perjantai 14. helmikuuta 2014

TTT:n syyskausi 2014

Tampereen Työväen Teatterin syysohjelmiston 2014 julkistustilaisuudessa tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että haluan nähdä jotakuinkin kaiken. Jos tämä on Maarit Pyökärin taiteellinen linja jatkossakin, olen iloinen. Draamaa ja viihdettä on tasapuolisesti, eikä mikään ainakaan ensinäkemältä vaikuta katsojia aliarvioivalta.

Bling! Kuva: Kari Sunnari
 Evita on viimeksi esitetty suomeksi Helsingin kaupunginteatterissa 2006. Kiitos tämän produktion, en vuosikausiin pitänyt koko musikaalista, joten toivon että Tiina Puumalaisen uusi ohjaus toimii paremmin kuin Kurt Nuotion. Vasta vuoden 1996 elokuvan katsottuani koukutuin Sir Tim Ricen älykkääseen ja hauskaan tekstiin ja tajusin, mikä musikaalissa kiehtoo ihmisiä. En ole vielä nähnyt versiota, joka todella saisi minut ymmärtämään Eva Peronin motiiveja musikaalissa ja toisi hänet lähelle katsojaa, mutta toivottavasti Puumalainen paikkaa tämän aukon. Evitaa vertaa pakostakin Kunzen ja Levayn Elisabethiin, joka taas esittää jokaisen hahmon inhimillisenä olentona, jonka näkökulmaan on halutessaan helppo samastua. Eva on hahmona etäisempi ja häntä katsotaan oikeastaan vain muiden silmillä. Musikaalissa ei ole ainuttakaan laulua, jossa Eva Peron ei esiintyisi jollekulle tai yrittäisi selitellä tekojaan toiselle henkilöhahmolle, joten minun on vaikea tuntea sympatiaa häntä kohtaan. Ehkä se on tarkoituskin, mutta kaipaisin jotakin, jonka avulla saisin otteen siitä, miksi hän (tekijöiden mielestä) todella teki kaiken mitä teki. Vallanhimo on vähän kulunut ratkaisu, vaikka se taitaakin olla se ilmeisin.

Che sen sijaan on kiehtova hahmo, etenkin silloin kun häntä ei esitetä ilmeisenä Che Guevarana. Alun perin Che on tarkoitettu tavalliseksi työläiseksi, joka edustaa jälkiviisasta kansan näkökulmaa Evitan tekoihin, ja minusta hahmo on monipuolisempi niin. Kriittiset, tarinan aikatasoilla edestakaisin suhaavat kertojahahmot ovat heikkouteni, ja Che on melkein yhtä ihana kuin Elisabethin Lucheni. Yritän kovasti olla rakentamatta liian suuria odotuksia Työviksen produktiosta, vaikka kyseessä onkin yksi lempimusikaaleistani. Puumalainen on onneksi perushyvä ohjaaja. Mikko Koivusalon suomennos on muistini mukaan melko tyylitön, mutta sen olemassaololle ei kai voi mitään.

Kuva: Jenni Miettinen
Mutta tekevät ne muutakin siinä teatterissa. Mark Haddonin ja Simon Stephensin palkittu Yöllisen koiran merkillinen tapaus (Curious Incident of the Dog in the Night-Time) on aiheeltaan ehdottomasti kiehtovin: 15-vuotias poika, joka näkee maailman hieman eri tavalla kuin muut eikä aivan käsitä tunteita, kohtaa ympäröivän todellisuuden (tai ehkä pikemminkin päinvastoin). Hahmoon on ilmeisesti yhdistetty Asperger ja autismi ja ohjaaja Otso Kauttokin avasi näytelmää niiden kautta, mutta lukemani mukaan Haddon haluaisi itse välttää leimojen lyömistä päähenkilöön ja esittää hänet vain yksinkertaisesti erilaisena. Helpottavathan lokerot usein ymmärtämistä, mutta samalla ne rajaavat ikävästi etenkin sellaisia, joiden diagnoosi ei ole kuin suoraan oppikirjasta. Joka tapauksessa näytelmän pitäisi olla kiinnostava, koska se ainakin osittain esittää tapahtumat pojan näkökulmasta ja käyttää häntä kertojana.

Kolmas teos, jonka haluan nostaa esille, on Friedrich Dürrenmattin klassikkonäytelmä Vanhan naisen vierailu (Der Besuch der alten Dame). Wieniin on tulossa näytelmään perustuvan musikaalin kantaesitys, joten olen viime aikoina tutustunut tarinaan, ja se vaikuttaa ihastuttavan kierolta. Moraalikysymysten käsittely mustalla huumorilla höystettynä yleensä toimii.

Lisäksi TTT:n lavalla nähdään mm. Ruotsiin lähetetyn evakkolapsen tarina, tv-sarjana Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin nähty Kaikki on kohta hyvin, Pekka Töpöhäntä -lastenmusikaalin urbaani tulkinta ja aina yhtä karismaattinen Eila Roine.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Tuulen viemää – Budapest 2014

Lavalla oli eeppisiä rakkausduettoja, valtavia vannehameita, dramaattinen sankaritar, mustasukkaisuutta, nuorukaisia joiden nimet unohdin jo ennen kuin he kuolivat sisällissodassa (paitsi eivät sitten kuolleetkaan), kokonaisen kaupungin palo, jokunen tappo ja yksi lunkisti työnsä ottanut elävä hevonen, jolla pahis ratsasti näyttämölle ja jälleen pois. Kaikki, erityisesti tunteet, oli suurta ja näyttävää.

Toisin sanoen kävin hiljattain Budapestin Operettiteatterissa katsomassa Tuulen viemää -musikaalin (Elfújta a szél; ransk. alkuteos Autant en Emporte le Vent 2003), jonka ensi-ilta oli marraskuun lopussa. Produktion kantaesitys oli Szegedin ulkoilmateatterifestareilla kesällä 2013. Ranskalaisen Gérard Presgurvicin popmusikaali Romeo ja Julia on ollut jättimenestys Operettiteatterissa ja juhli tammikuussa 10-vuotissyntymäpäiväänsä. Teatteri näkyy päättäneen kokeilla, vetoaisiko myös Presgurvicin Tuulen viemää unkarilaiseen yleisöön. Ilmeisesti vetoaa, koska teatteri tiedotti hiljattain, että se on rikkonut lipunmyyntiennätyksiä. Liput tosin ovat unkarilaisittain yllättävän kalliita, joten odotan mielenkiinnolla, pysyykö sali täytenä myös jatkossa.


Näistä kahdesta R&J on selvästi parempi, muttei Tuulen viemääkään huono musikaali ole. Musiikki on kevyttä ja tarttuvaa poppia: mukaansatempaavia tanssikohtauksia, hattarankevyitä rakkauslauluja ja elämää suurempia pop-balladeja, jotka eivät jää mieleen soimaan mutta täyttävät paikkansa teoksessa. Ranskalainen musikaali yleensä muistuttaa ennemminkin spektaakkelia tai konserttia kuin draamaa, joten Operettiteatterin ohjaus on todennäköisesti lisännyt rutkasti sisältöä tarinaan ja tuonut sen lähemmäs teatteria. Lyriikat ovat unkariksikin täysin diipadaapaa, mutta ajatusten herättäminen ei muutenkaan kuulu tähän musikaalityyppiin enkä usko, että kukaan haluaa nähdä Tuulen viemää sen syvällisyyden vuoksi. Ulkomaalaiselle katsojalle se on armollista, koska laulun sanoman ymmärtämiseen riittää, että englanninkielisiä tekstityksiä vilkaisee kerran tai pari laulun aikana. Muuten voi keskittyä siihen olennaiseen eli ihailemaan näyttävää skenografiaa ja eläytymään vaihtuviin tunteisiin.

Kureliivien iloja. © Operettszínház
En ole koskaan erityisemmin pitänyt vuoden 1939 elokuvaklassikosta. Pääparin soutaminen ja huopaaminen alkaa pidemmän päälle tympiä, ja tuntuu kuin tekijätkin olisivat jossain vaiheessa kyllästyneet ja päättäneet vain katkaista tarinan sattumanvaraisesta kohdasta. Itsepäinen ja oikukas Scarlett O'Hara ei hahmona ole koskaan erityisemmin viehättänyt minua, ja Rhett Butlerkin on hieman liian limainen makuuni. Yllättäen musikaalissa kuitenkin kiinnostuin nimenomaan pääparin touhuista ja heidän suhteensa kehittymisestä. Myös Scarlettin draamakuningatarkohtaukset istuivat paremmin teatterilavalle suurieleisen musikaalin keskelle. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mikä sitkeässä ja loppuun asti omaa etuaan ajavassa naisessa on kiehtonut maailmaa. Myös sisäinen feministini arvosti sitä, että Scarlett ylitti sukupuoliroolien ja sovinnaisuuden rajoja sen kummemmin asiaa miettimättä. Hahmoa ei kai voi kutsua positiivisessa mielessä vahvaksi, jos hän käyttää hyväkseen jokaista lähelle osuvaa ihmistä ja kävelee lähimmäistensä yli silmää räpäyttämättä. Scarlettin selviytymisvaistoja täytyy kuitenkin ihailla, ja monissa tiukoissa tilanteissa häntä mukavammat ihmiset selvisivät hänen häikäilemättömyytensä ansiosta.

Tuore leski tanssiaisissa. @ Szegedi szabadtéri játékok
Szilárd Somogyin ohjaus on ihan toimiva, mutta musikaalin tarina on hajanainen ja kaipaisi vesuria. Epäolennaisia sivuhenkilöitä ja heidän mitäänsanomattomia soolojaan oli liikaa, draaman kaari oli etenkin toisen näytöksen puolella pahasti hukassa eikä musikaalin yli kolmetuntinen kestokaan parantanut asiaa. Scarlett ja Rhett olivat piristävä henkäys muuten laimeassa hahmogalleriassa. Margaret Mitchellin alkuperäisromaanista oli kaivettu Rhettille ystäväksi kurtisaani Belle Watling (reipas ja ronski Zita Prescsák), joten pakollisia ilotalokohtauksiakin oli saatu mukaan, langenneen naisen katumuksesta puhumattakaan. Loppupuolella Belle kollegoineen toimi jonkin aikaa tarinan kertojina, mikä oli oikeastaan aika hauska ajatus.

Rhett, kyyninen sodanvastustaja. © Operettszínház
Olen nähnyt Szilveszter Szabón jotakuinkin jokaisessa Operettiteatterin dark brooding man -roolissa ja ne tuntuvat tympivän hiljalleen jopa häntä itseään, joten en asettanut suuria odotuksia Rhett Butlerille. Yllätyksekseni Sziszi oli roolissa kuitenkin charmikas ja hauska, ja saatoin jopa ymmärtää niitä naislaumoja, jotka vuosien varrella ovat langenneet Rhettin hurmaavaan pahiskäytökseen. Angstia ei kai voinut välttää, mutta sitä oli kuitenkin virkistävän vähän.

Sodan tuskallisuus ja paidattomia miehiä. @ Szegedi szabadtéri játékok
Nuori Petra Gubik Scarlett O'Harana puolestaan oli minulle täysin uusi tuttavuus, ja positiivinen sellainen. Hänellä on vahva ääni ja mukavasti luonnetta Scarlettin rooliin. Näytteleminen kaipaa vielä kehitystä, mutta aikaa on reilusti ja aion jatkossa ehdottomasti pitää Gubikia silmällä. Ilmeisesti hän on tuore löytö paikallisesta X-Factorista. Hahmona Scarlett on herkullinen, mutta jossain toisen näytöksen puolella hänen hahmokehityksensä alkaa junnata paikoillaan ja uhkaa kadota valtavaan sivuhenkilöiden massaan. Siinä vaiheessa myös tarinan punainen lanka ja tarkoitus meinaavat unohtua.
 
Viattomasti kirjovia naisia. © Operettszínház

Panna Simon ei ole suosikkinäyttelijöitäni, mutta ärsyttävän hyveellisenä Melaniena hän oli ihan ok. Tunsin myötähäpeää, kun naisparka joutui kiemurtelemaan synnytystuskissa lavan etualalla samalla kun taustalla kuoltiin sankarillisia kuolemia. Kohtaus oli tahattoman koominen ja pitkittynyt. Scarlettille vastakohdan muodostavasta Melaniesta kuitenkin paljastuu sopivassa tahdissa uusia puolia, ja lopulta hänen tarinansa on kenties musikaalin ehjin lanka. Szandra Fejes Scarlettin pikkusiskona ja jonkinlaisena kehyskertomuksen päähenkilönä oli sympaattinen, ja roolissa hyödynnettiin Fejesin mahtavan kokoista ääntä kiitettävästi. Muukin ensemble teki hyvää työtä, ja pienissäkin rooleissa oli yllättävän isoja staroja. Ihmeekseni Operettiteatteri oli löytänyt oikeasti tummaihoisia näyttelijöitä orjien rooleihin, mistä rispektini. Szegedin koeproggiksessa näkyi vielä blackfacingia.

Scarlett ja ihana Ashley Wilkes. @ Szegedi szabadtéri játékok

En ole romantikko, mutta Tuulen viemää on viihdyttävä esitys ja olen iloinen että kävin katsomassa sen. Operettiteatteri osaa asiansa, ja ongelmat ovat pääasiassa teoksessa itsessään. Varsinkin viimeisen tunnin aikana suurten tunteiden suuri vyörytys alkoi turruttaa, ja yleisön välitaputukset alkoivat käydä innostuneen sijaan velvollisuudentuntoisiksi. Se harmitti, koska yksittäiset kohtaukset olivat edelleen hyvin tehtyjä ja ihan rehellisesti liikuttaviakin, mutta tunsin jo käyttäneeni tunnekiintiöni siltä illalta. Lopussa Scarlettin ja Rhettin tilanne tuntui jäävän vielä enemmän auki kuin elokuvassa, ja yritys koota Scarlettin elämän siihenastisia tapahtumia ja ihmisiä perinteisessä joukkokohtauksessa tuntui aika väkinäiseltä. Veikkaisin silti, että elokuvasta pitävät ja ylipäätään melodraamasta nauttivat viihtyvät teatteriesityksenkin parissa. Scarlettin puvut tosin tosin ovat lievä pettymys elokuvan loistokkuuden jälkeen.

Tilanrouva ja hänen ex-työnjohtajansa. @ Szegedi szabadtéri játékok
Minulle on edelleen mysteeri, miten se hevonen oli saatu vanhan ja sokkeloisen teatterin lavalle, mutta siinä se seisoskeli tyynenä pahistilanhoitajan uhkaillessa Taran naisia sen selästä. Unkarissa on useampikin hevosteatteri, jollaisesta polle(t) varmaankin on lainattu, mutta en hetkeen uskonut sen olevan aito.

Linkkejä:
Produktion kotisivu (englanniksi)
Kuvagalleria
Szegedin ulkoilmateatteriproduktion kotisivu (englanniksi) ja kuvagalleria 
Szegedin traileri

tiistai 4. helmikuuta 2014

Salapoliisiooppera – Turku 2014



Ajauduin katsomaan Turun oopperataide ry:n Salapoliisioopperaa vähän puolivahingossa Twitter-laumani mukana, enkä tavoistani poiketen ottanut teoksesta etukäteen selville juuri muuta kuin sen, että se on, noh, oopperamuotoinen salapoliisitarina. Paikan päällä tajusin, etten ole edes koskaan kuullut Atso Almilan sävellyksiä, vaikka juuri Almilan Twitter-aktiivisuuden vuoksi pohjimmiltaan olin päätynyt katsomoon.

Salapoliisiooppera paljastui hilpeäksi whodunit-dekkariparodiaksi, joka on ottanut vaikutteita vähän joka suunnalta ja leikittelee niillä häpeilemättä. Makaaberin ja kabareemaisen huumorin pohjalla on tarina murhatusta rikkaasta häntäheikki-ihmisperseestä, joka on käyttänyt lähipiiriään hyväkseen häikäilemättä. Niinpä ei ole varsinaisesti ihme, että murhaajia ilmoittautuu kerrassaan neljä. Komisario Delfoilla on totinen työ ottaa selville, kuka heistä puhuu totta – jos kukaan.

Lähde Facebook.
Tekstikeskeinen ihminen kun olen, minun silmissäni esityksen päätähdeksi nousi Roope Lipastin libretto. Teksti hulluttelee kielellä, vetää vaikutteita sieltä ja täältä, heittelee intertekstuaalisia viittauksia kaikkeen populaarikulttuurista ja lastenlauluista alkaen ja riimittelee varsin sympaattisesti. Olin monesti nauraa itseni penkiltä alas, mutta myös kauniit ja riipaisevat kohdat vakuuttivat. "Kaikkea mitä laulatte voidaan käyttää teitä vastaan" -henkiset sutkaukset toivat oopperaan hauskan metatason, jota tekisi mieli analysoida enemmänkin, mutta yritän välttää juonipaljastuksia.

Almilan leikkisä ja kaunis musiikki täydensi viittausten verkostoa, mutta koska olen huomattavasti huonompi tunnistamaan melodioita, en saanut otetta musiikillisista viittauksista. Tyyleistä seassa vilahteli ainakin 1920-luvun vaudevillea ja hautajaismarssia. Maiju Sallaksen ohjaus otti kaiken irti riemukkaasta materiaalista. Veikkaisin, että ooppera on saanut vaikutteita ainakin Chicago-musikaalista, jonne murhatarinat ja 20-lukukin viittaavat. Kekseliäät video- ja kuvitusprojektiot täydensivät tarinaa. Seassa vilahteli klassisia maalauksia, julkkisten ja poliitikkojen kuvia, veriroiskeita ja varta vasten oopperaa varten kuvattua videota.


Kokonaisuutena oopperaa on lopulta vaikea kuvata. Käytän harvoin sanaa 'postmoderni' tosissani, mutta tähän se ehkä sopisi. Parodinen keitos pysyy lavalla hyvin koossa, mutta jälkeenpäin siitä on vaikea saada otetta. Ja kuitenkaan Salapoliisiooppera ei todellakaan ollut mitään korkealentoista tekotaidetta, vaan hyvinkin maanläheinen ja helposti lähestyttävä teos. Uskallan suositella sitä sellaisillekin, jotka eivät ole koskaan nähneet saati kuulleet mitään oopperaa. Kaltaiseni analyysifriikki saa teoksesta irti vaikka mitä, mutta aivot saattoi jättää myös narikkaan ja keskittyä nauramiseen.

Petri Bäckström vanhan liiton dekkarikomisariona hurmasi minut etenkin tanssitaidoillaan. Ja vielä luullaan, että ooppera olisi staattista pönötystä! Petter Andersson oli riemastuttavan yököttävä herra Wahlenbeck, joka ei suostunut pysymään hauta-arkussaan vaan osallistui aktiivisesti murhatarinoiden kerrontaan. Wahlenbeckin morsio Anna (Katriina Virta) oli suloinen ja viaton neito, kun taas Kristina Raudasen melankolinen neiti Aino toi mieleen Joutsenlammen mustan joutsenen. Ihmettelin, miksi Aino näytti niin kovin tutulta, kunnes vilkaisin nimen käsiohjelmasta ja tajusin nähneeni Raudasen Elisabeth-musikaalissa mm. kreivitär Esterházyna. Rouva Laine (Kirsti Tuominen) Wahlenbeckin suvun arvokkaana matriarkkana edusti vanhempaa polvea. Kirjanpitäjä Kaj Pyy (Onni Pietarinen) oli minulle ristiriitaisin hahmo: Pietarisen ääni sopi rooliin loistavasti ja hän esiintyi hyvin, mutta jokin siinä, miten hahmo oli kirjoitettu, hiersi makunystyröitäni.

Making of -kuva, lähde Facebook.
Myös Turun oopperakuoro, tanssioppilaitoksen tanssijat ja musiikkiopiston lapsikuoro hoitivat homman kotiin, puhumattakaan Timo Kotilaisen johtamasta kuusihenkisestä orkesterista. Lapsikuorot eivät koskaan ole olleet minun juttuni, mutta Salapoliisioopperassa lasten näkyminen lavalla oli perusteltua ja osallistui tarinankerrontaan eikä toiminut vain laskelmoituna liikuttavuustekijänä. Kabareen tanssityttöjen kickline kera komisarion oli esityksen kohokohtia, ja muutenkin Anna Hellsténin koreografiat olivat monipuolisia ja kekseliäitä.

Minut on helppo hurmata kaikenlaisella kuolemantanssitematiikalla ja elävillä iloisilla ruumiilla, mutta niiden lisäksikin Salapoliisiooppera oli hilpeä tuttavuus. Siitä on jäljellä enää kaksi esitystä 12. ja 13. helmikuuta, joten kiinnostuneiden kannattaa pitää kiirettä. Liput mm. täältä.