perjantai 17. maaliskuuta 2017

Ihminen! – Teatteri Jurkka 2017

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Teatteri Jurkan Ihminen! on hykerryttävän itseironinen katsaus äkilliseen keski-iän kriisiin. 48-vuotias mies nimeltä Tommi Eronen (Tommi Eronen) hoippuu aamuyöstä pöntölle ja kauhukseen havaitsee virtsassaan verta. Tässä se nyt oli, hän toteaa. Elämä. Muistot, menneet elämänvalinnat ja vanhat haaveet alkavat pyöriä miehen päässä ja sekoittuvat villeihin jossitteluihin, jotka vain korostavat arjen banaaliutta. Nuori Tommi Eronen haaveili olevansa rohkea sankari, oikea myyttinen Miesten Mies ja Kuopion coolein Tarzan. Todellisuus paljastuu avioeroksi, luomisen tuskaksi ja alkoviksi Porvoossa. Unelma ei silti kuole vaan elää lapsuusnostalgiana ja humalaisina unina miehisyysriiteistä.

Nyt oletetun kuoleman kynnyksellä mies käy tätä kaikkea läpi odottaessaan pääsyä urologille. Kaksituntinen (!) monologi esittelee episodin toisensa jälkeen, ja sen sydämessä on Tommi Eronen, oman elämänsä dramaturgi, käsikirjoittaja ja kertoja. Tarina perustuu Erosen omaan elämään, mutta Erosen käsikirjoittamana ja Ilari Johanssonin ohjauksessa siitä on syntynyt iloisen ylilyöty tutkielma ihmiselämästä. Esitystyyli on stand up -henkinen ja ironinen, mutta episodeista ja lakonisista vitseistä muodostuu hiljalleen kokonainen tarina tavallisen ihmisen tarpeesta tuntea itsensä merkitykselliseksi. Huumori on suorasukaista ja oivaltavaa, ja monia yksittäisiä lainauksia tekisi mieli kirjoittaa muistiin. Lavastuksena on yksinäinen pinnaselkäinen tuoli, ja muuten tunnelmaa luodaan valaistuksella ja muutamilla videoprojisoinneilla (Saku Kaukiainen). Muuta Eronen ei tarvitsekaan, sillä hän maalaa näyttelemisellään katsojan eteen sujuvasti paikat, ajat ja erilaiset karrikoidut ihmiset.

Aikuistumisen myötä pikkupojan sarjakuvalehtien idolit ovat vaihtuneet toisenlaisiin superihmisiin: mainoskuvaston ja self help -oppaiden täydellisiin, itsensä ja maailman kanssa sinut oleviin zen-persooniin, jotka osaavat sivistyneesti ja toista kuunnellen sanoittaa omat tunteensa. Todellisuudessa monologin suomalainen mies ei puhu kuin ehkä autoista, vaimo ei ymmärrä Erosen uhrauksia Taiteen vuoksi ja terapeutti käskee lopettamaan itsesäälissä vellomisen.

Kun moderni lääketiede ei ymmärräkään avutonta miestä, hän alkaa käydä läpi nykyihmisen mahdollisuuksia hengellisyyteen ja elämän merkityksellistämiseen. Etsiessään itseään ja vastauksia olemassaolon suuriin kysymyksiin Eronen sukeltaa mm. uskomushoitojen maailmaan. Olin nauraa itseni alas penkiltä, kun päähenkilö kulkee enkeliterapian ja kosmoksen naksauttamisen kautta etsimään sisäistä traumaruumistaan. New age -parodian täydentävät mindfulness-henkinen kielenkäyttö ja jatkuva tunteista puhumisen tärkeyden korostaminen. Taustalla panhuilut soittavat My Wayta kuin korniuden kruununa.

Nostalgiatrippailun, naurun ja eksistentiaalisen kriiseilyn keskellä näytelmä on oudon lohduttava. Ihminen on vain yksi pieni hitunen universumissa, joten hänen tuskin tarvitsee rypeä alemmuuskompleksissa tai hakea suurempaa merkitystä olemassaololleen. Joskus elämän eläminen riittää.