ilmaantuu naapurin nuori nainen, joka esittäytyy Ninaksi, Masha puuskahtaa "Jumalauta Tsehov!". Sonja kutsuu heidän kymmentä kirsikkapuutaan itsepintaisesti kirsikkapuistoksi. Sisarusten siivooja Cassandra mässäilee antiikin ajan esikuvansa mukaisesti tuomiopäivää henkivillä ennustuksilla, joita kukaan ei usko, kunnes ne käyvät toteen.
En juuri katso elokuvia enkä tiedä leffaklassikoista kuin ehkä nimet, joten niihin viittaaville vitseille olin täysin väärä kuulija. Useimmiten tunnistin sen tai tämän asian olevan todennäköisesti jokin elokuvaviittaus, mutta itse kohteesta minulla ei ollut hajuakaan. Sonjan ihailema Maggie Smith sentään on minullekin tuttu näyttelijä, mutta siihen elokuvatietouteni melkein päättyykin. Siten myös iso osa Villikalkkunan huumorista ja merkityksistä meni minulta ohi, mutta keskivertokatsoja saanee niistä enemmän irti. Sama pätee amerikkalaisiin tv-sarjoihin, joihin luullakseni myös viitattiin jonkin verran. (Kyllä, sivistyksessäni on kokonaisen kansainvälisen elokuvateollisuuden mentävä aukko.)
Sonja (kesk.) ei todellakaan aio pukeutua naamiaisiin kääpiöksi. Kuva: Harri Hinkka / TT |
Minulle kiinnostavin hahmo oli Tuija Ernamon sympaattisesti esittämä Sonja, itsesäälissä ja elämänsä tyhjyydessä lähes nautinnolla rypevä vanhapiika, joka on aina jäänyt sisarpuolensa Mashan varjoon. Sonjan marttyyriasenne hipoo jo parodian rajoja ja muistuttaa jonkin verran Mielensäpahoittaja-huumoria. Kun Sonja lopulta saa tilaisuuden, tarttuu siihen ja pääsee vauhtiin, hän on pitelemätön ja suorastaan hämmentyy suosionsa määrästä. Sosiaalisessa kanssakäymisessä ja uudessa minäkuvassa on kuitenkin totuteltavaa.
Masha (Elina Rintala) taas joutuu tottumaan siihen, että maailma lapsuudenkodissa ei pyörikään hänen ympärillään. Nuorta rakastajaa saa jatkuvasti vahtia, naapurin nuori nainen on uhka sekä uralle että naiseudelle ja sisaruksetkin oikkuilevat. Tyylikkään tähden kuoren alta vilahtelee vanhenemista ja yksinäisyyttä pelkäävä nainen, jonka itsetunto pysyy kuosissa ainoastaan ulkoisten voitonmerkkien tuella.
Siskojen välissä silmiään pyörittelee Vanja (Heikki Kinnunen), joka hänkin pääsee kaikessa hiljaisuudessa toteuttamaan unelmiaan ja taiteellisia taipumuksiaan. Näytelmän tähtihetkeksi on nostettu Vanjan jämäkkää avautumista nykyajan kotkotuksista, modernista teknologiasta ja yhtenäiskulttuurin hajoamisesta. Minusta siinä ei kuitenkaan sanottu oikein mitään, mitä ei olisi lehtien yleisönosastoissa jo päivitelty moneen kertaan, vaikka Kinnunen hyvin monologinsa vetikin. Sen sijaan esimerkiksi Vanjan näytelmänsisäinen näytelmä molekyylistä maailmanlopun jälkeen viehätti minua.
Nuori, röyhkeä ja mielellään vähissä vaatteissa kulkeva Piikki (muodollisesti ja muutenkin pätevä Martti Manninen) sai edustaa nykyaikaa ja sen koottuja huonoja puolia: tosi-tv:tä, Idols-henkistä pyrkyryyttä, sosiaalista mediaa, kännyköitä ja paljasta pintaa. Naapurintyttö Nina (herttainen Johanna Kuuva) toimi hänelle herkkänä, ymmärtäväisenä ja järkevänä vastapainona. Siivooja Cassandra (topakka Aliisa Pulkkinen) Sonjan ja Vanjan takapiruna oli hahmoista absurdein ja lopulta ehkä hauskin.
Kuva: Harri Hinkka / TT |
Pidin Villikalkkunasta, mutten ehkä ole sen ensisijaista kohderyhmää ja moni kulttuuriviitteiden varaan rakennettu kohta jätti minut hieman ymmälleni. Sanoisin keskivertokatsojan kuitenkin viihtyvän. Teksti on iskevää, monin eri tavoin humoristista ja monimerkityksellistä, joten jokaiselle pitäisi löytyä jotakin kiinnostavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti