tiistai 4. helmikuuta 2014

Salapoliisiooppera – Turku 2014



Ajauduin katsomaan Turun oopperataide ry:n Salapoliisioopperaa vähän puolivahingossa Twitter-laumani mukana, enkä tavoistani poiketen ottanut teoksesta etukäteen selville juuri muuta kuin sen, että se on, noh, oopperamuotoinen salapoliisitarina. Paikan päällä tajusin, etten ole edes koskaan kuullut Atso Almilan sävellyksiä, vaikka juuri Almilan Twitter-aktiivisuuden vuoksi pohjimmiltaan olin päätynyt katsomoon.

Salapoliisiooppera paljastui hilpeäksi whodunit-dekkariparodiaksi, joka on ottanut vaikutteita vähän joka suunnalta ja leikittelee niillä häpeilemättä. Makaaberin ja kabareemaisen huumorin pohjalla on tarina murhatusta rikkaasta häntäheikki-ihmisperseestä, joka on käyttänyt lähipiiriään hyväkseen häikäilemättä. Niinpä ei ole varsinaisesti ihme, että murhaajia ilmoittautuu kerrassaan neljä. Komisario Delfoilla on totinen työ ottaa selville, kuka heistä puhuu totta – jos kukaan.

Lähde Facebook.
Tekstikeskeinen ihminen kun olen, minun silmissäni esityksen päätähdeksi nousi Roope Lipastin libretto. Teksti hulluttelee kielellä, vetää vaikutteita sieltä ja täältä, heittelee intertekstuaalisia viittauksia kaikkeen populaarikulttuurista ja lastenlauluista alkaen ja riimittelee varsin sympaattisesti. Olin monesti nauraa itseni penkiltä alas, mutta myös kauniit ja riipaisevat kohdat vakuuttivat. "Kaikkea mitä laulatte voidaan käyttää teitä vastaan" -henkiset sutkaukset toivat oopperaan hauskan metatason, jota tekisi mieli analysoida enemmänkin, mutta yritän välttää juonipaljastuksia.

Almilan leikkisä ja kaunis musiikki täydensi viittausten verkostoa, mutta koska olen huomattavasti huonompi tunnistamaan melodioita, en saanut otetta musiikillisista viittauksista. Tyyleistä seassa vilahteli ainakin 1920-luvun vaudevillea ja hautajaismarssia. Maiju Sallaksen ohjaus otti kaiken irti riemukkaasta materiaalista. Veikkaisin, että ooppera on saanut vaikutteita ainakin Chicago-musikaalista, jonne murhatarinat ja 20-lukukin viittaavat. Kekseliäät video- ja kuvitusprojektiot täydensivät tarinaa. Seassa vilahteli klassisia maalauksia, julkkisten ja poliitikkojen kuvia, veriroiskeita ja varta vasten oopperaa varten kuvattua videota.


Kokonaisuutena oopperaa on lopulta vaikea kuvata. Käytän harvoin sanaa 'postmoderni' tosissani, mutta tähän se ehkä sopisi. Parodinen keitos pysyy lavalla hyvin koossa, mutta jälkeenpäin siitä on vaikea saada otetta. Ja kuitenkaan Salapoliisiooppera ei todellakaan ollut mitään korkealentoista tekotaidetta, vaan hyvinkin maanläheinen ja helposti lähestyttävä teos. Uskallan suositella sitä sellaisillekin, jotka eivät ole koskaan nähneet saati kuulleet mitään oopperaa. Kaltaiseni analyysifriikki saa teoksesta irti vaikka mitä, mutta aivot saattoi jättää myös narikkaan ja keskittyä nauramiseen.

Petri Bäckström vanhan liiton dekkarikomisariona hurmasi minut etenkin tanssitaidoillaan. Ja vielä luullaan, että ooppera olisi staattista pönötystä! Petter Andersson oli riemastuttavan yököttävä herra Wahlenbeck, joka ei suostunut pysymään hauta-arkussaan vaan osallistui aktiivisesti murhatarinoiden kerrontaan. Wahlenbeckin morsio Anna (Katriina Virta) oli suloinen ja viaton neito, kun taas Kristina Raudasen melankolinen neiti Aino toi mieleen Joutsenlammen mustan joutsenen. Ihmettelin, miksi Aino näytti niin kovin tutulta, kunnes vilkaisin nimen käsiohjelmasta ja tajusin nähneeni Raudasen Elisabeth-musikaalissa mm. kreivitär Esterházyna. Rouva Laine (Kirsti Tuominen) Wahlenbeckin suvun arvokkaana matriarkkana edusti vanhempaa polvea. Kirjanpitäjä Kaj Pyy (Onni Pietarinen) oli minulle ristiriitaisin hahmo: Pietarisen ääni sopi rooliin loistavasti ja hän esiintyi hyvin, mutta jokin siinä, miten hahmo oli kirjoitettu, hiersi makunystyröitäni.

Making of -kuva, lähde Facebook.
Myös Turun oopperakuoro, tanssioppilaitoksen tanssijat ja musiikkiopiston lapsikuoro hoitivat homman kotiin, puhumattakaan Timo Kotilaisen johtamasta kuusihenkisestä orkesterista. Lapsikuorot eivät koskaan ole olleet minun juttuni, mutta Salapoliisioopperassa lasten näkyminen lavalla oli perusteltua ja osallistui tarinankerrontaan eikä toiminut vain laskelmoituna liikuttavuustekijänä. Kabareen tanssityttöjen kickline kera komisarion oli esityksen kohokohtia, ja muutenkin Anna Hellsténin koreografiat olivat monipuolisia ja kekseliäitä.

Minut on helppo hurmata kaikenlaisella kuolemantanssitematiikalla ja elävillä iloisilla ruumiilla, mutta niiden lisäksikin Salapoliisiooppera oli hilpeä tuttavuus. Siitä on jäljellä enää kaksi esitystä 12. ja 13. helmikuuta, joten kiinnostuneiden kannattaa pitää kiirettä. Liput mm. täältä.

Ei kommentteja: