Eikä merta enää ole – Meriteatteri 2016

Meriteatterin Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu kertoo pakollisista hyvästeistä, irtipäästämisestä ja juurista. Näin esityksen edelliskesänä Röölässä ja nautin silloinkin (vanha bloggaukseni), mutta nyt Tampereella Teatteri Telakan loppuunmyydyssä vierailuesityksessä kiinnitin enemmän huomiota tarinan koskettaviin puoliin. Aamulehtikin on ylistänyt viimeistä kahta vierailua ja syystä. Meriteatterilaisilla on hallussaan taito kertoa viiltävän hauskoja tarinoita vähäeleisesti ja tuoda pienillä keinoilla näyttämölle kokonaisia elämänkohtaloita.

Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola
Tuotanto: Suvi Ahoniemi

Sillinkalastus Atlantilla oli vuosikymmeniä rannikon elinkeino, mutta 1970-luvulla kalakannat romahtivat ja Röölän sillisataman kuuluisa Saukko-laivasto joutui lopettamaan sillinpyynnin. Kun monen sukupolven elinkeino lakkaa äkkiä olemasta ja kaikki tuttu ja turvallinen katoaa, niin yhteisöt hajoavat maailmalle ja ihmisten on etsittävä uusi pohja elämälleen. Toiset tekevät sen sulkemalla vanhat muistot mielestään, toiset ottavat valtameren verran etäisyyttä, jotkut turvautuvat alkoholiin ja muutamat päätyvät umpikujaan. Päähenkilö Tyyne (järisyttävä Vera Veiskola) kääntää merelle selkänsä ja lukitsee piiloon kaipuunsa ja samalla palan itseään. Miltei loukkaantuneena hän suuntaa nyt huomionsa kohti perintömaata ja metsiä, sitä ainoaa pysyvää joka hänellä enää on. Juurtunutta Tyyneä ei irrota talostaan edes Urmas Meri (symppis Maik Joorits), virolainen sillinkalastaja, joka kalan loputtua suuntaa metsätöihin Amerikkaan.

Näinä yt-neuvottelujen ja maastamuuton aikoina aihe on ajankohtainen, kun maailma muuttuu ihmisiä nopeammin eikä elämää enää voi tukea eläkeviran varaan. Sattumalta myös seurasin edellisiltana Twitterissä #Titanicilla-tapahtumaa, jossa ryhmä erilaisia tosipohjaisia fiktiivisiä henkilöitä twiittasi ns. reaaliajassa tunnelmia Titanicilta ja sen uppoamisesta. Urmas Meren ja Maattomien esittämä kappale muukalaisuudesta, siirtolaisuudesta ja uuden elämän etsinnästä muistutti näistä parempaa tulevaisuutta hakeneista, joista suurin osa ei koskaan päässyt perille vaan vajosi Atlantin pohjaan. Amerikkaan päässeilläkään ei välttämättä ollut helppoa, jos kaikkialla tunsi olevansa vain juureton, merentuoma muukalainen.

Tarina kertoo myös juurien tiedostamisesta ja käsittelystä, kansanperinteestä ja hiljaisesta tiedosta. Moni asia unohtuu sukupolvien seuratessa toistaan, mutta se on toisaalta lohdullistakin. Hiljaisesti Tyyne opettaa, että menneisyys on hyvä tiedostaa mutta siihen ei saa jäädä kiinni. Vaikka nostalgia on trendikästä ja Tyynen elämästä taideprojektia tekevän Tuulikin (Laura Halonen) mielestä menneisyys on kiehtovaa, Tyyne itse ei niin välitä kertoa tarinaansa. Ihmiselämä ei ole tarina tai performanssi vaan sekalainen sarja kohtauksia, muistoja ja mielikuvia, eikä niitä kaikkia tee mieli tallentaa jälkipolville. Harvoin itken teatterissa, mutta Tyynen muistot, kuolema ja hauta nostivat kyyneliä silmiin. Ihminen koostuu muistoistaan, ja vaikka kuinka niitä yrittäisi tallentaa, alkuperäinen kokemus menee hautaan ihmisen mukana.

***

Meriteatteri järjestää Röölän satamassa 1.-10.7. Meriteatteri-festarin, jolla on mahdollista nähdä Lähtö-trilogian kaikki kolme osaa sekä teatterimusiikkia ja koko perheen teatteria. Suosittelen!

Eikä merta enää ole – Meriteatteri 2015

Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola
Tuotanto: Suvi Ahoniemi

Heinäkuussa näkemäni Meriteatterin Lähtö-trilogian kolmas osa kertoi siitä, miten silliä, työtä, elämäntapaa ja kokonaista yhteisöä ei yhtäkkiä enää ole. Suuret sillisaaliit ovat historiaa ja meret on kalastettu tyhjiin. Kun meri lakkaa olemasta elinkeino ja rakkaus, mitä silloin tehdään? Lähdetään Amerikkaan, etsitään uusia töitä, tartutaan pulloon, kävellään mereen, löydetään uusia unelmia, päämääriä ja uusi identiteetti.

Toteutus oli tuttua, taattua Meriteatterin laatua: yksinkertaista mutta tehokasta, hiljaista mutta sitäkin painokkaampaa, itkettävän hauskaa mutta traagista. Röölän sillisataman elämäntarinat piirtyivät näyttämölle hyvin pienillä keinoilla ja pelkistetysti. Elämä, rakkaus ja kuolema vuorottelivat tarinassa. Nimibiisi soi päässäni vieläkin.

Miltei vanhuudenhöperön päähenkilön (ihana Vera Veiskola) muistelu nuorelle kysyjälle toi näkyviin kontrastin muistelun ja tapahtumien konkreettisen esittämisen välillä. Vaikka teatteri kuinka yrittää tuoda menneisyyden lavalle silmiemme eteen, emme kuitenkaan todella voi tietää, millaista oli kun meri ei enää ollut sama. Samalla kohtaus toi pientä itseironiaa tarinaan kyseenalaistamalla menneiden muistelun tarpeen ja työryhmän itsensä kaltaiset uteliaat nuoret ihmiset, jotka luovat muistoista kokeellisia taideprojekteja. Käsikirjoittaja Anni Mikkelsson vaikutti kirjoittaneen itsensä mukaan näytelmän loppuun ja pohtivan näytelmän teon oikeutusta – miltei pyytävän anteeksi haastatelluilta, ettei teatteri voi tehdä heidän hyväkseen enempää. (Myöhemmin Teatterikesässä näkemäni islantilais-brittiläinen Petra käsitteli samaa aihetta kokonaisen näytelmän verran.)

Sillikeskus Dikseliin tutustuin nyt ensimmäistä kertaa. Vanha sillitehtaan rakennus sopi Meriteatterin esiintymispaikaksi kuin unelma, mutta rakennuksessa toimiva sillinkalastusmuseo oli itsessäänkin jo mielenkiintoinen. Suosittelen vierailua, mikäli liikutte Röölän vierasvenesataman suunnalla. Sinne pääsee Naantalista bussilla pari kertaa päivässä, mutta Dikselin aukioloajat kannattaa varmistaa etukäteen. Vieressä on myös hyvä ravintola.

Luontoäitikin osallistui sen illan teatteriesitykseen harvinaisen draamantajuisella ukonilmalla. Juuri erään hahmon kuoltua kuului sotaisaa jyminää ja valot äkkiä sammuivat. Vasta pimeydestä kuulunut vieno "Me joudutaan varmaan keskeyttämään esitys hetkeksi" paljasti, että blackout ei kuulunutkaan tehosteisiin vaan johtui sähkökatkosta. Sähköt onneksi palasivat ennen kuin katsojia ehdittiin edes ohjata ulos, joten esitys pääsi jatkumaan isommitta keskeytyksittä. Muutama hyvin ajoitettu jyrähdys vielä kuului, ja yhden kohtauksen ajaksi hetkellinen kaatosade sillitehtaan peltikatolle loi saliin kohisevan äänivallin. Yleisöllä oli hauskaa, ja näyttelijät livauttelivat sekaan tilanteisiin sopivaa improvisaatiota.

Perjantaina 7. elokuuta Meriteatterin jäseniä osallistui Tampereen Teatterikesään tuomalla Encorebaanalle ravintolakonsertin Minun kuljeksiva elämäni - uusia teatterilauluja. Jouduin lähtemään ennen viimeistä kappaletta ehtiäkseni toiseen esitykseen, mikä harmitti, koska viimeinen kappale olisi ollut trilogian ensimmäisen osan nimibiisi enkä ole sitä kuullut. Muukin ohjelmisto oli silti vakuuttavaa. Varsinkin Haurela-nimisestä vanhemmasta esityksestä olevat kappaleet herättivät mielenkiintoni. Idea vaikutti biisien perusteella samantapaiselta kuin Turun kaupunginteatterin Seilissä, mutta Haurelan kappaleet nostivat ihon kananlihalle paljon voimakkaammin. Meriteatterilaisilla on hiljaiseksi pistävä kyky tuoda laulujen ihmiskohtalot kuulijaa lähelle, saada ne vaikuttamaan hyvin konstailemattomilta ja todellisilta. Kuin kuuntelisin ystävän elämäntarinaa enkä fiktiivistä laulua.

Trilogian kakkososa Laulu on meren laulu nähdään muuten Helsingissä Kulttuuritehdas Korjaamolla viikonloppuna 23.-25.10.2015. Näin esityksen keväällä Tampereella, enkä voi kuin suositella lämpimästi, suorastaan kuumasti.

Laulu on meren laulu – Meriteatteri 2015

Laulu on meren laulu – Lähdön ja paluun balladi

Meriteatteri
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Laura Halonen, Vera Veiskola, Antti Autio, Esa-Matti Smolander, Jussi-Pekka Parviainen, Hannes Mikkelsson
Vierailuesitys 28.2.2015 Teatteri Telakalla

© Touko Sipiläinen

En tiennyt Meriteatterista etukäteen kuin kiehtovan nimen, mutta saaristossa kasvaneena toivoin esitykseltä lohtua merenkaipuuseeni täällä sisämaan vaivaisten järvien välissä. Sain mitä halusin – ja paljon enemmän. Musiikkinäytelmä kantoi mukanaan tuulahdusta meren tuoksua, ja parilla hassulla köydellä ja tynnyrillä vietiin katsoja suoraan aallokkoiselle avomerelle. Alleviivaamaton, teeskentelemätön tarina laittoi nauramaan vedet silmissä ja sen jälkeen pyyhkimään liikutuksen kyyneleitä.

Laulu on meren laulu on kertomus Naantalin Röölän sillisatamasta, merestä ja ihmisistä. Toiset lähtevät, toiset jäävät, onnekkaat palaavatkin. Tosipohjaista kudelmaa vauhdittavat merimieslaulut tunteiden ääripäästä toiseen. Rillumarei ja suolaisia kyyneleitä! Osa lauluista on perinteisiä merimieslauluja ja osa näyttelijöiden ja käsikirjoittajan varta vasten näytelmään säveltämiä. Ilman käsiohjelman tietoja en olisi osannut sanoa, mikä on uutta ja mikä vanhaa, joten kokonaisuus toimi saumattomasti. Jukebox-musikaalia parhaimmillaan. Uusista kappaleista Jussi-Pekka Parviaisen säveltämä ja Anni Mikkelssonin sillinkalastajien kertomusten pohjalta sanoittama Sillinkalastus-blues oli kenties suosikkini. Kaiken musiikin esittivät näyttelijät itse mm. hanurilla ja ukulelella.

Merten parkitsema kapteeni Aalto (verraton Hannes Mikkelsson).
© Touko Sipiläinen

Tarina kiertyy kahden nuoren rööläläisnaisen ympärille. Kaikki sankarittaren piirteet täyttävä Lahja (herkkä ja symppis Laura Halonen) unelmoi suuresta maailmasta, matkoista, tanssista, Turusta ja ehkä jopa Ruotsista. Kumisaappaat tukevasti kotirannassa seisova Lempi (Vera Veiskola) haluaa talon ja laiturin, joka ei rikkoudu syysmyrskyissä. Kumpikin saa tilaisuutensa, mutta unelmien toteuttaminen ei yllättäen suju aivan suunnitelmien mukaan. Matkaan mahtuu sillialusta, erilaisia merimiehiä, satamia ja lähtöjä, mutta vaikka unelmat eivät toteutuisikaan, kumpikin elää suht onnellisena elämänsä loppuun.

Näyttelijät olivat kaikki erinomaisia, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki Vera Veiskola juurevana Lempinä. Lempi ei ole sankaritar vaan selviytyjä, joka tekee mitä hänen täytyy mutta osaa tarvittaessa irrotellakin. Maailmoja kiertävän, äijät ruotuun pistävän merinaisen kuoren alla on myös leikkisä morsian, ja hiljaisen vakauden seassa on ripaus villiä heittäytymistä.

Anni Mikkelssonin ohjaus ja käsikirjoitus toimivat mainiosti. Jokainen sana, liike ja tavara lavalla tuntui tarkasti harkitulta eikä mitään ollut liikaa tai liian vähän. Teksti oli nasevaa, kaunista ja hauskaa. Löysin helposti henkilöhahmoille vastineet omasta lapsuudestani, vaikka meiltä ei lähdettykään kalaan kuin korkeintaan verkoille parin saaren päähän.

Jokke Jonsson (Esa-Matti Smolander).
© Touko Sipiläinen

Jäin esityksen loputtua ihmettelemään, miten pienillä eleillä, liikkeillä ja esineillä voi ilmaista niin valtavia asioita. Yksinäinen roikka tai kukkaruukku saattoi ilmentää kokonaista tunteiden merta, hiusten huolellinen letitys siirtää koko huoneen toiseen maailmaan, kumisaapaspari lattialla kertoa yhden elämänkohtalon. Hiljaiseksi veti, sekä ihailusta että heränneiden ajatusten paljoudesta. Ja seuraavassa hetkessä lavalla oli taas sillilaiva-slapstickia ja laivan kapteeni improvisoi poijusta kengurupallon.

Yksityiskohdista täytyy vielä mainita, että näytelmän tapa käsitellä juopottelua yllätti positiivisesti. Humala ei ollut koomista kaatuilua, perisuomalaista örveltämistä tai ylimoralisoivaa, vaan kapakkatanssivaiheen jälkeen pelkästään todella surullista katsottavaa. Katsojat seurasivat hiirenhiljaa, kun merimies yritti hiljaisella epätoivolla nousta seisomaan ja saada raajansa tottelemaan, turhaan. Teki jo mieli mennä auttamaan.

Lempi (Vera Veiskola). © Touko Sipiläinen

Laulu on meren laulu nousi kevyesti parhaaksi tänä keväänä näkemäkseni teatteriesitykseksi. Kaikki tehtiin taidolla ja sydämellä enkä jäänyt kaipaamaan mitään lisää. Harmittaa vain, että näytelmätrilogian ensimmäinen osa on jäänyt minulta näkemättä. Kolmatta osaa Eikä merta enää ole – Kotimatkan laulu esitetään tänä kesänä Röölässä, ja harkitsen vakavasti teatterikierrosta Turun alueelle. Suosittelen mitä lämpimimmin.