Kreivitär Mariza – TTT 2012

© Jonne Renvall / TTT

Luuhaan yhtenään Unkarissa, ja se on jättänyt minuun jälkensä. Rakastan operetteja, mutta ne menivät Suomessa muodista joskus 1980-luvun alussa ja pohdinkin ennen esitystä, onko osaaminen ehtinyt jo unohtua Tampereen Työväen Teatterin kokoisessa talossa. Ei onneksi ollut, vaan huumoria, hurmureita ja shampanjaa riitti lavan täydeltä.

En ole koskaan nähnyt Imre Kálmánin Kreivitär Marizaa, mutta tiesin juonen etukäteen ja havaitsin myös kuulleeni tärkeimmät laulut erinäisissä konserteissa. (Jos ylipäätään on nähnyt yhden operetin, osaa arvata muidenkin perusjuonen jo henkilöhahmojen tullessa lavalle.) Pentti Hietasen kreivi Tassilo Endrődy-Wittenburg ei erityisemmin vedonnut minuun, mutta ääni oli kuitenkin kaunis ja Hietanen täytti paikkansa. Olen tottunut vaatimaan, että bonvivan on joku sukkia pyörittävä charmipakkaus, mihin Hietanen on minulle hieman liian vanha ja murjottava Tassilona. Iäkkäämmät rouvashenkilöt vaikuttivat kyllä tykkäävän. (Harkitsen vakavasti Jyrki Anttilan näkemistä roolissa keväällä, hän oli Operettiteatteri Bravon Mustalaisruhtinattaressa suorastaan hurmaava.) 

Kristiina Hakovirta Marizana sen sijaan oli aivan ihastuttava, juuri oikeanlainen operettiprimadonna joka lauloi kauniisti ja oli sopivan ilkukurinen ja hemmoteltu. Lavasäteilyä riitti joka nurkkaan. Ja Tuukka Huttunen kilpakosijakreivi Koloman Zsupánina Varasdinista, hyvät hyssykät! Persoona isolla p:llä. Samoin Jari Leppänen ruhtinas Populescuna herätti naurunpyrskähdyksiä, ja yhdessä kilpakosijaherrat olivat melkoinen kauhukaksikko. Jos käyttäisin silmämeikkiä, se olisi valunut naurusta viimeistään siinä vaiheessa, kun vanha ruhtinatar Bozenina Guddenstein (Maija-Liisa "melkoinen täti" Majanlahti) kertoi lääkärin kieltäneen häneltä tunnemyrskyt ja palvelija Penizekin ilmaisevan tunteet hänen puolestaan. Myös Helena Rängman subrettiroolissa Tassilon pikkusiskona oli herttainen.

© Jonne Renvall / TTT

Markku Nenosen ohjaus ja koreografia olivat hauskoja ja niillä oli tuotu Marizaan viehättävää kunnon vanhanajan operetin tuntua. Tassilon ensimmäinen viininjuontisoolo olisi saanut olla hiprakkaisempikin, mutta Populescu ja Zsupán paikkasivat myöhemmin senkin puutteen – palvelija Tschekosta (hilpeä Ilmari Saarelainen) puhumattakaan.

Havaitsin taas, että operettien vanhat suomennokset ovat todella kauniita. TTT ei nähdäkseni ollut lähtenyt modernisoimaan mitään vaan käytti vanhaa Saukin ja Aukusti Simojoen käännöstä, joka soljui kauniisti ja tavoitti kappaleiden sävyt lähes täydellisesti. Lavastus oli kaunis ja toimiva, joskin juhlissa hieman pliisu, mutta puvuissa oli kimallusta sitäkin enemmän.

© Jonne Renvall / TTT

Vaadin yleensä musikaaleiltani koherenttiutta, syvällisyyttä ja ajatuksia ja välttelen hieman ns. feel-good-musikaaleja, joissa pääpaino ei ole sisällössä. Jostain syystä operettien romanttinen höttö absurdeine juonenkäänteineen ja ihmissuhdesotkuineen sen sijaan iskee minuun ja lujaa. Vähän kuin sotienaikainen Täydelliset naiset: rehellisen aivotonta absurdiutta, joka ei edes yritä olla muuta. Kaikki se hilpeän kupliva kimallus on oikea eskapistin unelma ja kuljettaa pariksi tunniksi vanhaan romanttiseen maailmaan, jossa kaikki lopulta elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. (Luultavasti juuri sen vuoksi Suomessa ei juuri harrasteta operetteja, kaiken kun pitää aina olla niin kantaaottavaa ja synkeää.) Lisäksi huonossakin operetissa on keskimäärin parempi musiikki kuin keskitasoisessa musikaalissa. Osasyynä on myös operettien Unkari- ja Wien-keskeisyys. Marizassa ei tarvinnut kuin mainita Tonava ja huutaa pari kertaa "Jaj!" kun silmäni epäilemättä jo samentuivat nostalgiasta ja koti-ikävästä.

Ei Työvis ihan unkarilaisia teattereita voittanut, mutta ottaen huomioon, että meillä päin ei juuri ole operettiesiintymistä geeneissä, esitys tavoitti oikean tunnelman mainiosti.

Linkkejä:
Tampereen Työväen Teatteri
Traileri