16 marraskuuta 2015

Mozart! – Wien 2015

Mozart! on libretisti Michael Kunzen ja säveltäjä Sylvester Levayn toinen yhteinen musikaali. Se kantaesitettiin Wienissä 1999 ja on sen jälkeen nähty mm. Budapestissa, Koreassa, Japanissa ja Ruotsin Karlstadissa. Monitasoiset, raastavat ja hauskat tekstit sekä inhimilliset kriisit sinfonisen rockmusiikin muodossa ovat tehneet siitä yhden suosikkimusikaaleistani, mutta aiemmin olen nähnyt sen vain Budapestissa unkariksi. Wienin uudistettua tuotantoa esitetään Raimund Theaterissa huhtikuun 2016 alkuun saakka, ja siitä on ilmestymässä levy vielä vuoden 2015 puolella.


(TL;DR-versio arvostelustani: Hieno, hieno musikaali, joka herättää ajatuksia ja on toteutettu erinomaisesti. Ei tyypillinen elämäkertamusikaali vaan yleismaailmallinen tarina omistushalusta, taloudellisesta hyväksikäytöstä, vahingollisesta rakkaudesta, vapaudenkaipuusta ja taiteilijuudesta. Sisältää eksistentiaalista angstia ja kohtauksen, jossa vatsavaivainen ruhtinaspiispa käy vessassa.)

Pirstaleiset käsikirjoitukset ovat vaivanneet Mozart!:ia kantaesityksestä lähtien, mutta tämä uusiksi kirjoitettu versio Wienissä tuntuu ensimmäistä kertaa todella toimivan. Siitä on karsittu epäolennaisuuksia ja korostettu tärkeimpiä puolia, ja lopputulos on hyvässä tahdissa etenevä ja looginen. Ohjaajalegenda Harry Kupferin ohjaus on sekin sujuva, joskin Budapestin umpihäröyksien jälkeen minulta kesti hetki tottua pahimpien outouksien puuttumiseen. Budapest on epätasaisempi kokonaisuus kaikin puolin, mutta toisaalta sen hyvät kohdat saavat katsomossa istumisen tuntumaan henkiseltä punttisalilta. Wienissä pääsin henkisesti hieman helpommalla, mutta pohjamateriaali toimii paremmin.

Mozart! ei ole tyypillinen (ja usein surullisenkuuluisa) elämäkertamusikaali siinä mielessä, että pääpaino olisi nimenomaan Wolfgang Amadeus Mozartin elämäntarinan pedanttisessa kertomisessa, vaan säveltäjäparkaa hyödynnetään suurempien teemojen käsittelyssä. Etenkin nyt Wienissä tarina kertoo intohimolle omistautumisesta ja rakkaudesta omistavasta ja hallitsevasta rakkaudesta, vapauden ja rakkauden hinnasta sekä vanhemman ja lapsen suhteesta. Siitä, kun lasta ei voi loputtomiin suojella pahalta maailmalta, kun vanhemman tahtoa ei voi loputtomiin kunnioittaa, kun lapsi toteuttaa vanhempansa unelmia, kun lapsi on pelkkä eläkevakuutus. Kun joutuu repimään itsensä kahtia rakastaakseen sekä intohimoaan että läheisiään, joista kumpikin ovat rakastajalle vahingollisia. Kun ilman itsensä toteuttamista ei voi elää, ilman läheisiä ei voi elää, eikä molempien kanssa yhdessä voi elää. Kun ei voi ravistautua vapaaksi hyväksikäyttäjistään, tukijoistaan eikä omasta itsestään, kun on oman itsensä ja maailmansa vanki.

Mozart ja Mozart. © VBW / Deen van Meer

Musikaalin alussa säveltäjä Leopold Mozart kierrättää ihmelastaan Amadéta Euroopassa esittelemässä taitojaan. Maailma muistaa yleensä juuri tämän punaiseen rokokootakkiin ja valkoiseen peruukkiin puetun pienen posliininuken, joka musikaalissa alkaa elää omaa elämäänsä ja muuttuu Mozartin musiikin henkilöitymäksi. Kun nuori Wolfgang Mozart harrastaa viiniä, laulua ja naisia, pieni äänetön alter ego seuraa häntä paikasta toiseen säveltäen lakkaamatta, raapustaen sulkakynällä paperille nuottirivin toisensa jälkeen. Viimeiset Requiemin nuotit Amadé kirjoittaa Wolfgang Mozartin sydänverellä.

Hollantilaissyntyinen Oedo Kuipers nimiroolissa on hengästyttävän intensiivinen. Hauraan oloinen, Robinia, Justin Bieberiä ja vastaavia muistuttava nuorukainen näyttää parikymppisen Wolfgangin haavoittuvuuden, herttaisuuden ja naiiviuden hyvin. Vain finnit puuttuvat. Samalla Wolfgang on kuitenkin myös kapinoiva rokkari ja valtaapitäville haistatteleva showmies, joka viihdyttää markkinaväkeä räävittömyyksillään. Jos musikaalista neroutta ei lasketa, tällaisen jampan prototyyppejä löytää mistä tahansa oppilaitoksesta. Kuipersin karismaa, tulkintakykyä ja vahvaa ääntä on pakko ihailla. Kokovalkoisiin maihareihin, pillifarkkuihin ja parkatakkiin puettu Mozart erottuu ympäristönsä viitteellisistä rokokoovaatteista kuin huutomerkki.


Amadén roolissa vuorottelee useampi noin kymmenvuotias lapsi. Kupferin ohjauksen suurin ongelma minusta oli Amadén käsittely: olisin kaivannut Amadén ja Wolfgangin välille enemmän kommunikaatiota ja tunteita, Amadélle isompaa roolia Wolfgangin elämässä ja selvempää kuvaa siitä, mikä Amadé oikein on. Nyt hahmosta puuttui pelottavuus ja demonisuus, vaikka juuri Amadé lopulta tappaa Wolfgangin, eikä Amadélla oikein ollut hahmokehitystä. Tuntui, ettei Kupfer (tai co-ohjaaja, koreografi Dennis Callahan) oikein tiennyt, mitä olisi Amadélla tehnyt. Budapestissa Amadé ja Wolfgang ovat ensin kaverukset, kunnes Amadé alkaa vaatia yhä enemmän valtaa ja lopulta tappaa ja pyyhkii ihmis-Wolfgangin kokonaan maailman muistista. Jäljelle jäävät vain punatakkinen nukkelapsi ja ylimaallinen musiikki. Jotain vastaavaa draaman kaarta olisin kaivannut Wieninkin Amadéhen, koska nyt sinänsä nerokas hahmo tuntui alihyödynnetyltä.

Wolfgangin isää Leopold Mozartia esittää vanha suosikkini Thomas Borchert, joka teki roolin myös kantaesityksessä vuonna 1999. Ikä on tuonut lisää uskottavuutta huolestuneeseen Leopoldiin, joka näkee Wolfgangin naiiviuden ja vastuuttomuuden ja yrittää turhaan pitää poikansa poissa ongelmista. Leopold on kuitenkin myös omat mahdollisuutensa menettänyt säveltäjäisä, joka katsoo itse luoneensa Wolfgangista neron ja yrittää poikansa kautta saavuttaa omia unelmiaan. Hän vaatii jatkuvasti enemmän ja jotain muuta kuin mitä poika on, ja yrittää syyllistämällä ja henkisellä kiristyksellä saada poikaa pysymään luonaan. Hahmo on pelottava ja surullinen tiivistelmä vanhemmasta, joka pyrkii kaikin keinoin sitomaan aikuistuvan lapsen itseensä. Leopold korostaa maailman vaarallisuutta, omaa rakkauttaan poikaansa kohtaan ja perheen tärkeyttä. Kuumaverinen Wolfgang puhuu suoraan mitä ajattelee, tietää arvonsa ja tahtoo pois pikkukaupungista toteuttamaan unelmiaan. Leopold taas vaalii nöyryyttä, itseään ylempien nuoleskelua ja turvallista, tasaista elämää. Seurauksena yllättäen on konflikteja. Koko elämänsä ajan Wolfgang hakee isänsä hyväksyntää, mutta edes keisarin bravo-huuto ei todista Leopoldille kuin että poika on menestynyt väärin, elää leveästi ja on hukassa ilman isänsä ohjausta.

Isä ja poika. © VBW / Deen van Meer

Valitettavasti Leopold ei ole aivan väärässä. Rakkaus, ystävyys ja nöyryys muuttuvat musikaalissa jatkuvasti hyväksikäytöksi, siivellä elämiseksi ja manipuloinniksi, eikä Leopold itse ole tässä suinkaan parempi kuin muut. Kaikki säätyyn ja asemaan katsomatta yrittävät tavalla tai toisella hyötyä Wolfgangista, joka suhtautuu ihmisiin luottavaisesti ja rahaan kevytmielisesti. Ystävät ja rakastetut houkuttelevat huonoille teille ja vievät rahat, ja isä ja mesenaatti tahtovat omia kunnian säveltäjän mestariteoksista. Ykköskuppaaja on anoppi Cäcilia Weber (kylmä, etova ja vaikuttava Brigitte Oelke), jolle Constanze-tyttären rakkaus Wolfgangiin on pelkkä keino turvata perheen toimeentulo. Constanze yrittää nousta äitiään vastaan, mutta nuoret kiristetään naimisiin ja takaamaan Weberien hulppea elintaso. Vielä kuolemansa jälkeenkin Wolfgang päätyy hyödyttämään toisia ihmisiä materiaalisesti: Cäcilia käy viemässä hänen rahapussinsa, Nannerl ottaa mystisen rasian joka ilmeisesti symboloi Mozartin lahjoja (tai sydäntä, sekä fyysisesti että kuvaannollisesti) ja vuosia myöhemmin Constanze rahastaa paljastamalla lääketieteellisten harvinaisuuksien keräilijälle miehensä hautapaikan. Useampi sata vuotta myöhemmin kaupoissa myydään suklaata Mozartin kasvoilla ja nimellä ja tehdään hänestä esimerkiksi kirjoja ja, niin, musikaaleja.

Esityksiini osui kolme eri Constanzen näyttelijää, jotka kaikki tekivät roolin hieman eri tavalla mutta silti toimivasti. Franziska Schusterin näin taannoin Mamma Miassa ja tykkäsin, Jessica Kesslerin näin yli 10 vuotta sitten Sarah'na Hampurin Tanz der Vampiressa, ja Jennifer Siemannin olen taatusti nähnyt jossain aikaisemmin. Jokaisella soolo Irgendwo wird immer getanzt, yksi suurista musikaalilaulusuosikeistani, oli henkeäsalpaava muusikonvaimon tilitys, joka veti katsomon hiljaiseksi ja räjäytti sitten aplodit ilmoille. Maailmaa nähnyt, realistinen ja omapäinen Constanze rakastuu Wolfgangissa nimenomaan siihen, että tämä muista poiketen ei teeskentele mitään eikä kumarra ketään. Molempia ympäröivässä valheellisten ja kyynisten valehtelijoiden maailmassa toinen on kuin tuulahdus kevättä. Silti Constanzekin lopulta kyllästyy miehensä vastuuttomuuteen, tyhjiin lupauksiin ja siihen, että musiikki menee kaiken edelle.

Wolfgang ja Constanze. © VBW / Deen van Meer

Wolfgangin isosisko Nannerlin (Barbara Obermeier, Dorothea Baumann) roolia on käsikirjoituksessa pienennetty ja yksipuolistettu, mikä on hieman sääli, koska samoista lähtökohdista tuleva naispuolinen ex-ihmelapsi kuvaa hyvin naisen mahdollisuuksia ajan yhteiskunnassa. Aikuinen musiikkinero kiinnostaa maailmaa vielä vähemmän jos hän on nainen, joten Leopold laittaa kaiken Wolfgangin varaan, ja Nannerlista tulee lähinnä isänsä kotiapulainen. Hahmo myös näyttää mitä Wolfgangin elämä olisi, jos hän jäisi isänsä ohjailtavaksi ja kodin ympyröiden tukahduttamaksi. Alistunut, katkera Nannerl ei nouse kapinaan, mutta toisaalta Wolfgang ei myöskään auta häntä kun sisko vihdoin sitä pyytää, joten katkeruus veljeä kohtaan on osin oikeutettua.

Ehkä ainoa todellinen hyvis musikaalissa on paronitar von Waldstätten, Mozartin tukija ja rikas suojelija, joka tiukoissa paikoissa ilmestyy paikalle kuin musiikin äitijumalatar ja takoo kaikille järkeä päähän. Ana Milva Gomes, josta hurmaannuin jo Mamma Miassa, säteili arvokkuutta ja lämpöä koko saliin, mutta varaparonitar Ann-Marijn Smulders oli hänkin upeaääninen ja vaikuttava ilmestys.

Paronitar ja neron synty. © VBW / Deen van Meer

Salzburgin ruhtinaspiispa Colloredo edustaa musikaalissa pahisleirin lisäksi myös valistusajan järkeä, logiikkaa ja tieteellistä maailmankuvaa. Colloredo on mesenaatti ja kulttuurivaikuttaja, joka keräilee niin lääketieteellisiä harvinaisuuksia kuin säveltäjiäkin. Hänelle Mozart on omistettava ihme, jolla voi kätevästi herättää kateutta muissa Euroopan hallitsijoissa. Colloredo lainaa Mozartia mielellään muille ruhtinaille, mutta toisin kuin Mozart itse, lainaajat tietävät säveltäjän kuuluvan Colloredolle eivätkä palkkaa tätä omaksi hovisäveltäjäkseen. Hämmentynyt Wolfgang matkaa halki Euroopan eikä käsitä, miksi hänen taitojaan ei arvosteta. Taustalla Colloredo vetelee naruista, ärjyy palveluskunnalleen ja erityisesti assistentilleen kreivi Arcolle (ylimielinen, hauska ja erehdyttävästi John Malkovichilta näyttävä Jon Geoffrey Goldsworthy), saapuu paikalle giganttisen ja varsin fallossymbolisen piispansauvan saattelemana sekä mm. käyttää 1700-luvun matkavessaa.

Taloudellisesta näkökulmasta Colloredon näyttelijä on se kuuluisa tyyppi, jonka nimellä ja timmeillä vatsalihaksilla osa katsojista on houkuteltu katsomoon. Mark Seibert on saksankielisten maiden kuuma nimi, joka Colloredona on puettu punaiseen ja mustaan nahkaan, tyköistuviin vaatteisiin ja hetkittäin paidattomuuteen. Itse en Seibertia isommin fanita vaikka hänellä ihan ok ääni onkin, joten olin iloinen, kun kahdessa ensin näkemässäni esityksessä paikalla oli kaksi eri varanäyttelijää. Varsinkin Lucius Wolter miellytti korviani ja silmiäni rokatessaan ärtyisänä ruhtinaspiispana, mutta Carl van Wegberg oli hyvä hänkin.

Kuin ohimennen musikaali kritisoi monissa kohtauksissa viihteen ja korkeakulttuurin oletettua eroa ja toisen arvottamista toista korkeammalle. Wolfgangia pyydetään jatkuvasti säveltämään yksinkertaisemmin ja yleisöä miellyttävämmin jotta hän menestyisi, mutta hän pitää päänsä ja noudattaa kutsumustaan. Ajan teatteriguru Emanuel Schikaneder (mainio Johannes Glück) piipahtaa esittämässä kabareenumeron, jossa hän (jäätävällä Itävallan murteella) määrittelee täydellisen viihteen reseptin: "a bissl fürs Hirn und a bissl fürs Herz", jotakin aivoille ja jotakin sydämelle. Libretisti Kunze näpäyttää Schikanederin suulla viihteen ja musikaalien aliarvioijia ja korostaa viihdyttämisen olevan vaikea taiteenlaji, jossa on haastavaa onnistua vaikka teoriassa tietäisikin miten homma toimii. Kun Mozart hieman ennen kuolemaansa nousee wieniläisrahvaan suosioon Schikanederin kirjoittamalla Taikahuilu-oopperalla, Colloredo säälittelee hänen vajonneen alas ja heittävän neroutensa hukkaan, sillä "kun taiteesta tulee suosittua, se lakkaa olemasta taidetta". Aiheesta on kokonainen hieno duetto, jossa miehet väittelevät taidenäkemyksistään, elitismistä ja menestyksestä. Samaa elitismille kettuilua on aistittavissa ensemblen hilpeän ironisessa Hier in Wien! -kappaleessa, jonka mukaan Wienissä vain kuollut taiteilija on suosittu, kaikki puukottavat toisiaan selkään ja kateus myrkyttää kyvyn nauttia kauneudesta. Kunze, joka ennen Mozart!:ia oli kantaesittänyt Wienissä kaksi kriitikoiden lyttäämää mutta kulttisuosioon noussutta musikaalia, tietänee mistä puhuu. En yleensä välitä tekijöiden katkerasta tilityksestä, mutta tässä se on toteutettu niin hauskasti ja itseironisesti, että homma toimii.

Kreivi Arco ja ruhtinaspiispa Colloredo. © VBW / Deen van Meer

Hans Schavernochin lavastus on minimalistinen ja todella kaunis. Lähes tyhjällä lavalla on aukkoiset seinät, taustakangas jolle heijastetaan projektioita (Thomas Reimer), sekä muutama harva isompi lavaste. Lisäksi lavalla on koko ajan Wolfgangin flyygeli, jota hyödynnetään esineenä hyvin monipuolisesti. Weberit liikkuvat hillittömällä hippimaalatulla Kleinbussilla, Colloredon matkavaunut vessoineen kulkevat taulunkehyksissä ja loput lavasteet koostuvat sängystä, divaanista ja paristakymmenestä tuolista. VBW:n musikaaliksi Mozart! on jopa harvinaisen simppelisti toteutettu, koska kukaan ei lennä, valtavia lavasteita ei nouse tai laske lavalle eikä mitään isoja efektejä juurikaan ole. Vain näyttelijät, flyygeli ja tuoleja. Minusta ratkaisu on erinomainen, koska tarina ei vaadi yhtään enempää toimiakseen ja kaikki ylimääräinen vain häiritsisi. Tämä on luultavasti ensimmäinen näkemäni teatteriesitys, jossa projektiot eivät tunnu itsetarkoitukselta vaan sulautuvat osaksi lavastusta ja täydentävät sitä luomalla mielikuvia.

Yan Taxin puvustus noudattelee samaa linjaa. Wolfgang kulkee valkoisissa nykyajan vaatteissa, paronitar von Waldstätten ajattomassa sinisessä puvussa, Weberit white trash -vaatteissa ja ensemble mustissa pillifarkuissa, joiden päälle puetaan milloin palvelijan, milloin yläluokan rokokoovaatteita. Peruukkeja ei juurikaan ole, vaan visuaalisuus jättää paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Tuotanto on hyvä esimerkki siitä, miten historiallisia musikaaleja ei ole pakko toteuttaa epookkina, vaan esitys voi toimia hyvin viitteellisin elementein. Wieniläisten ohjelmistovalinnoista voi usein olla montaa mieltä, mutta skenografia siellä osataan. Dennis Callahanin koreografiat tosin näyttävät tässä ympäristössä auttamattoman vanhanaikaisilta. Perusjutut kyllä toimivat, mutta näyttää siltä, ettei Callahan ole yhtään päivittänyt tyyliään sitten Elisabethin kantaesityksen vuonna 1992. Kaikki tuntui tutulta ja yllätyksettömältä.

© VBW / Deen van Meer

Tämän epistolan päätteeksi lienee selvää, että vaikutuin. Kävin katsomassa musikaalin neljän päivän aikana kolmesti, eikä vielä tuntunut siltä, että olisin saanut siitä kaiken irti. Yhtenä iltana satuin halpispaikalle, josta näki hyvin orkesterimonttuun, ja pääsin onnekseni tarkkailemaan pääkapellimestari Koen Schootsin työskentelyä. Vereinigte Bühnen Wienin orkesteri on viime vuosien säästötoimenpiteistä huolimatta huippuluokkaa, ja Schootsilla oli Mozart!-orkesteri täydellisesti hallussaan.