torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosisummaus 2015

* Nähty lehdistölipulla ilmaiseksi.

Vuodesta 2015 tuli yllättävän monipuolinen. Näin 25 musikaalia ja 10 puhenäytelmää, mikä taitaa määrällisesti olla vähemmän kuin monena viime vuonna. Suurin syy lienee se, etten tehnyt kuin yhden (?!) teatterireissun ulkomaille, kun niitä esimerkiksi vuonna 2014 oli neljä.


Tämä oli minulle isojen musikaalien vuosi. Työviksen Evita toi lavalle uskottavia hahmotulkintoja ja Desirée* taas kaikin puolin erinomaisen musikaalin valtavirran ulkopuolelta. Kansallisooppera jysäytti näyttämölleen Oopperan kummituksen*, ja vaikka minulla narinanaiheeni ohjauksesta onkin, niin onhan se uroteko suomalaiselta talolta. Toinen vastaava oli HKT:n Billy Elliot. Se taas ei teoksena ole minun juttuni, mutta tunnistan kyllä hyvän toteutuksen kun sellainen eteeni lavalle loikkaa. Jyväskylän Jekyll & Hyde* puolestaan huolehti Wildhorn-kiintiöstäni: hyvä produktio musikaalista, jonka lukuisia puutteita teoksena on ihana ruotia. Sugar* TT:ssä oli ihanan viihdyttävä kevennys tuossa välissä ja kaivattu tauko aivoilleni. Wienissä Disneyn Maija Poppanen oli tasaisen laadukas, hauska ja kliininen, kun taas Mozart! on yksi suosikkimusikaaleistani koskaan ja ikinä, ja oli ihana nähdä se livenä saksaksi.

Toisaalta tänä vuonna tuli nähtyä kaikkea pientä ja hämärää. Muutama vuosi sitten harrastin maakuntamatkailua jumaltenhylkäämiin paikkoihin Unkarissa, mutta tänä vuonna eksyilin Suomessa sellaisille uusille teatterimetsästysmaille kuin Toijala, Jyväskylä ja Helsingin Kätilöopiston takaiset kalliot. Vuoden freesein tuttavuus oli varmaankin Meriteatteri, jonka perässä päädyin mm. Röölään, entiseen sillisatamaan jossain Naantalin ulkopuolella. Lisäksi näin ja jotakuinkin ymmärsinkin elämäni ensimmäisen tanssiteatteriesityksen. (ERIn hilpeä Zirkkeli* tekee muuten paluun Turun kevääseen 2016. Suosittelen lämpimästi!)

Päädyin vähän puolivahingossa katsomaan useampaakin koko perheen teatteriesitystä. Siiri houkutteli minut Työviksen värikkääseen Pekka Töpöhäntään, jonka silakkalaulu tekee vieläkin yllätysiskuja aivojeni jukeboxiin. Töpöhäntä hahmona ärsytti minua jo lapsena eikä musikaali parantanut tätä antipatiaa, mutta muuten esitys oli kerrassaan mainio. Samaisen Siirin kehuja on syyttäminen myös erittäin antoisasta Aarresaari-merirosvotripistäni Turkuun. Tampereen Teatterin tunnelmallisen Saiturin joulun ja Työviksen Mestaritontun seikkailut* kävin jo katsomassa ihan oma-aloitteisesti.


Puhenäytelmävuosi oli varsin sekalainen. Seinäjoen Amadeus oli upea, Pyynikin Avioliittosimulaattori umpitympeä, ja Suomen kaunein* ja Pikavoitto* taas hauskoja, ajateltuja ja ajatuksia herättäviä. Pikavoitto ei viehättänyt ihan yhtä paljon kuin saman kirjailijan Taide, mutta kahden naisen moraalinpunninta kantaa esitystä hyvin ja vie hersyvän absurdeihin tilanteisiin. Suomen kaunein taas hurmasi ylivedolla hahmovalikoimallaan, joka levittäytyi halki Suomen, kun viimeisiä elinpäiviään viettävä omaishoitaja päättää kerralla hankkia elämän ja lähteä road tripille muistisairas äiti vanavedessään. Plussaa siitä, että näyttelijöitä ja hahmoja yhdistettäessä ei ollut niin välitetty sukupuolesta, vaan esimerkiksi Martti Manninen oli hyvin uskottava malliksi tahtova teinityttö ja Karoliina Blackburn taas mainio Michael Monroe -henkinen rokkariäijä.

Suomalaisessa "pressi"klubissa* oli paljon potentiaalia, mutta ainakin ensi-ilta hapuili vielä vähän. Perässä pysymistä ei oikein auttanut, että enskariin oli valittu neljästä mahdollisesta aiheesta se abstraktein. Kunnianhimoinen idea, kokeellinen toteutus ja heittäytyvä tekemisen palo onneksi paikkasivat paljon, ja esimerkiksi keskiaikaiselle uutistenhuutajalle tuli naurettua reippaasti. Osa sketsimäisistä lyhyistä kohtauksista oli sellaista medialukutaidon tärkeyden osuvaa demonstrointia, jota soisin jokaisen suomalaisen aikuisen näkevän.

Molemmissa listoissa on lisäksi Teatterikesän monipuolista antia. Konserteista täytyy mainita täälläkin Kapsäkin hauska Nykänen & Laakso, jossa pianoguru Jukka Nykänen ja näyttelijä Miika Laakso esittelivät murusia uransa varrelta. Toisessa ääripäässä oli valtava nelituntinen musikaalikonsertti, jossa Helen Sjöholm ja Peter Jöback esittivät musikaalisia huippuhetkiään Hartwall-areenalla. Ellei lasketa Helen Sjöholmin parhaimpia esityksiä, viihdyin Kapsäkissä melko paljon paremmin.

(ETA: Eek, olen unohtanut listasta vaasalaisen Candiden! Ihan mahtavanparas oopperaoperettiesitys, jonka soisin palaavan elämään!)

Ensi keväänä on luvassa ainakin Vampyyreitä, uusia haasteita ja vielä vähän lisää Vampyyreitä.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Tanz der Vampire in Helsinki in 2016!

(Scroll down for updated information on the production, tickets and venue!)


We've had a very impressive musical theatre season in Finland this far. The National Opera brought a non-replica of The Phantom of the Opera to Helsinki, and while the directing is somewhat unimaginative and the Phantoms too opera-ish for my taste, the production is big and fancy and impressive. It's also completely sold out since the day before the premiere. The Municipal Theatre of Helsinki (or Helsinki City Theatre, as they seem to call themselves) spent the autumn season playing a non-replica of Billy Elliot, and did it very well, impressing even international BE enthusiasts. For those preferring their musicals more subtle, there's an gorgeous A Little Night Music playing in Tampere.

ETA: A photoshoot teaser!

My personal highlight will premiere on 3 February 2016, though. Tanz der Vampire had a superb non-replica production in Seinäjoki some years back, and now the musical returns to Finland in the form of a brand new non-replica, this time in the Helsinki City Theatre. The Finnish translation is excellent, the musical director / conductor likewise, and the creative team previously did the Billy Elliot that IMHO worked very well, so the production has all the chances to be top-notch. They're using the current European script, but the directing, the scenography etc. will be made for this production only. In the past few years I've grown rather bored with the played-to-death, Disney-like original version of Stage Entertainment, so a brand new non-replica, let alone here in Finland, is good news for me. The run will be short, so if you have in plans to visit the Finnish Vampires, you'd better do it before the end of April 2016.

An early promotional picture that may or may not have
something to do with the final look. Probably they just wrapped
the guy in a random cape to represent a vampire. Copyright: Mirka Kleemola


Links and information:


Vampyyrien tanssi by Helsinki City Theatre (Helsingin kaupunginteatteri)

Venue: The Peacock Theatre, Tivolikuja 1, Helsinki
(at the edge of the Linnanmäki amusement park, next to the SeaLife aquarium)
Arrival eg. by tram #3, stop "Linnanmäki".
Helsinki Public Transport route map & timetable for tram #3 (in English)
The tram runs through the city centre, so if you're looking for a hotel, anything around the Central Railway Station (Rautatieasema) or the districts of Hakaniemi and Kallio is easily accessible.



X = The gate to the Linnanmäki area and the theatre. The gate opens 1 hour before showtime!
Performances: from February 3 to April 27, 2016 (previews Feb 1 & 2)
Tickets: Lippu.fi (in English)

Seating chart (as pdf)

Seating chart vocabulary:
right = oikea
left = vasen
centre = keskusta
side = sivu
extra seat = lisäpaikka
wheelchair seats = pyörätuolit

Cast:

Alfred - Petrus Kähkönen / Miiko Toiviainen
Abronsius - Antti Timonen / Tuukka Leppänen
Count von Krolock - Jonas Saari / Mikko Vihma
Sarah - Raili Raitala / Anna Victoria Eriksson 
Chagal - Kari Mattila / Risto Kaskilahti
Rebecca  -Vuokko Hovatta / Leenamari Unho
Magda - Sanna Majuri / Laura Alajääski
Koukol - Juha Jokela
Herbert - Samuel Harjanne (understudy Peter Pihlström)

Ensemble: Emilia Nyman, Kirsi Karlenius, Sofia Hilli, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Kai Lähdesmäki, Sampo Kerola, Ilkka Kokkonen, Unto Nuora, Hanna Mönkäre, Tuukka Raitala, Sami Paasila

No 1st/2nd cast, everyone plays with everyone. In the shows when the cast members aren't playing a specific role, they're in the ensemble. The theatre publishes the cast lists on their website in advance. (Note: They may be subject to change!)

maanantai 21. joulukuuta 2015

Mestaritontun seikkailut – TTT 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.
Mestaritontun seikkailut
Sovitus Elissa Määttänen
Ohjaus Minna Hokkanen
Sävellykset Petri Juutilainen
Kapellimestarit Kimmo Tullilla ja Anna-Leena Lumme
Koreografia Hanna Brotherus
Koreografin assistentti Veronika Lindberg
Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Videosuunnittelu Sami Rautaneva
Rooleissa Matti Pussinen-Eloranta (Mestaritonttu), Heidi Kiviharju, Elina Saarela, Mikko Kauppila, Marketta Tikkanen, Pihla Pohjolainen, Atte Antikainen

Olen lukenut Mestaritontun seikkailut joskus lapsena, mutta kirja oli minusta silloin jokseenkin ahdistava. Tampereen Työväen Teatterin versio ei onneksi ollut yhtä pelottava, joten minäkin uskalsin seurata näytelmän loppuun saakka. Näytelmän edetessä kirjan luomat mielikuvat alkoivat palailla 20 vuoden takaa. Muistin esimerkiksi yhtäkkiä, miltä Mestaritontun suuri kotikivi kuusineen oli mielessäni näyttänyt ja millainen tunnelma saarella oli. Erisnimet kalskahtivat edelleen yhtä kutkuttavan salaperäisiltä ja ylväiltä.

Noita Sammaleisen sopankeitto. © Kari Sunnari / TTT

Aili Somersalon vuonna 1919 julkaisemassa klassikkotarinassa esiintyvät ikivanhojen kansansatujen ja myöhemmän fantasian perustroopit: on pahoja noitia ja loitsuja, vangittu prinsessa jota ollaan pakottamassa naimisiin pahiksen kanssa, kirkasotsainen nuori prinssi, vanha viisas tonttu, lumottuja ihmisiä, maaginen esine joka sankarien pitää saada käsiinsä, puhuvia kukkasia ja niin edelleen. Luonto on ihanasti läsnä tarinassa ja saa inhimillisiä piirteitä. Seikkailu on täynnä uskomattomia sattumia, mutta saduissa se taitaa kuulua asiaan.

Petri Juutilaisen säveltämä musikaali on värikäs ja viehättävä sukellus satumaahan. Mielenkiinnonkohteita riittää niin aikuisille kuin lapsillekin, ja ympäriltä kuului milloin minkäkin ikäisten naurua. Välillä vähän jännitti että miten tässä käy, mutta spoilaan sen verran, että sadussa on onnellinen loppu. Meno yltyi välillä lsd-trippimäiseksi tanssahteluksi laulavien kukkasten kanssa, mutta sekös vasta hauskaa olikin! Kansantaruissa ja saduissa asiat ovat välillä vähän absurdeja ja mikä tahansa mahdollista, ja musikaali otti asiasta kaiken irti. Laulut eivät ehkä olleet kovin ikimuistoisia, mutta ne täyttivät paikkansa, loivat tunnelmaa ja naurattivatkin.

Loppu hyvin, tyylillä ja tyllillä. © Kari Sunnari / TTT

Tanssikoreografioiden (Hanna Brotherus) lisäksi jokaisella satuhahmotyypillä oli oma persoonallinen liikekielensä. Tonttujen liikkuminen oli täynnä pieniä hassuja liikeratoja, kasvikunta kieri ja pyöri ties miten päin, ja noitien jokainen liike taas oli iso ja rehvakas. Korppi Mustanokka loikki ihailtavan taidokkaasti yhdellä jalalla ja suomuuraimet etenivät kyykkyhypyillä, joiden näkeminenkin sai akillesjänteeni kipeiksi. Noidat ja eläimet olivat hahmoista ehkä mieleenpainuvimpia, mutta koko kööri hoiti homman kotiin kunnialla.

Erika Turusen puvut olivat hauskoja, kauniita ja varsinaista mielikuvituksen ilotulitusta. Suosikkejani olivat sammakko Mosse sekä pelottava ylinoita Julmakumma, jonka valtava lonkeromainen hiusparta sai hännystelijänoitien käsissä aivan uusia ulottuvuuksia. Noita Sammaleisen vihreän koltun ja ihanat pöksyt voisin omia vaatekaappiini vaikka heti. Mietin koko esityksen ajan, ketä prinssi Yönsilmän sininen tyköistuva samettiasu, plastron ja kihara hiuspehko oikein muistuttavat, kunnes loppukohtauksessa lopulta keksin sen: agentti Austin Powers! Intoa, yritteliäisyyttä ja rohkeutta piisasi vähintään yhden agentin verran, ja hammaskalusto oli onneksi paremmassa kunnossa. Annukka Pykäläisen lavastus toi näkyviin vuoroin kauniin sammaleisen, usvaisen suosaaren, vuoroin kaamean tulisen Kyöpelivuoren jolla ei efektejä säästelty.

Julmakumma. © Kari Sunnari / TTT

Suuri Pirkanmaan musiikkiopiston sinfoniaorkesteri oli sijoitettu näkyville näyttämön takaosaan ja hoiti hommansa erinomaisesti. Aina ihana kuulla ison orkesterin livesoittoa teatterissa! Musiikkiopiston kuoro ja Tampereen Konservatorion tanssijat huolehtivat laulusta ja liikkeestä, ja kahta roolia lukuun ottamatta näyttelijät tulivat Nätyltä. Yhteistyö pelasi sen verran hyvin, että vastaavaa soisi näkevänsä jatkossa lisääkin vastaavissa lyhytaikaisissa tuotannoissa.

TTT lisäsi keväälle pari esitystä, mutta kannattaa pitää kiirettä, koska esitykset ovat syystäkin loppuunmyytyjä. Katsomoon ei tarvitse lasta rekvisiitaksi. Suosittelen lämpimästi kenelle tahansa, joka kaipaa hieman hopeahiekkaa ja taikaa talven pimeyden keskelle.

Pataposki, Luutalempi ja Sammaleinen. © Kari Sunnari / TTT

PS. Sisäinen humoristihumanistini pääsi jälleen vauhtiin muistellessaan kansansatujen tyypillisiä piirteitä ja bongaillessaan feministisen kirjallisuudentutkimuksen harrastamia symboleja. Esimerkiksi parran maskuliinisuutta ja miehisen voiman symboliikkaa tuli hihiteltyä, kun kolme naispuolista noitaa yritti turhaan viedä Mestaritontun viisautta saksimalla hänen partaansa. Henkinen kastraatio ei onneksi onnistunut, vaikka noidat miten loitsivat. Hieman myöhemmin noidista kaksi kiehnäsi ihailevasti miespuolisen pomonsa tosi ison parran kimpussa. Myös luudan fallossymboliikka vilahteli mukana. Ei tavallinen katsoja onneksi näitä hoksaa, mutta tietyllä koulutuksella kaikki tuppaa näyttämään seksuaalisuuden representaatiolta. Yliopisto on korruptoinut aivoni.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Mozart! – Wien 2015

Mozart! on libretisti Michael Kunzen ja säveltäjä Sylvester Levayn toinen yhteinen musikaali. Se kantaesitettiin Wienissä 1999 ja on sen jälkeen nähty mm. Budapestissa, Koreassa, Japanissa ja Ruotsin Karlstadissa. Monitasoiset, raastavat ja hauskat tekstit sekä inhimilliset kriisit sinfonisen rockmusiikin muodossa ovat tehneet siitä yhden suosikkimusikaaleistani, mutta aiemmin olen nähnyt sen vain Budapestissa unkariksi. Wienin uudistettua tuotantoa esitetään Raimund Theaterissa huhtikuun 2016 alkuun saakka, ja siitä on ilmestymässä levy vielä vuoden 2015 puolella.


(TL;DR-versio arvostelustani: Hieno, hieno musikaali, joka herättää ajatuksia ja on toteutettu erinomaisesti. Ei tyypillinen elämäkertamusikaali vaan yleismaailmallinen tarina omistushalusta, taloudellisesta hyväksikäytöstä, vahingollisesta rakkaudesta, vapaudenkaipuusta ja taiteilijuudesta. Sisältää eksistentiaalista angstia ja kohtauksen, jossa vatsavaivainen ruhtinaspiispa käy vessassa.)

Pirstaleiset käsikirjoitukset ovat vaivanneet Mozart!:ia kantaesityksestä lähtien, mutta tämä uusiksi kirjoitettu versio Wienissä tuntuu ensimmäistä kertaa todella toimivan. Siitä on karsittu epäolennaisuuksia ja korostettu tärkeimpiä puolia, ja lopputulos on hyvässä tahdissa etenevä ja looginen. Ohjaajalegenda Harry Kupferin ohjaus on sekin sujuva, joskin Budapestin umpihäröyksien jälkeen minulta kesti hetki tottua pahimpien outouksien puuttumiseen. Budapest on epätasaisempi kokonaisuus kaikin puolin, mutta toisaalta sen hyvät kohdat saavat katsomossa istumisen tuntumaan henkiseltä punttisalilta. Wienissä pääsin henkisesti hieman helpommalla, mutta pohjamateriaali toimii paremmin.

Mozart! ei ole tyypillinen (ja usein surullisenkuuluisa) elämäkertamusikaali siinä mielessä, että pääpaino olisi nimenomaan Wolfgang Amadeus Mozartin elämäntarinan pedanttisessa kertomisessa, vaan säveltäjäparkaa hyödynnetään suurempien teemojen käsittelyssä. Etenkin nyt Wienissä tarina kertoo intohimolle omistautumisesta ja rakkaudesta omistavasta ja hallitsevasta rakkaudesta, vapauden ja rakkauden hinnasta sekä vanhemman ja lapsen suhteesta. Siitä, kun lasta ei voi loputtomiin suojella pahalta maailmalta, kun vanhemman tahtoa ei voi loputtomiin kunnioittaa, kun lapsi toteuttaa vanhempansa unelmia, kun lapsi on pelkkä eläkevakuutus. Kun joutuu repimään itsensä kahtia rakastaakseen sekä intohimoaan että läheisiään, joista kumpikin ovat rakastajalle vahingollisia. Kun ilman itsensä toteuttamista ei voi elää, ilman läheisiä ei voi elää, eikä molempien kanssa yhdessä voi elää. Kun ei voi ravistautua vapaaksi hyväksikäyttäjistään, tukijoistaan eikä omasta itsestään, kun on oman itsensä ja maailmansa vanki.

Mozart ja Mozart. © VBW / Deen van Meer

Musikaalin alussa säveltäjä Leopold Mozart kierrättää ihmelastaan Amadéta Euroopassa esittelemässä taitojaan. Maailma muistaa yleensä juuri tämän punaiseen rokokootakkiin ja valkoiseen peruukkiin puetun pienen posliininuken, joka musikaalissa alkaa elää omaa elämäänsä ja muuttuu Mozartin musiikin henkilöitymäksi. Kun nuori Wolfgang Mozart harrastaa viiniä, laulua ja naisia, pieni äänetön alter ego seuraa häntä paikasta toiseen säveltäen lakkaamatta, raapustaen sulkakynällä paperille nuottirivin toisensa jälkeen. Viimeiset Requiemin nuotit Amadé kirjoittaa Wolfgang Mozartin sydänverellä.

Hollantilaissyntyinen Oedo Kuipers nimiroolissa on hengästyttävän intensiivinen. Hauraan oloinen, Robinia, Justin Bieberiä ja vastaavia muistuttava nuorukainen näyttää parikymppisen Wolfgangin haavoittuvuuden, herttaisuuden ja naiiviuden hyvin. Vain finnit puuttuvat. Samalla Wolfgang on kuitenkin myös kapinoiva rokkari ja valtaapitäville haistatteleva showmies, joka viihdyttää markkinaväkeä räävittömyyksillään. Jos musikaalista neroutta ei lasketa, tällaisen jampan prototyyppejä löytää mistä tahansa oppilaitoksesta. Kuipersin karismaa, tulkintakykyä ja vahvaa ääntä on pakko ihailla. Kokovalkoisiin maihareihin, pillifarkkuihin ja parkatakkiin puettu Mozart erottuu ympäristönsä viitteellisistä rokokoovaatteista kuin huutomerkki.


Amadén roolissa vuorottelee useampi noin kymmenvuotias lapsi. Kupferin ohjauksen suurin ongelma minusta oli Amadén käsittely: olisin kaivannut Amadén ja Wolfgangin välille enemmän kommunikaatiota ja tunteita, Amadélle isompaa roolia Wolfgangin elämässä ja selvempää kuvaa siitä, mikä Amadé oikein on. Nyt hahmosta puuttui pelottavuus ja demonisuus, vaikka juuri Amadé lopulta tappaa Wolfgangin, eikä Amadélla oikein ollut hahmokehitystä. Tuntui, ettei Kupfer (tai co-ohjaaja, koreografi Dennis Callahan) oikein tiennyt, mitä olisi Amadélla tehnyt. Budapestissa Amadé ja Wolfgang ovat ensin kaverukset, kunnes Amadé alkaa vaatia yhä enemmän valtaa ja lopulta tappaa ja pyyhkii ihmis-Wolfgangin kokonaan maailman muistista. Jäljelle jäävät vain punatakkinen nukkelapsi ja ylimaallinen musiikki. Jotain vastaavaa draaman kaarta olisin kaivannut Wieninkin Amadéhen, koska nyt sinänsä nerokas hahmo tuntui alihyödynnetyltä.

Wolfgangin isää Leopold Mozartia esittää vanha suosikkini Thomas Borchert, joka teki roolin myös kantaesityksessä vuonna 1999. Ikä on tuonut lisää uskottavuutta huolestuneeseen Leopoldiin, joka näkee Wolfgangin naiiviuden ja vastuuttomuuden ja yrittää turhaan pitää poikansa poissa ongelmista. Leopold on kuitenkin myös omat mahdollisuutensa menettänyt säveltäjäisä, joka katsoo itse luoneensa Wolfgangista neron ja yrittää poikansa kautta saavuttaa omia unelmiaan. Hän vaatii jatkuvasti enemmän ja jotain muuta kuin mitä poika on, ja yrittää syyllistämällä ja henkisellä kiristyksellä saada poikaa pysymään luonaan. Hahmo on pelottava ja surullinen tiivistelmä vanhemmasta, joka pyrkii kaikin keinoin sitomaan aikuistuvan lapsen itseensä. Leopold korostaa maailman vaarallisuutta, omaa rakkauttaan poikaansa kohtaan ja perheen tärkeyttä. Kuumaverinen Wolfgang puhuu suoraan mitä ajattelee, tietää arvonsa ja tahtoo pois pikkukaupungista toteuttamaan unelmiaan. Leopold taas vaalii nöyryyttä, itseään ylempien nuoleskelua ja turvallista, tasaista elämää. Seurauksena yllättäen on konflikteja. Koko elämänsä ajan Wolfgang hakee isänsä hyväksyntää, mutta edes keisarin bravo-huuto ei todista Leopoldille kuin että poika on menestynyt väärin, elää leveästi ja on hukassa ilman isänsä ohjausta.

Isä ja poika. © VBW / Deen van Meer

Valitettavasti Leopold ei ole aivan väärässä. Rakkaus, ystävyys ja nöyryys muuttuvat musikaalissa jatkuvasti hyväksikäytöksi, siivellä elämiseksi ja manipuloinniksi, eikä Leopold itse ole tässä suinkaan parempi kuin muut. Kaikki säätyyn ja asemaan katsomatta yrittävät tavalla tai toisella hyötyä Wolfgangista, joka suhtautuu ihmisiin luottavaisesti ja rahaan kevytmielisesti. Ystävät ja rakastetut houkuttelevat huonoille teille ja vievät rahat, ja isä ja mesenaatti tahtovat omia kunnian säveltäjän mestariteoksista. Ykköskuppaaja on anoppi Cäcilia Weber (kylmä, etova ja vaikuttava Brigitte Oelke), jolle Constanze-tyttären rakkaus Wolfgangiin on pelkkä keino turvata perheen toimeentulo. Constanze yrittää nousta äitiään vastaan, mutta nuoret kiristetään naimisiin ja takaamaan Weberien hulppea elintaso. Vielä kuolemansa jälkeenkin Wolfgang päätyy hyödyttämään toisia ihmisiä materiaalisesti: Cäcilia käy viemässä hänen rahapussinsa, Nannerl ottaa mystisen rasian joka ilmeisesti symboloi Mozartin lahjoja (tai sydäntä, sekä fyysisesti että kuvaannollisesti) ja vuosia myöhemmin Constanze rahastaa paljastamalla lääketieteellisten harvinaisuuksien keräilijälle miehensä hautapaikan. Useampi sata vuotta myöhemmin kaupoissa myydään suklaata Mozartin kasvoilla ja nimellä ja tehdään hänestä esimerkiksi kirjoja ja, niin, musikaaleja.

Esityksiini osui kolme eri Constanzen näyttelijää, jotka kaikki tekivät roolin hieman eri tavalla mutta silti toimivasti. Franziska Schusterin näin taannoin Mamma Miassa ja tykkäsin, Jessica Kesslerin näin yli 10 vuotta sitten Sarah'na Hampurin Tanz der Vampiressa, ja Jennifer Siemannin olen taatusti nähnyt jossain aikaisemmin. Jokaisella soolo Irgendwo wird immer getanzt, yksi suurista musikaalilaulusuosikeistani, oli henkeäsalpaava muusikonvaimon tilitys, joka veti katsomon hiljaiseksi ja räjäytti sitten aplodit ilmoille. Maailmaa nähnyt, realistinen ja omapäinen Constanze rakastuu Wolfgangissa nimenomaan siihen, että tämä muista poiketen ei teeskentele mitään eikä kumarra ketään. Molempia ympäröivässä valheellisten ja kyynisten valehtelijoiden maailmassa toinen on kuin tuulahdus kevättä. Silti Constanzekin lopulta kyllästyy miehensä vastuuttomuuteen, tyhjiin lupauksiin ja siihen, että musiikki menee kaiken edelle.

Wolfgang ja Constanze. © VBW / Deen van Meer

Wolfgangin isosisko Nannerlin (Barbara Obermeier, Dorothea Baumann) roolia on käsikirjoituksessa pienennetty ja yksipuolistettu, mikä on hieman sääli, koska samoista lähtökohdista tuleva naispuolinen ex-ihmelapsi kuvaa hyvin naisen mahdollisuuksia ajan yhteiskunnassa. Aikuinen musiikkinero kiinnostaa maailmaa vielä vähemmän jos hän on nainen, joten Leopold laittaa kaiken Wolfgangin varaan, ja Nannerlista tulee lähinnä isänsä kotiapulainen. Hahmo myös näyttää mitä Wolfgangin elämä olisi, jos hän jäisi isänsä ohjailtavaksi ja kodin ympyröiden tukahduttamaksi. Alistunut, katkera Nannerl ei nouse kapinaan, mutta toisaalta Wolfgang ei myöskään auta häntä kun sisko vihdoin sitä pyytää, joten katkeruus veljeä kohtaan on osin oikeutettua.

Ehkä ainoa todellinen hyvis musikaalissa on paronitar von Waldstätten, Mozartin tukija ja rikas suojelija, joka tiukoissa paikoissa ilmestyy paikalle kuin musiikin äitijumalatar ja takoo kaikille järkeä päähän. Ana Milva Gomes, josta hurmaannuin jo Mamma Miassa, säteili arvokkuutta ja lämpöä koko saliin, mutta varaparonitar Ann-Marijn Smulders oli hänkin upeaääninen ja vaikuttava ilmestys.

Paronitar ja neron synty. © VBW / Deen van Meer

Salzburgin ruhtinaspiispa Colloredo edustaa musikaalissa pahisleirin lisäksi myös valistusajan järkeä, logiikkaa ja tieteellistä maailmankuvaa. Colloredo on mesenaatti ja kulttuurivaikuttaja, joka keräilee niin lääketieteellisiä harvinaisuuksia kuin säveltäjiäkin. Hänelle Mozart on omistettava ihme, jolla voi kätevästi herättää kateutta muissa Euroopan hallitsijoissa. Colloredo lainaa Mozartia mielellään muille ruhtinaille, mutta toisin kuin Mozart itse, lainaajat tietävät säveltäjän kuuluvan Colloredolle eivätkä palkkaa tätä omaksi hovisäveltäjäkseen. Hämmentynyt Wolfgang matkaa halki Euroopan eikä käsitä, miksi hänen taitojaan ei arvosteta. Taustalla Colloredo vetelee naruista, ärjyy palveluskunnalleen ja erityisesti assistentilleen kreivi Arcolle (ylimielinen, hauska ja erehdyttävästi John Malkovichilta näyttävä Jon Geoffrey Goldsworthy), saapuu paikalle giganttisen ja varsin fallossymbolisen piispansauvan saattelemana sekä mm. käyttää 1700-luvun matkavessaa.

Taloudellisesta näkökulmasta Colloredon näyttelijä on se kuuluisa tyyppi, jonka nimellä ja timmeillä vatsalihaksilla osa katsojista on houkuteltu katsomoon. Mark Seibert on saksankielisten maiden kuuma nimi, joka Colloredona on puettu punaiseen ja mustaan nahkaan, tyköistuviin vaatteisiin ja hetkittäin paidattomuuteen. Itse en Seibertia isommin fanita vaikka hänellä ihan ok ääni onkin, joten olin iloinen, kun kahdessa ensin näkemässäni esityksessä paikalla oli kaksi eri varanäyttelijää. Varsinkin Lucius Wolter miellytti korviani ja silmiäni rokatessaan ärtyisänä ruhtinaspiispana, mutta Carl van Wegberg oli hyvä hänkin.

Kuin ohimennen musikaali kritisoi monissa kohtauksissa viihteen ja korkeakulttuurin oletettua eroa ja toisen arvottamista toista korkeammalle. Wolfgangia pyydetään jatkuvasti säveltämään yksinkertaisemmin ja yleisöä miellyttävämmin jotta hän menestyisi, mutta hän pitää päänsä ja noudattaa kutsumustaan. Ajan teatteriguru Emanuel Schikaneder (mainio Johannes Glück) piipahtaa esittämässä kabareenumeron, jossa hän (jäätävällä Itävallan murteella) määrittelee täydellisen viihteen reseptin: "a bissl fürs Hirn und a bissl fürs Herz", jotakin aivoille ja jotakin sydämelle. Libretisti Kunze näpäyttää Schikanederin suulla viihteen ja musikaalien aliarvioijia ja korostaa viihdyttämisen olevan vaikea taiteenlaji, jossa on haastavaa onnistua vaikka teoriassa tietäisikin miten homma toimii. Kun Mozart hieman ennen kuolemaansa nousee wieniläisrahvaan suosioon Schikanederin kirjoittamalla Taikahuilu-oopperalla, Colloredo säälittelee hänen vajonneen alas ja heittävän neroutensa hukkaan, sillä "kun taiteesta tulee suosittua, se lakkaa olemasta taidetta". Aiheesta on kokonainen hieno duetto, jossa miehet väittelevät taidenäkemyksistään, elitismistä ja menestyksestä. Samaa elitismille kettuilua on aistittavissa ensemblen hilpeän ironisessa Hier in Wien! -kappaleessa, jonka mukaan Wienissä vain kuollut taiteilija on suosittu, kaikki puukottavat toisiaan selkään ja kateus myrkyttää kyvyn nauttia kauneudesta. Kunze, joka ennen Mozart!:ia oli kantaesittänyt Wienissä kaksi kriitikoiden lyttäämää mutta kulttisuosioon noussutta musikaalia, tietänee mistä puhuu. En yleensä välitä tekijöiden katkerasta tilityksestä, mutta tässä se on toteutettu niin hauskasti ja itseironisesti, että homma toimii.

Kreivi Arco ja ruhtinaspiispa Colloredo. © VBW / Deen van Meer

Hans Schavernochin lavastus on minimalistinen ja todella kaunis. Lähes tyhjällä lavalla on aukkoiset seinät, taustakangas jolle heijastetaan projektioita (Thomas Reimer), sekä muutama harva isompi lavaste. Lisäksi lavalla on koko ajan Wolfgangin flyygeli, jota hyödynnetään esineenä hyvin monipuolisesti. Weberit liikkuvat hillittömällä hippimaalatulla Kleinbussilla, Colloredon matkavaunut vessoineen kulkevat taulunkehyksissä ja loput lavasteet koostuvat sängystä, divaanista ja paristakymmenestä tuolista. VBW:n musikaaliksi Mozart! on jopa harvinaisen simppelisti toteutettu, koska kukaan ei lennä, valtavia lavasteita ei nouse tai laske lavalle eikä mitään isoja efektejä juurikaan ole. Vain näyttelijät, flyygeli ja tuoleja. Minusta ratkaisu on erinomainen, koska tarina ei vaadi yhtään enempää toimiakseen ja kaikki ylimääräinen vain häiritsisi. Tämä on luultavasti ensimmäinen näkemäni teatteriesitys, jossa projektiot eivät tunnu itsetarkoitukselta vaan sulautuvat osaksi lavastusta ja täydentävät sitä luomalla mielikuvia.

Yan Taxin puvustus noudattelee samaa linjaa. Wolfgang kulkee valkoisissa nykyajan vaatteissa, paronitar von Waldstätten ajattomassa sinisessä puvussa, Weberit white trash -vaatteissa ja ensemble mustissa pillifarkuissa, joiden päälle puetaan milloin palvelijan, milloin yläluokan rokokoovaatteita. Peruukkeja ei juurikaan ole, vaan visuaalisuus jättää paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Tuotanto on hyvä esimerkki siitä, miten historiallisia musikaaleja ei ole pakko toteuttaa epookkina, vaan esitys voi toimia hyvin viitteellisin elementein. Wieniläisten ohjelmistovalinnoista voi usein olla montaa mieltä, mutta skenografia siellä osataan. Dennis Callahanin koreografiat tosin näyttävät tässä ympäristössä auttamattoman vanhanaikaisilta. Perusjutut kyllä toimivat, mutta näyttää siltä, ettei Callahan ole yhtään päivittänyt tyyliään sitten Elisabethin kantaesityksen vuonna 1992. Kaikki tuntui tutulta ja yllätyksettömältä.

© VBW / Deen van Meer

Tämän epistolan päätteeksi lienee selvää, että vaikutuin. Kävin katsomassa musikaalin neljän päivän aikana kolmesti, eikä vielä tuntunut siltä, että olisin saanut siitä kaiken irti. Yhtenä iltana satuin halpispaikalle, josta näki hyvin orkesterimonttuun, ja pääsin onnekseni tarkkailemaan pääkapellimestari Koen Schootsin työskentelyä. Vereinigte Bühnen Wienin orkesteri on viime vuosien säästötoimenpiteistä huolimatta huippuluokkaa, ja Schootsilla oli Mozart!-orkesteri täydellisesti hallussaan.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Review: I Love Musicals tour by Peter Jöback and Helen Sjöholm

The Swedish musical actor Peter Jöback has quickly turned into a world star of some sort, and though he's less known in Finland, the final concert of his I Love Musicals arena tour with Helen Sjöholm took place in Helsinki. Jöback's not my type of a musical performer, but Helen Sjöholm performing in Finland was an event that I didn't want to miss.


Once at the Hartwall Arena, we found ourselves seated in an odd bubble of Swedish culture. The concert was somehow very Swedish, with a cheerful and positive tone embracing the whole world. At the first notes of Kristina från Duvemåla, people started applauding. Everyone around us was speaking Swedish, either the Finnish dialect (Swedish is the 2nd language of Finland) or Swedish Swedish. Jöback's concerts were sold out in Sweden, so no wonder that some people had decided to do a weekend trip to Helsinki. All around us cheek kisses were exchanged and cheerful Swedish discussions had.

In the general Nordic atmosphere, the very American guest star Hugh Panaro felt slightly out of place, like Ridge Forrester dropped into Allsång på Skansen. I know who Panaro is but I'd never seen him in anything, and he turned out to be a positive surprise. Nice strong voice with deepness, solid performances, perhaps a slight lack of personality hidden behind a big smile. Panaro balanced out the boyish and more pop-tenor-sounding Jöback. I'm not a huge fan of Jöback, even if he can definitely sing well and act and do a show. I simply don't like the sound of his voice that much, but he was a good master of ceremonies for the evening and I can see why he has lots of female fans.

While the men were mostly okay with some highlight numbers here and there (Panaro's Wild Grass from Kristina, Jöback's Gethsemane where his voice worked really well), the true stars of the evening for me were the ladies. I've been a fan of Helen Sjöholm for years. Hers is one of the very few female voices I could listen to singing a phone book through. Clear, strong, deep, pure, smooth when needed - just perfect. Emmi Christensson has the perfect Christine voice, young and beautiful and clear, and she nailed her songs perfectly.

The setlist was a mish-mash of popular Broadway musicals with a touch of Björn&Benny and a rarity or two. Nearly four hours long, the concert definitely gave value for your money, but I could have done with a little less of the obligatory, performed-to-death classics like Sound of Music, My Fair Lady and The Threepenny Opera. It felt like they were trying to squeeze the history of American and Swedish musical theatre into one evening. A lack of theme is a common problem with musical concerts, since the genre is vast and then you easily get only the same popular hits performed again and again. After the brilliant encore songs from Kristina, Climb Every Mountain as the final encore was something of an anticlimax.

The amount of Stephen Sondheim (Sweeney Todd, Passion, A Funny Thing Happened..., West Side Story) was a nice surprise, though, and I'd have loved to hear the Being Alive (Company) by Jöback that was listed in the program but had been replaced with Why God from Miss Saigon. Helen Sjöholm singing Nothing's Gonna Harm You from Sweeney Todd could be made a form of therapy. The Phantom of the Opera had a nice rock arrangement, and Music of the Night as a duet by two men was a fresh decision.

Kristina från Duvemåla and Chess were the absolute highlights, though. Helen Sjöholm's Du måste finnas is a must-hear, and Jöback's Ut mot ett hav beautiful. They also shared amusing memories from their time in Kristina 20 years ago. Their reprise of You and I from Chess right before the pause wrecked me. By the lines "Yet we go on pretending / stories like ours / have happy ending" I was reduced to a puddle of emotional mess. I don't tend to be emotional or to cry in theatre, but Chess is my exception. The melodies and lyrics enter my brains and leave me in a state where I stagger to the foyer with shaking hands and a head-to-toes muscle cramp.

The orchestra, Stockholm Sinfonietta, was excellent, too. In addition to listening, I spent quite a lot of time enjoying the sight of the conductor David White's fervent baton slashes and flying curls.

All in all, a fun evening with top-quality performances of more or less good musicals.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Vampyyrien tanssi Helsingin kaupunginteatteriin 2016

Helsingin kaupunginteatteri näköjään tuottaa Michael Kunzen kirjoittaman ja Jim Steinmanin säveltämän rockoopperamusikaalin Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire) Peacock-teatteriin helmikuussa 2016. Musikaali perustuu Roman Polanskin legendaariseen The Fearless Vampire Killers, Or: Pardon Me, But Your Teeth Are In My Neck -elokuvaan (1967), ja myös alkuperäisohjaus vuoden 1997 Wienistä on Polanskin. Kyseessä sattuu olemaan lievästi ilmaistuna lempimusikaalini, joten esityskausi 2015–2016 senkun paranee musikaalien osalta.

Karvakreivi. © Mirka Kleemola / HKT
Jokunen vuosi sitten olisin ollut uutisesta kauhuissani, mutta HKT on viime vuosina nostanut profiiliaan silmissäni. Ohjaaja & co. ovat pääosin samat kuin hyvässä Billy Elliotissa, Eeva Kontu on erinomainen kapellimestari ja Marika Hakolan suomennos on loistava, joten ainakin nimilistan perusteella produktiolla on kaikki mahdollisuudet olla hyvä. Raili Raitala oli jo Seinäjoella paras näkemäni ja kuulemani Sarah kautta Euroopan, ja Anna Victoria Eriksson on hänkin ollut hyvä näkemissäni rooleissa. Petrus Kähkönen (Alfred, olettaisin) on soma kuin mikä.

Mikko Vihma ei ole tainnut aiemmin esittää näitä dark brooding man -tyyppisiä seksisymboleita, mikä minusta lupaa oikein hyvää vampyyrikreivi von Krolockin hahmon kannalta. Hyvä näyttelijä ja laulaja Vihma ainakin on, ja olen pitänyt hänestä niin Gastonina, Kerchak-gorillana kuin Hairsprayn tv-juontajanakin. Myös Jonas Saari teki vaikutuksen Tampereen Teatterin Les Misérablesin Javertina. Kovin nuoren oloisia nämä vampyyrikreivit vain ovat minun makuuni, mutta ehkä niistä vielä kuoriutuu uskottavia linnanherroja. Vihman Günther-viikset ekoissa promokuvissa eivät varsinaisesti vetoa minuun, mutta toivottavasti ne ja rintakarvat sheivataan Billy Elliotin loputtua, jos kreivi meinaa esitellä paljasta rintakehäänsä. Jos ei sheivata, niin se Veet-puteli enskarilahjojen joukossa on sitten minulta.


Kevyen ahdistunutta nostalgiaa.
Mutta karvoista takaisin asiaan. Vaikken olekaan kauhuissani, olen hermostunut. En hermoillut Phantomista, en Les Misérablesista enkä muista, mutta Tanz der Vampiren uusista tuotannoista hermoilen. 'Tärkeä' on melko lievä sana kuvaamaan musikaalia näkökulmastani. Vampyyrit aikoinaan aloittivat tämän kaiken, esittelivät minulle uuden musikaalien (ja netin) maailman, uusia ihmisiä, uusia maita ja kulttuureja ja kieliä. Ilman niitä en bloggaisi musikaaleista, noin alkajaisiksi. Olen tutustunut fanikulttuureihin, niiden hyviin ja huonoihin puoliin, faneihin, ystäviin, teattereihin, opiskelualaani. Olen parannellut vampyyreillä haavoja ja aiheuttanut uusia. Tanz der Vampire on minulle henkilökohtainen musikaali. Välillä en ole muistojen ja mielleyhtymien vuoksi sietänyt kuunnella siitä tahtiakaan moneen kuukauteen, mutta aina olen lopulta palannut sen maailmaan. Stärker als wir sind (Punaiset saappaat) on parhaita itsetunnonkohotusbiisejä mitä tiedän, samoin nimibiisi. Toisaalta Die unstillbare Gier (Sammumaton polte) hyvin esitettynä hajottaa sieluni palasiksi kerta toisensa jälkeen.

Vielä 12 vuoden jälkeenkin voin aukaista Tanz der Vampiren libreton ja jäädä tekstin vangiksi, liikuttua, rähähtää nauramaan ääneen satunnaiselle kohdalle. Löydän ajatuksia, teräviä havaintoja maailmasta, älykkäitä sanaleikkejä, sattuvia sutkauksia, ihmisluonteen syväluotausta, viittauksia nietzsche ties mihin eurooppalaisen kulttuurin kulmakiviin tai hämmentäviin historiallisiin yksityiskohtiin, ja kaikki tämä mitä kauneimmalla saksalla. Suomennos on onneksi tavoittanut nuo piirteet hyvin, joten siitä minun ei sentään tarvitse hermoilla. Kirjoitin musikaalin saksankielisestä libretosta kandintyöni ja pyörittelen edelleen vaivihkaa ajatusta, että tarttuisin siihen sittenkin myös gradussani.

Toisaalta Tanz der Vampirea voi katsoa ihan vain kepeänä komediana, pakona arjesta, vampyyriparodiana, toimintafiktioparodiana tai musikaaliparodiana, millä tuulella katsoja nyt sattuukaan olemaan. Ajatuksiaan voi ruokkia tai nollata. Tekeekö mieli kuolata hottiksia vampyyrejä? Onnistuu. Nauraa tissivitseille, sitcomille ja kapitalistiselle yhteiskunnalle? Tottamaar. Paeta arkea tanssiaisiin ja leikkiä prinsessaa? Tervetuloa. Fanittaa maailman söpöintä homovampyyriä? Herbert on enemmän kuin mielissään. Pohtia liminaalitilan, Kantin ja Nietzschen merkityksiä vampyyrin näkökulmasta? Mikä ettei. Ottaa selfie muoviset vampyyrinhampaat suussa? Eiköhän siihen hashtag keksitä. Kirjoittaa väitöskirja? Antaa palaa.

Nykyiset eurooppalaiset produktiot ovat edelleen kopioita vuoden 1997 alkuperäisohjauksesta, ja ohjauksen nykyinen mekaanisuus, pinnallisuus ja kuluneisuus on jo vuosia tympinyt minua. Olin intona kun Budapestissa vuonna 2007 uudistettiin edes lavasteet ja puvut, mutta varsinaisia non-replica-tuotantoja on ollut vain Japanissa, Virossa ja Seinäjoella (ja Broadwaylla, mutta se oli käytännössä täysin eri musikaali). En ole nähnyt replicaohjausta sitten vuoden 2012, koska totesin että tulen siitä enää vain huonolle tuulelle. Rakkauteni kohde on muuttumassa Disney-henkiseltä näyttäväksi muumioksi.

© Mirka Kleemola / HKT

Aivan uusi, vieläpä suomalainen, produktio on juuri sitä mitä olen kaivannut. Alan myös pikkuhiljaa toipua Seinäjoen (2011–2012) hienosta tuotannosta, joten olen positiivisen utelias näkemään, mitä HKT saa irti lempiteoksestani. Helsinkiläisillä on kova homma päihittää pohjanmaalaisten vampyyrit, mutta eihän maan suurin musikaaliteatteri kehtaa hävitä maakunnalle. ;-) Minulle ei lopulta ole niin väliä sillä, miltä jokin yksityiskohta näyttää (paitsi ei viiksiä jooko), mutta tehkää minun musikaalini ajatuksella, omalla validilla näkemyksellä ja rakkaudella. Sitten olen onnellinen.

Muoks: Lisätty linkki viralliselle sivulle sekä pressikuvat.

torstai 1. lokakuuta 2015

Billy Elliot – Helsinki 2015

Billy Elliot ei ole oikein minun tyyppiseni musikaali, joten olen suunnannut enimmän energiani muiden syksyn uutuuksien seuraamiseen, mutta pakkohan se oli ihan yleissivistyksen vuoksi käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa. Lee Hallin käsikirjoittamasta ja Sir Elton Johnin säveltämästä musikaalista puuttuvat kaipaamani fantasiaelementit, musiikki ei oikein vetoa minuun, ja vaikka todellisuuspako on yksi musikaalin teemoista, sitä todellisuuspuolta näytetään liikaa minun makuuni. Lapsihahmot musikaaleissa eivät keskimäärin jaksa kiinnostaa minua. Chess on ainoa politiikkamusikaali, josta olen tähän mennessä ollut innostunut.

© Mirka Kleemola / HKT

Sisäinen kyyninen nirppanokkatätini kuitenkin yllättyi positiivisesti. Ei niinkään itse teoksesta, vaan sen toteutuksesta. HKT on oman osaavan näyttelijäkaartinsa lisämausteeksi kaivanut jostain hautomosta lauman todella hyviä lapsinäyttelijöitä. Markku Nenosen ohjaus on toimiva, Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Billy Elliotiin ja visuaalisuus (lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs, puvut Elina Kolehmainen, valot William Iles) luo lavalle nostalgisen kasarimaailman. Hihittelin myös ohjauksen ja koreografian vienoille Les Misérables -viittauksille.

Musiikki ei erityisemmin jää päähän soimaan, ja potentiaalisesti väkivaltaiset ja ahdistavat laulutkin kuulostavat lähinnä kevyen hyväntuuliselta Elton Johnilta. Pidän kevyen hyväntuulisesta Elton Johnista, mutta musikaaleissa kaipaan isompaa tunnetilojen kirjoa. Eron huomasi, kun ensimmäisen kerran todella liikutuin ja tempauduin tunnelmaan mukaan balettikohtauksessa, jonka musiikki oli Tšaikovskin kynästä. Ei silti, tätä musikaalia tuskin tullaan katsomaan nimenomaan musiikkinsa vuoksi. Musiikki toimii pääasiassa taustana tapahtumille ja sille, että päähenkilö on hyvin balettia tanssiva poika.

© Mirka Kleemola / HKT

Niin, ne balettikohtaukset. Ison (upea Antti Keinänen) ja pienen (taitava Lassi Hirvonen) Billyn duetto (onko kahden hengen tanssi duetto?) nosti karvat pystyyn ja vedet silmiin. Tässä vaiheessa minäkin ikuisena eskapistina sain todella kiinni siitä, miksi se Elliotin pojankloppi niin rakastaa tanssia. Kohtaus kuljetti täysin eri maailmaan kuin muu esitys ja loi sille upeasti kontrastia. Pelkkää kauneutta, unelmaa, rakkautta omaa sisäistä maailmaa ja itseilmaisua kohtaan. Ulkona tuolla on jotain politiikkaa ja hiilipölyä, mutta tässä ja nyt on vain kaksi tanssijaa.

Toinen kohtaus, joka tempaisi täysin mukaansa, oli Mr Braithwaiten (Unto Nuora) irrottelu Billyn balettitunnilla. Mikä boogie! Unelmiaan työväentalon pianon ääressä toteuttava, kalsarisillaan loikkiva partaäijä vei pisteet kotiin ja nousi kerralla musikaalin kiinnostavimmaksi hahmoksi. Mr Braithwaite: The Musicalia odotellessa... Myös Billyn dementoitunut mummi (Leena Uotila) oli kiinnostava hahmo. Muuten kaikki oli kaikilla kurjaa, elämä persiistä ja arki ankeaa. Inhorealismi ja Billyn tanssi loivat toisilleen kontrastia, mutta itse selviäisin vähemmälläkin. Toisin kuin joitakin, kiroilu ei isommin häirinnyt minua, vaan täydensi vain kovisten ja äijien maailmaa.

Isä ja isoveli Elliot. © Mirka Kleemola / HKT

Osa politiikasta ja erilaisuuden hyväksymisestä vaikutti kohtauksissa päälleliimatulta ja teennäiseltä, mutta näyttelijät hoitivat hommansa kunnialla ja saivat mielenkiintoni pidettyä yllä. Balettitunnin ja mielenosoituksen yhdistäminen koreografiassa ja musiikissa ainakin näytti hienolta. Billyn avarakatseinen kaveri Michael (käsittämättömän karismaattinen duracellpupu Kasperi Virta) vei show'ta kuin vanha tekijä ja hurmasi jopa minut suorasukaisuudellaan ja tanssitaidoillaan. Margaret Thatcheria ei oikein saatu sulautettua musikaalikohtauksen aiheeksi eikä jokin lakko jossakin 30 vuotta sitten oikein kanna kokonaista musikaalia, mutta sentään lakkoilu sattuu olemaan ajankohtainen teema. Loppupuolella lakkoilijat ja tanssi saatiin onneksi yhdistettyä kunnolla, kun koko työporukka jännäsi Billyn tulevaisuutta. Billyn isän (symppis Risto Kaskilahti) ja veljen (pieni ja pippurinen Petrus Kähkönen) tappelu oli suorastaan ahdistavaa katsottavaa.

© Mirka Kleemola / HKT

En hurmaantunut Billy Elliotista siten kuin monelle muulle näyttää käyneen, mutta HKT:n tuotanto on hyvin tehty ja näyttelijäkaarti on erinomainen. Tiedän monien olettaneen, että tämä on sellainen musikaali jota ei koskaan voi tehdä Suomessa, koska täältä ei löydy tarpeeksi moniosaajalapsia jne., mutta HKT:n proggis nyt viimeistään todistaa, että sellaisia musikaaleja ei ole enää vuosiin ollut. Kaiken voi tehdä Suomessa (joskaan kaikki ei välttämättä toimi suomalaisessa kulttuurissa), ja kaiken voi tehdä hyvin. Teos itsessään ei ole kovin vahva, mutta hyvä toteutus ja hyvät näyttelijät pitivät sen pystyssä ja esiintymisen riemua katsoi mielellään. Jos tykkäät liikuttua lahjakkaista, ahkerasti harjoitelleista lapsista, Billy Elliot on loistovalinta. Viimeinen esitys on 17.12., joten kannattaa pitää kiirettä.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Paluu Oopperan kummitukseen

Näin lauantaina Oopperan kummituksen toisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Ilokseni esityksessä oli lähes täysin eri miehitys kuin ensi-illassa, joten olen nyt tainnut nähdä lähes kaikki näyttelijävaihtoehdot lavalla.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Jos ensi-iltamiehitys ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia suuria tunteita, niin se ei ainakaan ollut ongelma kakkosmiehityksen kanssa. Tuntui miltei kuin olisin katsonut täysin eri ohjausta. Olen iloinen, että hahmot olivat aivan omanlaisiaan tulkintoja ja hyvinkin persoonallisia ihan valideilla tavoilla, mutta Christinenä en olisi alkujaankaan lähtenyt kummankaan miehen matkaan.

Raoul (Olli Tuovinen) oli aggressiivinen, itsekeskeinen kusipää, joka karjui uhkaavasti Madame Girylle ja piti Christineä samaan tapaan itsestäänselvyytenä kuin Disneyn Kaunottaressa ja Hirviössä Gaston pitää Belleä. Raoul ei koko tarinan aikana tuntunut kuuntelevan, mitä Christine yritti hänelle sanoa, vaan paasasi omasta rakkaudestaan, itsestään ja oikeudestaan Christineen. Huvittavat sankarimaneerit ja "minä olen tässä, joten olet turvassa" -henkisyys etoivat sen verran, etten yhtään ihmettele, että hänen piti lähes kiskoa Christine pois Phantomin luolasta.

Ilkka Hämäläisen Phantom taas muistutti vanhaa likaista hippisetää, jolta on vuosikymmenten kellarielon saatossa unohtunut, että tyhmien tyyppien murhaaminen tekee hallaa muillekin ihmissuhteille. Näin Hämäläisen aikoinaan viidesti Luigi Luchenina Turun kaupunginteatterin Elisabethissa, ja nyt minulta kesti jonkin aikaa päästä yli siitä tunteesta, että tässä on Lucheni naamioituneena. Olin myös huomaavivani Phantomissa piirteitä Turun Kuolemasta. Molemmilla oli hieman koiranpentumaisen miellyttämishaluinen suhtautuminen neitoon ja aivan täysin väärät keinot hurmata kohde. Kuolema vei Elisabethin pikkulapsen ja vaikutti rehellisen hämmentyneeltä siitä, että Elisabeth ei ilahtunutkaan asiasta ja rapsuttanut häntä hyväksyvästi korvan takaa. Phantom taas ilmeisesti uskoi että nyt kävi flaksi, esitteli Christinelle punasatiinisen sänkynsä ja pöllämystyi sitten, kun neito innostumisen sijaan pyörtyi kauhusta. Minulta meni ensi-illassa ohi, miksi Christine Music of the Nightin lopussa pyörtyy, mutta ilmeisesti Phantomin sängyn näkeminen tosiaan aiheutti sen. Hieman erikoinen käänne, mutta kieltämättä olisin itsekin aika järkyttynyt Phantomin kaltaisen tyypin yllättävästä ehdottelusta.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Lopussa minulla oli ensimmäistä kertaa sitten teinivuosieni sellainen olo, että olisin Christinenä siinä tilanteessa mieluummin valinnut Phantomin kuin Raoulin. Ei tosin siksi, että Phantom olisi erityisen mukava, vaan siksi että vipsahtanut kellarihippikin vaikutti sympaattisemmalta vaihtoehdolta kuin Raoul. Mitä nyt muutama murha sinne tai tänne.

Molemmat miehet osasivat kyllä laulaa roolinsa läpi ihan ok:sti, etenkin Tuovinen. Hämäläisellä tuntui olevan vaikeuksia korkeimpien kohtien kanssa, mutta matalat osuudet kuulostivat juuri sopivan syviltä minun makuuni.

Hanna-Liina Võsa Christinenä oli asianmukaisen ahdistunut ja panikoiva herrojen huomiosta. Pidin Sofie Asplundin äänestä enemmän, mutta Võsan roolitulkinta tuntui mietitymmältä. Christine tuntui varsinkin loppupuolella epäilevän mielenterveyttään ja haluavan vain päästä pois koko Pariisista ja oopperasta.

Tämän trion Point of No Return oli aivan erilainen kuin toisella miehityksellä, joka tuntui sijoittavan kohtauksen kokonaan Christinen pään sisään. Asplundin Christine tuntui käyvän laulun dialogia tietoisesti Phantomin kanssa, setvivän omia ajatuksiaan ja lopulta valitsevan Phantomin. Vasta Phantomin yllättäen laulama All I Ask of You -melodia havahdutti Christinen kylmään todellisuuteen, ja ele, joka oli alkanut posken hyväilynä, vaihtui lennossa naamion repäisyksi pois kasvoilta. Võsan Christine taas yritti kauhuissaan elehtiä ja pyytää apua aitiossa istuvalta Raoulilta, joka vaikutti katsovan oopperaa aivan tyynenä huomaamatta, että Piangi on vaihtunut eri mieheksi ja että hänen morsionsa lähes huutaa apua lavalla.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Carlotta (Kaisa Ranta) oli aivan loistava. Hillittömät diivamaiset elkeet, kursailemattoman itsekeskeinen asenne ja taistelunhalu aseman puolesta sopivat hahmolle mainiosti. Il Mutossa Carlotta kirjaimellisesti kääri hihojaan ja valmistautui taistelemaan kohtauksen loppuun hampaat irvessä, kunnes rupikonnaäänet pakottivat hänet lavalta. Myös korrepetiittori Monsieur Reyerillä (Arto Hosio) oli erityisen hauskoja hetkiä.

Lavasteet toimivat kauempaa katsoen paremmin, mutta esimerkiksi nimibiisi ja oopperatalon katto näyttivät upeilta myös vitosriviltä. Läheltä huomasi myös paljon lisää yksityiskohtia mm. ensemblen touhuissa. Suosikkini tässä taisi olla miestanssija, joka Buquet'n ruumiin nähtyään hoippui verhoihin oksentamaan.

torstai 24. syyskuuta 2015

Eikä merta enää ole – Meriteatteri 2015

Eikä merta enää ole  kotimatkan laulu
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola
Tuotanto: Suvi Ahoniemi

Heinäkuussa näkemäni Meriteatterin Lähtö-trilogian kolmas osa kertoi siitä, miten silliä, työtä, elämäntapaa ja kokonaista yhteisöä ei yhtäkkiä enää ole. Suuret sillisaaliit ovat historiaa ja meret on kalastettu tyhjiin. Kun meri lakkaa olemasta elinkeino ja rakkaus, mitä silloin tehdään? Lähdetään Amerikkaan, etsitään uusia töitä, tartutaan pulloon, kävellään mereen, löydetään uusia unelmia, päämääriä ja uusi identiteetti.


Toteutus oli tuttua, taattua Meriteatterin laatua: yksinkertaista mutta tehokasta, hiljaista mutta sitäkin painokkaampaa, itkettävän hauskaa mutta traagista. Röölän sillisataman elämäntarinat piirtyivät näyttämölle hyvin pienillä keinoilla ja pelkistetysti. Elämä, rakkaus ja kuolema vuorottelivat tarinassa. Nimibiisi soi päässäni vieläkin.

Miltei vanhuudenhöperön päähenkilön (ihana Vera Veiskola) muistelu nuorelle kysyjälle toi näkyviin kontrastin muistelun ja tapahtumien konkreettisen esittämisen välillä. Vaikka teatteri kuinka yrittää tuoda menneisyyden lavalle silmiemme eteen, emme kuitenkaan todella voi tietää, millaista oli kun meri ei enää ollut sama. Samalla kohtaus toi pientä itseironiaa tarinaan kyseenalaistamalla menneiden muistelun tarpeen ja työryhmän itsensä kaltaiset uteliaat nuoret ihmiset, jotka luovat muistoista kokeellisia taideprojekteja. Käsikirjoittaja Anni Mikkelsson vaikutti kirjoittaneen itsensä mukaan näytelmän loppuun ja pohtivan näytelmän teon oikeutusta  miltei pyytävän anteeksi haastatelluilta, ettei teatteri voi tehdä heidän hyväkseen enempää. (Myöhemmin Teatterikesässä näkemäni islantilais-brittiläinen Petra käsitteli samaa aihetta kokonaisen näytelmän verran.)

Sillikeskus Dikseliin tutustuin nyt ensimmäistä kertaa. Vanha sillitehtaan rakennus sopi Meriteatterin esiintymispaikaksi kuin unelma, mutta rakennuksessa toimiva sillinkalastusmuseo oli itsessäänkin jo mielenkiintoinen. Suosittelen vierailua, mikäli liikutte Röölän vierasvenesataman suunnalla. Sinne pääsee Naantalista bussilla pari kertaa päivässä, mutta Dikselin aukioloajat kannattaa varmistaa etukäteen. Vieressä on myös hyvä ravintola.

Luontoäitikin osallistui sen illan teatteriesitykseen harvinaisen draamantajuisella ukonilmalla. Juuri erään hahmon kuoltua kuului sotaisaa jyminää ja valot äkkiä sammuivat. Vasta pimeydestä kuulunut vieno "Me joudutaan varmaan keskeyttämään esitys hetkeksi" paljasti, että blackout ei kuulunutkaan tehosteisiin vaan johtui sähkökatkosta. Sähköt onneksi palasivat ennen kuin katsojia ehdittiin edes ohjata ulos, joten esitys pääsi jatkumaan isommitta keskeytyksittä. Muutama hyvin ajoitettu jyrähdys vielä kuului, ja yhden kohtauksen ajaksi hetkellinen kaatosade sillitehtaan peltikatolle loi saliin kohisevan äänivallin. Yleisöllä oli hauskaa, ja näyttelijät livauttelivat sekaan tilanteisiin sopivaa improvisaatiota.

Perjantaina 7. elokuuta Meriteatterin jäseniä osallistui Tampereen Teatterikesään tuomalla Encorebaanalle ravintolakonsertin Minun kuljeksiva elämäni - uusia teatterilauluja. Jouduin lähtemään ennen viimeistä kappaletta ehtiäkseni toiseen esitykseen, mikä harmitti, koska viimeinen kappale olisi ollut trilogian ensimmäisen osan nimibiisi enkä ole sitä kuullut. Muukin ohjelmisto oli silti vakuuttavaa. Varsinkin Haurela-nimisestä vanhemmasta esityksestä olevat kappaleet herättivät mielenkiintoni. Idea vaikutti biisien perusteella samantapaiselta kuin Turun kaupunginteatterin Seilissä, mutta Haurelan kappaleet nostivat ihon kananlihalle paljon voimakkaammin. Meriteatterilaisilla on hiljaiseksi pistävä kyky tuoda laulujen ihmiskohtalot kuulijaa lähelle, saada ne vaikuttamaan hyvin konstailemattomilta ja todellisilta. Kuin kuuntelisin ystävän elämäntarinaa enkä fiktiivistä laulua.

Trilogian kakkososa Laulu on meren laulu nähdään muuten Helsingissä Kulttuuritehdas Korjaamolla viikonloppuna 23.-25.10.2015. Näin esityksen keväällä Tampereella, enkä voi kuin suositella lämpimästi, suorastaan kuumasti.

torstai 17. syyskuuta 2015

Jekyll & Hyde - Jyväskylä 2015

Sain esitykseen lehdistölipun.

Minulla on ristiriitainen suhde Jekyll & Hyde -musikaaliin. Se on mielestäni yksi Frank Wildhornin parhaista sävellyksistä ja tarinan perusidea on kiehtova: tiedemies luo vahingossa itsestään läpimädän alter egon, joka ryhtyy toteuttamaan niitä salaisia haluja ja himoja, joita tiedemies itse ei koskaan uskaltaisi. Toisaalta käsikirjoitus on usein tylsä ja aukkoinen, Leslie Bricussen lyriikat kaipaavat rutkasti parantelua, naishahmot jäävät usein ohuiksi, ja mitäänsanomattomia balladeja ja Facaden kertauksia tuppaa olemaan liikaa. Rakkaudella paasatut Wildhornin musikaalien parannusideat ovat kaveripiirini kahvipöytäkeskustelujen vakiotavaraa. Monessa musikaalissa olisi valtavasti potentiaalia, jos niihin vain tarttuisi oikealla otteella, ja on aina kiinnostavaa nähdä teatterien yritykset. MTV:n kultakaudella ideoimme kokonaisen Pimp My Wildhorn -tositeeveeohjelman, jossa joukkueet tuunaisivat Wildhornin musikaaleista niiden ansaitsemia mestariteoksia. (Jos toteutatte idean niin vaadimme osamme tuotoista!)


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Jyväskylän kaupunginteatterin versio Jekyll & Hydesta korjaa monia ongelmia ja lisää muutaman omansa, mutta kokonaisuus jää minun mittapuullani reippaasti plussan puolelle. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että J&H:n enskaria edeltävinä kahtena päivänä olin nähnyt kaksi muuta musikaaliensi-iltaa kahdessa muussa kaupungissa ja tehnyt pari kiireistä työpäivää, joten aloin olla hieman tillintallin ja musikaalitiloissa. Vaikka jokunen yksityiskohta ärsytti, leijuin pääosin tyytyväisissä fiiliksissä läpi koko esityksen.

Aloitetaan niistä huonoista puolista: Tylsähkö versio käsikirjoituksesta. Tavanomaisen hidas alku, kiitos sinänsä kyllä hyvin toteutetun Johtokunnan kokouksen. Kaikki ne perhanan Facaden repriset (joskin ohjaaja Anssi Valtonen on selvästi yrittänyt saada niihin ideaa, merkitystä ja jännitystä, mistä pisteet). Ajoittain hieman horjuvat laulusuoritukset. Vähän hassu ja mitäänsanomaton muutosprosessi Jekyllin ja Hyden välillä (joskin olen nähnyt hassumpiakin, ja toteutus on kuulemma sujuvoitunut sitten ensi-illan). Mielikuvituksettomat murhametodit ja yleinen goottiromanttisen kauhun puute. Lucyn järjetön nukkumaanmeno kun pitäisi paeta. Turhankin dramaattiseksi tehty loppukohtaus.


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Ex-teatterinjohtaja Kari Arffmanin suomenkielinen teksti ottaa melko paljon vapauksia eikä juuri piittaa riimeistä, mutta Turun pakonomaisen ja sisällöllisesti huonon melkein-riimittelyn jälkeen ratkaisu on ihan virkistävä. Vapauksien ottaminen enimmäkseen toimii ja laulut kuulostavat yllättävänkin luontevilta. Teksti ei vieläkään ole mitään suurta neroutta, mutta sentään sitä kuuntelee ilman isompaa tuskaa. Pidin alkuperäisen kirjan pohjalta lisätystä dialogista, joka tuntuu sitovan kohtauksia yhteen loogisemmaksi jatkumoksi ja tuovan vähän lisää lihaa tarinan ympärille. Dialogi tosin on vähän eri paria musikaalin oman tekstin kanssa, mutta eiköhän sen esittäminen siitä luontevoidu. Lasse Hirven johtamat muusikot saavat paljon irti varsinkin Wildhornin menevämmistä kappaleista.

Marjatta Kuivaston lavastus on jälleen kerran upea. Steampunk- ja urban exploration -viitteet sopivat tarinaan ja tuovat epookkiin raikkaan henkäyksen modernia rappiota. Voisin viettää hyvän tovin tutkien Jekyllin sekaista kirjastoa lähempää, ja labra muistuttaa mukavasti jonkin vanhan sairaalan kellaria. Fanitan aivan suhteettoman paljon rikkinäistä tuulettimenhihnaa, joka nitkutti ja vingahteli omia aikojaan labran katonrajan ilmastointiaukossa. Ääni loi kokonaisen tulvan mielikuvia kellarilaboratoriosta, sen ääni- ja tuoksumaailmasta ja tunnelmasta. Ohjauksessa kauhuaspektit vähän piilottelivat, mutta visuaalisuus piti huolen, että musikaalissa oli edes jonkin verran gothic horror -tunnelmaa. Kuolemantanssi-kuvitus sairaalassa oli saada minut kyynelehtimään onnesta, ja Lontoo on karmean kaunis. Merja Levon puvustus on sekin kaunista rock- ja steampunk-henkistä melkein-epookkia, ja varsinkin Emman, Lucyn ja Lukin vaatteet voisin epäröimättä omia garderobiini. Henry Jekyll eroaa ulkoasultaan muista yhteiskuntaluokkansa miehistä: meikit, ketjut ja vyöt sekä buutsit korostavat hänen omalaatuisuuttaan tummaan pukuun puetun herramassan keskellä.


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Henri Halkola nimiroolissa vakuutti minut, vaikka pientä enskaripidättelyä oli vielä ilmassa. Sympaattinen rokkiäijä-Jekyll on vähän kakaramaisen leikkisä ja lienee jo lapsena saanut poikamaisia päähänpistoja, jotka eivät aina pääty kovin hyvin. Edward Hyden voisi ehkä lukea yhdeksi tällaisista päähänpistoista. Halkolan lauluääni horjahteli vähän vaikeimmissa kohdissa, mutta roolin biisit ovat sitä vaikeustasoa että voin vielä antaa sen anteeksi. Dangerous Game on ohjaukseltaan ja intensiteetiltään kirkkaasti kuumin näkemäni, ja Lucyn kohtalo kylmää eleettömyydessään. Toisaalta kohtaukset morsio Emman kanssa ovat liikuttavan lämpimiä.

Valoilla ja vaatteilla korostetut muutokset Jekyllin ja Hyden välillä jäävät jotenkin epämääräisiksi, ja itse muuttuminen muistutti lähinnä epilepsiakohtausta. Pidin Halkolan kehonkielen muutoksista ja ärjymmästä äänestä varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, mutta jokin hydemainen kipinä jäi vielä puuttumaan. Jekyllin ja Hyden duetto jätti epäselväksi, kuka milloinkin on äänessä, mitä kohtauksessa oikeastaan lopulta tapahtuu ja kuinka Hydelle käy. Toivon kohtausten vielä hioutuvan matkan varrella. En ole varma, pidänkö lähtökohtaisesti siluettiprojisoinneista (Tuukka Toijanniemi) ja Hyden viittapossesta, mutta ainakin ne ovat erilainen lähestymistapa ja toteutettu ajatuksella. Muutama viitanheilutuskohta oli erittäin vaikuttava, samoin omaa elämäänsä elävä varjo-Hyde.

© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Valtosen ohjaus ansaitsee rispektit etenkin siitä, kuinka Emmasta ja Lucysta on pienillä jutuilla saatu ihan vakavasti otettavat ihmiset, joilla oli elämää myös Jekyllin perään huokailun ulkopuolella. Naishahmoista on muutenkin saatu irti huomattavasti tavallista enemmän. Varsinkin ilotyttöihin liittyvän fantasian ja todellisuuden ristiriita näkyy kiehtovasti läpi ohjauksen. Bring on the Men ei ensinnäkään ollut millään tasolla vaivaannuttava, mutta sen lisäksi ohjaus korostaa biisin sanojen ristiriitaa ilotytön arjen suhteen ja alleviivaa todella hyvin sanojen miehistä seksifantasiamaisuutta. Lucyn tanssiessa reippaana pöydällä tekohimokas virne kasvoillaan baarin asiakkaat ahdistelevat tyttöensemblea, naispuolinen parittaja vahtii ruoskan kanssa ja koko surullinen todellisuus myllertää ilottelevan biisin taustalla. Parittaja Lukki (Maija Andersson) vaanii muutenkin nurkissa kuin sadistinen yrityspomo ja on varastaa show'n aina lavalla ollessaan. Lucyn ja Nellien duetto Girls of the Night olisi sopinut tähän ohjaukseen paremmin kuin hyvin, joten on sääli ettei sitä ole mukana. Lucylla ja Emmalla oli ensimmäisessä Facadessa ainakin yksi merkityksekäs katseidenkohtaaminen, mikä on rutkasti enemmän interaktiota kuin muissa näkemissäni produktioissa. Tervehdin sitä riemulla.

En juuri pidä Maria Lundin lauluäänestä ja -tyylistä, mutta näyttelijänä hän yllätti positiivisesti. Tämä Lucy ei ole siitä stereotyyppisimmästä päästä langenneita enkeleitä. Lucyn alaluokkaisuus, haavoittuvuus ja huumorintaju tulevat hyvin esille, eikä hän toisaalta ole mikään raamatullinen, korostetun enkelimäinen tyttönen ahdingossa. Lucy on selviytyjä raadollisessa todellisuudessa, mutta hänellä on tyttömäisen haaveilevakin puoli. Pidin valtavasti siitä, että Lucy jää Jekyllin toimistossa tutkimaan salaa kirjoja (!) ja pihistää muistoksi sulkakynän. Sitä taas en ymmärtänyt, miksi Lucy tuntee vetoa Hydeen, kun mies lähinnä pahoinpitelee häntä. Ilmeisesti Lund on jossain sanonut Lucyn tietävän, että Hyde on todellisuudessa Jekyll, ja toivovan nimenomaan hetkiä Jekyllin kanssa, mutta se ei ainakaan vielä ensi-illassa tullut oikein esille. Analogia väkivaltaiseen parisuhteeseen jäävästä ihmisestä "koska se on pohjimmiltaan ihana ihminen ja ne hyvät hetket saavat unohtamaan huonot" piipahti kyllä mielessäni, ja nyt taustatiedoilla varustettuna idea toimisi hyvin.


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Saara Jokiahon Emma Carew puolestaan on suloinen mutta voimakastahtoinen ja älykäs nuori nainen, joka ei liikoja välitä yhteiskunnan hänenlaiselleen säätyläisneidolle tarkoittamasta muotista. Totesimme Siirin kanssa ensimmäisten promokuvien ilmestyttyä, että tällä Emmalla todennäköisesti olisi yksi Lontoon ensimmäisistä autoista, ja produktion Emma vaikuttaakin juuri siltä, että järkyttyneiden herrasvarpaiden yli huristelu ei tuottaisi hänelle mitään ongelmia. Emma ja Henry ovat molemmat oman tiensä kulkijoita ja sopivat huumorintajuiltaankin hyvin yhteen, minkä lisäksi he ovat lavalla hirveän soma pari. Once Upon a Dream on aina ärsyttänyt minua lauluna ja kohtauksena, mutta kerrankin siihen oli ladattu kunnolla merkityksiä ja koskettavuutta, kun Emma kirjaimellisesti auttoi Jekylliä pääsemään hetkeksi irti Hydesta. Se ja loppukohtaus nostattivat minussa melkoiset niiskahdukset.

Jekyllin vanha lakimiesystävä Utterson (Hannu Lintukoski) on Jyväskylässä aivan ihana pidättyväinen brittimies, joka ystävänsä vanavedessä joutuu mukavuusalueensa ulkopuolelle kerran jos toisenkin. Laulukykyjä ei ihan hirveästi ole, mutta ei se mitään, koska puhe luonnistuu ja Utterson on niin lutunen, että hänelle voi antaa anteeksi enemmänkin. Jatkuva hienoisen huolestunut ja avuton ilme, pettämättömät herrasmiehen tavat, aivan ihana taustakohtaus Nellien (Anne-Mari Alaspää) kanssa ja kertaluontoinen käämienpalo voittivat minut täysin puolelleen. En ole varma, pidänkö ratkaisusta tehdä Uttersonista musikaalin kertoja, mutta ainakin se on kiva kunnianosoitus Stevensonin pienoisromaanille.

Itse asiassa proggiksessa on kolme lutusta herrasmiestä. Jekyllin vanha palvelija Poole (Hannu Hiltunen) on mainio vanhanajan miespalvelija-hovimestari-moraalinpuolustaja, joka vartioi isäntänsä etuja kuin ärhäkkä lammaskoira. En muuten juuri kokenut raivon tunteita Hyden vuoksi, mutta kun Hyde ärjyi Poolelle, se tuntui pahemmalta kuin kaikki murhat yhteensä. Sama tunne nousi uudelleen, kun Hyde tönäisi Sir Danvers Carew'ta. Ei saa loukata pappoja!


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Kuten edeltä näkee, Anssi Valtosen ohjaus herätti minussa ajatuksia ja pohdintaa, ja se on musikaalilta aina hyvin tehty. Käytettyyn kässäriversioon (niitä on liikkeellä todella monta) nähden musikaalista on saatu irti enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Ensemblessa on energiaa kuin pienessä kylässä ja Murhat ja Facadet tulevat asenteella. Ulkoasu on nätti kuin karkki, goottiromanttinen steampunk-karkki. Näyttelijät näyttelevät ja laulavat hyvin ja ovat muodollisesti päteviä. Ylimääräistä romantiikkaa ja herkkyyttä on yritetty karsia ja korvata se tarinankerronnalla. Lyhyesti: tykkäsin.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Desirée – Tampere 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Desirée Pieni yösoitto (A Little Night Music) on kaunis aikuisten satu, jonka pinnan alta paljastuu teräviä särmiä. Musikaali perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan Sommarnattens leende (1955). Lakimies Fredrik Egermanilla on nuori kaunis vaimo, papiksi opiskeleva poika, eloisa palveluskunta ja vaivihkaisia parisuhdehuolia. Kun nuoruudenheila, näyttelijätär Desirée Armfeldt osuu lähistölle, vanha suola alkaa janottaa ja Egerman perheineen päätyy keskelle rakkaussuhdesirkusta, jossa yhdellä jos toisellakin on syrjähyppyjä, kaipuunkohteita ja rakkaudennälkää. Sotku huipentuu kohtalokkaisiin viikonloppukutsuihin Desiréen äidin maaseutukartanossa.

Jos pitäisi kehittää avainsanalista Desiréestä ja tästä arviosta, se olisi jotakuinkin tällainen:
runsas, värikäs, hattara, Barbie, rakkaus, seksi, kaksimielisyys, yksimielisyys, Juice Leskinen, tekstuaalinen rätinä, viikonloppu maalla, valssi, synti, Shakespeare, miehiä ilman paitaa, Veeti Kallio ilman paitaa, filosofiset heitot, mainio mummi, alusvaatteet, kesäyö


Lavastus (Hannu Lindholm) on upean runsas. Ensimmäisessä näytöksessä nukketalomainen talokaruselli suo hyvät puitteet salonkien, makuuhuoneiden ja teatterien vaihtuvalle kavalkadille. Satumaiset valaistukset luovat lisätunnelmaa, ja siten esimerkiksi nuoren rouva Egermanin makuuhuone on barbienpinkki ja hempeä, kun taas Desiréen väriteema on voimakas ja syvä. Toisessa näytöksessä Madame Armfeldtin kartanon puisto, sokkeloinen pensasaita, vehreät puut ja elokuunsininen yötaivas tuudittavat täydelliseen kesäyön unen tunnelmaan. Puoliksi odotin Shakespearen keijujen hiipivän esiin suihkulähteen ympäriltä, mutta sentään puskista putkahteli vain kuolevaista herrasväkeä ja heidän palvelijoitaan. Pensasaidan suomaa suojaa hyödynnettiinkin tehokkaasti. Rakastavaiset setvivät sotkujaan, rakastuivat, erosivat, karkasivat, hakivat lohtua, ja palveluskunta vietteli toisiaan ja seurasi hihitellen isäntäväen säätöä. Palvelijoilla rakkausasiat sujuivat rennosti, mutta herrasväen lemmensuhteet aiheuttivat draamaa ja paniikkia osallisissaan.

Puvustus (Tarja Lapintie) on sekin överin leikittelevä, värikylläinen ja fantasiavaikutteinen. Hajoilin herrojen Egerman pastellisävyisille frakeille, joista tuli elävästi 1980-luku mieleen. Muutamissa kohtauksissa heiluttiin valkeissa (alus)vaatteissa, mikä yhdessä unenomaisen valaistuksen (Eero Auvinen) kanssa toi vastapainoa muun puvustuksen runsaudelle. Pitsit, röyhelöt, laahukset ja hattaraiset värisävyt olivat kuin aikuisten prinsessaleikki, ja kieltämättä pastellifrakeissakin oli jotain Ken-nuken tyylistä. Desirée Armfeldtin tähdittämät näytelmänpätkät oli puvustettu asiaankuuluvan dramaattisesti ja barokkihenkisesti, joskin puvustajan kieli on tainnut olla poskessa.

Kesäyön taikaa. © Kari Sunnari / TTT

Stephen Sondheimin säveltämä musiikki on kauttaaltaan valssia, tuota wieniläisseurapiirien paheksuttua ja syntistä muotitanssia, jossa tanssijoiden vartalot saattoivat jopa koskettaa toisiaan. Desiréessä valssin tahtiin edetään rahtusen pidemmällekin fyysisessä kontaktissa, joten syntiä on tiedossa runsain mitoin. Keinahtelevat kappaleet eivät ole heppoisia musikaalihittejä vaan mutkikkaita, kauniita kudelmia, jotka pistävät laulajat (ja kääntäjän) koville. Joukossa on silti muutama hittibiisi, jotka jäävät päähän kuin tauti: monien tuntema upea Send in the Clowns sekä ensimmäisen näytöksen lopettava joukkokohtaus Viikonloppu maalla. Olen jotenkin ajautunut siihen pisteeseen, että kun kuulen minkä tahansa melodianpätkän A Little Night Musicista, päässäni alkaa soida Viikonloppu maalla. Musikaaliguru Eeva Kontu kapellimestaroi 11-henkistä orkesteria, jossa on jäseniä mm. Tampereen filharmoniasta. Lopputulos kuulostaa kauniilta, harvinaisen ammattimaiselta ja paljon suuremmalta kuin onkaan.

Juice Leskisen suomennos on herkullinen sekoitus herkkää filosofiaa ja suoraa puhetta, herraskaisia pikkutuhmuuksia ja eksistentiaalista kriisiä. Olin sitten Vampyyrien tanssin (2011) ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kuunnella hyvää musikaalisuomennosta, mutta Juice muistutti kerralla, kuinka mitäänsanomattomia musikaalit usein ovat suomeksi. Mikä tunne yhtäkkiä kuunnella tekstiä, joka herättää ajatuksia! Johon voi ja haluaa keskittyä! Joka ei herätä minussa myötähäpeää tai toivetta unohtaa osaavani suomen kieltä! Jossa on sisältöä, ja vieläpä kieliopillisesti oikein ilmaistuna! Aivoni heräsivät turtumuksestaan ja rätisivät tekstuaalisessa ekstaasissa!

Liian usein musikaalin suomentaa muun työnsä ohessa joku ohjaaja tai kapellimestari ja lopputuloksena on rytmisesti ja/tai sisällöllisesti vähän sinne päin oleva teksti, jonka ainoa tarkoitus on tarjota näyttelijöille jotain laulettavaa ja pitää yleisö suunnilleen kärryillä tapahtumista. Usein tuntuu kuin katsojan ei edes oletettaisi todella kuuntelevan, mitä musikaalissa lauletaan, ja suomennosten yleistason huomioiden hänen ei usein kannatakaan. Toki monissa musikaaleissa myös alkuteksti on diipadaapaa, mutta onneksi Juicen tapainen kääntäjänkoulutuksen saanut tekstiammattilainen ehti kääntää edes pari kunnon musikaalitekstiä. (Ja kun musikaalissa yhtäkkiä on alkutekstille uskollisesti sisältöä, kriitikon pasmat menevät aivan sekaisin ja hän syyttää suomentajaa liian raskaasta tekstistä. Hauskintahan tuossa on, että Juice on todennäköisesti joutunut jättämään valtavasti sisältöä ja sivumerkityksiä pois, koska kaikki ei vain ole mahtunut mukaan toisella kielellä.)

Äitipuoli, poikapuoli ja uhka. © Kari Sunnari / TTT

Siiri muuten sanoi tuon äskeisen vähän napakammin, suosittelen lukemaan. Palatkaamme nyt Pieneen yösoittoon.

Miehitys on harvinaisen onnistunut. Lavalla ei ole heikkoa lenkkiä, vaan kaikki kuoroa myöten osaavat sekä näytellä, laulaa että tanssia. Koreografi Virve Varjos kertoi lehdistötilaisuudessa lisänneensä musikaaliin aiempaa enemmän tanssia, mutta varsinaisia tanssikohtauksia ei juuri ole, vaan varsinkin kuorolle on tanssiaskelia sujauteltu sinne ja tänne kohtausten lomaan. Lopputulos on yhtenäinen ja tyylikäs, ja tanssi vaikuttaa ihan luonnolliselta tavalta liikkua tässä hämmentävässä kesäöisessä hattaramaassa. Pidän muutenkin siitä, miten ohjaaja Miika Muranen käyttää seitsenhenkistä kuoroa: he ovat jatkuvasti läsnä palveluskuntana, näyttelijäseurueena, sivustakatsojina ja kommentoijina, he laulavat ja tanssivat, he piikittelevät ja luovat tunnelmaa.

Petra Karjalainen on herkkis mutta tiikerimäinen Desirée Armfeldt. Pidin etenkin hänen koomikonkyvyistään, ja toisaalta Send in the Clowns nosti ihon kananlihalle. Veeti Kalliota tatuointeineen ei ensimmäisenä ajattelisi Fredrik Egermanin tapaiseksi 1900-luvun alun kunnialliseksi lakimieheksi, mutta kontrasti toimii yllättävän hyvin. Kallio on symppis keski-iän kriisistä kärsivä perheenisä ja selviää lauluistaankin kunnialla. Ei vastaa minun miesmakuani, mutta lihaksikas ja nallekarhumainen Kallio lavalla ilman paitaa tuntui vetoavan moneen yleisössä istuneeseen estetiikanystävään. Desirée ja Fredrik ovat ympäröivästä saippuaoopperasta huolimatta yllättävän maanläheinen ja suorasukainen pari.

© Kari Sunnari / TTT

Teinivaimo Anne Egerman (Anna-Elisa Hannula) on ilkikurinen mutta viaton prinsessa avioliiton satulinnassa. Tytön kujeilua katsoessa täytyy hieman ihmetellä, miten hän ja Fredrik ovat päätyneet naimisiin, mutta kaipa toinen on kaivannut turvaa ja toinen nuoruutta. Avioliitto vaikuttaa asetelmaltaan järkiavioliitolta, mutta kovasti kaksikko näyttää hullaantuneen toisiinsa silleen söpön teinisti. Kikatteleva rouva on ajoittain turhankin ylilyödyn lapsellinen, mutta vakavammissa kohtauksissa Hannula loistaa. Reaktiot aina Desiréen ollessa paikalla ovat mainioita.

Nuoriherra Henrik Egerman (Severi Saarinen) on kuin potkittu koiranpentu. Papiksi lukeva ressukka joutuu kaikkien ylikävelemäksi ja nauramaksi, mutta kun Henrik lopulta sisuuntuu, sitä on ilo katsella. Fanitin etenkin sellonkäyttöä ja Henrikin mainiosti toteutettua osuutta Viikonlopussa maalla. Emmi Kaislakari Henrikiä (ja muutamaa muutakin) kiusoittelevana palvelustyttö Petrana pääsee kunnolla irti toisessa näytöksessä, kun avioliitto ja parisuhde saavat soololaulussa täyslaidallisen kritiikkiä.

© Kari Sunnari / TTT

Tuukka Huttuseen tutustuin ja ihastuin jo Mustalaisruhtinattaren kreivi Zupánina, eikä tulinen rakuuna Malcolm häivennä vaikutusta lainkaan. Huttusen koomikonkyvyt ja fyysinen heittäytyminen rooliin viihdyttävät melkoisesti. Sari Havas rakuunan vaimona jää toisessa näytöksessä vähän juonenkuljetuskeinon asemaan, mutta ensimmäisen näytöksen Pieni kuolema -kappale ja kohtaukset Anne Egermanin kanssa pysäyttävät ajattelemaan.

Tuire Salenius on Desiréen äitinä juuri niin herkullisen sarkastisen kettuileva kuin olin toivonutkin Vanhan naisen vierailun perusteella. Rooli on kuin tehty hänelle. Vain aivan viimeinen hänen kohtauksistaan oli vähän kömpelön oloinen, mutta kyse saattoi myös olla ensi-illan pakollisista tökkimisistä (joita muutoin oli koko porukalla harvinaisen vähän). Ronja Alatalo on hänkin ihan herttainen Desiréen tytär ja hauska aisapari mummilleen.

En ala eritellä tässä kuoron edesottamuksia, niin mainioita kuin ne ovatkin, mutta nimiä en kehtaa jättää mainitsematta. Kaikki kunnia siis näyttelijä-laulaja-tanssijoille Kristiina Hakovirta, Johanna Kalmari, Jari Leppänen, Julius Martikainen, Anna Pukkila, Inna Tähkänen ja Jukka Wennström sekä lutuselle Juha-Matti Koskelalle (kartanon hovimestari).

© Kari Sunnari / TTT

Desirée Pieni yösoitto tuo Tampereelle tuulahduksen eskapistista arjen välttelyä, fantasiaa, romantiikkaa ja naurua. Teatteriin mennessään ei kuitenkaan ole pakko jättää aivoja narikkaan ellei nimenomaisesti tahdo, sillä musikaali tarjoilee myös paljon ajattelemisen aihetta alkaen elämän tarkoituksesta. En yleensä välitä rakkaustarinoista, mutta Desiréessä yhdistyvät operetin unelmankepeä höttöisyys ja toisaalta terävät havainnot ihmisluonnosta sekä ripaus minulle sopivaa sarkasmia ja kyynisyyttä. Kun paketti vielä on toteutettu erittäin kunnianhimoisesti, laadukkaasti ja rakkaudella, niin eihän musikaalia voi kuin ihailla.