perjantai 21. joulukuuta 2012

Joulutervehdys! Season's Greetings!

Blogissa on joulukiireiden vuoksi ollut hiljaista enkä ole teatteriinkaan ehtinyt, mutta kaikenlaista on muhimassa. Niitä odotellessa:

Original: © Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Sille on syynsä, miksi en harrasta kuvanmuokkausta, mutta ajatushan on tärkein. Viettäkää rauhallinen, leppoisa ja onnellinen joulu, missä olettekaan ja miten juhlittekaan. Tukekaa kulttuuria ja lähimmäisten mielenterveyttä ja antakaa lahjaksi teatterilippuja tai -lahjakortteja.

***

Happy Holidays! Apologies for showing off my poor Paint talents, but it's the thought that matters, isn't it? I'm nowadays blogging mostly in Finnish, but there might occasionally be an English entry or two, so keep up the hope.

torstai 29. marraskuuta 2012

Tampereen Kurjat vm. 2013

Alain Boublil & Claude-Michel Schönberg: Les Misérables

 Kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9.2013 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä

Jean Valjean - Tero Harjunniemi / Petja Lähde
Javert - Sören Lillkung
Fantine - Ele Millistfer
Cosette - Sarah Nedergård
Marius - Tomi Metsäketo
Éponine - Saara Lehtonen / Pia Piltz
Thénardier - Ville Majamaa
Madame Thénardier - Ritva Jalonen
Enjolras - Samuel Harjanne / Lauri Liiv

Ohjaus - Georg Malvius
Suomennos - Jukka Virtanen
Lavastus & puvustus - Ellen Cairn
Koreografia - Igor Barberic
Valot - Palle Palmé



Suurin osa työryhmästä on tuttu jo Åbo svenska teaterin produktiosta. Turussa nähtiin täyspitkä musikaali, mutta Tampereella tehdään esimerkiksi West Endissäkin esitettävä lyhennetty versio, joka mahtuu alle kolmeen tuntiin. Ohjaus on Georg Malviuksen neljäs Les Misérables -produktio, ja lehdistötilaisuudessa hän selitti viehtymystään musikaaliin sillä, miten ajaton ja täynnä rakkautta tarina on. Hänen lähtökohtansa ohjauksessa on se, että Jean Valjean ja Javert edustavat yhden ihmisen eri puolia, hyvää ja pahaa; toinen heistä hyväksyy asian, toinen taistelee sitä vastaan.

Tampereen produktio perustuu Åbo svenskanin versioon, mutta Malviuksen mukaan jo näyttelijätkin tekevät siitä erilaisen ja hän olisi huono ohjaaja, jos ohjaisi kahta näyttelijää samalla tavalla ja samaan suuntaan. Kapellimestari Jussi Vahvaselkä ja Malvius ylistivät kuin yhdestä suusta, kuinka musikaali on kuin kultakaivos, johon voi kaivautua aina vain syvemmälle ja löytää uusia kerrostumia. Malvius myös puolusti saman työryhmän käyttöä sillä, että olisi typerää mennä korjaamaan konseptia, joka toimii erinomaisesti, ja tehdä jotain täysin erilaista.

Näillä näkymin teen itse töitä produktiolle, joten tavanomaisen teatteriarvostelun sijaan blogiin saattaa ilmaantua ennemminkin yleisiä mietteitä Les Misérablesista sitä mukaa, kun henkinen symbioosini teoksen kanssa syvenee. Pari vuotta sitten kiinnostukseni musikaaliin oli miinuksen puolella, mutta Åbo svenskanin produktion näkeminen aloitti prosessin, jonka viimeisimpänä asteena löysin itseni kuuntelemasta päiväkaupalla erilaisia Les Misérables -levyjä. Uskaltauduin jopa niin pitkälle, että lainasin kirjastosta Hugon alkuperäisen romaanin – sentään suomeksi. Tuossa pöydällä se nyt tuijottaa minua vaativasti ja odottaa, että malttaisin päästää irti Monte Criston kreivistä. Musikaalin tarinasta en vieläkään ole saanut otetta, mutta ehkäpä romaani avaa sitä, ja harjoitusten seuraaminen viimeistään. Malviuksen ote musikaaliin on mukavan raikas verrattuna muihin tutustumiini versioihin, ja näyttelijäkaarti vaikutti kokonaisuudessaan erinomaiselta.

Linkkejä:
Tampereen Teatterin produktiosivu

maanantai 19. marraskuuta 2012

Next to Normal – TTT 2012

Brian Yorkeyn ja Tom Kittin Next to Normal on jokunen vuosi sitten Broadwaylla esitelty musikaali, joka on Suomen teattereissa juuri nyt kuuminta hottia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava perheenäiti yrittää selvitä sairautensa, hoitojensa ja lääkityksensä kanssa ja hänen miehensä tukea vaimoaan parhaansa mukaan. Huomiotta jäänyt perfektionistitytär ja äidin silmäteräpoika reagoivat perheen ongelmiin omalla tavallaan. Aihe ei ole aivan tavallinen musikaalille, vaikka näitä alkaa nykyään (onneksi) näkyä. Minä kävin sivistämässä itseäni Tampereen Työväen Teatterissa ja yleisesti ottaen viihdyin.

© Petri Kovalainen / TTT

Tuomas Parkkisen ohjaus toimi todella hyvin ja sai musikaalin tasoista irti kaikkea mielenkiintoista, vaikka teoksessa itsessään muutamia ongelmakohtia onkin. Minuun vetosivat kenties eniten äiti ja tytär ja heidän välisensä jännite, ja jossain vaiheessa mieleni vaelsi Daphne du Maurierin Rebecca-romaanin tematiikan suuntaan. Next to Normal ei varsinaisesti ole kuvaus keskivertomielenterveysongelmaisesta vaan se ennemminkin ehkä kuvittaa ihmisten liioiteltuja pelkoja psyykenlääkkeitä kohtaan. Samalla se myös demonisoi lääkkeitä minusta turhan paljon, koska lopulta esimerkiksi melko harvan psyykenlääke- ja terapiapotilaan muisti pyyhkiytyy hoidon myötä pois. En väitä, että lääkkeet olisivat optimaalinen ratkaisu, ja varmasti kaikille ei ensimmäisellä kerralla osu se toimivin lääke ja sivuoireita tulee, mutta tarinan osoitteleva sävy hieman häiritsi. Tosin musikaali vei lääkkeillä pelottelun ensimmäisessä näytöksessä jo niin pitkälle, että omat epäilykseni alkoivat vähitellen tuntua absurdeilta ja hymyilyttää. Ylipäätään koko tarinan sävy oli tarkoituksellisen (?) liioitteleva ja suorastaan leikkisä, ja surun seassa pulpahteli mainiota mustaa huumoria.

Suurin ongelmani Next to Normalissa on musiikki, sillä kun ei ollut minuun mitään vaikutusta. Musiikki oli hajanaista ja jotenkin epämääräisen oloista eikä jäänyt mieleen oikein mitenkään. Vaikutelmasta tuli melko tasapaksu ja tasainen, kuin teoksessa ei olisi huippukohtia lainkaan vaan vain kohtauksensirpaleita. Periaatteessa musiikki oli ihan kivaa eikä ärsyttänytkään, mutta se ei kertonut minulle oikein mitään hahmojen mielialasta tai ylipäätään tuonut tarinankerrontaan mitään lisää. Käsiohjelmassa oli kapellimestari Eeva Konnun analyyttinen ja ylistävä teksti musiikin hienoudesta, joten tulin siihen tulokseen, että asiantuntijalle se voi epäilemättä olla hienostunutta ja monisyistä, mutta musiikkia sen kummemmin tuntematon ei välttämättä saa siitä kovin paljoa irti.



Näyttelijät olivat hyviä ja sympaattisia rooleissaan, joskin laulutaidoissa oli välillä hieman puutteita. Kokonaisuus kuitenkin toimi. Eriikka Väliahde perheen äitinä sopi rooliinsa mainiosti, ja Puntti Valtonen oli hellyttävä isänä, joka yrittää pysyä mukana siinä, mitä perheessä tapahtuu. Tavoistani poiketen olin hyvin kiinnostunut perheen nuoremmasta polvesta, vaikuttavan Emmi Kaislakarin Natalie-tyttärestä ja Jukka Nylundin Gabesta. Lisäksi Toni Harjajärven hillitön psykiatrihahmo nahkahousuineen oli varastaa show'n.

[Spoilerivaroitus]
Ensimmäinen näytös oli musiikin lisäksi myös tarinankerronnaltaan melko hajanainen ja liian pitkä, mutta toista näytöstä oli ilmeisesti lyhennetty ja se eteni huomattavasti paremmin. Olisin lopun käännekohtaan, äidin päätökseen jättää hoidot ja elää miten parhaaksi näkee, kaivannut selkeämpää motivointia. Nyt tuntui vähän, että kirjoittajilta olivat loppuneet käsiteltävät ongelmat, joten äiti sai luvan päättää parantua jotta tarina saataisiin lopetettua. Musikaali muistutti oikeastaan konseptimusikaalia eikä niinkään juonellista musikaalia, koska itse tarina oli lopulta melko heikko. Se ei ollut niinkään huono asia, koska musikaali keskittyi vahvojen teemojensa kattavaan läpikäymiseen yksittäisissä kohtauksissa ja teki sen suhteellisen hyvin. En liikuttunut, mutta olen muutenkin huono liikuttumaan, ja korostetusta liikuttavuusaspektista huolimatta tunsin saaneeni musikaalista jotain irti.

© Petri Kovalainen / TTT

Mikko Koivusalon käännös oli muuten ok, mutta minulla oli siinä sama ongelma kuin Koivusalon käännöksissä yleensäkin: tyyli- ja tilannetaju eivät aivan osuneet kohdilleen tapahtumien kanssa ja parin dramaattisen kohtauksen sanat pistivät hymyilemään. Lisäksi ajoittain päälleliimatun oloinen kiroilu tökki, mikä voi tosin johtua näyttelijöiden hahmotulkinnoistakin. Tekstin hauskuuden Koivusalo tavoitti hyvin.

Puvustuksesta en osaa sanoa mitään sen kummempaa kuin että se toimi, mutta lavastus oli hauska ja oivaltava. Kahdesta kiemurasta rampista oli moneen, ja pidin laatikko- ja kaappiteemasta. Takaseinän ikkunankarmiryppäällä ja sen valaistuksella taisi olla jokin symbolinen funktio, mutta tajusin sen vasta aivan lopussa, kun keskimmäinen ikkuna oli valaistu, joten minua jäi vaivaamaan sen tarkempi tarkoitus.

© Petri Kovalainen / TTT

Kaiken kaikkiaan Next to Normal on piristävä lisä musikaaligenreen. Päätellen siitä, kuinka paljon sitä on parin viime vuoden aikana Suomessa esitetty (ensin HKT ja nyt TTT ja Wasa Teater), vastaavanlaisille vakavammille musikaaleille on tilausta

Linkkejä:
TTT: Next to Normal
Wasa Teaterin produktio
Helsingin kaupunginteatterin produktio

lauantai 10. marraskuuta 2012

Kreivitär Mariza – TTT 2012

© Jonne Renvall / TTT
Luuhaan yhtenään Unkarissa, ja se on jättänyt minuun jälkensä. Rakastan operetteja, mutta ne menivät Suomessa muodista joskus 1980-luvun alussa ja pohdinkin ennen esitystä, onko osaaminen ehtinyt jo unohtua Tampereen Työväen Teatterin kokoisessa talossa. Ei onneksi ollut, vaan huumoria, hurmureita ja shampanjaa riitti lavan täydeltä.

En ole koskaan nähnyt Imre Kálmánin Kreivitär Marizaa, mutta tiesin juonen etukäteen ja havaitsin myös kuulleeni tärkeimmät laulut erinäisissä konserteissa. (Jos ylipäätään on nähnyt yhden operetin, osaa arvata muidenkin perusjuonen jo henkilöhahmojen tullessa lavalle.) Pentti Hietasen kreivi Tassilo Endrődy-Wittenburg ei erityisemmin vedonnut minuun, mutta ääni oli kuitenkin kaunis ja Hietanen täytti paikkansa. Olen tottunut vaatimaan, että bonvivan on joku sukkia pyörittävä charmipakkaus, mihin Hietanen on minulle hieman liian vanha ja murjottava Tassilona. Iäkkäämmät rouvashenkilöt vaikuttivat kyllä tykkäävän. (Harkitsen vakavasti Jyrki Anttilan näkemistä roolissa keväällä, hän oli Operettiteatteri Bravon Mustalaisruhtinattaressa suorastaan hurmaava.) 



Kristiina Hakovirta Marizana sen sijaan oli aivan ihastuttava, juuri oikeanlainen operettiprimadonna joka lauloi kauniisti ja oli sopivan ilkukurinen ja hemmoteltu. Lavasäteilyä riitti joka nurkkaan. Ja Tuukka Huttunen kilpakosijakreivi Koloman Zsupánina Varasdinista, hyvät hyssykät! Persoona isolla p:llä. Samoin Jari Leppänen ruhtinas Populescuna herätti naurunpyrskähdyksiä, ja yhdessä kilpakosijaherrat olivat melkoinen kauhukaksikko. Jos käyttäisin silmämeikkiä, se olisi valunut naurusta viimeistään siinä vaiheessa, kun vanha ruhtinatar Bozenina Guddenstein (Maija-Liisa "melkoinen täti" Majanlahti) kertoi lääkärin kieltäneen häneltä tunnemyrskyt ja palvelija Penizekin ilmaisevan tunteet hänen puolestaan. Myös Helena Rängman subrettiroolissa Tassilon pikkusiskona oli herttainen.

© Jonne Renvall / TTT
Markku Nenosen ohjaus ja koreografia olivat hauskoja ja niillä oli tuotu Marizaan viehättävää kunnon vanhanajan operetin tuntua. Tassilon ensimmäinen viininjuontisoolo olisi saanut olla hiprakkaisempikin, mutta Populescu ja Zsupán paikkasivat myöhemmin senkin puutteen – palvelija Tschekosta (hilpeä Ilmari Saarelainen) puhumattakaan.

Havaitsin taas, että operettien vanhat suomennokset ovat todella kauniita. TTT ei nähdäkseni ollut lähtenyt modernisoimaan mitään vaan käytti vanhaa Saukin ja Aukusti Simojoen käännöstä, joka soljui kauniisti ja tavoitti kappaleiden sävyt lähes täydellisesti. Lavastus oli kaunis ja toimiva, joskin juhlissa hieman pliisu, mutta puvuissa oli kimallusta sitäkin enemmän.

© Jonne Renvall / TTT
Vaadin yleensä musikaaleiltani koherenttiutta, syvällisyyttä ja ajatuksia ja välttelen hieman ns. feel-good-musikaaleja, joissa pääpaino ei ole sisällössä. Jostain syystä operettien romanttinen höttö absurdeine juonenkäänteineen ja ihmissuhdesotkuineen sen sijaan iskee minuun ja lujaa. Vähän kuin sotienaikainen Täydelliset naiset: rehellisen aivotonta absurdiutta, joka ei edes yritä olla muuta. Kaikki se hilpeän kupliva kimallus on oikea eskapistin unelma ja kuljettaa pariksi tunniksi vanhaan romanttiseen maailmaan, jossa kaikki lopulta elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. (Luultavasti juuri sen vuoksi Suomessa ei juuri harrasteta operetteja, kaiken kun pitää aina olla niin kantaaottavaa ja synkeää.) Lisäksi huonossakin operetissa on keskimäärin parempi musiikki kuin keskitasoisessa musikaalissa. Osasyynä on myös operettien Unkari- ja Wien-keskeisyys. Marizassa ei tarvinnut kuin mainita Tonava ja huutaa pari kertaa "Jaj!" kun silmäni epäilemättä jo samentuivat nostalgiasta ja koti-ikävästä.

Ei Työvis ihan unkarilaisia teattereita voittanut, mutta ottaen huomioon, että meillä päin ei juuri ole operettiesiintymistä geeneissä, esitys tavoitti oikean tunnelman mainiosti.

Linkkejä:
Tampereen Työväen Teatteri
Traileri

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Jekyll & Hyde Turkuun

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri
Frank Wildhornin ja Leslie Bricussen Jekyll & Hyde on yksi suosikkimusikaaleistani, vaikka siinä onkin omat, paikoin hyvin suuret ongelmansa. Se on myös vuosikaudet ollut "tahtoo joskus nähdä" -listani kärjessä, joten olin loikata penkistäni, kun kuulin sen tulevan Turun kaupunginteatteriin. Tämänpäiväisessä lehdistötilaisuudessa paljastettiin työryhmän ja näyttelijöiden nimet.

Ensi-ilta 22.2.2013 Turun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä

Tri Jekyll / hra Hyde - Riku Nieminen
Emma Carew - Jennie Storbacka
Lucy - Anna Victoria Eriksson
Mika Kujala
Riitta Salminen
Jukka Aaltonen
Minna Hämäläinen
Petri Rajala
Severi Saarinen

Ohjaus - Tuomas Parkkinen
Käännös - Tuomas Parkkinen, Jussi Vahvaselkä, Kristina Vahvaselkä
Musiikin sovitus ja johto - Jussi Vahvaselkä
Koreografia - Osku Heiskanen
Lavastus - Teemu Loikas
Puvustus - Pirjo Liiri-Majava
Valaistus - Janne Teivainen
Ääni - Jari Tengström
Naamiointi - Heli Lindholm
11-henkinen orkesteri

Lehdistötilaisuus näytti ja kuulosti hyvältä ja enimmäkseen hälvensi pelkojani musikaalin tiettyjen osa-alueiden suhteen. Minulla on ristiriitainen suhde Frank Wildhornin musikaaleihin. Hän on yhtäältä hyvä säveltäjä, jolla on hienoa draamantajua etenkin kuorokohtauksissa, ja toisaalta hänellä on toivoton taipumus tupata kaikki musikaalinsa täyteen romantiikkaa ja sokerisia balladeita, jotka eivät tuo paljoakaan lisää tarinaan. Lisäksi hänen musikaalinsa ovat tunnettuja melko mitäänsanomattomista lyriikoistaan, vaikka hän on käyttänyt useitakin eri sanoittajia, jotka muualla ovat saaneet aikaan keskimäärin hyvää jälkeä.

Osaksi jo senkin vuoksi minua hieman hirvittää se, että Turussa on säästetty juuri käännöksestä ja laitettu ammattikääntäjän sijaan ohjaaja, kapellimestari ja englantia toisena kielenään puhuva näyttelijä (kapellimestarin vaimo) kääntämään. Diipadaapainen teksti on Jekyll & Hyden suurimpia heikkouksia, eikä epäammattimainen käännös huonosta tekstistä varsinaisesti paranna tilannetta, joten toivon todella, että kääntäneet ovat osanneet asiansa. Jussi Vahvaselän mukaan Kristina Vahvaselkä on tehnyt libreton raakakäännöksen ja avannut kulttuurisidonnaisuuksia ja monimerkityksellisyyksiä, minkä pohjalta Tuomas Parkkinen ja Jussi Vahvaselkä ovat sitten muokanneet varsinaisen käännöksen. Lehdistötilaisuudessa esitetty Once Upon a Dream (suom. Meidän haavemaa) onneksi kuulosti onneksi ihan kelvolliselta, joten esityksessä ei toivon mukaan tarvitse yrittää unohtaa osaavansa suomea. Minua kuitenkin huolestuttaa ajatus siitä, että jonkun mielestä musikaalin teksti on vain esityksen täytettä, jonka ohjaaja ja kapellimestari voivat pyöräyttää muiden töittensä ohella. Suomessa kuitenkin on ihan koulutettuja kääntämisen ammattilaisiakin, joita ei todellakaan mitenkään ylikäytetä musikaaleja käännätettäessä. Eihän ohjaaja tee lavastusta tai valaistustakaan, vaan sitä varten on omat ammattilaisensa.

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Toinen ongelma on ajoittain kovin laahaava käsikirjoitus, joka onkin eri produktioissa elänyt melkoisesti. Wildhorn on onneksi hyvin vapaamielinen musikaaliensa suhteen, joten Turussa ei todennäköisesti tulla näkemään kopiota mistään vaan hyvin omanlaisensa produktio. Jekyll & Hyde on siitä hankala tapaus, että huonolla ohjauksella siitä saa todella tylsän esityksen, ja toisaalta se tarjoaa ohjaajalle valtavasti vapauksia irrotella luovuudella ja antaa palaa. Mitä nyt Tuomas Parkkisen ohjauksia tunnen, hänen pitäisi olla hyvä valinta musikaaliin, ja hänen ajatuksensa musikaalin ja etenkin Jekyllin motiiveista kuulostivat lupaavilta. Parkkinen on lähtenyt käsittelemään musikaalia riippuvuuden, addiktion, syyllisyyden ja itsekkyyden kautta. Hänen näkökulmansa Jekyllin hahmoon ja tämän tiedeprojektiin on se, että ihminen on pohjimmiltaan paha ja elämän tarkoitus on oppia ottamaan muut ihmiset huomioon. Jekyll vapauttaa itsestään tämän perimmäisen pahuuden ja jää koukkuun sen tuomaan tunteeseen kuin peli- tai nettiriippuvainen.

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri
Broadwayn ja West Endin kriitikot ovat perinteisesti tuhautelleet Wildhornille nenäänsä. Tuotteliaisuudestaan (parhaina vuosina kolmekin eri maailmanensi-iltaa) huolimatta hän ei ole musikaalisäveltäjien hierarkiassa kovin korkealla. Sille on monia hyviäkin syitä, mutta toisaalta hänen teoksensa ovat minusta välillä myös aliarvostettuja. Wildhornin tuotanto on laaja, mutta sen joukossa on monta floppia ja vain muutama todella suosiota saavuttanut musikaali, yksi niistä Jekyll & Hyde (1990) ja toinen Tampereella 2000-luvun alussa nähty Scarlet Pimpernel (1997). Euroopassa hänen musikaalinsa ovat usein menestyneet paremmin ja eurooppalaisilla ohjaajilla tuntuu olevan hyvä ote hänen tarinoihinsa. Nykyisin Wildhorn onkin päätynyt usein tuomaan uudetkin musikaalinsa maailmanensi-iltaan eurooppalaisilla lavoilla kuten sveitsiläisessä St. Gallenin teatterissa, jossa 2009 nähtiin hänen uusi musikaalinsa Monte Criston kreivistä. Etenkin Theater an der Wienin Jekyll & Hyde -produktio (2001–2003) oli suurmenestys, mutta muutoin musikaalia ei ole kovin usein nähty suurimmissa teattereissa, vaan se on yleensä päässyt parhaiten oikeuksiinsa kiertueilla ja kaupunginteattereissa. Musikaalista on myös filmattu elokuvaversio Broadway-produktion pohjalta, mutta tuntemattomasta syystä sen pääosaan valittiin David Hasselhoff, joten ei siitä sen enempää.

Kaikesta nillityksestäni huolimatta Jekyll & Hyde on hieno musikaali ja odotan positiivisella mielenkiinnolla sen näkemistä Turussa. Tarina kuvaa upeasti tri Jekyllin nuorta kunnianhimoa, turhautumista ja hidasta tuhoa samalla kun hän yrittää tasapainoilla normaalin elämänsä ja uransa välillä. Musikaali kertoo paljolti ristiriidasta julkisivun ja todellisuuden välillä, niin yhteiskunnallisella kuin yksittäisen ihmisenkin tasolla. Hyde on viettelevän julma paholainen, joka toisaalta kostaa juuri kaupungin pahimmille kaksinaismoralisteille ja tekee asioita, joista jokainen ihminen joskus pimeimpinä hetkinään haaveilee. Paha saa monessakin mielessä palkkansa musikaalissa, mutta onko väärin, jos paha kostaa pahalle?

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri
Riku Nieminen on todella kiinnostava valinta vaikeaan kaksoisrooliin, ja odotan innolla etenkin hänen Hydensä näkemistä. Nieminen kutsuttiin rooliin erikseen, mutta muutoin teatteri piti avoimet koe-esiintymiset, joihin osallistui noin 250 hakijaa. Vierailevia näyttelijöitä produktiossa on 16. Parkkinen perusteli Niemisen valintaa hänen muuntautumiskyvyllään ja akrobaattisilla liikkumiskyvyillään, jotka kieltämättä kuulostavat eduilta roolissa. Nieminen ei perhesyistä päässyt lehdistötilaisuuteen, joten en osaa sanoa hänen äänestään mitään, mutta kaipa miehellä jonkinlainen laulutekniikka on, kun Munamiehestäkin selviää menettämättä ääntään. Jekyllin kihlattua Emmaa näyttelevä Jennie Storbacka (tällä hetkellä ÅST:n Hair-produktiossa, jossa lopettaa vuodenvaihteen jälkeen) kuulosti hurmaavalta lehdistötilaisuudessa, ja Anna Victoria Erikssonia on kehuttu kovasti Aladdin-musikaalin Jasminena, joten valinnat vaikuttavat hyvin osuneilta. Toivon hartaasti, että Mika Kujala on nimiroolissa kakkosnäyttelijänä, koska hän oli alkuperäinen veikkaukseni rooliin ja haluaisin kovasti nähdä hänet siinä.

Jään siis mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää Turussa. Sisäinen viktoriaanisuusfanini ainakin kehrää jo katsoessaan pressikuvia ja asuja.

Linkkejä:
Turun kaupunginteatteri
Musikaalin virallinen kotisivu
Frank Wildhornin kotisivu

perjantai 2. marraskuuta 2012

Veriveljet – Tampereen Teatteri 2012

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri
Willy Russellin Veriveljet (Blood Brothers, 1983) ei musikaalina aivan ole minun juttuni, mutta nautin silti illasta ja tamperelaisten esityksestä. En ole mitenkään erityisemmin liikuttuvaa tyyppiä, joten se puoli tarinasta jäi minulle hieman etäiseksi, mutta naurua riitti ja se teki hyvää. Ohjauksessa oli hauskoja pikku kikkoja, jotka naurattivat yleisöä, ja etenkin Nätyn Jussi-Pekka Parviainen ja Martti Manninen veriveljeksinä sekä Risto Korhonen isoveli Sammyna olivat hykerryttävän hauskoja. Ylipäätään pidin näyttelijöistä, jotka tekivät tasaisen hyvää työtä rooleissaan. Erityismaininnat lapsosten lisäksi Rinna Paatsolle (rouva Johnstone) ja Elina Rintalalle (rouva Lyons), jotka pelasivat vastakkaisissa rooleissaan hyvin yhteen.

Ja Mikko Saastamoisen lavastus, se oli hieno! Hauskan abstrakti ja symbolinen (taikasanojani), kaunis ja toimiva. Samaa mieltä oli takanani saliin tullut teinityttö, joka spontaanisti huudahti "Ihan v*tun siisti lavastus!"

Musiikki oli ihan peruskivaa, mutta sitä oli turhan vähän. Musikaalissa on kaksi kantavaa laulua, rouva Johnstonen Marilyn Monroe ja kertojan Kengät pöydällä, ja vaikka ymmärrän niiden jatkuvan toistumisen pointin, etenkin kertojan kappale alkoi jossain neljännen kertauksen kohdalla hieman tympiä. Marilyn Monroe kehittyi paremmin tarinan mukana ja rouva Johnstonella oli muutakin laulettavaa, joten Marilyn-teema enimmäkseen vain sitoi tarinaa mukavasti yhteen.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri
Kertojan (Jussi Selo) hahmo oli ylipäätään hieman ongelmallinen, koska hänellä ei lopulta ollut minusta paljoakaan merkitystä tarinassa ja musikaali toimisi aivan hyvin ilmankin hänen läsnäoloaan. Pääasiassa tulkitsin hänet ruumiillistumaksi rouvien Johnstone ja Lyons huonosta omatunnosta, ja sitä ilmentävissä kohdissa hahmo toimikin hyvin, kuten rouva Lyonsin hetkellisesti seotessa tarinan loppupuolella. Nyt kun asiaa ajattelen, näen kertojan oikeastaan etenkin rouva Lyonsin alitajuisena pimeänä puolena, jota hän pelkää mutta josta ei pääse eroonkaan vaan joka saa yhä enemmän valtaa hänessä. Sen sijaan kohtauksissa, joissa kertoja vain on lavalla eivätkä muut hahmot erityisemmin reagoi hänen läsnäoloonsa, hän tuntui lopulta melko turhalta. Nautin kyllä kertojan runomuotoisista puherepliikeistä: niiden kontrasti Selon rokkarilookiin ja jonkinasteiseen demonisuuteen oli kiinnostava, ja kerrontaratkaisu tuntui samanaikaisesti unohtuneelta perinteeltä ja omituisen tuoreelta, kuin rokkari-Shakespeare olisi päätynyt brittiläiseen lähiöön.

Ohjauksessa oli runsaasti hauskoja pieniä yksityiskohtia, ja sinänsä traagisiakin asioita käsiteltiin paljolti naurun siivittämänä. (En tunne alkuperäisteosta tai -ohjausta, joten kaikki hyvässä ja pahassa menee nyt Reino Braggen piikkiin.) Suosikkejani oli alun kohtaus, jossa rouva Johnstone puhuu ensin maitomiehen kanssa. Hetken päästä sama näyttelijä tulee lavalle gynekologina, jolloin rouva Johnstone kysyy "Ettekös te hetki sitten ollut maitomies?" ja lääkäri vastaa "Juu, mutta päätin siirtyä gynekologiaan". Dialogi kiinnitti katsojan huomion hauskasti siihen, kuinka sama ihminen voi olla maitomies, gynekologi ja herra Lyons eikä siinä teatteriesityksen maailmassa yleensä ole mitään outoa – ennen kuin toinen hahmo kummastelee, miksi näkee koko ajan samaa tyyppiä eri ammateissa.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri
Toivoisin vain, että suomalaiset musikaaliohjaajat joskus hoksaisivat, että lauluja – etenkin duettoja – voi esittää muutenkin kuin seisten paikallaan kasvot yleisöön päin. Lapsihahmot loikkivat kiitettävästi ympäriinsä laulaessaan, mutta aikuisten vakaviin sooloihin ja joukkokohtauksiin ei näyttänyt kuuluvan juuri minkäänlaista liikkumista. Varsinkin kertojan kappaleissa se suorastaan häiritsi, koska Selo nökötti sooloissaan tiukasti samassa asennossa keskellä lavaa eikä liikauttanut sormeakaan. Selo ei tietysti ole varsinaiselta ammatiltaan näyttelijä, joten häneltä ei toki voi odottaa samaa kuin koulutetuilta ammattilaisilta, mutta ihmettelen suuresti jos hän keikoillaankin on yhtä liikkumaton laulaessaan. En sitten tiedä, onko määräys tullut ohjaajalta, etenkään kun en ole nähnyt Sami Hintsasta kertojana enkä voi vertailla. Laulaminen kyllä pelasi hyvin.

Jukka Virtasen laulukäännökset olivat ihan ok, ei suurta neroutta muttei suuria kummallisuuksiakaan, ja sama päti Braggen kääntämiin puherepliikkeihin. En saanut laulunsanoista etenkään nopeammissa kappaleissa aina selvää, mutten tiedä, oliko ongelmana laulettavat sanat, näyttelijöiden artikulaatio, musiikin äänenvoimakkuus vai miksaus.

Kokonaisuudessaan viihdyin teatterissa ja sain sitä mitä avointen harjoitusten perusteella hainkin: hauskan pienen tripin pois syksyn harmaudesta. Lopussa keskittymiseni alkoi herpaantua ja tarinakin tuntui kokoavan lankojaan yhteen vähän hätäisesti, mutta Jussi-Pekka Parviaisen ja Martti Mannisen ilmiömäinen yhteistyö ja eläytyminen hymyilyttävät vieläkin.

Linkkejä:
Veriveljet.fi: blogi ja taustatietoa esityksen synnystä
Tampereen Teatteri
Blogipostaukseni Veriveljien markkinoinnista
Veriveljet Twitterissä ja Pinterestissä

tiistai 30. lokakuuta 2012

Halpatyövoimaa Suomeen – Ruotsista

Tuttavapiirissäni olemme ihmetelleet, miten ruotsinkielisillä teattereilla on ollut varaa tehdä erityisen pitkiä musikaalieepoksia suurella ensemblellä. Näkemäni Svenska teaternin Kristina från Duvemåla alkoi klo 18.30 ja loppui klo 22.20, ja Åbo svenskan esitti Les Misérablesia miltei alkuperäispituudessaan eli yli kolmetuntisena. Samaan aikaan suomenkielisissä teattereissa katsotaan tarkasti, että esitys on ohi ennen iltakymmentä, koska sen jälkeen koko porukka orkesterimonttua myöten on töissä tuplapalkalla. Olimme jo päätyneet stereotyyppisimpään vaihtoehtoon: suomenruotsalaiset nyt vaan on niin rikkaita, että niillä on varaa kylvettää näyttelijänsäkin rahassa. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Teatteritoimittaja Suna Vuori kirjoittaa tämän päivän Hesarissa, että ruotsinkieliset teatterit polkevat palkkoja laivaamalla Suomen lavoille ruotsalaista halpatyövoimaa. Ruotsalainen ohjaaja, professori Georg Malvius on tuonut Turun taideakatemiaan musiikkiteatterikoulutuksen täydennyslinjan, jolla suurin osa opiskelijoista on Vuoren kirjoituksen mukaan ruotsalaisia. Nämä ja monet Ruotsissa opiskelevat tai uraa aloittelevat löytävät sitten tiensä Suomen ruotsinkielisten teatterien lavoille matalapalkkatyövoimana, koska Ruotsissa rooleja ei riitä kaikille.

Suomessa teatterien vakituiseen henkilökuntaan ei juuri koskaan kuulu tarpeeksi näyttelijöitä, joiden osaaminen riittäisi musikaaleissa esiintymiseen, joten pääosa musikaalien esiintyjistä on aina ollut Suomessa vierailijoita – tässä ruotsalaisten teatterien tapauksessa nyt opiskelijoita. Vuoren mukaan Åbo svenskanin Hair-musikaalissa on yksi talon oma näyttelijä ja 20 vierailijaa. Ruotsissa musiikkiteatterikoulutus on Suomea paremmalla tasolla ja päteviä esiintyjiä on runsaasti odottelemassa tilaisuuttaan, joten jopa harjoittelijastatus Suomessa houkuttelee. Vuori on haastatellut Suomen näyttelijäliiton toiminnanjohtajaa, varatuomari Elina Mäntylää, jonka mukaan kuitenkin "vie­rai­li­joi­hin so­vel­le­taan Suo­men ruot­sinkielisis­sä teat­te­reis­sa esi­tys­palk­kio­mal­lin si­jas­ta kuu­kau­si­palk­ka­mal­lia, jol­loin kor­vaus per esi­tys jää lii­ton so­pi­maa ko­ro­tet­tua mu­si­kaa­li­kor­vaus­ta sel­väs­ti pie­nem­mäk­si". Samoin "Näyt­te­li­jä­lii­ton mu­kaan eri­tyi­ses­ti nuor­ten, vail­la näyt­te­li­jän pe­rus­kou­lu­tus­ta ole­vien ja liit­toon kuu­lu­mat­to­mien mu­si­kaa­li­esiin­ty­jien työ­so­pi­muk­siin liit­tyy lait­to­muuk­sia", mikä varmasti pätee suomalaiseen teatterikenttään yleensäkin. Ikäviä yksittäistapauksia on aina.

Erilaisten harrastelijoiden, opiskelijoiden ja muun vähemmän rahaa vaativan väen käyttöä tapahtuu toki suomenkielisissäkin teattereissa. Hesari kertoi 19.8.2012 työhajoittelua koskeneessa reportaasissaan sivumennen, että "esi­mer­kik­si par­hail­laan Alek­san­te­rin teat­te­ris­sa pyö­ri­väs­sä Alad­din-mu­si­kaa­lis­sa yh­del­le­kään työn­te­ki­jäl­le ei mak­se­ta palk­kaa". Aladdinin tehnyt Polar Illusions on uusi, nuorten musikaaliammattilaisten perustama suomalais-ruotsalainen musikaalituottajayhdistys, joka jo kotisivuillaankin ilmoittaa, että "Polar Illusionsin väki tekee työtään rakkaudesta teatteriin sekä silkasta ilosta". Tässä kohtaa täytyykin muistaa, että talkootyöllä toimiva nuori, yksityinen yhdistys on hieman eri asia kuin vanha ja arvostettu laitosteatteri, joka saa valtion tukea.

Puoli-ilmaiset, silkasta esiintymisen ilosta esiintyvät maallikkonäyttelijät ovat puolestaan monen, etenkin pikkupaikkakuntalaisen teatterin elinehto. Muistan nähneeni heitä ainakin Seinäjoen Vampyyrien tanssin ja Kouvolan Rebeccan lauluensemblessä, eivätkä he suinkaan ole Idolsiin haikailevaa nuorisoa vaan esimerkiksi tavallisia keski-ikäisiä, jotka kaipaavat vastapainoa päivätyölleen ja saavat harrastuksestaan vähän korvaustakin. Joukkoon tosin mahtuu varmasti niitäkin, jotka päiväunissaan tulevat löydetyksi päärooliin ja tähteyteen.

Miksi näiden ihmisten – päivätyötään toimistoissa, koululuokissa ja roska-autoissa tekevien innokkaiden teatteriharrastajien – esiintyminen sitten tuntuu vähemmän väärältä kuin opiskelijoiden? Harrastajateattereilla on Suomessa pitkät perinteet jo kesäteatterienkin muodossa, ja ainakin minä näen varsinaiset työharjoittelijat hyvin eri asemassa kuin harrastelijat. Opiskelijat ovat tulevia ammattilaisia ja usein jo varsin ammattitaitoisia musikaaliesiintyjiä, jotka ansaitsisivat paremman palkan leipätyöstään (ja joiden näkemisestä maksan mielelläni enemmän kuin keskivertoharrastelijan). Ryhtymällä halpatyövoimaksi he polkevat oman (tulevan) alansa palkkoja ja tekevät karhunpalveluksen niin itselleen kuin kollegoilleenkin. Ilmiö on yleinen työmarkkinoilla, kuten Hesarinkin reportaasi ilmaisesta työharjoittelusta osoittaa. Kuten Malvius Turun Sanomissa kommentoi, opiskelijoille on varmasti mukavaa päästä tekemään lopputyönsä ammattilaisteatteriin, mutta jos suurin osa musikaalin esiintyjistä on lopputyötään tekeviä opiskelijoita, voiko esitystä enää kutsua varsinaisesti ammattilaisteatteriksi?

Toki ilman pakosta mataliin palkkoihin suostuvia harjoittelijoita tai vain työskentelyn ilosta työskenteleviä Suomessa ei välttämättä nähtäisi näin isoja musikaaliproduktioita. Teatterikentän musikaalisara pelkän Sound of Musicin, My Fair Ladyn ja Cabaret'n varassa kuulostaa lähinnä painajaiselta. Työharjoittelukin on pohjimmiltaan täysin hyväksyttävä, perusteltu ja hyödyllinen asia. Mutta missä vaiheessa homma menee liian likaiseksi ja yleisön, opiskelijoiden ja ammattilaisten pitäisi nousta barrikadeille?

Linkit:
Suna Vuori: Ruotsalaiset polkevat musikaalipalkkoja (HS 30.10.2012)
Turun Sanomat: Turussa aletaan täydennyskouluttaa musiikkiteatterin ammattilaisia (30.3.2011)
Lari Malmberg: Paikan saa harjoittelija (HS 19.8.2012)

perjantai 26. lokakuuta 2012

Elisabeth – Wien, lokakuu 2012


Elisabeth on yksi suosikkimusikaaleistani. Tätä ennen olin nähnyt siitä vain fennougrilaiset versiot ja Wienin dvd-taltioinnin, joten oli jo aikakin mennä katsomaan se saksankielisenä oikein teatterissa, etenkin koska rakastan sitä paljolti juuri lyriikoiden vuoksi. Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaalien tapaan yksikään produktio ei ole ollut samanlainen, vaan ulkoasu, ohjaus ja jopa laulut eroavat toisistaan. Wienin uusin produktio on sekoitus edellisiä wieniläisiä ja Saksassa viime vuosina kiertänyttä kiertueproduktiota, minkä lisäksi siihen on lisätty yksi Kuoleman ja Elisabethin duetto, jota on aiemmin käytetty vain Unkarissa ja Japanissa Kuoleman soolona.

Elisabeth kertoo Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabethista (1837–1898) ja pyrkii murtamaan sokerista prinsessamyyttiä, jonka 1950-luvun Sissi-elokuvat hänestä loivat. Musikaalissa ei ole hyviä ja pahoja hahmoja, vaan se kertoo erilaisista ihmisistä, jotka pyrkivät osin samoihin päämääriin mutta täysin ristiriitaisin keinoin ja milloinkaan ymmärtämättä toisiaan. Loppujen lopuksi kaikki jäävät yksin ja epäonnistuvat siinä, mitä pitävät kaikkein tärkeimpänä, ja juuri tässä piilee Elisabethin traagisuus. Kaikesta on maksettava hinta, ja Elisabethin tapauksessa täydellisen vapauden hintana on lopulta hänen koko elämänsä.


Esimerkiksi Elisabethin itsensä toimintaa on helppo ymmärtää, mutta samalla katsoja näkee hänen tekemänsä virheet, jotka eivät suinkaan muutu oikeiksi teoksi vain siksi, että ne ovat ymmärrettäviä. Elisabeth vihaa asemaansa keisarinnana ja hovin tiukkaa etikettiä ja keskittyy lopulta täysin itseensä ja vapaudentavoitteluun. Arkkiherttuatar Sophie ajaa pelkästään monarkian etuja, jättää tietoisesti välittämättä monarkian jalkoihinsa jättämistä ihmisistä ja odottaa samaa kaikilta muiltakin. Keisari Franz Josef yrittää tasapainoilla vanhoillisen äitinsä sekä liberaalien vaimonsa ja poikansa välillä, ja samalla absoluuttinen itsevaltias näkee valtakuntansa hiljalleen hajoavan nationalismin, demokratian ja maailmanpolitiikan alle. Elisabeth on tarina kokonaisen monarkian luhistumisesta ja yksittäisestä modernista introvertista, jota yritetään mahduttaa itselleen sopimattomaan rooliin. Elisabeth edustaa kaikkea sitä, mikä Habsburgien vallan lopulta hajotti, ja vaikka hän ei itse välttämättä juurikaan vaikuttanut hajoamiseen, hänen koko olemassaolonsa oli ristiriidassa häntä ympäröivän järjestelmän kanssa.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg
Pidän Harry Kupferin ohjauksesta valtavasti. Se korostaa hahmojen monitasoisuutta ja leikkii ihanasti visuaalisella symboliikalla. Verrattuna edelliseen Wienin produktioon ja siitä tehtyyn dvd-taltiointiin (2005) ohjausta, lavastusta ja puvustusta on hieman päivitetty, sekä hyvässä että pahassa. Yan Taxin uusi puvustus on kaunis ja toimiva – ja ehdottomasti vähemmän ysäri kuin vuoden 1992 kantaesityksestä peräisin ollut edellinen puvustus. Lavastuksessa käytetyt uudet projektiot sen sijaan olivat minusta turhan realistisia ja laimeita. Pidin edellisessä produktiossa nimenomaan sen symboliikasta, leikkisyydestä ja abstraktiudesta, ja nyt tuntui että sitä oli korvattu turhaan hienolla tekniikalla, joka ei tuonut tarinaan mitään uutta. Esimerkiksi wieniläiset kahvila-asiakkaat eivät ajelleet enää tivolin sähköautoilla vaan istuivat liikkuvilla tasoilla olevien pöytien ääressä. Tylsää! Paljon hilpeää Wien-symboliikkaa ja turistikitschillä leikkimistä oli onneksi säilytettykin, ja produktiossa on edelleen rakastamaani viehättävää itseironiaa ja Elisabeth-kultille irvailua myös lavastuksen tasolla.

Annemieke van Dam nimiroolissa on todella hyvä näyttelijä ja pidin hänen tulkinnastaan: nuoresta, elämäniloisesta ja herkästä tytöstä kasvoi ahdistuksen ja valtavan itsetuntoräjähdyksen kautta kyyninen ja luovuttanut keisarinna. Ensimmäisen näytöksen loppu, jossa kirjaimellisesti kuvankaunis keisarinna astuu ulos omaa myyttiään symboloivasta peilistä/taulunkehyksestä, oli lähes henkeäsalpaava.

Van Damin ainoa ongelma on hänen äänensä, joka vaihtaa laulusta huutamiseen heti, jos musiikki vaatii menemään yhtään korkeammalle. Äänessä on lisäksi epämiellyttävän terävä, kova ja vaivalloinen sävy. Äänellisesti (tai laulutekniikaltaan?) van Dam onkin ikävä kyllä huonoimpia kuulemiani keisarinnoja, kun taas hänen näyttelemisestään pidin valtavasti.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Näin Kuolemana sekä Mark Seibertin että walk-in cover Oliver Arnon. Kumpikin oli melko mitäänsanomaton ja karismattoman oloinen ja loisti vain sellaisissa kohdissa, joissa musiikki tai kohtaus itsessään luo Kuoleman ympärille vaikuttavuutta. Arno on lisäksi kovin nuoren ja poikamaisen oloinen, mikä itsessään ei olisi ongelma, mutta harteikkaammalle Seibertille suunnitellut vaatteet vaikuttivat liian isoilta hänen yllään. Lopputuloksena oli Kuolema, joka näytti lainanneen isukin vaatteita. Kemiaa ei kummallakaan ollut oikein kenenkään kanssa, ja minulle he lähinnä toimivatkin roolintäytteinä, joihin en enää sen kummemmin jaksanut kiinnittää huomiota. Kun kyseessä on miespääosa, se ei ehkä ollut toivottu vaikutus. Kuolemansuudelma kruununprinssi Rudolfille (peruskiva Anton Zetterholm) oli myös historian lyhyin.

Alussa mainitsemani uusi duetto Kein Kommen ohne Geh'n ei lopulta häirinnyt minua niin paljon kuin olin ajatellut. Se selittää auki Kuoleman ja Elisabethin motiiveja ehkä turhan paljon eikä olisi varsinaisesti tarpeellinen juonen kehityksen kannalta, muttei se varsinaisesti haitannutkaan. Muuten niin riehakkaat wieniläiset katsojat eivät tosin kummassakaan esityksessä taputtaneet kappaleen jälkeen, mikä ehkä kertoo kaiken olennaisen sen wau-faktorista.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Franziskus Hartenstein keisari Franz Josefina puolestaan onnistui tuomaan jonkinlaista persoonaa, karismaa ja sympaattisuutta rooliin, joka on tarkoituksella kirjoitettu melko mitäänsanomattomaksi. FJ oli siinä mielessä esimerkillinen keisari, että hän eli työlleen, mutta inhimillisestä näkökulmasta hän oli jotakuinkin yhtä persoonallinen kuin aanelosen paperi, ja se näkyy myös musikaalissa. Vaatii näyttelijältä taitoa saada yleisön sympatiaa myös Franzlin puolelle, ja Hartenstein onnistui siinä.

Minulla on lievä fiksaatio kertojahahmoihin, ja Luigi Lucheni on vuosikaudet ollut suosikkini niin musikaalien kertojista kuin Elisabethin hahmoistakin. Kupferin ohjauksessa Lucheni on teräväjärkinen ja yhteiskuntakriittinen pikkupaholainen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän suhaa kehyskertomuksessa paljastamassa yleisölle likaisia totuuksia Elisabethista ja samalla härnää puolinäkymättömänä musikaalin henkilöitä, yllyttää vallankumoukseen ja tarjoilee kahvia. Vasta lopussa, kun hänen oma osuutensa Elisabethin elämässä tulee ajankohtaiseksi, pilkallinen ulkokuori alkaa rakoilla. Etenkin kakkosnäyttelijä Kai Hüsgen teki roolin vaikuttavasti, huumorilla ja herkullisilla yksityiskohdilla. Ykkösmiehityksen Kurosch Abbasissakaan ei ollut silti mitään vikaa.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Olin etukäteen eniten odottanut Carin Filipcicin näkemistä Elisabethin äidin Ludovikan ja ilotalonemäntä Frau Wolfin kaksoisroolissa, enkä pettynyt. Filipcic säteilee lavakarismaa ja hurmaavan kieroa hyväntuulisuutta, ja hänellä on upea ääni. Yhdistelmä Ludovikan äidillisyyttä ja Frau Wolfin kiusoittelevaa ammattiylpeyttä oli mukaansatempaava, ja ensembleosat kuten työläisnainen Milch-kohtauksessa menivät samalla kaikkensa antavalla asenteella. Tällä naisella on hauskaa lavalla, ja se näkyy. Hän otti myös kaiken irti Luchenin härnäämisestä.

Daniela Ziegler arkkiherttuatar Sophiena oli yksi parhaista näkemistäni. Sophie määräilevänä anoppina on Elisabethin vastavoima muttei missään nimessä tarinan pahis, vaan tarinan kuluessa hänenkin näkökulmansa pääsee kuuluviin ja saa oikeutuksensa. Ziegler oli tasapainoinen kokonaisuus kulissientakaista itsevaltiutta ja rakastavaa äitiä ja isoäitiä, joka tukahduttaa pehmeämmän puolensa monarkian parhaaksi. Hänen viimeinen Bellaria-soolonsa oli sydäntäsärkevä.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Produktiossa oli paljon sellaista, joka ei oikein vakuuttanut tai tuntunut miltään, mutta teos itsessään on etenkin Kupferin ohjauksessa niin vahva, että se imi minut maailmaansa kaikesta huolimatta. Uutta produktiota on kritisoitu sosiaalisessa mediassa ja lehtiarvosteluissa aika reippaasti, joten odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa positiiviseen yllättymiseeni. Ensemble veti täysillä ja molemmissa näkemissäni esityksissä oli tunnelmaa, jota tuon kokoisessa teatterissa usein on hankala luoda, joten kokonaisvaikutelmani jäi ehdottomasti positiiviseksi.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Eclipsis.org (suomeksi)

tiistai 23. lokakuuta 2012

Kristina från Duvemåla suomeksi?

PMMP:n Paula Vesala kertoo Me Naisten haastattelussa suomentavansa Kristina från Duvemålaa ensi kevääksi. Mikään teatteri ei kuitenkaan toistaiseksi ole ilmoittautunut musikaalin esittäjäksi eikä edes huhuja ole kantautunut korviini, joten jollakin Suomen teatterilla on ihailtava kyky pitää salaisuuksia.

Björn Ulvaeuksen ja Benny Anderssonin virallinen Twitter-kanava kertoi Svenskanin ensimmäisten tiedotustilaisuuksien aikaan, että Kristina olisi seuraavaksi todennäköisesti tulossa Tampereelle. Myös Aftonbladet mainitsee, että musikaalia suunnitellaan Manseen. Tampereen Teatterin vuoden 2013 musikaali tunnetusti on Les Misérables, joten herää kysymys, olisiko Tampereen Työväen Teatteri lähdössä haastamaan Keskustorin Kurjia omilla Hämeenpuiston Hädänalaisillaan. Kilpailuasetelma olisi mielenkiintoinen, ja samalla Tampere profiloituisi Suomen Kurjuuspääkaupungiksi 2013.

Ainakaan itse en keksi mitään muutakaan teatteria, joka Kristinan kokoisen eeppisen spektaakkelin saisi pystytettyä, vaikka pienempikin produktio olisi kyllä tervetullut. Kristina myös sopisi TTT:n ohjelmistopolitiikkaan kuin valettu. Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyden ensi-ilta on tiedottajan mukaan 22. helmikuuta 2013, joten sinne duvemålalaiset eivät mahdu. Helsingin kaupunginteatterilta ratkaisu olisi melko outo, kun ruotsinkielistä produktiota esitetään parin kilometrin päässä vielä ensi vuonnakin. Seinäjoella ei minun tietääkseni tehdä ensi vuonna musikaalia. Tampere-talo on yksi mahdollisuus, mutta pidän epätodennäköisenä, että Kristinan kokoinen musikaali pistettäisiin pystyyn vain lyhyttä esityssarjaa varten. Pelkän konserttiversion taas voisi yhtä hyvin esittää ruotsiksi. Jäljelle jäävät pienemmät teatterit kuten Lahti, jossa tällä hetkellä esitetään Hairia.

Arvauksia, valistuneita veikkauksia, vihjeitä, tietoa?

(Asia erikseen on sitten se, osaako Paula Vesala lyriikoiden kirjoittamisen lisäksi myös kääntää, mutta se jääköön nähtäväksi.)

Muoks: Minulle huomautettiin, että on myös mahdollista, että Me Naisten toimittaja on ihan yksinkertaisesti ilmaissut asian väärin ja tarkoittanut "nyt keväällä" viime kevättä. Jutusta puuttuu toisaalta sekin tieto, selvisikö Vesala käännöstyöstään, mikä taas viittaisi ensi kevääseen. Jäämme odottamaan. Metro ainakin uutisoi käännöksestä tällä hetkellä päällä olevana työnä, eikä kukaan ole vielä korjannut tietoa vääräksi.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Empiirinen tutkimus: Svenska teaternin tekstityslaite

Svenska teaternilla on uudenlainen tekstityssysteemi, joka on käytössä ainakin Kristina från Duvemåla -musikaalissa. Lippukassan vierestä voi puoli tuntia ennen esitystä lainata pienen käteensopivan laitteen, josta voi valita tekstityksen joko ruotsiksi, suomeksi tai englanniksi. Joku jossakin klikkailee säkeitä ruutuun sitä mukaa kun niitä lauletaan, ja langattoman verkon kautta ne päätyvät katsojien ruuduille oikeaan aikaan.

© Svenska teatern

En olisi välttämättä tarvinnut tekstitystä*, mutta pakkohan hommaa oli testata. Ymmärrän ruotsia ja tunsin Kristinan juonen jotenkuten ennestään, mutta olin silti iloinen, että otin laitteen, koska muutama näyttelijä puhui sen verran paksua murretta, että ruostuneella kielitaidollani olisi pudonnut kärryiltä. Myös ensemblekohtaukset oli mukava saada suomennettuina, ja englanninkielisistä kohdista en olisi saanut selvää ilman nenäni eteen kirjallisina ilmestyneitä lyriikoita.

Paras puoli systeemissä on se, että tekstitystä ei tarvitse katsoa jos ei halua. Oranssi teksti ei hohda katsomossa eikä näy edes vieressä istuvalle, ja laitteen voi pitää sylissä ilman, että lavalle katsoessa silmänurkassa liikkuva teksti veisi omaakaan huomiota pois esityksestä. Kieltä voi vaihtaa, ja kerralla ruutuun mahtuu sen verran tekstiä, että lukiessa ehtii hyvin vilkaista, mitä pari sekuntia aiemminkin sanottiin. Minulla on taipumus sekoittaa henkilöhahmoja keskenään jos heitä on monta ja puvustus ei erottele heitä tarpeeksi selvästi, mutta koska ruudussa näkyi, kuka milloinkin laulaa, pysyin vaihteeksi todella hyvin perillä siitä, keitä tarinassa on ja kuka laulaa ja mitä.

Ruudussa pyörinyt Paula Vesalan suomennos oli ihan hyvä. Suurin osa tekstistä näytti osuvan sen verran hyvin nuotteihin, että jos Kristina koskaan esitetään suomeksi, Vesalan tekstitys saattaa hyvinkin toimia suomennoksen pohjana. Jotkin vaikeimmat kohdat olivat toistaiseksi musiikkiin sopimattomia ja joukossa oli muutama omituisuus, mutta muokkauksella käännöksestä voisi saada ihan esitettävän. Myös englanninkielinen tekstitys näytti olevan musikaalin englanninkielinen libretto eikä erillinen tekstitys tai käännös.

Kuva: AirScript

Ongelmana olikin se, että tekstitys oli kirjaimellisesti käännös ja sellaisena liian yksityiskohtainen tekstitykseksi. Tekstiä oli määrällisesti sen verran paljon, että sitä jäi helposti lukemaan pitkäksi aikaa, jolloin lavan tapahtumat jäivät katsomatta. Tekstiä olisikin voinut tiivistää samaan tapaan kuin tv-tekstityksissä, jolloin asia tulisi selväksi yhdellä vilkaisulla ja huomion voisi keskittää kunnolla lavalle. Käännöksistä kiinnostuneelle oli toki kiintoisaa verrata ruotsinkielistä ääntä ja suomenkielistä käännöstä reaaliajassa, mutta musikaalin tekstityksenä se ei oikein toiminut, koska tekstitys todella vie liikaa huomiokykyä. Olen törmännyt samaan ongelmaan Budapestin teattereissa, joissa tekstitys yleensä näkyy lavan yläpuolella, ja siellä käännös on tungettu vielä pienempään tilaan ja lausetta ei usein ehdi edes lukea loppuun ennen kuin se vaihtuu. Myös Åbo svenska teaterin Les Misérables -tekstitys oli samaan tapaan hoidettu (eikä Jukka Virtasen taipumus olla välittämättä suomen kielen sanajärjestyksestä musikaalikäännöksissään juuri auttanut asiaa). Svenskanin systeemi on siis parannusta siihen, mutta systeemiä voisi kehittää vielä edelleen ja palkata vaikkapa jonkun av-kääntäjän tiivistämään teksti lukijaystävälliseen muotoon.

Laitteen muotoiluun kaipaisin vielä sen verran parannusta, että voisin laittaa sen syliini ja ruutu olisi minuun päin kallellaan. Nyt se jostain syystä on poispäin kallellaan minusta ja laitetta joutuu pitämään kädessä koko ajan, mikä nelituntisessa esityksessä alkoi jo puuduttaa. Laite kannattaa hakea vasta juuri ennen esitystä, koska akku kestää aika lailla Kristinan ajan, ja jos laitteen hakee kovin aikaisin, akku ehtii loppua kesken esityksen – minun tapauksessani juuri, kun uusamerikkalainen metsähippi alkoi laulaa intiaaneista varsin jännällä ruotsilla. Jossain toisen näytöksen alun tienoilla teksti alkoi jo väpättää kevyesti ja himmetä vähitellen. Normaalimittaisissa esityksissä tätä akkuongelmaa ei tietenkään ole. Jouduin myös buuttaamaan laitteen aina sen jälkeen, kun se oli ollut pidempään käyttämättä (ts. ennen esitystä ja väliajan jälkeen).

* Ennen kuin kielitaitoni karttui, näin Unkarissa muutaman sellaisen esityksen, joista en etukäteen tiennyt mitään ja joiden kielestä en ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Siihen tottui yllättävän nopeasti, ja vaikka esimerkiksi Monty Pythonin Spamalot-musikaalin kielelliset vitsit menivät yli hilseen ja lujaa, hauskuutta silti riitti.

Linkkejä:
Svenskanin uutinen aiheesta
Laitevalmistajan sivut

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kristina från Duvemåla - Svenska teatern 2012

Svenska teaternin Kristina från Duvemåla -musikaali on näkemisen arvoinen eepos, vaikka siinä omat ongelmakohtansa onkin. Musiikissa ei ole minusta samaa tarttuvaa iskevyyttä ja hahmojen luonteen kuvaavuutta kuin Björnin ja Bennyn Chess-musikaalissa, mutta se oli silti kaunista. Näyttelijät olivat hyviä, ohjaus ihan perustoimivaa ja orkesteri soi hienosti.

Suosikkini kuitenkin oli upea, minimalistinen lavastus, jossa toisaalta oli herkullisia yksityiskohtia. Mitään ei ollut liikaa, mitään ei puuttunut. Viitteellinen siipiratasalus, laiva, puisto, koivikko, kivinen pelto... Silmäni suorastaan kehräsivät tyytyväisyydestä. Toisen näytöksen sijoittaminen peltoon oli hauska idea. Myös valaistus oli elävä ja loi kauniisti tunnelmaa kohtauksiin. Mieleeni jäi erityisesti "Ut mot ett hav", jossa Robert seuraili pelkällä sinisellä valolla luotua puroa, uitteli siinä sormiaan ja katseli sen kulkua. Illuusio oli täydellinen.


Musikaalin suurin ongelma on libretto. Teksti on periaatteessa kaunista, mutta siitä puuttuu se jokin. Sama pätee musiikkiin. Se on kaunista ja nautin suuresti sen kuuntelemisesta ison orkesterin soittamana, mutta se ei kertonut minulle hahmojen tarinaa. Vasta Kristinan "Du måste finnas" -soolossa tunsin jotakin; jokin loksahti kohdalleen ja tempaisi mukaansa hahmon sielunelämään. Muita vastaavia joskaan ei aivan yhtä hyviä kappaleita olivat esimerkiksi Ulrikan "Aldrig" ja Robertin "Ut mot ett hav" ja "Guldet blev till sand". Kahden jälkimmäisen viehätystä en ole levyn perusteella koskaan ymmärtänyt, mutta lavalla ne tiivistivät minulle parissa minuutissa hahmon tarinan ja luonteen. Olisin kaivannut Kristinalle ja Karl-Oskarille samanlaisia karakterisoivia kappaleita, jotka olisivat esitelleet hahmon kertaheitolla ja luoneet minulle siteen heihin. Vaikka lavalla tapahtui heille yhtä ja toista liikuttavaa, en saanut kiinni hahmoista eikä heidän kohtalonsa oikein jaksanut kiinnostaa. "Du måste finnas" oli muuten täydellinen, mutta se tuli liian myöhään.

© Cata Portin / Svenska teatern
Lisäksi neljän tunnin kesto nyt on vain liikaa mille tahansa esitykselle ellei satu olemaan Wagner, eikä musikaali perustellut pituuttaan mitenkään. En ole lukenut alkuperäisiä Vilhelm Mobergin kirjoja, mutta äkkiseltään sanoisin, että musikaaliin on yritetty saada mukaan liian paljon asiaa kirjoista, ja siitä kärsii koko teos. Hahmot eivät tarinan pituudesta huolimatta oikein ennätä kehittyä mihinkään, koska musikaalissa on keskitytty liikaa erilaisten tapahtumien kertomiseen. Musikaali todellakin kertoo maastamuuttajista: siinä käydään lähes listanomaisesti läpi kaikki mikä ihmisiä aikoinaan motivoi lähtemään uuteen maailmaan ja kaikki mitä heille siellä tapahtui. Henkilöt toimivat vain esimerkkitapauksina maastamuuttajien kokemissa erilaisissa vaikeuksissa. Näin Kristinankin hahmosta tulee hyvin hajanainen enkä saanut hänestä oikein mitään kokonaiskuvaa. Uskonnollisuus, koti-ikävä ja halu harrastaa seksiä aviomiehen kanssa tuntuivat liian päälleliimatuilta ominaisuuksilta, yritykseltä määritellä hahmo joka olisi kuitenkin kaivannut enemmän ympärilleen. Samoin sinänsä sympaattinen Karl-Oskar jäi melko yksipuoliseksi henkilöksi, ja pariskunnan rakastellako vaiko eikö -tematiikka tuntui lähinnä traagisen tarinan parodialta.

Ylipäätään minulla oli vaikeuksia päättää, halusiko musikaali suhtautua teemoihinsa vakavasti. Pitikö minun ottaa esimerkiksi kristinusko musikaalissa vakavasti vai ei? Usko on selvästi tärkeää Kristinalle, ja yleensä traagisen tarinan vakavasti otettavan päähenkilön ominaisuuksiin pitäisi suhtautua vakavasti. Silti lavalle ilmestyi rukousillassa (selvästi tarkoituksella) korni Jeesus, joka asetti pikkukylän uskovat naurettavaan valoon, ja paikallinen profeetta uskoi tosissaan Pyhän Hengen suovan matkalaisille englannintaidot. Kuitenkaan musikaali ei tehnyt mitään eroa Kristinan ja kyläläisten uskon välille, toinen yksinkertaisesti vain oli naurettavaa ja toinen ei.

Näyttelijät tekivät ehdottomasti parhaansa ja olisin kovin halunnut tuntea hahmoja kohtaan sympatiaa, mutten vain kyennyt samastumaan heihin millään lailla. Ohjauskaan ei oikein auttanut, koska liian usein ihmiset vain seisoivat rivissä laulaen katsomoon päin. Hahmot ja heidän tarinansa muistuttivat palapeliä, jossa on paljon kauniita ja kiinnostavia osasia jotka eivät kuitenkaan sopineet kunnolla toisiinsa, vaan palapelin kokoaminen oli vaatinut vasaraa ja liimaa.

 © Cata Portin / Svenska teatern

Näyttelijät olivat erinomaisia. En tiedä, mitä Maria Ylipää on tehnyt äänelleen sitten Wickedin, mutta mitä ikinä se on, suosittelisin sitä muillekin. Hän ei enää huutanut korkeimpia kohtia nenä-äänisesti vaan lauloi ne(kin) kauniin voimakkaasti. Hän myös näytteli hyvin, ja siksi onkin sääli, että Kristinan rooli on kirjoitettu niin hajanaiseksi. Aiemmin Turun Les Misin Mariuksena ihailemani Glenn Daniel Nilsson (vara-Karl-Oskar) oli herttainen ja kuulosti hyvältä. Myös rikkaudesta unelmoineet renkipojat Robert (Simon Pettersson) ja Arvid (Ingemar Raukola) olivat sympaattisia ja oikeastaan lempihahmojani. Varsinkin Petterssonilla oli hieno ääni, vaikka hän tavallisesti ilmeisesti esittää vain pientä sivuroolia. Koko ensemble tosin osasi laulaa harvinaisen hyvin.

Ehdoton suosikkini oli kuitenkin upeaääninen ja elävä Birthe Wingren ex-ilotyttö Ulrikana. Lähes tyhjällä lavalla esitetty soolo "Aldrig" oli vaikuttava tahdon ja persoonan julistus, ja hahmossa oli kansanomaisesti sanottuna munaa. Ulrikankin hahmokehitys tosin koki kummallisen epäloogisen vaiheen jossakin baptistiksi kastamisen kieppeillä. Kristinan ja Ulrikan ystävyysduettoa edeltänyt Ulrikan itku kuulosti aivan pelleilyltä ja olin hämmentynyt, kun se ei sellaiseksi paljastunutkaan vaan minun olisi pitänyt ottaa se aivan todesta. Minuutin kuluttua itkun alusta vain oli vaikea enää ryhtyä suhtautumaan siihen vakavasti. Vastaavia hämmentäviä ja hahmoon istumattomia kohtia oli pitkin musikaalia ja lähes jokaisen päähenkilön kohtauksissa, eniten kuitenkin Kristinalla.

Fina-Kajsa kiehtoi mielikuvitustani ja olisin mielelläni halunnut tietää hänestä enemmän. Ikuisesti poikaansa tahkon kanssa etsivässä vanhuksessa olisi ollut aineksia kokonaiseen sisäistarinaan. Jäinkin pohtimaan, oliko ainokainen kirje hänen ainoa (turha?) toivonsäteensä siitä, että poika on vielä elossa.

 © Cata Portin / Svenska teatern

Kristina tarvitsisi kunnon käsikirjoittajan trimmaajakseen. Materiaali on lupaavaa, mutta tiivistys tekisi gutaa ja toisi tarinan parhaat puolet esiin. Senkin jälkeen minulle saattaisi olla ongelma päähenkilö, jonka määrääviä luonteenpiirteitä on kyvyttömyys olla harrastamatta yhdyntää miehensä kanssa, mutta se olisi sitten vain minun ongelmani. Kristina från Duvemåla kannattaa silti käydä katsomassa jo pelkästään hyvän toteutuksen ja näyttelijöiden vuoksi, jos kukkaro vain antaa myöten.

(Nyt kun vilkaisin Ruotsin Chessin tietoja, niin Lars Rudolfsson näyttää muokanneen sekä sen että Svenskanin Kristinan käsikirjoituksen esityskuntoon. Tämän otannan perusteella en ikävä kyllä ole kovin vaikuttunut miehen käsikirjoittajankyvyistä.)

Linkkejä:
Kristina.fi
Svenska teatern

maanantai 10. syyskuuta 2012

Les Misérables - Åbo svenska teater 2011


© Nana Simelius /ÅST
En ole koskaan pitänyt Les Misérablesista. Vuosikaudet kärsin sisäisesti aina kuullessani jonkin sen puhkisoitetuista kappaleista konserteissa ja kokoelmalevyillä. Pelkkä taivaalle barrikadinjuurelta katsovan Jean Valjeanin kuva sai minut pyörittelemään silmiäni. En ole koskaan pitänyt siitä, että minut oikein yrittämällä yritetään saada itkemään. Paatosta, kurjuutta, kuolemaa, lisää paatosta, ankeissa oloissa elävä lapsi, sankarillisesti ja turhaan kuoleva lapsi, syntiin kuoleva äiti, idealismiin kuolevia nuorukaisia, kuoleva vanha mies, ylevyyttä. Mainitsinko jo paatoksen?

Mutta jotainhan siinä musikaalissa on pakko olla. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Lopulta katsoin yleissivistykseeni kuuluvan edes yhden Les Mis -esityksen. Åbo svenska teaternin non-replica-produktiota olivat kehuneet jopa vannoutuneet fanit, mikä hoocee-musikaalifanien parissa on yleensä suoranainen ihme, joten annoin musikaalille tilaisuuden. Silläkin uhalla että sisäinen kyynikkoni haluaisi väliajalla hukuttaa tuskansa Aurajokeen.


Ensinnäkin lavastus. Se puu, rakkaat lukijat, se paljon ylistetty ja nerokas puu keskellä lavaa! Mariuksen putoamista puusta Cosetten eteen ei turhaan ollut kehuttu, idea on loistava ja huomattavasti toimivampi kuin vaikkapa kiipeily yllättäen aitaan ilmestyneen aukon kautta. Näyttämöä ympäröivät taulunkehysten palaset toimivat myös todella hyvin, koska pohjimmiltaan musikaali todella muistuttaa erinäisiä ranskalaisia maalauksia eri vallankumouksista ja niiden yrityksistä. Se on vain yhden kapinan, yhden barrikadin kuvaus. Muutenkin lavasteet olivat esteettiset, tarpeeksi yksinkertaiset ja hyvin toimivat. Ei turhia kikkailuja. Myös puvut olivat tarkoituksenmukaisia ja kauniita.

© Robert Seger / ÅST
Georg Malviuksen ohjaus oli toimiva ja sai musikaalista irti paljon, fanien kommenteista päätellen enemmänkin kuin produktiot yleensä. Jos vertaan vuotta myöhemmin näkemääni Kecskemétin produktioon, ÅSTin ohjaus ja toteutus veivät voiton 6-0. Esimerkiksi "Turning, Turning" eli viimeisen taistelun jälkeen tapahtuva kohtaus oli tehty todella kauniisti. Joukko naisia keräsi ruumiit barrikadeilta, mikä näytti hyvin taistelujen ja sodan erään puolen: jäljellejäävät omaiset, jotka joutuvat korjaamaan tuhon jäljet ja käsittelemään surunsa siinä samalla. Tällainen arkinen ja eleetön kohtaus oli huomattavasti liikuttavampi kuin esimerkiksi Gavrochen laskelmoitu kuolema. Yksinäisessä spottivalossa ja hidastettuna sillan kaiteelle lyyhistyvä pikkupoika oli minulle jo liikaa, ja häpeäkseni myönnän että mieleni teki tirskahtaa. Lavalla olisi yhtä hyvin voinut olla punainen nuoli tekstillä "liikuttava kohtaus" osoittamassa Gavrochea.

Paria poikkeusta lukuun ottamatta näyttelijävalinnat olivat todella onnistuneet. En ole Jean Valjeanien asiantuntija eikä hahmo ole minusta mitenkään järisyttävän mielenkiintoinen, mutta Alexander Lycke hoiti hommansa hyvin. Sören Lillkung Javertina sen sijaan oli suorastaan mahtava, ja olin jokseenkin harmistunut hahmon poistuessa lavalta lopullisesti. (Paitsi että mies oli vielä loppukohtauksessa puettuna valkoisiin, mikä toimi erittäin hyvin, lisää plussaa ohjaajalle.)

© Robert Seger / ÅST
Ihana Thérèse Karlsson Fantinena osoitti minulle, että "I Dreamed a Dream" -kappaleen voi vielä esittää tuoreesti niin, ettei kuulija ala suunnitella buffettijonostrategiaansa väliajalle. Erityismainintani menee Fantinen surulliselle, miimikko- tai klovnimaiselle maskeeraukselle, jonka hän lisäsi kasvoilleen vajotessaan viimein ilotytöksi.

Glenn Daniel Nilsson oli tavattoman herttainen ja uskottava Mariuksena, mutta hänen Cosettensa (Emma Frost) ei oikein selvinnyt laulujensa korkeimmista kohdista vaikka näyttelikin ihan katsottavasti. Cosette valitettavasti vain ei ole se moniulotteisin ja kehittyvin hahmo musikaalien historiassa.

Josefine Isakssonin Éponine sen sijaan rokkasi ja oli itsenäisen oloinen ja vahva huolimatta siitä, että eli pelkästään epätoivoiselle rakkaudelleen. Tavallisesti tällainen hahmo ei juuri jaksaisi kiinnostaa minua, mutta "On My Own" niittasi penkkiin. Se ei ollut liikuttavan uhrautuva valituslaulu vaan epätoivoisen tahdonvoimainen julistus.

Pidin myös Thénardiereista. Joachim Thibblin ei ollut pelkästään hauskaksi tarkoitettu stereotypia vaan oikea, moniulotteinen ja herkullisen paha, jopa karmiva hahmo. Thénardierien roolia voisi minun puolestani vähentää, koska viesti menee perille vähemmälläkin ja vitsi kuluu aika nopeasti jo ylipitkän "Master of the Housen" aikana, mutta Thibblin vetäisi kohtauksensa hyytävästi. Myös ensemble hoiti tehtävänsä kunnialla, kuulosti hienolta ja eläytyi. Koko näyttelijäkaarti näytteli ja liikkui eikä tyytynyt vain tönöttämään ja laulamaan kasvot yleisöön päin.

© Robert Seger / ÅST
Lopputulos: eihän tämä niin kauhea musikaali olekaan. Tarina ei ehkä ole niin minun juttuni, mutta toteutus oli Suomen huipputasoa. Istumalihakseni kärsivät, mutta sisäinen kyynikkoni pysyi aisoissa. Tarinan kuljetus ei pelaa kunnolla, mutta eipä Hugon tiiliskiveen perustuvalta musikaalilta oikein muuta voi odottaakaan. Paatosta löytyy runsain mitoin, mutta joukossa on ihan oikeastikin liikuttavia, ajatuksia herättäviä ja viihdyttäviä kohtauksia. Musiikin seassa on varsin tarttuvia ja kauniita kappaleita, jos selviää "Bring Him Home" -biisin kissantappomeiningistä. Ilmeisesti Les Mis on myös mahdollista ohjata ajatuksella ja lisätä sekaan yksityiskohtia, joita ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti, kuten punamekkoinen prostituoitu, jolla tarkemmin katsoen oli parransänki ja vaikuttava säärikarvakasvusto.

© Robert Seger / ÅST
Kuuntelen nykyään satunnaisesti jopa musikaalin levyjä, ja olen harkinnut romaanin lukemista, edes sen lyhennetyn suomennoksen. Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä kaikkea Les Misérablesista voi saada aikaan, mitä kaikkea uutta siitä voi kaivaa esille ja miten se saadaan elämään lavalla. En halua nähdä alkuperäisproduktiota, haluan nähdä jotain tuoretta. Odotan mielenkiinnolla elokuvaa ja Tampereen Teatterin produktiota syksyllä 2013. Olisin tosin valinnut edes puvustajan ja lavastajan vaikkapa teatterin omasta väestä, koska täysin samalla työryhmällä homma uhkaa usein mennä turhan paljon kopioinniksi. Uusi suomennos olisi myös toivottavaa. Suomessa ei oikein ole järkeä tehdä replica-produktioita, vielä vähemmän maan rajojen sisällä esitetyistä produktioista. Mutta näillä mennään ja parasta toivotaan ja toivotetaan. Jos Tampereella lopulta kopioidaan niin ainakin kopioitava produktio on ollut Suomen parhaimmistoa.

Linkkejä:
Åbo svenska teater
Traileri 1 & Traileri 2
Tampereen Teatteri

tiistai 28. elokuuta 2012

Markkinointi ja minä: tapaus Veriveljet

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri
Blood Brothers ei kuulu niihin musikaaleihin, joihin olisin jonon kärjessä varaamassa lippuja. En tarkoita että musikaali olisi huono, päinvastoin, sehän on yksi West Endin pisimpään esitettyjä musikaaleja. Se vain ei täysin vastaa eskapismiin ja piilotetumpaan yhteiskuntakritiikkiin mieltynyttä makuani - ja opiskelijabudjetilla täytyy priorisoida. Olen silti kevään ja kesän mittaan yllättänyt itseni kiinnostumalla siitä, paljolti kiitos Tampereen Teatterin Veriveljet-markkinoinnin.

Teatterilla on meneillään kokeilunomainen nettimarkkinointiprojekti, jossa raportoidaan Twitterin ja blogin kautta produktion työstämisestä ja kommunikoidaan yleisön kanssa tavallista enemmän. Veriveljien Twitter-tilille on kevään ja kesän mittaan ahkerasti putkahdellut 140 merkin tunnelmia, ajatuksia ja reaaliaikaista raportointia harjoituksista, ja elokuun alussa produktio sai oman kotisivun ja blogin.

Itse musikaali ei vieläkään ole suosikkejani, mutta teatterin tekeminen ja esitysten synty kiinnostavat minua, ja kuin varkain olen alkanut elää mukana Veriveljien kasvussa esitykseksi. Roikun Twitterissä aina tietokoneen ollessa auki, ja hyvin kirjoitettuja viserryksiä ei oikein voi olla huomaamatta, kun kerran on klikannut tilin seurattaviensa listalle. Näen vilauksia musikaaliproduktion synnyn tarinasta, ja nyt haluan tietää miten tarina päättyy. Ainakin yksi katsoja on siis saatu houkuteltua mukaan. Eihän se paljon ole, mutta sosiaalisen median yleistyessä hyvä alku. On myös ilahduttavaa nähdä teatterien tajuavan, että Facebook ei ole ainoa somen markkinointikanava.

Jos kaikki teatterit tekisivät täsmämarkkinointia jokaisessa produktiossaan, sekä henkilökunnalta että katsojilta voisivat äkkiä loppua resurssit, mutta hyvin valituissa produktioissa systeemi toimii. Käytännössähän se tarkoittaa teosta, joka on suunnattu alle eläkeikäisille ja jolla on mahdollisuus kerätä aktiivifaneja. Moni teatteri laittaa Facebook-sivuilleen satunnaisia kuvia harjoituksista ja kulissien takaa. Helsingin kaupunginteatterinkin Facebook-seinälle voi nykyään jo kirjoittaa, joten kommunikoinnin määrä on selvästi kasvussa. Tuoreimpana muistissani on Seinäjoen kaupunginteatterin erillinen, lähes 3000 seuraajaa kerännyt Vampyyrien tanssi -naamakirjasivu, joka sai paljon irti niin teoksesta kuin fani-ilmiöstäkin.

Aika näyttää, mitä Veriveljet keksivät harjoitusraportoinnin loputtua ensi-illan jälkeen, mutta ideoita ilmeisesti on. Projektille on omistautunut yksi kokonainen (ja valitettavasti ilmainen) työntekijä, mikä luonnollisesti mahdollistaa paremman panostuksen kuin jos markkinointi- ja tiedotusosasto muiden töidensä ohella hoitaisivat vielä tätäkin. Toisaalta Twitter-tilillä on nyt ennen ensi-iltaa 67 seuraajaa, joten voidaan kysyä, kuinka kustannustehokasta tämänkaltainen markkinointi olisi palkatulla työntekijällä. Suuria massoja se ei ainakaan toistaiseksi tavoita, mutta projekti on käsittääkseni kokeiluluontoinen ja päivittäjänsä lopputyö. Sen voi nähdä myös panostavan määrän sijaan laatuun, mikä ainakin minun silmissäni on teatterin imagoa kohottavaa. Seinäjoen vampyyrienkin FB-sivua päivittivät aluksi paikallisen ammattioppilaitoksen opiskelijat harjoitustyönä (eivät kovin hyvin, jos minulta kysytään), mutta sivu siirtyi harjoitusten alkaessa teatterin hallintaan. Veriveljissä taas on asialla ammattilaistoimittaja, ja sen huomaa.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri
Oma vaikutuksensa on varmasti silläkin, että minut katsojana huomioidaan. Kysymyksiini ja kommentteihini vastataan, ja kun vastaukset on osoitettu suoraan minulle, kommunikointi tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta palvelulta. Twitter-tilin kanssa jutellessani en tunne, että minulle yritetään tuputtaa jotain, osaksi toki koska jokainen tiliä seuraava on edes potentiaalisesti kiinnostunut sen aiheesta. Teatterin tilien päivittäjistä huokuu rehellinen innostus esitykseen ja omaan työhönsä, ja se toimii huomattavasti paremmin kuin pelkät mainosjulisteet ja ylipäätään yksisuuntainen markkinointi. Somen myötä mainostuksestakin alkaa tulla yhä enemmän kaksisuuntaista kommunikaatiota. Luonnollisesti se vaatii myös aikaa, panostusta ja markkinoijan, joka tuntee somen pelisäännöt ja tietää mitä kertoa ja miten.

Tungin itseni eilen Veriveljien avoimiin harjoituksiin ja viihdyin, koska teatterin tekemistä on oikeastaan teoksesta riippumatta hauska katsoa. Näyttelijät leikittelivät hahmoillaan, tulkintoja ja ratkaisuja haettiin, yksi jos toinenkin ohjaaja Braggea myöten oli vähän pihalla ja koko teos eli. Olen tähän mennessä päässyt näkemään vilauksen yhteensä kolmen ohjaajan työskentelytavoista, ja katson tällä laajalla otannalla voivani jo kommentoida jotain heidän työstään. Yksi (ulkomaalainen) keskittyi kurinalaiseen näyttelijöiden liikekielen ohjaamiseen, ja ilman muutamien kokeneempien näyttelijöiden itsepäisyyttä ja omatoimisuutta koko teoksesta olisi todennäköisesti tullut tyhjä kuin kumiseva vaski. Kaksi muuta (suomalaista) sen sijaan ovat antaneet hahmojen vapaasti elää, muotoutua näyttelijän mukaan, hakea persoonaansa ja syntyä. Tuloksena on ollut huomattavasti elävämpää teatteria, sellaista mitä teatterin minusta täytyykin olla. On ihana katsoa seitsenvuotiasta esittävän aikuisen miehen hakevan sisäistä lastaan ja kuulla, miten ohjaaja ei yritä tunkea samaa roolia näytteleviä valmiiseen muottiin vaan antaa tilaa etsiä itselle sopiva tulkinta.

Linkkejä:
Veriveljet.fi
Veriveljet Twitterissä
Tampereen Teatteri