tiistai 24. joulukuuta 2013

Luukku 24: kuplivaa elämäniloa

Toivottavasti aattonne on sujunut toivomallanne tavalla. Minä vietän sitä flunssassa, joten alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen piristän omaani ja teidänkin jouluanne kimaltelevan kepeillä, iloisilla ja hattaraisilla operettiesityksillä. Kieltä ei tarvitse ymmärtää, riittää kun imee itseensä sanomaa elämästä nauttimisen tärkeydestä.













Hyvää joulua!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Luukku 23: Feed the World!

Tänään somen musikaalinurkissa on kiertänyt brittiläis-ruotsalais-saksalais-amerikkalaisyhteistyönä tehty Let Them Know It's Christmas Time -cover, jolla kannustetaan lahjoittamaan hyväntekeväisyyteen.


Päästin naurunpyrskäyksen jos toisenkin.

Luukku 22: joulu Wienissä


Paras näkemäni joulukonsertti lienee vuoden 2006 Musical Christmas in Vienna. Nykyään Vereinigte Bühnen Wienin musikaalikonsertit ovat kuulemma melko ankeita, mutta tämä vanha konsepti toimi ja loi ihanasti joulutunnelmaa. Musikaaliguru Caspar Richter oli vielä VBW:n orkesterin johtajana ja musiikki oli taidokkaasti sovitettua. Jossain vaiheessa kapellimestarin päähän käytiin viemässä tonttulakkikin.

Tämä oli viimeisiä kertoja kun olen käynyt stagedoorilla, ja mukaan tarttui Jesper Tydénin nimmari. Yritin kovasti puhua Tydénille ruotsia, mutta saksa oli jo silloin haudannut toisen kotimaisen puhekykyni alleen. Jälkeenpäin valokuvasta totesin, että Tydén ja minä voisimme olla sisarukset, meissä oli molemmissa jotain niin leimallisen pohjoismaista. Tydénillä on todella kaunis ja korville miellyttävä ääni, ja olen harmitellut kun häntä ei viime vuosina ole näkynyt missään isommissa kaupungeissa.




Toinen konsertin ehdoton tähti (ainakin minulle) oli Carin Filipcic, joka on musikaalinäyttelijättäristä mahdollisesti suosikkini. Upea, voimakas ääni, lämpöä ja karismaa säteilevä olemus. Wienin murteella esitetty tragikoominen laulu juuri eronneen naisen jouluttomasta joulusta itketti ja nauratti, ja perinteisemmät joululaulut jättivät mukavan lämpimän tunteen.

Luukku 21: itäsuomalainen Rebecca


Kouvolan Rebecca-produktio oli lähtenyt hitchcockmaiselle dekkarilinjalle, ja pidin sen lavastuksesta, ajanmukaisesta puvustuksesta ja ohjaaja Heikki Timosen näkemyksestä. Pienehkön teatterin intiimiys ja erilaisia seiniä käyttävä avastus loivat jotenkin ahdistavan ja klaustrofobisen tunnelman, joka korosti Minän kokemuksia Manderleyssa ja Maximin suhtautumista sukukartanoonsa. Minulla oli puolet esityksestä sellainen tunne, että aavistuksen aavemaisesti valaistuista ikkunoista kurkistaa ihan kohta sisään joku...

Näyttelijöiden laulutaito ei aivan riittänyt Levayn musiikkiin, mutta näytteleminen ja rooliin sopiva olemus paikkasivat sen. Kati Solehmainen oli herttainen Minä ja Tommi Rantamäki uskottavin tähän mennessä näkemäni Maxim de Winter. Tytti Vänskän Mrs Danvers oli täysin omanlaisensa ja todella kiehtova hahmo: totesimme ystävieni kanssa, että hänessä oli karmiva vivahdus raiteiltaan mennyttä Niskavuoren Hetaa. Danny oli julmetun pelottava.

Harmittaa etten koskaan nähnyt proggista toista kertaa. Rebecca on Kunzen ja Levayn teoksista ehkä vähiten suosikkini, mutta se on joka tapauksessa hyvä musikaali ja sopii kaupunginteattereillekin.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Luukku 20: Kesäyön uni


Tänään vuorossa Szentivánéji álom, kotoisammin Kesäyön unelma. Tässä tapauksessa kyse on Budapestin Operettiteatterin hilpeästä musikaaliversiosta, joka kimaltaa, naurattaa ja vähän ärsyttääkin. Ennen kaikkea tarina on karkkia silmille, mutta samalla Operettiteatteri onnistuu parodioimaan itseään ja tekemään pilkkaa esimerkiksi Mercution pitkästä kuolinkohtauksesta Romeo & Julia -musikaalissa. Osa musiikista on todella tarttuvaa, osa aika kaameaa ja osa siltä väliltä, mutta tarinan adaptaatio toimii ja näyttelijät ovat erinomaisia. Olen harvoin nauranut teatterissa yhtä paljon.

Tässä jouluinen promoesiintyminen Budapestin parlamenttitalossa. Shakespearen näytelmän tuntevat tunnistanevat henkilöt.


torstai 19. joulukuuta 2013

Luukku 19: Mies La Manchasta


Jatketaan ahdistavalla linjalla. Tai oli Man of la Mancha muuten hauska, mutta Aldonzan väkivaltainen, huvittelunhaluisen mieslauman suorittama joukkoraiskaus iloisen Pikku lintunen -nimisen laulun tahtiin jätti epämiellyttävän olon. Huh.

En ennestään tuntenut musikaalista kuin Impossible Dream -laulun, mutta monikerroksinen tarina, kaunis musiikki, tragikoomisuus ja hulluus paljastuivat kiehtovaksi sekoitukseksi. Olen heikkona näytelmiin näytelmien sisällä, ja opettavainen huvinäytelmä Espanjan inkvisition vankilassa sai lähestulkoon jo maratsademaisia piirteitä. Satuimme vieläpä juhlanäytökseen, jossa Don Quijotea esittivät vuorotellen molemmat roolin näyttelijät. Näyttelijä vaihtui usein lennossa, ja oli hauska seurata, millaisia vaihtoja heille oli keksitty. Kerran Don Quijote muistaakseni kurkisti syvälle kaivoon, vajosi sinne pää edellä ja nousi saman tien jälleen ylös toisena näyttelijänä.


Tässä vielä videokooste Magyar Színházin produktiosta. Kuten usein Unkarissa, esitys sisältää myös #tissit.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Luukku 18: Kevään herääminen


Unkarilainen Spring Awakening on ollut niitä harvoja ko. musikaalin non-replicoita maailmalla. Normaalisti näyttelijät ovat ymmärtääkseni koulupuvuissa ja välillä laulavat käsimikrofoneihin. Operettiteatterissa musikaalia esitetään pienellä harjoitusnäyttämöllä, jossa pieni yleisö on hyvin tiiviisti samassa tilassa näyttelijöiden kanssa, ja esitys sisältää kiinnostavan metatason. Se on eräänlainen näytelmä näytelmän sisällä: näyttelijät esittävät koululaisryhmää, joka harjoittelee Spring Awakening -koulunäytelmää. Nykyajan vaatteisiin puetut näyttelijät jakavat yleisön nähden musikaalin roolit keskenään (osa ei selvästi ollut tyytyväinen saamaansa rooliin jne.) ja alkavat sitten harjoitella esitystä. Kohtauksiensa ulkopuolella näyttelijät pysyvät edelleen lavan ympärillä katsomassa opiskelijatovereittensa työtä, joten katsoja näkee sekä koululaisten että heidän Spring Awakening -roolihahmojensa reaktioita. Joskus joku koululainen haluaisi jättää koko homman kesken koska hänen roolihahmonsa teot tuntuvat liian rankoilta, mutta muut pakottavat hänet takaisin harjoitukseen. Aikuisia näyttelevillä koululaisilla on valtaa, mutta toisaalta he joutuvat myös olemaan vihattavina. Ja niin edelleen.
 
Kuva.
 En tiennyt tarinasta juuri mitään etukäteen enkä aina ymmärtänyt tapahtumia, mutta se jotenkin vielä lisäsi musikaalin ahdistavuutta. Vasta joskus toisen näytöksen puolella tajusin, että mustiin lavasteisiin maalatut, katsojia ympäröivät sairaan neonvihreät kuviot ovat itse asiassa sikiöitä. Näytelmä tunkee pienessä tilassa iholle ja vetää katsojan sisäänsä, ja meno on kaukana kiiltävästä Broadway-musikaalista.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Luukku 17: unkarilainen operettisäveltäjä


Jenő Huszka oli unkarilainen operettisäveltäjä, joka on maan rajojen ulkopuolella melko tuntematon. Tosin hän on myös ensimmäinen unkarilainen operettisäveltäjä, jonka teos (Bob herceg, 1902) menestyi myös muualla kuin Unkarissa, mutta sittemmin hän on jäänyt seuraavan sukupolven maanmiestensä Lehárin ja Kálmánin varjoon. Tätä nykyä esitetyin Huszkan opereteista taitaa olla Lili bárónő, mutta tässä säveltäjän muistoksi järjestetyssä gaalassa esitettiin kattava läpileikkaus hänen töistään ja kerrottiin niistä vähemmän tunnetuistakin. Esimerkiksi Gül Baba (1905) kertoo turkkilaisesta, joka tarinan mukaan toi Budapestiin ensimmäiset ruusut ja jonka haudalla edelleen on ruusutarha. Mária főhadnagy (1942) taas kertoo tositarinan naisesta, joka lähti mieheksi naamioituneena rintamalle, kohosi useiden taisteluiden kautta yliluutnantiksi ja onnistui menemään salaa naimisiinkin. Vasta näkyvä raskaus paljasti yliluutnantti Karlin naiseksi ja vei sekä hänet että hänen miehensä vankilaan.

Huszkan musiikki on kaunista ja jotenkin kevyttä, ja pidän siitä tavattomasti. Lili on ylipäätään suosikkejani opereteista. Siitä ilmeisesti on tehty jopa elokuva, mutten ole onnistunut bongaamaan sellaista mistään. Operettiteatterin gaala vyörytti lavalle koko Budapestin parhaat operettilaulajat, hauskoja koreografioita ja siinä sivussa ihan tiukkaa tietoakin.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Luukku 16: Chicago Mansesterissa


Chicago on ensimmäisiä musikaaleja joihin tutustuin ja minulla on siihen nostalgiasuhde, mutta lähinnä vain musiikkiin. Olisi joskus kiinnostavaa nähdä alkuperäisohjaus lavalla, mutta Työviskin oli hyvä paikka aloittaa. Visuaalisuus ammensi melko paljon elokuvasta, mutta ratkaisut toimivat isolla näyttämöllä ja seassa oli paljon omaakin. Esimerkiksi elokuvasta tuttu marionettitoimittajakohta näytti hienolta myös lavalla. Me and My Baby -kohtauksen isot miesvauvat vaipoissaan naurattivat, ja esityksessä oli paljon muutakin vastaavanlaista irrottelua josta pidin. Orkestroinnit olivat paikoin outoja, esimerkiksi todella laahaava lempibiisini My Own Best Friend, mutta ainakin esiintyjät osasivat asiansa. Suosikkejani olivat Satu Silvo (Mama), Jari Ahola (Billy Flynn) ja show'n varastanut Amos Hart, jota taisi esittää Samuli Muje. Tiina Puumalaisen ohjaus oli ihan peruskiva, ei mitään suurta neroutta muttei isompia ongelmiakaan.

Minulle selvisi vasta teatterissa, että Velman on tarkoitus olla jo hieman vanhempi kuin esimerkiksi Catherine Zeta Jones. Paikkojen jumiutumista ja tanssin sujumattomuutta minuuttikaupalla esittelevä Velma tuntui naurattavan keski-ikäistä yleisöä, mutta minusta vitsistä yritettiin jo lypsää liikaa irti ja se alkoi aiheuttaa myötähäpeää. Muuten nuori märkäkorva vs. kehäraakki -asetelma toi mukavasti lisäjännitettä tarinaan verrattuna elokuvaan.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Luukku 15: Suloinen Charity


Sweet Charity on yksi näistä klassikoista, joita en tuntenut sen kummemmin ennen kuin menin katsomaan. Sain tuttavaltani liput ensi-illan perukoille ja huomasin viihtyväni varsin hyvin, vaikka musiikki ja tarina eivät mitään varsinaisesti minulle tehtyjä olekaan. Magyar Színházin lavastus oli hauskan sarjakuvamainen ja muistutti värimaailmaltaan hieman Dick Tracy -elokuvaa ja vanhoja amerikkalaisia Marvel-sarjiksia. Suosikkini oli oikeastaan lavastus, josta parhaiten mieleeni jäi lavalle rakennettu pilvenpiirtäjän hissi. Myös huumeluolan johtajan (mainio Béla Pavletits) hillitön afro ja rintakarvalisäke olivat mieleenpainuva näky.


Oli myös piristävää nähdä musikaali, jonka tanssityttöpäähenkilö ei viettänyt suurinta osaa ajastaan angstaten työelämänsä epäreiluutta. Tanssibaarin tytöt olivat tiivis ystäväpiiri, ja vaikka Charity unelmoikin perheestä ja vakiintumisesta, hän suhtautui työpaikkaansa kuin mihin tahansa muuhunkin, joskin ehkä tietyllä alistuneella näillä mennään -asenteella. Kyseessä ei siis ollut selkeä trooppi kuten langennut nainen tai pyhimysmäinen ilotyttö. Tarina on tragikoominen mutta siitä jäi kummallisen elämänmyönteinen olo.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Luukku 14: Katumme Avenue Q


Avenue Q kuuluu sarjoihin "Ostin lipun kun halvalla sain", "Melkein ymmärsin mitä lavalla sanottiin" ja "Olisinpa aiemmin tiennyt että tämä on näin hyvä". Huumori on räävitöntä, suorasukaista ja hauskassa ristiriidassa herttaisen näköisten nukkehahmojen kanssa. En tiedä, miten systeemi toimi, mutta kummasti jäin aina tuijottamaan näyttelijän sijaan nukkea ja tuntui kuin nukke olisi näytellyt. Näyttelijä vetäytyi silmissäni jotenkin taka-alalle, mutta olen varmasti ollut tietoinen hänenkin näyttelemisestään, koska eihän pelkkä nukke pysty yksin välittämään kaikkea sitä nonverbaalia tietoa. Eihän?

Esityksen unkarinopetusanti oli ilmaisu Görög férfiak márványán (kreikkalaiset miehet marmorissa). Ehdoton suosikkini oli Kuki Mumus eli Trekkie Monster, jonka siellä täällä huutelema "Pornót!"-hihkaisu ("Pornoa!") on meillä sittemmin siirtynyt jonkinlaiseksi hyvin pienen piirin lentäväksi lauseeksi. Oli myös hauska nähdä Zsanett Andrádi eli paikallisen Tanz der Vampiren Sarah hyvin erilaisessa roolissa toisena Bad Idea Bearina.

Tämä täytyy nähdä ehdottomasti joskus uudelleenkin, joskin Centrál Színházin produktio taisi jokin aika sitten lopettaa, harmi kyllä.

Luukku 13: Madame Pompadour


Tällä kertaa piipahdetaan operetin puolelle. Madame Pompadour on itävaltalaisen Leo Fallin operetti 1920-luvulta, ja sen juoni on jopa operetiksi melko romanttisen järjenköyhä. Se myös katosi Operettiteatterin ohjelmistosta yhden kauden jälkeen eikä ollut järin suuri menestys. Osa lauluista ja kohtauksista oli kuitenkin ihan viihdyttäviä ja teatterin operettiosaaminen on luultavasti maailman huipputasoa, joten vika oli lähinnä materiaalissa.

Itse muistan esityksen lähinnä fiktion historian nopeimmasta rakastumisesta: sankari René ja valeasussa oleva Madame Pompadour näkevät toisensa ensimmäistä kertaa, lankeavat toistensa syliin ja juoksevat sitten majatalon kätköihin harrastamaan mitä nyt majatalon kätköissä harrastetaankaan. Koko kohtaamiseen kului yhteensä noin viisi sekuntia eivätkä he sanoneet sen aikana sanaakaan, mikä musiikkiteatterissa on sinänsä kunnioitettava saavutus, jo katseiden kohtaaminen kun yleensä ansaitsee vähintään kolmeminuuttisen dueton. Keskiverto-operetissa siitä sänkyyn kuluu yleensä kolmisen tuntia.

Luukku 12: Monty Pythonia unkariksi


Monty Pythonin huumori unkariksi on melko jännittävä kokemus etenkin sellaiselle, joka ei tiedä ryhmästä kuin nimen. Menin katsomaan Spamalotia sillä asenteella, että lippu on edullinen ja on hauska nähdä jotain uutta. Ja niin totta vie oli. Verbaalisista vitseistä ymmärsin ehkä viidesosan, mutta osaltaan se myös palveli absurdia huumoria viljelevää tarinaa ja lisäsi yhden hämäryyden tason musikaaliin. Opin myös uutta hyödyllistä sanastoa kuten szent kézigranát (pyhä käsikranaatti). Sitä paitsi esitys on niin hyvin tehty että nauroin vatsani kipeäksi. Kahden mustaksi ja pinkiksi pyöveliksi puetun tanssijan herkkä balettiesitys, Sir joka ei ole tässä show'ssa, vielä elävä Fred... Mukavan makaaberia makuuni. Madách-teatteri esittää paljon Andrew Lloyd Webberin musikaaleja, ja niitä oli hyödynnetty railakkaasti Spamalotissa. Esimerkiksi The Song That Goes Like This esitettiin osaksi Phantom of the Operan lavasteissa ja erittäin pimeän ja kalliin metsän puu matki Catsin Old Deuteronomyn poseerausta.

Se harmitti, että unkariksi on mahdoton sekoittaa Englantia (Anglia) ja Suomea (Finnország) toisiinsa, joten suomalaisesta kalallaläpsimislaulusta oli täytynyt tehdä mongolialainen (Mongolia). Yksi laulu kertoo, mitä Arthur ja kumppanit tarvitsevat menestysmusikaalin tekemiseen, ja tässä produktiossa tarvittava ainesosa on joku unkarilainen, jollaiseksi Sir Robin muistaakseni paljastuu.

Unkarissa yleensä käännetään sellaisetkin musikaalien nimet kuin Cats ja Les Misérables jotka muualla jätetään alkuperäiseen asuunsa. Hoksasin juuri, että Spamalotin käsiohjelman kannessa musikaalin nimen mainitaan olevan mahdoton kääntää.

Olen nähnyt Spamalotin Budapestissa nyt kahdesti tai kolmesti, ja joka kerralla olen ymmärtänyt enemmän sanoista. Alan pian mitata kielitaitoani Spamalotin ymmärtämisellä.

torstai 12. joulukuuta 2013

Luukku 11: Helsingin vihreä noita


Kasvoin yli Wicked-innostuksestani jo vuosia sitten, mutta Helsingin kaupunginteatterin produktio vuonna 2010 kiinnosti minua musikaalin ensimmäisenä non-replicana eli tuotantona, jonka ohjausta ja ulkoasua ei ollut kopioitu Broadwaylta. HKT aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita enkä yleensä mene sinne suurin odotuksin, mutta siitä huolimatta tai sen vuoksi Wicked yllätti positiivisesti. Ohjaus toimi, näyttelijät olivat hyviä ja puvustus ja lavastus suurimmaksi osaksi kauniita. Stalinmainen Ozin velho Big Brother -jättisilmineen toi hahmoon lisää sisältöä, ja huumori tuntui vähemmän idioottimaiselta kuin Lontoossa. Elphaban kettutyttömäinen aktivismi ja erilaisuuden tunne kuuluu useimmilla enemmän teini-ikään enkä enää osaa samastua siihen, mutta Maria Ylipää näytteli hyvin. Käännöstä tekemässä oli ollut neljä eri ihmistä ja sen kuuli: osa kappaleista toimi, osa ei, tyyli oli epäyhtenäistä ja teksti hajanainen. Ymmärrän vielä sen, että proosatekstin ja laululyriikat joskus kääntää eri henkilö, mutta mihin tarvittiin vielä kaksi lisäihmistä sovittamaan teksti musiikkiin?

Eniten minua oikeastaan häiritsi ohjaajan ratkaisu näyttää Elphaban ja Glindan suhde yksiselitteisen romanttisena: toisiinsa kietoutunut akrobaattipari For Good -kappaleen taustalla, satunnaisia pusuja, pitkiä katseita... Viesti olisi mennyt vähemmälläkin perille, enkä kaipaisi isoja neonvalonuolia osoittamaan tarinan mahdollisia tulkintoja. Lisäksi olen hieman kyllästynyt kaiken seksualisoimiseen, joten olisin vaihteeksi mielelläni katsonut ystävyydestä kertovaa tarinaa.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Luukku 10: Egerin tähdet


Egri csillagok on unkarilainen musikaali, joka perustuu Géza Gárdonyin klassikkoromaaniin. Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Egerin tähdet. Tarina sijoittuu 1500-luvulle Egerin kaupunkiin, jota ottomaanit piirittävät, kunnes egeriläinen nuorukainen Gergely Bornemissza onnistuu sankarillisesti kukistamaan heidät.

Tämä oli niitä musikaaleja, joissa ensimmäinen näytös on mielenkiintoisempi. Se pohjusti piirityksen syitä ja esitteli joukon ihan mielenkiintoisia hahmoja. Miehiä harjoittelemassa miekkailua keskiaikaisissa kaavuissa, ottomaanihovin loistoa ja niin edelleen. Toinen näytös keskittyi taisteluihin, ja vaikka koreografiat olivat hienoja ja loppuratkaisun iso palava piiritysväline näyttävä, ne eivät aivan jaksaneet kannatella tarinaa niin pitkälle. Eniten pidin lavastuksesta, joka muistutti hieman Sormusten herra -elokuvien estetiikkaa.

Siinä missä suomalaisilla on talvisota, unkarilaisilla on tuhannen vuoden ajalta sotia milloin ketäkin valloittajaa vastaan. Epäilen, että kaikista tärkeimmistä taisteluista on tehty musikaali. Menestynein on István a Király -niminen rockooppera, ja sen päähenkilö Pyhä Tapani lienee muutenkin suosituin historiallisen fiktion aihe Unkarissa.

Luukku 9: Vampyyrit juhlivat Wienissä


Tanz der Vampire juhli kymmentä vuottaan lavalla Wienissä kevättalvella 2007. Teimme kaveriporukan kanssa eeppisen reissun juhlakonsertteja katsomaan ja valloitimme muutenkin Wieniä. Thomas Borchert kreivi von Krolockina oli ehdottomasti parhaimmillaan ja pyöritti seurueemme sukkia oikein urakalla. Mikä ääni! Mikä fiilis! En sitä paitsi tähän päivään mennessä ole Suomen ulkopuolella nähnyt esteettisempää Krolockin rooliasua kuin konsertissa. Teatterihistoriani kauneimpia hetkiä on ollut rokkaava kreivi von Borchert potkaisemassa loppubiisissä Lukas Permania (Alfred) persiille. Tai linnanedustan vampyyrit notkumassa jonossa blues-sovituksen tahtiin.


(Bloggaaja on ollut niin tiiviisti töissä, että luukkujen availu on hieman jälkijunassa. Korvauksena tarjoilen teille uuden ulkoasun. Kiitos ja kunnia bannerista kuuluu Florelle.)

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Luukku 8: Alttaripoikia Unkarissa

 
Näin adventin kunniaksi mennään uskonnollisiin aiheisiin ja amerikkalaiseen Altar Boyz -musikaaliin, jonka näin Budapestissa. Altar Boyz kertoo ohiolaisesta kristillisestä poikabändistä, jonka fiktiiviselle keikalle yleisö pääsee. Matthew, Mark, Luke, eteläamerikkalainen Juan ja juutalainen Abraham kertovat lauluissaan niin bändin synnystä kuin omia elämäntarinoitaankin. Tavoitteena on saada yleisön sielut pelastettua.
 
Näin viitisen vuotta jälkeenpäin muistan ainoastaan huippuhyvän László Sántan (Juan) heittäytymisen elämäntarinasooloonsa, josta ehkä ymmärsin jotakin. Jos musikaalilla on jokin suurempikin sanoma, niin se ei minulle auennut, mutta kohtaukset olivat hauskoja ja ysärillä kasvanut arvostaa poikabändeille irvailua. Satiiri saattoi suuntautua myös uskontoon, ja varmasti amerikkalainen julkkisevankelistaperinnekin sai osansa. Kokonaisuus oli kuitenkin kepeä ja hauska ja sopi vähemmän uskonnollisellekin, ja yllättäen jokaisella alttaripojulla oli omat teinityttöfaninsa.
 
Tässä vielä esityksen olemuksen aika hyvin tiivistävä musiikkivideo:
 
 
(Rooleissa tuplamiehitys, siksi poikia on paikoin enemmän kuin viisi.)

lauantai 7. joulukuuta 2013

Luukku 7: Lepakkomakkaraa

Seitsemännen päivän luukusta hyökkää Nosferatu, vuoden 2009 Teekkarispeksi. Vampyyritarinoiden ystävänä arvostan sellaisten hyvin tehtyä parodiaa, etenkin kun samalla osa parodiasta osui musikaaleihinkin kuten Phantom of the Opera. Ellet ole vielä tutustunut speksien jaloon maailmaan niin suosittelen lämpimästi, tekijät ovat keskimäärin lahjakkaita ja omstartit hulvattomia.


Tässä tarinassa ehdottomat starat olivat kaikkien vampyyrinmetsästäjien kuningas, vaarattomaksi humanistiksi naamioitunut Tohtori ("Veitsenterävän mielen ajatukset laukkaavat usein kymmenen metriä muuta ruumista edellä.") ja tämän makeshift-assistentti Werner. Jos Polanskin Vampyyrintappajat oli parodiaa, niin tämä oli siitä vielä astetta parodiampaa. Nauroin.

Lihakirves heilahtaa,
teemme lepakkomakkaraa!
(sävel: Do You Hear the People Sing)

perjantai 6. joulukuuta 2013

Luukku 6: Kalevalaa koiralaisittain ja Viulunsoittaja

Itsenäisyyspäivän joulukalenteribloggaukseksi valikoitui päivä, jonka vietin Porin teatterissa. Päivällä jalkauduimme ystäväni kanssa lapsosten sekaan katsomaan hulvatonta Koirien Kalevala -näytelmää, josta mieleen jäivät hauskojen näyttelijöiden lisäksi puvut. Kuvassa taustalla näkyvä Louhen karvahattu pääkallosomistein vei pisteet kotiin, ja Väinämöisen rooliasu oli vaikuttavan yksityiskohtainen etenkin alastonkohtauksessa.


Illalla vuorossa oli osin samojen näyttelijöiden Viulunsoittaja katolla. En ollut aiemmin nähnyt musikaalia eikä sen aihepiiri kuulu kiinnostuksenkohteitteni kärkipäähän, mutta produktio oli hyvä. Naivismista vaikutteita ottanut lavastus oli hieno ja mummon vihertävä haamu suorastaan pelotti. Vesa Haltsonen Tevjenä oli illan ehdoton stara. Ohjaus ei ehkä mullistanut teosta, mutta se oli hyvin suunniteltu ja piti katsojan mielenkiinnon yllä.

torstai 5. joulukuuta 2013

Luukku 5: Kaunotar ja Hirviö Helsingissä


Näin Sören Lillkungin ensimmäisen kerran lavalla Disneyn Kaunottaressa ja Hirviössä Helsingin kaupunginteatterissa. Hans Berndtssonin ohjaus oli tuttuun tapaan aika mitäänsanomaton eikä Liisa Ryömän suomennos ihan osunut kohdalleen monessakaan mielessä, mutta näyttelijöistä pidin. Marika Westerling oli aivan ihana Belle, Sören hyvin sympaattinen Hirviö (muistelen jonkun seurueestani ihastuneenkin häneen), ja Risto Kaskilahden kotoutettu huumori kynttelikkönä vaihteeksi vetosi minuun.

Bellen puvut näyttivät lähinnä Tiimarin naamiaisasualesta hankitulta ja vaaleanpunainen mekko riiteli hänen punertavien hiustensa kanssa silmiäsärkevällä tavalla. Hirviön asu oli minusta sen sijaan onnistunut, ei disneymäinen mutta persoonallinen, ja samoin pidin lavastuksesta. Jollain oudolla koulunäytelmämäisellä tavalla produktio oli symppis ja muistelen sitä nostalgialla. Esimerkiksi Be Our Guestin ensemblessa oli kurkku, jolla ei ollut niin minkäänlaista rytmitajua mutta yritystä sitäkin enemmän, kun taas kalatarjotin rokkasi aivan fiiliksissä. Jonkun hummeriasu teki valtaisan vaikutuksen.


Kaunotar ja Hirviö on Robin Hoodin ohella suosikkini Disneyn piirretyistä. Kirjahamsterina arvostan miestä, joka tajuaa lahjoittaa ihailemalleen neidolle kokonaisen kirjaston. (Vähän samaan tapaan kuin Tanz der Vampiren vampyyrikreivi von Krolock kosiskelee tyttöä lahjoittamalla tälle kengät – Seinäjoen produktiossa vieläpä Minna Parikat. Nämä musikaalien dark brooding man -hahmot tajuavat kaltaisteni naisten päälle.) Olen myöhemmin nähnyt musikaalin paikoin varsin omintakeisena produktiona Budapestissa, mutta replicakin olisi kiva joskus kokea livenä.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Luukku 4: Rocky Horroria


Tämä Rocky Horror Show kulki bileiden nimellä, mutta oikeastaan se oli dramatisoitu konserttiversio kaikkine oheistoimintoineen. Paikkana oli jokin vanha teollisuusrakennus Wienin ulkopuolella keskellä puskaa. Oli viihdyttävää katsella, kuinka autonrenkaiden ja kontinjämien keskellä vaaleassa kesäillassa koikkelehti lateksiin ja pitsiin nyöritettyä ihmislihaa vessapaperirullin varustautuneena. Enkä puhu nyt teineistä, vaan seassa oli kaikkea keski-ikäisistä tukevista mieshenkilöistä ja kunnianarvoisista rouvista lähtien. Esiintyjät, taivas tietää ketkä, rokkasivat asianmukaisesti ja Frank N. Furter oli vaikuttava näky punaisessa satiinikorsetissa ja hyvin pienissä satiinipöksyissä.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Luukku 3: Rebecca-muistoja Wienistä



Kolmannessa luukussa piileskelee Rebecca-musikaalin kantaproduktio Wienissä. Rebecca on Michael Kunzen musikaaleista vähiten kiero ja osaksi sen vuoksi hänen musikaaleistaan vähiten suosikkini, mutta se tuntuu uppoavan ns. suureen yleisöön hyvin. Francesca Zambellon ohjaus oli aika peruskauraa ja esimerkiksi Kouvolan teatterissa saatiin tarinasta enemmän irti kuin Wienissä, mutta joka tapauksessa pidin Wienin produktiosta. Näyttelijät olivat hyviä ja lavastus kaunis, ja kunnolliset nais"pahis"hahmot ovat aina plussaa.

Näin Rebeccan Wienissä useammankin kerran, mutta tähän postaukseen oli pakko valita lippu, jossa on Uwe Krögerin nimmari. Siinä on sydänkin ja kaikkea. Uwen tähti on viime vuodet ollut vähän laskussa äänenmenon myötä, mutta sellaiset 20 vuotta Uwe hallitsi saksankielisten maiden Kuumin musikaalinäyttelijä -listoja ja juorulehtiä. Hän on esittänyt jokaista isoa roolia jota tenori vain voi, aina Starlight Expressin Rustysta Phantomiin. Osa rooleista on ollut varta vasten hänelle kirjoitettuja. En ole fani enkä yleensä harrasta nimmareitakaan, mutta Uwe on hilpeä ilmiö ja todenpuhuakseni myös todella ammattitaitoinen musikaalinäyttelijä.


Ja kyllä, siihen aikaan Raimund Theaterissa pääsi seisomapaikalle 2,50 eurolla. Seisomista enemmän haittasivat lukuisat teini-ikäiset Uwe-fanit, joiden kirkumisen jäljiltä korvani soivat pari tuntia jälkeenpäin, mutta kokemus oli avartava ja kukkarolle ystävällinen. Fanityttöjen lisäksi tapasin siellä kerran vanhan rouvan, joka vihjaisi että oopperaankin saa seisomapaikkoja jos menee tiettyyn aikaan tietylle ovelle jonottamaan. En koskaan kokeillut, mutta tyylikkäästi pukeutunut herttainen mummeli sikakatsomossa jäi mieleen.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Luukku 2: Hiuslakkaa Helsingissä



Helsingin kaupunginteatterin Hairspray on ensimmäinen Suomessa näkemäni musikaali. Siinä oli omat pikkuvikansa, mutta kaiken kaikkiaan muistelen esitystä lämpimällä nostalgialla. Esitys oli menevä, juonessa yhteiskuntakritiikin yritystä ja lavastus pursui ihania printtejä ja karkkivärejä. Bongasin monet myöhemminkin HKT:lla näkemäni ensemblelaiset jo Hairsprayssa, samoin kuin Mikko Vihman myöhemmin Gastonina käyttämän peruukin. Musikaalimakuni on ainakin nykyään hieman erilainen, mutta musiikki on svengaavaa ja kuuntelen edelleen satunnaisesti Broadwayn levyä.

Luukku 1: Eka kerta

Joulukalenteri! Toisin sanoen esityksiä, joista ei syystä tai toisesta ole tullut blogattua.

Luukun 1 takaa paljastuu kaiken aloittanut Tanz der Vampire.


Jos leffoja ei lasketa, eka kertani musikaalia katsomassa oli Tanz der Vampire Hampurissa. Paikkana oli Theater Neue Flora, vaatimaton 2000-paikkainen teatteri, jonka näyttämö oli jotakuinkin futiskentän kokoinen. Istuin reunasta katsoen paikalla 11 ja olin ehkä lavan ensimmäisen neljänneksen kohdalla. Mutta voi, se oli hienoa! Lavasteet liukuivat äänettömän sulavasti ohi kuin lumottuina (paineilmatekniikkaa), musiikki täytti maailmani ja Thomas Borchert kuulosti ihan jumalattoman hyvältä von Krolockina. Peilikuvatanssijat olivat niin kaukana että menivät ihan täydestä. Soolotanssijan lateksipintaisten housujen narskahteleva ääni hypyissä muistutti, että tämä ei ole elokuvaa vaan täyttä totta.

Jälkeenpäin ajatellen ohjaus oli aika tönkkö ja monien näytteleminen jäätävän stereotyyppistä, mutta hitot siitä, se oli silloin hienoa. Sittemmin olen myös huomannut viihtyväni pienemmissä teattereissa, joissa näyttelijöiden ilmeet näkyvät edes katsomon puoliväliin, mutta aloituksessa oli suuren maailman tyyliä, se on pakko sanoa.