tiistai 3. tammikuuta 2017

Rock of Ages – Turku 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

1980-luvun rockhiteillä kyllästetty Rock of Ages -musikaali sijoittuu rokin kultakautta elävään Los Angelesiin ja Sunset Stripille, jossa legendaaristen rokkiäijästarojen ympärillä kiehnää niukka-asuisia neitosia ja jokainen tahtoo olla kuuluisa. Kaksi nuorta yrittää nousta tähteyteen ja rakastuu toisiinsa, mutta väärinkäsitykset ja pikkumaiset riidat erottavat heidät toisistaan ja samalla kumpikin saa aimo annoksen todellisuutta tähtikulissien takana. Taustalla taistellaan legendaarisen rokkibaarin olemassaolon puolesta ja pahisgryndereitä vastaan.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT
Musikaalin tarina on naiivi ja jokseenkin epäuskottava, mutta sen kerronta on vastustamattoman itseironista. Parodia kattaa niin rock-elämäntavan, romantiikan kuin musikaaligenrenkin, joita pilkataan kieli poskessa mutta lämpimällä rakkaudella. Etukäteen kuvittelin Rock of Agesia taas yhdeksi nostalgialla ratsastavaksi jukebox-halpaviihdemusikaaliksi, mutta ainakin tämä tuotanto on toteutettu huolellisesti ja aidan matalimpia kohtia välttäen. Mikko Koukin ohjaus ja tarinan hahmot ovat tarkkaan mietittyjä, yksityiskohdat hiottuja ja asenne kunnossa. Pääparin romanssi ei yksinään kanna kovin pitkälle, mutta sivuhahmoista paljastuu yllättävänkin paljon syvyyttä. Alkuasetelma on tarkoituksellisen kliseinen, mutta toinen puolisko onnistui täysin yllättämään minut juonenkäänteillään ja hahmojen kehityksellä. Turussa on ilmeisesti karsittu pahin seksismikin huumorista, mistä isot lisäpisteet. Kaamean kasari ulkoasukin (Teemu Loikas, Tuomas Lampinen ja Jarmo Esko) on hauska.

Pauliina Saarinen on osuvan säpäkkä maalaistyttö Sherrie, joka vaihtaa navettamekon piukkoihin farkkushortseihin ja lähtee suureen kaupunkiin etsimään onneaan näyttelijänä. Mikael Saari on hauska wannabe-rokkistara Drew, joka saa Sherrien työkaverikseen baaritarjoilijaksi. Pariskunta on sympaattinen ja sopii toisilleen, ja vaikka hahmot eivät kovin uskottavia olekaan, Saarinen ja Saari ottavat niistä irti minkä voivat ja laulavat erinomaisesti.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Persoonalliset sivuhahmot ovat kuitenkin musikaalin todellinen suola. Mika Kujala on aivan ihana viinassa marinoitu baarinpitäjä Dennis, elävä joskin alaa vaihtanut rocklegenda itsekin. Olen seurannut Kujalan puuhia sen jälkeen, kun näin hänet 2005 Elisabethissa Kuoleman roolissa, ja minusta hänet voisi hiljalleen jo julistaa kansallisaarteeksi. Veeti Kallio uransa huipulla olevana kusipäisenä rokkistarana paljastuu hiljalleen varsin piristäväksi hahmoksi, joka demonstroi aineilla kyllästetyn elämän varjopuolet herkullisen ironisesti. Minna Hämäläisen anarkistinen Regina taas tuo fyysiseksi rautaisen tahdonvoiman ja asiaansa uskomisen. Ympärillä pyörii milloin kukakin suuryrityksiä edustava rahanahne pahis, ja koko ensemble asianmukaisen pitkähiuksista bändiä myöten vetää show'n täysillä.

Lempihahmoni ovat silti Aki Louhela kertojana ja Tuukka Raitala nuorena Franzina. Louhelan esittämä sankarihevarisetä Lonny kertoo kaikkitietävästi tarinaa ja kommentoi sen etenemistä, ja samalla hän on baarinpitäjä Dennisin vanha bestis ja mukana tarinassa itsekin. (Mieleni tekisi kirjoittaa hahmon kaksoisroolista tutkielma!) Kertojahahmot ovat muutenkin suosikkejani, ja Lonnyn selostus, sisääntulot ja paitamuoti olivat pudottaa minut penkistäni. Siinä vaiheessa kun kannettava savukone ja pinkki taikasauva tulivat mukaan kuvioihin, olin täysin myyty. Tuukka Raitala taas on lutunen nujerrettu saksalaisnuorukainen, jota rokkaajat innostavat nousemaan isäänsä vastaan ja vaihtamaan rakennusbisneksestä unelmauralleen. Muutos on mykistävä, samoin kuin Raitalan esiintyminenkin. Sekä Lonny että Franz ovat vastustamattoman innostuneita unelmoijia ja hyvän mielen hahmoja, joille toivon kaikkea hyvää.

Nuori rokkikukko Mikael Saari. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Suosittelen siis lämpimästi, koska ainakin itse yllätyin positiivisesti. Satun fanittamaan täysin epäironisesti 80-luvun rockia ja kaikenkattavaa ylilyövyyttä, mutta muutenkin esitys oli hauska piriste arkeen. Katsomossa näkyi niin pikkujoulukansaa, tavisteinejä kuin nostalgian perässä tulleita rokkifanejakin. Tammikuussa on vielä pari esitystä jäljellä.

Tsekatkaatten muuten Tuukka Raitalan vlogi Näyttelijän elämää!

1 kommentti:

Linnea / kujerruksia kirjoitti...

Tämä oli kyllä loppuvuoden piristyksiä. Itse yllätyin kuinka paljon pidin Lonnyn hahmosta paitoineen kaikkineen, Kujala puolestaan on symppiksin hetkeen (ja varmasti ollut Kuolemana kokemisen arvoinen!).

En tiennyt että Saarisenkin pystyi näkemään Sherrien roolissa, huikea laulaja hän kyllä oli myös Justicen roolissa.