Piukat paikat Budapestissa ja Tampereella

Muutaman spontaanin ratkaisun kautta päädyin katsomaan Sugar - Piukat paikat -musikaalin marraskuussa kahdesti, ensin Budapestin Magyar Színházissa ja sitten Tampereen Teatterissa, jossa näin puolitoistavuotisen esityssarjan viimeisen näytännön. Jälkimmäisen plussana oli vielä kaksi näyttelijää joita en aiemmin ollut rooleissaan nähnyt, ihanaisen upeat Helena Rängman Sugar Kanen roolissa ja Annamaria Karhulahti orkesterinjohtaja Sweet Suena. Molemmat säteilivät ja pyörittivät katsojien sukkia siihen tahtiin, että heikompaa hirvitti. Rängmanin Sugar-tulkinta oli rahtusen vähemmän bimbo kuin aiemmin näkemälläni Hannaliina Vösalla, ja minun oli helpompi ymmärtää miksi miehet niin hurmaantuivat tästä kauniista mutta jokseenkin aivottomasta neitosesta.

László Méhesin ohjaus osoittautui hyvin erilaiseksi kuin Georg Malviuksen Tampereella. Ensinnäkin esitys oli Budapestissa peräti 45 minuuttia lyhyempi: Sugarilla ja bändin tytöillä oli vähemmän lauluja kuin Tampereella ja tarinankerronta oli jouhevampaa. Toisaalta rauhallinen tahti Tampereella jätti meheville dialogeille ja tilanteiden koomisuudelle kunnolla aikaa. Budapestissakin yleisöllä oli toki hauskaa, mutta samanlaista hallitsematonta vedet silmissä nauramista kuin Tampereella ei esiintynyt. Unkarilaiset olivat selvästi poimineet kakusta vain vetävimmät kappaleet, ja niidenkin funktio, tilanne ja kohta kässärissä oli usein erilainen. Toisaalta ratkaisu oli onnistunut ja napakoitti tarinaa, mutta nimihenkilönä Sugar olisi ansainnut vähän enemmänkin lava-aikaa.

Jerry, Sugar, Joe ja Sue. Kuva: János Kozma.

Sugar (Zsanett Andrádi) itse oli vähemmän bimboblondi ja hahmossa oli yllättävänkin paljon melankoliaa. Kuulin jonkun katsojan valittavan, ettei Sugar muistuttanut juuri ollenkaan Marilyn Monroeta, mutta minusta se oli ihan kiinnostava irtiotto. Jos aitoa Marilyniä ei ole tarjolla, voi olla fiksu vaihtoehto lähteä hakemaan jotakin aivan muuta. Sugarin ensiesiintyminen tapahtuu vasta rautatieasemalla, jonne senhetkinen miesystävä hänet dumppaa ja saa Sugarin laulamaan haikean yksinäisen laulun suhteittensa ainaisesta epäonnistumisesta. Tämäkin Sugar oli kyllä herttainen ja iloinen ilmestys, johon miehet rakastuvat helposti, mutta pohjavire oli traaginen: yksinäinen, herkkä ja naiivihko nainen, joka on jumittunut epämääräiseen duuniin ja tulee jatkuvasti huijatuksi ihmissuhteissaan. Hahmo muistutti minua saman teatterin sinisilmäisestä Sweet Charitystä, jonka positiivisuus on jo alkanut himmetä.

Muuten ohjaus ja sukupuolirooleilla leikkivä huumori olivat Budapestissa melko konservatiivisia. Siinä missä Tampereen Teatteri yllätti huumorin ajattomuudella ja raikkaudella, Magyar Színházissa sukupuolten esittäminen ja tekeminen kalskahtivat vanhojen Suomi-filmien tomuiselta hassuttelulta. Tämä ei sinänsä yllätä, kun on kyse nyky-Unkarista ja julkisrahoitteisesta teatterista. Tämänhetkinen hallitus on pyrkinyt puuttumaan verovaroilla tuettujen teatterien ohjelmistoon, ja se vaatii enemmän tai vähemmän suorasti korostamaan konservatiivisia arvoja ja kotimaisia näytelmäkirjailijoita ulkomaisen hapatuksen kuten Shakespearen sijaan. Musikaalin loppu oli sentään elokuvalle uskollinen, mutta Sir Osgood seisoi sillalla lavan yläpuolella turvallisen välimatkan päässä lavalla olevasta Daphnesta (joka btw repäisee paitansa auki ja paljastaa yläkroppansa Osgoodille), joten kohtauksesta ei tullut samanlaista yhteenpäätymisen fiilistä.

Miljonäärejä! Kuva: János Kozma

Siinä mielessä oli huono juttu, että olin nähnyt Tampereen esityksen pariin kertaan ennen Budapestia, koska Joen ja Jerryn näyttelijät olivat ulkoisesti hyvin samantyyppisiä kuin Suomessa - mutta päinvastaisissa rooleissa. Niinpä en osannut ajatella sitä pidempää ja miehekkäämpää Daphnena, saati sitten sitä pientä mutta pippurista koomikkoa Josephinena, vaan aivoni yrittivät koko ajan tehdä toisesta toista. Béla Pavletits (Jerry/Daphne) on kyllä sympaattinen koomikko enkä ole nähnyt häneltä vielä huonoa roolisuoritusta. Hän on edelleen paras missään näkemäni Vampyyrien tanssin majatalonisäntä Chagal: hienovireisen ovela ja hauska hahmo, symppis ryökäle josta on vielä nähtävissä miksi Rebecca hänet on aikoinaan nainut. Gábor Csöre saksofonisti Josephinena oli hänkin hauska, joskaan en ihan nähnyt, mihin Sugar hänessä niin kovasti hullaantui.

Kaikkiaan näyttelijät hoitivat osansa hyvin ja yleisöllä oli hauskaa. Manageri Bienstock (Illés Horváth) oli unkarilaisessa versiossa saanut karmean saksalaisen aksentin ja oman pienen viittauksen natsihuumoriinkin, mutta vastapainoksi hän myös löysi Miamista ikioman naismiljonäärin. Sweet Sue (Anna Udvarias) piti bändin tytöt armeijamaisen kurin alaisina ja odotin hänen minä hetkenä hyvänsä kaivavan eläintenkesytysruoskan esiin.