perjantai 9. joulukuuta 2016

Piukat paikat Budapestissa ja Tampereella

Muutaman spontaanin ratkaisun kautta päädyin katsomaan Sugar - Piukat paikat -musikaalin marraskuussa kahdesti, ensin Budapestin Magyar Színházissa ja sitten Tampereen Teatterissa, jossa näin puolitoistavuotisen esityssarjan viimeisen näytännön. Jälkimmäisen plussana oli vielä kaksi näyttelijää joita en aiemmin ollut rooleissaan nähnyt, ihanaisen upeat Helena Rängman Sugar Kanen roolissa ja Annamaria Karhulahti orkesterinjohtaja Sweet Suena. Molemmat säteilivät ja pyörittivät katsojien sukkia siihen tahtiin, että heikompaa hirvitti. Rängmanin Sugar-tulkinta oli rahtusen vähemmän bimbo kuin aiemmin näkemälläni Hannaliina Vösalla, ja minun oli helpompi ymmärtää miksi miehet niin hurmaantuivat tästä kauniista mutta jokseenkin aivottomasta neitosesta.

László Méhesin ohjaus osoittautui hyvin erilaiseksi kuin Georg Malviuksen Tampereella. Ensinnäkin esitys oli Budapestissa peräti 45 minuuttia lyhyempi: Sugarilla ja bändin tytöillä oli vähemmän lauluja kuin Tampereella ja tarinankerronta oli jouhevampaa. Toisaalta rauhallinen tahti Tampereella jätti meheville dialogeille ja tilanteiden koomisuudelle kunnolla aikaa. Budapestissakin yleisöllä oli toki hauskaa, mutta samanlaista hallitsematonta vedet silmissä nauramista kuin Tampereella ei esiintynyt. Unkarilaiset olivat selvästi poimineet kakusta vain vetävimmät kappaleet, ja niidenkin funktio, tilanne ja kohta kässärissä oli usein erilainen. Toisaalta ratkaisu oli onnistunut ja napakoitti tarinaa, mutta nimihenkilönä Sugar olisi ansainnut vähän enemmänkin lava-aikaa.

Jerry, Sugar, Joe ja Sue. Kuva: János Kozma.


Sugar (Zsanett Andrádi) itse oli vähemmän bimboblondi ja hahmossa oli yllättävänkin paljon melankoliaa. Kuulin jonkun katsojan valittavan, ettei Sugar muistuttanut juuri ollenkaan Marilyn Monroeta, mutta minusta se oli ihan kiinnostava irtiotto. Jos aitoa Marilyniä ei ole tarjolla, voi olla fiksu vaihtoehto lähteä hakemaan jotakin aivan muuta. Sugarin ensiesiintyminen tapahtuu vasta rautatieasemalla, jonne senhetkinen miesystävä hänet dumppaa ja saa Sugarin laulamaan haikean yksinäisen laulun suhteittensa ainaisesta epäonnistumisesta. Tämäkin Sugar oli kyllä herttainen ja iloinen ilmestys, johon miehet rakastuvat helposti, mutta pohjavire oli traaginen: yksinäinen, herkkä ja naiivihko nainen, joka on jumittunut epämääräiseen duuniin ja tulee jatkuvasti huijatuksi ihmissuhteissaan. Hahmo muistutti minua saman teatterin sinisilmäisestä Sweet Charitystä, jonka positiivisuus on jo alkanut himmetä.

Muuten ohjaus ja sukupuolirooleilla leikkivä huumori olivat Budapestissa melko konservatiivisia. Siinä missä Tampereen Teatteri yllätti huumorin ajattomuudella ja raikkaudella, Magyar Színházissa sukupuolten esittäminen ja tekeminen kalskahtivat vanhojen Suomi-filmien tomuiselta hassuttelulta. Tämä ei sinänsä yllätä, kun on kyse nyky-Unkarista ja julkisrahoitteisesta teatterista. Tämänhetkinen hallitus on pyrkinyt puuttumaan verovaroilla tuettujen teatterien ohjelmistoon, ja se vaatii enemmän tai vähemmän suorasti korostamaan konservatiivisia arvoja ja kotimaisia näytelmäkirjailijoita ulkomaisen hapatuksen kuten Shakespearen sijaan. Musikaalin loppu oli sentään elokuvalle uskollinen, mutta Sir Osgood seisoi sillalla lavan yläpuolella turvallisen välimatkan päässä lavalla olevasta Daphnesta (joka btw repäisee paitansa auki ja paljastaa yläkroppansa Osgoodille), joten kohtauksesta ei tullut samanlaista yhteenpäätymisen fiilistä.

Miljonäärejä! Kuva: János Kozma

Siinä mielessä oli huono juttu, että olin nähnyt Tampereen esityksen pariin kertaan ennen Budapestia, koska Joen ja Jerryn näyttelijät olivat ulkoisesti hyvin samantyyppisiä kuin Suomessa - mutta päinvastaisissa rooleissa. Niinpä en osannut ajatella sitä pidempää ja miehekkäämpää Daphnena, saati sitten sitä pientä mutta pippurista koomikkoa Josephinena, vaan aivoni yrittivät koko ajan tehdä toisesta toista. Béla Pavletits (Jerry/Daphne) on kyllä sympaattinen koomikko enkä ole nähnyt häneltä vielä huonoa roolisuoritusta. Hän on edelleen paras missään näkemäni Vampyyrien tanssin majatalonisäntä Chagal: hienovireisen ovela ja hauska hahmo, symppis ryökäle josta on vielä nähtävissä miksi Rebecca hänet on aikoinaan nainut. Gábor Csöre saksofonisti Josephinena oli hänkin hauska, joskaan en ihan nähnyt, mihin Sugar hänessä niin kovasti hullaantui.

Kaikkiaan näyttelijät hoitivat osansa hyvin ja yleisöllä oli hauskaa. Manageri Bienstock (Illés Horváth) oli unkarilaisessa versiossa saanut karmean saksalaisen aksentin ja oman pienen viittauksen natsihuumoriinkin, mutta vastapainoksi hän myös löysi Miamista ikioman naismiljonäärin. Sweet Sue (Anna Udvarias) piti bändin tytöt armeijamaisen kurin alaisina ja odotin hänen minä hetkenä hyvänsä kaivavan eläintenkesytysruoskan esiin.

torstai 8. joulukuuta 2016

Joulu soikoon!

En periaatteessa ole jouluihminen. Valon ja rauhan juhla on kaunis asia, mutta suhtaudun useimpiin joululauluihin silmiä pyöritellen: tekopirteät rallatukset ovat mielestäni hirveitä ja itkuntiristäjälaulut kuolevista lapsista ne vasta hirveitä ovatkin. Hieman omaksi hämmennyksekseni olenkin löytänyt itseni tänä jouluna peräti kahdesta eri joulukonsertista.

Tampereen Teatterin Joulu soikoon! -konsertti kokoaa lavalle teatterin omia ja vierailevia näyttelijöitä sekä Tampere Pops -orkesterin ja Tampereen musikaalimonttujen ykköskapellimestari Eeva Konnun. Sain teatterilta kutsuvieraslipun ja nimilista vaikutti lupaavalta, joten mekko päälle ja menoksi! Alkuun vilkuilin biisilistaa kevyillä kauhunväristyksillä, mutta minulle tuntemattomat joululaulut paljastuivat kivoiksi ja tuttuihinkin oli tehty kiinnostavat sovitukset.

Solistit: Pia Piltz, Annamaria Karhulahti, Saara Lehtonen, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Martti Manninen, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Anssi Valikainen ja Aliisa Pulkkinen.

Varsinkin Pienen rumpalipojan ja Juice Leskisen Jouluvirren tulkinnat olivat täysiä kymppejä, ja Rumpalipojan instrumentaaliosuuden irkkumusiikkifiilis sai minut peräti nauttimaan ko. kappaleesta. Pia Piltzin Himlen i min famn ja Saara Lehtosen Christmas Lullaby puolestaan vastasivat ihokarvat nostattavasta kauneudesta. Parin kappaleen itämaisvaikutteet ja Värttinä-henkisyys toivat mukavasti eloa klassisten joululaulujen joukkoon. Konsertin alku oli melko perinteinen ja otti itsensä hetkittäin ehkä liiankin vakavasti, kunnes Juicen hilpeä Jouluvirsi tuli ja käänsi tunnelman kerralla huumorin suuntaan. Toisella puoliskolla Tampere Pops -orkesteri päästi boogien valloilleen, tulkinnat muuttuivat rennommiksi ja komiikkaakin esiintyi runsain mitoin.

Saara Lehtonen, Annamaria Karhulahti ja laulun ohella konsertin ohjauksesta vastannut Pia Piltz olivat ehdottomasti illan isoimmat starat. Upeat äänet, tulkinnat ja lavakarismat! Olen nähnyt kaikkia kolmea milloin missäkin musikaalissa ja tykästynyt jokaiseen, eikä konsertti suinkaan vähentänyt fiiliksiäni. Arttu Ratinen ja Ville Majamaa taas hallitsivat humoristisia esityksiä, mitä nyt Annamaria Karhulahti aamutossuineen kävi välillä keräämässä isoimmat aplodit mykistävällä yhden hengen laulutriollaan.

Lavalla oli liki parinkymmenen näyttelijän lisäksi myös 20-henkinen orkesteri Tampere Pops muutamalla lisävahvistuksella. Sovitukset tehnyt Eeva Kontu on musiikin kanssa mukavan irrotteleva kapellimestaritapaus. Parin alkupuoliskon klassikon sovitukset olivat vähän turhankin omintakeisia makuuni, mutta pisteet siitä, että niissä ainakin oli omanlaisensa sovitukset eivätkä ne kuulostaneet puhkikuluneilta. Muutama sovitus meni ehkä liikaakin musiikin ehdoilla ja puhenäytelmiin keskittyvillä näyttelijöillä oli hienoisia vaikeuksia pysyä mukana, mutta musiikkiteatterikoulutuksen saaneiden kanssa homma toimi kauniisti. Oli viihdyttävää katsella, kun multitasking-suuntautunut pianisti-kapellimestari soitti välillä huilua ja saksofonia, antoi merkkejä orkesterille ja laulajille ja siinä sivussa suurin piirtein käänteli kyynärpäällään nuottilehtiä. Mitä nyt olen Konnun työskentelyä viime vuosina tarkkaillut musikaaleissa ja konserteissa, niin tämä kapellimestari ei sulaudu tapettiin tai piiloudu pianon taakse, vaan hallitsee näyttämöä ja vetelee naruista sujuvasti.

Tulin joulukonserttiin, sain tunnelmallisen ja hauskan jouluisan viihdekonsertin. Joulukuun 15. päivä klo 19 on vielä toinen veto teatterin Päänäyttämöllä. Harrasta tunnelmaa kaipaavien taas kannattaa suunnata sunnuntaina 11.12. klo 18 Tampereen Aleksanterin kirkkoon, jossa näyttelijät esittävät ilmaistilaisuudessa kauneimpia joululauluja. 1200-paikkainen kirkko on perinteisesti täyttynyt nopeasti, joten kannattaa olla jo viiden aikaan paikalla. Jos istumapaikoista taistelu ei innosta ja kaipaat jouluusi vähän vipatusta, Joulu soikoon! on oiva menovaihtoehto. Toivottavasti tästäkin tulee perinne!

***

Åbo Svenska Teater on jo muutamana vuonna järjestänyt joulukonsertin, jossa on samalla esitetty pari musikaalikappalettakin. Tänä vuonna musikaalinäyttelijät Birthe Wingren, Sören Lillkung, Alexander Lycke ja Annamaria Hallgarn ynnä pianisti loivat intiimin ja suomenruotsalaisen kepeän tunnelman joululauluilla, joista iso osa oli minulle tuntemattomia. Toisen puoliskon alussa kuulimme pienen valikoiman musikaalikappaleita, joissa oli sitten haikeutta joululaulujenkin edestä. En silti valita mm. Chessin ja Les Misérablesin kuulemisesta, eikä valittanut muukaan yleisö päätellen siitä, että musikaalikappaleet saivat isoimmat aplodit. Wingrenin ja Lycken riipivän kaunis You and I (Chess) ja Lycken Bring Him Home (Les Mis) olivat konsertin kohokohtia. Birthe Wingren on yksi suosikkinäyttelijöistäni Suomessa, ja jotenkin hänelle oli tässä konsertissa vielä osunut jotakuinkin jokainen joululaulu josta rehellisesti pidän. Varsinkin Have Yourself a Very Merry Christmas oli ihastuttava.

Molemmat konsertit olivat erinomaisia omassa tyylilajissaan, ÅST rentona mutta hyvin harkittuna pienen porukan vetona ja TT taas kunnianhimoisena, suuren maailman tyylisenä viihdekonserttina.