perjantai 12. kesäkuuta 2015

Laulu on meren laulu – Meriteatteri 2015

Laulu on meren laulu – Lähdön ja paluun balladi

Meriteatteri
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Laura Halonen, Vera Veiskola, Antti Autio, Esa-Matti Smolander, Jussi-Pekka Parviainen, Hannes Mikkelsson
Vierailuesitys 28.2.2015 Teatteri Telakalla

© Touko Sipiläinen

En tiennyt Meriteatterista etukäteen kuin kiehtovan nimen, mutta saaristossa kasvaneena toivoin esitykseltä lohtua merenkaipuuseeni täällä sisämaan vaivaisten järvien välissä. Sain mitä halusin – ja paljon enemmän. Musiikkinäytelmä kantoi mukanaan tuulahdusta meren tuoksua, ja parilla hassulla köydellä ja tynnyrillä vietiin katsoja suoraan aallokkoiselle avomerelle. Alleviivaamaton, teeskentelemätön tarina laittoi nauramaan vedet silmissä ja sen jälkeen pyyhkimään liikutuksen kyyneleitä.

Laulu on meren laulu on kertomus Naantalin Röölän sillisatamasta, merestä ja ihmisistä. Toiset lähtevät, toiset jäävät, onnekkaat palaavatkin. Tosipohjaista kudelmaa vauhdittavat merimieslaulut tunteiden ääripäästä toiseen. Rillumarei ja suolaisia kyyneleitä! Osa lauluista on perinteisiä merimieslauluja ja osa näyttelijöiden ja käsikirjoittajan varta vasten näytelmään säveltämiä. Ilman käsiohjelman tietoja en olisi osannut sanoa, mikä on uutta ja mikä vanhaa, joten kokonaisuus toimi saumattomasti. Jukebox-musikaalia parhaimmillaan. Uusista kappaleista Jussi-Pekka Parviaisen säveltämä ja Anni Mikkelssonin sillinkalastajien kertomusten pohjalta sanoittama Sillinkalastus-blues oli kenties suosikkini. Kaiken musiikin esittivät näyttelijät itse mm. hanurilla ja ukulelella.
Merten parkitsema kapteeni Aalto (verraton Hannes Mikkelsson).
© Touko Sipiläinen

Tarina kiertyy kahden nuoren rööläläisnaisen ympärille. Kaikki sankarittaren piirteet täyttävä Lahja (herkkä ja symppis Laura Halonen) unelmoi suuresta maailmasta, matkoista, tanssista, Turusta ja ehkä jopa Ruotsista. Kumisaappaat tukevasti kotirannassa seisova Lempi (Vera Veiskola) haluaa talon ja laiturin, joka ei rikkoudu syysmyrskyissä. Kumpikin saa tilaisuutensa, mutta unelmien toteuttaminen ei yllättäen suju aivan suunnitelmien mukaan. Matkaan mahtuu sillialusta, erilaisia merimiehiä, satamia ja lähtöjä, mutta vaikka unelmat eivät toteutuisikaan, kumpikin elää suht onnellisena elämänsä loppuun.

Näyttelijät olivat kaikki erinomaisia, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki Vera Veiskola juurevana Lempinä. Lempi ei ole sankaritar vaan selviytyjä, joka tekee mitä hänen täytyy mutta osaa tarvittaessa irrotellakin. Maailmoja kiertävän, äijät ruotuun pistävän merinaisen kuoren alla on myös leikkisä morsian, ja hiljaisen vakauden seassa on ripaus villiä heittäytymistä.

Anni Mikkelssonin ohjaus ja käsikirjoitus toimivat mainiosti. Jokainen sana, liike ja tavara lavalla tuntui tarkasti harkitulta eikä mitään ollut liikaa tai liian vähän. Teksti oli nasevaa, kaunista ja hauskaa. Löysin helposti henkilöhahmoille vastineet omasta lapsuudestani, vaikka meiltä ei lähdettykään kalaan kuin korkeintaan verkoille parin saaren päähän.

Jokke Jonsson (Esa-Matti Smolander).
© Touko Sipiläinen

Jäin esityksen loputtua ihmettelemään, miten pienillä eleillä, liikkeillä ja esineillä voi ilmaista niin valtavia asioita. Yksinäinen roikka tai kukkaruukku saattoi ilmentää kokonaista tunteiden merta, hiusten huolellinen letitys siirtää koko huoneen toiseen maailmaan, kumisaapaspari lattialla kertoa yhden elämänkohtalon. Hiljaiseksi veti, sekä ihailusta että heränneiden ajatusten paljoudesta. Ja seuraavassa hetkessä lavalla oli taas sillilaiva-slapstickia ja laivan kapteeni improvisoi poijusta kengurupallon.

Yksityiskohdista täytyy vielä mainita, että näytelmän tapa käsitellä juopottelua yllätti positiivisesti. Humala ei ollut koomista kaatuilua, perisuomalaista örveltämistä tai ylimoralisoivaa, vaan kapakkatanssivaiheen jälkeen pelkästään todella surullista katsottavaa. Katsojat seurasivat hiirenhiljaa, kun merimies yritti hiljaisella epätoivolla nousta seisomaan ja saada raajansa tottelemaan, turhaan. Teki jo mieli mennä auttamaan.

Lempi (Vera Veiskola). © Touko Sipiläinen

Laulu on meren laulu nousi kevyesti parhaaksi tänä keväänä näkemäkseni teatteriesitykseksi. Kaikki tehtiin taidolla ja sydämellä enkä jäänyt kaipaamaan mitään lisää. Harmittaa vain, että näytelmätrilogian ensimmäinen osa on jäänyt minulta näkemättä. Kolmatta osaa Eikä merta enää ole – Kotimatkan laulu esitetään tänä kesänä Röölässä, ja harkitsen vakavasti teatterikierrosta Turun alueelle. Suosittelen mitä lämpimimmin.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Plastic Bride – Kapsäkki 2015

 Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Yhteiskuntakriittinen musiikkikabaree Pop Slut valloitti minut ja nauruhermoni viime kesänä Tampereen teatterikesässä täysin. Kun sähköpostiini rapsahti kutsu Sara Mellerin uusimpaan ohjaukseen Plastic Brideen, joka kuulosti herkullisen samanhenkiseltä kuin edeltäjänsä, tartuin tilaisuuteen näppäimet sauhuten.

Musiikkiteatteri Kapsäkki
Ohjaus ja koreografia: Sara Melleri
Kuoronjohtaja ja laulujen sovitus: Emma Salokoski
Äänisuunnittelu ja musiikkitaustat: Matti Ahopelto
Valosuunnittelu: Julia Jäntti
Esiintyjät: Heidi Kirves, Emma Salokoski ja Emma Salokoski Voices sekä tässä esityksessä Asta Honkamaa
Kakku: Frangipani Baker

"Plastic Bride on moderni kabaree ja kosminen hääjuhla, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Pöydillä tanssivat superlaulajat Emma Salokoski ja Heidi Kirves, sekä uskomaton Emma Salokoski Voices -kuoro. Kutsumme teidät rakkauden maailmankaikkeuteen ja tarjoilemme samalla ilmaista kakkua. Jokainen ilta huipentuu yllätysvieraaseen, joka edustaa meille uuden ajan rakkautta ja vapautumista. Tule kanssamme tähtitunnelin läpi. Everybody’s free!"
 

Plastic Bride jatkaa tavallaan samaa teemaa kuin Pop Slut: miten sukupuoli määrää roolin kulttuurissa, miten sukupuolta esitetään ja mitä sukupuolelta odotetaan. Tällä kertaa keskiössä ovat morsian ja vaimo sekä näihin rooleihin liittyvät odotukset, seremoniat ja muu vastaava.

Musiikkiteatteri Kapsäkin teatterisali oli verhoiltu valkoisella, valaistu vihreällä ja savustettu reippaanpuoleisesti teatterisavulla. Yleisö istui pitkien pöytien ääressä, ja keskellä salia kulki catwalk. Ovella tervehti valikoima new age -enkelimaalauksia höystettynä 1960-luvun hippipsykedeelisyydellä. Siellä täällä hymisi hymyileviä Emma Salokoski Voices -kuorolaisia, jotka aina välillä viskoivat hellän rakastavasti riisiä yleisön niskaan (ja olueen ja kaula-aukosta sisään). Kokonaisvaikutelma oli kuin lsd-trippailevan amatsonikultin häävastaanotolla.

Plastic Bride vyöryttää niskaan täyslaidallisen naiseutta popmusiikin muodossa. Alku muistuttaa vaimonhaun tv-shopia, kun lavalle marssii pyhimysmäisiä morsioita, jotka samalla toki ovat palvelunhaluisia ja seksikkäitä. Tanssi- ja laulunumerot seuraavat toisiaan ja nivoutuvat yhteen reilun tunnin mittaiseksi kabareeksi. Vaikka varsinaista tarinaa esityksessä ei ole, katsojat viedään yhä syvempiin naismyyttikerrostumiin ja parisuhteen kiemuroihin. En lopulta löytänyt esityksestä kovin paljoa sukupuolineutraalin avioliiton kannatusta ja sensellaista, jotka Mellerin haastatteluissa ja esityksen kuvailuissa esiintyivät. Avioliittoa yhteiskunnallisena instituutiona ja käsitteenä Plastic Bride kuitenkin avaa ja leikkelee kirurgin lailla, esittelee sairaita suolenpätkiä ja poimii kiinnostavia näytteitä katsojien nähtäville.

Teemoja käsitellään parodian ja pastissin keinoin, sekä huumorilla että viiltävällä kritiikillä. Esitys vetää aiheet hiuksenhienosti överiksi, ja tekemisen meininki ja asenne ovat aivan vastustamattomia. Hurmaava Heidi Kirves, Emma Salokoski ja Emma Salokoski Voices -kuoro heittäytyvät kohtauksiin sellaisella oksat pois ja lippu salkoon -draivilla, ettei sitä voi kuin ihailla suu auki. Periaatteessa kaikki tietoisen voimauttava ja aate mielessä tehty yleensä ärsyttää minua, mutta Mellerin ohjaukset ovat niin oudon aseistariisuvia ja rehellisiä, että tällainen kyynikkokin voimautuu ihan mukisematta. Sitä paitsi esitykset ovat julmetun hauskoja ihan aivot narikkaan -mielessäkin, jos sellaisella tuulella sattuu olemaan.

Plastic Bridessa mikään ei ole pyhää, mutta mikään ei myöskään tuntunut tekemällä tehdyltä tai pelkästään kohuhakuisesti suunnitellulta. Revittely ja ronskius eivät vaivaannuttaneet vaan tuntuivat luonnollisilta. Feminismiä ei kaikesta huolimatta alleviivata liikaa, ja katsomossa istuneet miehetkin näyttivät viihtyvän ja nauravan vapautuneesti.

Bloggaaja on nauttinut symbolisen
puolukkahääkakun palasen. Kuvan toisen
palasen päälle pääesiintyjä taisi
vahingossa istua.

Älykäs, aavistuksen kiero ja kursailematon huumori vetosi minuun täysillä. Humanisti ja feministi minussa hurmaantuivat mm. tarjoillusta puolukkatäytteisestä hääkakusta. Puolukkaa! Hääkakussa! Mikä herkullinen, vaivihkainen symboliikkapommi! Kaiken kruununa oli 1980-luvun överi poprock ja kitsch, joita satun fanittamaan täysin epäironisesti. Ave Mariasta on hyvä jatkaa Like a Virginilla gregoriaaniseen kirkkolaulutyyliin sovitettuna ja hunnutetun pyhimys-Madonnan laulamana. Sitten meno vaihtuu poptähti-Madonnan korneihin suomalaiscovereihin ja pyhimys ryhtyy sylitanssimaan tuolille. Siinä vaiheessa olisin jo voinut itkeä onnesta, kun upeaääninen ja muutenkin kaikin puolin upea Heidi Kirves alkaa vetää Bonnie Tylerin Holding Out For A Heroa aivan kybällä ja niin tosissaan, että sanoitusten hassu asenne suorastaan kirkuu tajunnassa. Fanitan laulun tehnyttä Jim Steinmania estoitta, mutta onhan siinä sovinistiset sanat.

Muu yleisö tuntui olevan samaa mieltä Plastic Bridesta. Sellaista hurrausta ja kannustavaa kirkumista näkee harvoin keikoillakaan, saati sitten hääjuhlissa. Tunnelma oli lämmin, välitön ja leppoisa, tuntemattomat juttelivat pöytäseuransa kanssa ennen esitystä ja loppupuolella koko jengi tuntui olevan aivan yhtä tiloissa kuin esiintyjätkin. Yleensä istun mieluiten pimeässä katsomossa erossa esiintyjistä, mutta nyt tietynasteinen osallistaminen ja esityksen keskellä istuminen eivät mukavan tunnelman vuoksi ahdistaneet.

Plastic Bride ei anna vastauksia kysymyksiinsä, vaan jättää katsojan pohtimaan asioita. Loppupuolella teema hajoaa ehkä vähän liikaakin, ja nasevampi lopetus olisi kruunannut esityksen paremmin. Poistuin silti Kapsäkistä mieli kepeänä, nauru vatsassa kuplien ja ajatukset laukaten, mikä on minulle jotakuinkin täydellinen teatterin jälkitila.