Tuulen viemää – Budapest 2014

Lavalla oli eeppisiä rakkausduettoja, valtavia vannehameita, dramaattinen sankaritar, mustasukkaisuutta, nuorukaisia joiden nimet unohdin jo ennen kuin he kuolivat sisällissodassa (paitsi eivät sitten kuolleetkaan), kokonaisen kaupungin palo, jokunen tappo ja yksi lunkisti työnsä ottanut elävä hevonen, jolla pahis ratsasti näyttämölle ja jälleen pois. Kaikki, erityisesti tunteet, oli suurta ja näyttävää.

Toisin sanoen kävin hiljattain Budapestin Operettiteatterissa katsomassa Tuulen viemää -musikaalin (Elfújta a szél; ransk. alkuteos Autant en Emporte le Vent 2003), jonka ensi-ilta oli marraskuun lopussa. Produktion kantaesitys oli Szegedin ulkoilmateatterifestareilla kesällä 2013. Ranskalaisen Gérard Presgurvicin popmusikaali Romeo ja Julia on ollut jättimenestys Operettiteatterissa ja juhli tammikuussa 10-vuotissyntymäpäiväänsä. Teatteri näkyy päättäneen kokeilla, vetoaisiko myös Presgurvicin Tuulen viemää unkarilaiseen yleisöön. Ilmeisesti vetoaa, koska teatteri tiedotti hiljattain, että se on rikkonut lipunmyyntiennätyksiä. Liput tosin ovat unkarilaisittain yllättävän kalliita, joten odotan mielenkiinnolla, pysyykö sali täytenä myös jatkossa.

Näistä kahdesta R&J on selvästi parempi, muttei Tuulen viemääkään huono musikaali ole. Musiikki on kevyttä ja tarttuvaa poppia: mukaansatempaavia tanssikohtauksia, hattarankevyitä rakkauslauluja ja elämää suurempia pop-balladeja, jotka eivät jää mieleen soimaan mutta täyttävät paikkansa teoksessa. Ranskalainen musikaali yleensä muistuttaa ennemminkin spektaakkelia tai konserttia kuin draamaa, joten Operettiteatterin ohjaus on todennäköisesti lisännyt rutkasti sisältöä tarinaan ja tuonut sen lähemmäs teatteria. Lyriikat ovat unkariksikin täysin diipadaapaa, mutta ajatusten herättäminen ei muutenkaan kuulu tähän musikaalityyppiin enkä usko, että kukaan haluaa nähdä Tuulen viemää sen syvällisyyden vuoksi. Ulkomaalaiselle katsojalle se on armollista, koska laulun sanoman ymmärtämiseen riittää, että englanninkielisiä tekstityksiä vilkaisee kerran tai pari laulun aikana. Muuten voi keskittyä siihen olennaiseen eli ihailemaan näyttävää skenografiaa ja eläytymään vaihtuviin tunteisiin.

Kureliivien iloja. © Operettszínház

En ole koskaan erityisemmin pitänyt vuoden 1939 elokuvaklassikosta. Pääparin soutaminen ja huopaaminen alkaa pidemmän päälle tympiä, ja tuntuu kuin tekijätkin olisivat jossain vaiheessa kyllästyneet ja päättäneet vain katkaista tarinan sattumanvaraisesta kohdasta. Itsepäinen ja oikukas Scarlett O'Hara ei hahmona ole koskaan erityisemmin viehättänyt minua, ja Rhett Butlerkin on hieman liian limainen makuuni. Yllättäen musikaalissa kuitenkin kiinnostuin nimenomaan pääparin touhuista ja heidän suhteensa kehittymisestä. Myös Scarlettin draamakuningatarkohtaukset istuivat paremmin teatterilavalle suurieleisen musikaalin keskelle. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mikä sitkeässä ja loppuun asti omaa etuaan ajavassa naisessa on kiehtonut maailmaa. Myös sisäinen feministini arvosti sitä, että Scarlett ylitti sukupuoliroolien ja sovinnaisuuden rajoja sen kummemmin asiaa miettimättä. Hahmoa ei kai voi kutsua positiivisessa mielessä vahvaksi, jos hän käyttää hyväkseen jokaista lähelle osuvaa ihmistä ja kävelee lähimmäistensä yli silmää räpäyttämättä. Scarlettin selviytymisvaistoja täytyy kuitenkin ihailla, ja monissa tiukoissa tilanteissa häntä mukavammat ihmiset selvisivät hänen häikäilemättömyytensä ansiosta.

Tuore leski tanssiaisissa. @ Szegedi szabadtéri játékok

Szilárd Somogyin ohjaus on ihan toimiva, mutta musikaalin tarina on hajanainen ja kaipaisi vesuria. Epäolennaisia sivuhenkilöitä ja heidän mitäänsanomattomia soolojaan oli liikaa, draaman kaari oli etenkin toisen näytöksen puolella pahasti hukassa eikä musikaalin yli kolmetuntinen kestokaan parantanut asiaa. Scarlett ja Rhett olivat piristävä henkäys muuten laimeassa hahmogalleriassa. Margaret Mitchellin alkuperäisromaanista oli kaivettu Rhettille ystäväksi kurtisaani Belle Watling (reipas ja ronski Zita Prescsák), joten pakollisia ilotalokohtauksiakin oli saatu mukaan, langenneen naisen katumuksesta puhumattakaan. Loppupuolella Belle kollegoineen toimi jonkin aikaa tarinan kertojina, mikä oli oikeastaan aika hauska ajatus.

Rhett, kyyninen sodanvastustaja. © Operettszínház

Olen nähnyt Szilveszter Szabón jotakuinkin jokaisessa Operettiteatterin dark brooding man -roolissa ja ne tuntuvat tympivän hiljalleen jopa häntä itseään, joten en asettanut suuria odotuksia Rhett Butlerille. Yllätyksekseni Sziszi oli roolissa kuitenkin charmikas ja hauska, ja saatoin jopa ymmärtää niitä naislaumoja, jotka vuosien varrella ovat langenneet Rhettin hurmaavaan pahiskäytökseen. Angstia ei kai voinut välttää, mutta sitä oli kuitenkin virkistävän vähän.

Sodan tuskallisuus ja paidattomia miehiä. @ Szegedi szabadtéri játékok

Nuori Petra Gubik Scarlett O'Harana puolestaan oli minulle täysin uusi tuttavuus, ja positiivinen sellainen. Hänellä on vahva ääni ja mukavasti luonnetta Scarlettin rooliin. Näytteleminen kaipaa vielä kehitystä, mutta aikaa on reilusti ja aion jatkossa ehdottomasti pitää Gubikia silmällä. Ilmeisesti hän on tuore löytö paikallisesta X-Factorista. Hahmona Scarlett on herkullinen, mutta jossain toisen näytöksen puolella hänen hahmokehityksensä alkaa junnata paikoillaan ja uhkaa kadota valtavaan sivuhenkilöiden massaan. Siinä vaiheessa myös tarinan punainen lanka ja tarkoitus meinaavat unohtua.
 

Viattomasti kirjovia naisia. © Operettszínház

Panna Simon ei ole suosikkinäyttelijöitäni, mutta ärsyttävän hyveellisenä Melaniena hän oli ihan ok. Tunsin myötähäpeää, kun naisparka joutui kiemurtelemaan synnytystuskissa lavan etualalla samalla kun taustalla kuoltiin sankarillisia kuolemia. Kohtaus oli tahattoman koominen ja pitkittynyt. Scarlettille vastakohdan muodostavasta Melaniesta kuitenkin paljastuu sopivassa tahdissa uusia puolia, ja lopulta hänen tarinansa on kenties musikaalin ehjin lanka. Szandra Fejes Scarlettin pikkusiskona ja jonkinlaisena kehyskertomuksen päähenkilönä oli sympaattinen, ja roolissa hyödynnettiin Fejesin mahtavan kokoista ääntä kiitettävästi. Muukin ensemble teki hyvää työtä, ja pienissäkin rooleissa oli yllättävän isoja staroja. Ihmeekseni Operettiteatteri oli löytänyt oikeasti tummaihoisia näyttelijöitä orjien rooleihin, mistä rispektini. Szegedin koeproggiksessa näkyi vielä blackfacingia.

Scarlett ja ihana Ashley Wilkes. @ Szegedi szabadtéri játékok

En ole romantikko, mutta Tuulen viemää on viihdyttävä esitys ja olen iloinen että kävin katsomassa sen. Operettiteatteri osaa asiansa, ja ongelmat ovat pääasiassa teoksessa itsessään. Varsinkin viimeisen tunnin aikana suurten tunteiden suuri vyörytys alkoi turruttaa, ja yleisön välitaputukset alkoivat käydä innostuneen sijaan velvollisuudentuntoisiksi. Se harmitti, koska yksittäiset kohtaukset olivat edelleen hyvin tehtyjä ja ihan rehellisesti liikuttaviakin, mutta tunsin jo käyttäneeni tunnekiintiöni siltä illalta. Lopussa Scarlettin ja Rhettin tilanne tuntui jäävän vielä enemmän auki kuin elokuvassa, ja yritys koota Scarlettin elämän siihenastisia tapahtumia ja ihmisiä perinteisessä joukkokohtauksessa tuntui aika väkinäiseltä. Veikkaisin silti, että elokuvasta pitävät ja ylipäätään melodraamasta nauttivat viihtyvät teatteriesityksenkin parissa. Scarlettin puvut tosin tosin ovat lievä pettymys elokuvan loistokkuuden jälkeen.

Tilanrouva ja hänen ex-työnjohtajansa. @ Szegedi szabadtéri játékok

Minulle on edelleen mysteeri, miten se hevonen oli saatu vanhan ja sokkeloisen teatterin lavalle, mutta siinä se seisoskeli tyynenä pahistilanhoitajan uhkaillessa Taran naisia sen selästä. Unkarissa on useampikin hevosteatteri, jollaisesta polle(t) varmaankin on lainattu, mutta en hetkeen uskonut sen olevan aito.

Linkkejä:
Produktion kotisivu (englanniksi)
Kuvagalleria
Szegedin ulkoilmateatteriproduktion kotisivu (englanniksi) ja kuvagalleria 
Szegedin traileri