sunnuntai 24. elokuuta 2014

Viikinsaaren operetti- ja musikaaligaala 2014

Tamperelaisen Teatteri Viikinsaaren operetti- ja musikaaligaala tarjoili romantiikkaa ja kepeyttä keskelle elokuista lauantaita. 'Gaala' on kesäteatterissa ehkä vähän liioitteleva sana, mutta homma oli joka tapauksessa hoidettu tyylikkäästi ja esiintyjät olivat pääosin hyviä. Vehreä saari keskellä järveä huolehti hienoista puitteista, ja uusittu teatterikin on varsin pätevä.


Alkupuoliskon operettiosuudesta intoilin ehkäpä vielä enemmän kuin musikaaleista. Mustalaisruhtinattaren ja Iloisen lesken parhaiden lisäksi kuulimme myös esimerkiksi hilpeän pastantekodueton Luxemburgin kreivistä. Mukana ollut toinen musikaalibloggaaja saikin gaalassa varsin kattavan ensivaikutelman operettien maailmasta: rakkaussuruja, kaksimielisyyksiä, väärinymmärryksiä ja seksiä. Lisähihityksiä katsomossa aiheutti ampiainen, joka vaikutti kovin ihastuneelta Ville Salosen hiusvahaan ja laskeutui jossain vaiheessa laulua tenoriparan korvalehdelle istumaan. Anu Hälvä sopi hyvin ei-enää-niin-nuoreksi diivaksi, joka vastaili suomeksi Géza Egyházin saksankielisiin anteeksipyyntöyrityksiin Edvinin ja Sylvan duetossa. Kun koko laulun pohjana on nippu väärinkäsityksiä, kieliero lisäsi hauskan sävyn duettoon. Operettiosuuden lopussa raikui esiintyjäkuusikon yhdessä esittämä Pienet enkelit, jolla on tunnettu taipumus nostattaa tunnelmaa entisestään.

Musikaalikappaleiden valinnat olivat (nekin) vähän mielikuvituksettomia ja yleisöä kosiskelevia, mutta joukkoon mahtui onneksi muutama erikoisempikin kappale esimerkiksi Vampyyrien tanssista. Toisaalta totesin jo aiemminkin, että esimerkiksi Oopperan kummitustakaan kuulee Suomessa todella harvoin hyvin esitettynä, joten en todellakaan valita sen mukanaoloa. (Toivottavasti katsomossa oli joku Kansallisoopperasta kuuntelemassa...) Pakolliset My Fair Ladyt ja Sound of Musicit mahtuivat nekin mukaan ja oli pääosin esitetty vähintään mukiinmenevästi.

Ville Salosen farkku-converse-nahkatakkihabitus West Side Story -osuudessa loksautti leukani auki. Tenorista frakissa oli yhtäkkiä tullut teinipoika, jolta kuka tahansa portsari kysyisi paperit. Jonna Imeläisen kaunis I Dreamed A Dream Les Misérablesista sai lisäväriä, kun kappaleen lopussa viereistä kävelytietä vaelsi ohi joku nykyajan Fantine hiukset surullisesti hapsottaen ja kaljapullo kädessä.


Esiintyjistä herrat tunsin ennestään eivätkä he tuottaneet pettymystä. Ville Salonen on operettien koomikkorooleissa kuin kala järvessä ja saa katsojankin hyvälle tuulelle. Géza Egyházi puolestaan toi lavalle tuulahduksen unkarilaista operettiosaamista, joka tuntuu siellä piilevän usein jo geeneissä. Jos lähellä olisi ollut suo, olisin ollut valmis lyömään vetoa, että hän laulaa vielä jonkun sinne. Pisteitä varsinkin Kreivitär Marizan kännisoolosta!

Emilia Vesalainen oli ihastuttava uusi sopraanotuttavuus, kepeän leikkisä ja säteilevä. Hänen ja Gézan All I Ask of You oli nätti kuin mikä. Jonna Imeläisen voimakas ja hyvin klassinen ääni ei ollut ehkä omimmillaan näin kevyessä ohjelmistossa, mutta varsinkin musikaalit kuulostivat siitä huolimatta hyvältä.

Anu Hälvän äänessä kuuluu ikä etenkin matalammissa ja hiljaisemmissa kohdissa, mutta korkealle ja kovaa päästään kyllä edelleen. Mikko Rasilan onneksi vähäiseksi jäänyt esiintyminen herätti epäuskoista myötähäpeää. Kaksikon juonnot vilisivät virheellistä tietoa, mikä häiritsi melkoisesti, kun faktojen tarkistaminen tuskin olisi suurta vaivaa vaatinut. Hälvä ja Rasila olivat myös ohjanneet ja koostaneet gaalan, ja heidän työpanoksensa parasta antia taisivatkin olla ohjaus, esiintyjävalinnat ja Rasilan koreografiat. Myös alkujaan alkukesän farssia varten tehty lavastus oli suorastaan tyylikäs.


Konserttia säesti rautainen trio Mauri Saarikoski (viulu), Jari Hiekkapelto (piano) ja Veli-Pekka Bister (sello). Etenkin Saarikosken viulu varasti ajoittain huomioni täysin. Hieman ihmettelenkin, että Aamulehden kaikin puolin nyrpeä kriitikko ei maininnut sanallakaan muusikkoja ja keskittyi sen sijaan arvostelemaan mm. konsertin tunnelmaa ja vajavaista dramatisointia, joissa minusta taas ei ollut mitään vikaa. Konsertiksi tämä oli itse asiassa aika paljonkin dramatisoitu.

Katsomo oli yllättävän täynnä varsinkin siihen nähden, että Teatteri Viikinsaaren markkinointi on ollut melko ala-arvoista. Teatterin omilla nettisivuilla ei mainita kuin neljän esiintyjän nimi, tiedot on päivitetty viimeksi joskus viime vuoden puolella ja Aamulehden menoinfossakin oli samat vajavaiset esiintyjätiedot. Facebookissa sentään mainittiin osa muistakin nimistä, eurooppalaisen tähtivieraan nimi tosin harvinaisen väärin kirjoitettuna. Vieraan mainostus oli kaivettu todennäköisesti Googlen kääntäjän avulla joltain fanisivulta, ja senkin tiedoista puolet oli väärin. Muusikkotrio oli huippuluokkaa, mutta heistä ei ole ollut sanaakaan missään, ei edes nimiä. Vielä alkukesästä Laukontorin valotaulu mainosti Mustalaisruhtinatar-operettia, jonka suunnitelmat taidettiin kuopata jo joskus viime syksynä, ja netissä gaalan mainoskuvassakin oli vielä operetin vanhat päivämäärät. Hälvä ja Rasila lupailivat teatterin suunnittelevan jo ensi kesän ohjelmistoa, mutta markkinointi ja tiedotus kannattaisi ehdottomasti hoitaa kuntoon siihen mennessä.

tiistai 19. elokuuta 2014

Teatterikesä 2014: Pop Slut ja Carola-lauluilta

Sain esityksiin lehdistölipun.

Minua harmitti, kun en viime kaudella ehtinyt Koko-teatteriin katsomaan Sara Mellerin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa Pop Slutia. Kun Teatterikesä toi sen kotiovelleni, se pääsi heti odotetuimpien esitysten kärkeeni.

Kuva: Emilia Raunio

En pettynyt. Semifeministisessä kabareespektaakkelissa viisi naista esitti starahybridejä, joissa oli havaittavissa piirteitä Britneystä, Rihannasta, Beyoncésta, Madonnasta, Lady Gagasta ja muista poppareista, ajoittain miehistäkin. En ole vuosiin kuunnellut radiota tai katsonut Music Televisionia (onko se enää edes in?), joten olen hyvin huterasti kiinni nykypopissa enkä kaikkia musiikkiviitteitä varmaan edes tunnistanut.

Ajatuksia herättänyt show koostui lauluista, monologeista ja oikeiden poptähtien haastattelupätkistä, joista esiintyjät ottivat kiinni ja käyttivät hahmojensa materiaalina. Pilkan kirves hakkasi niin julkisuudessa annettuja lausuntoja, tv:n talk show -esiintymisiä, koreografioita kuin laulujen sanoituksiakin. Eniten nauroin, kun kovispahistähti lauloi coolina suoraa suomennosta My Humps -kappaleesta. Sanojen naurettavuus ja banaalius avautuu aivan toisella tavalla, kun ne kuulee omalla äidinkielellään. Olen musikaalien puolella jaksanut toitottaa, miten musikaalit monien mielestä kuulostavat paljon paremmilta englanniksi ihan vain siksi, että kliseet ja typeryydet menevät vieraalla kielellä helpommin ohi korvien. Samoin Beyoncén Cater 2 U Sara Mellerin herättelevänä suorana suomennoksena oli mieleenpainuva kokemus. Tätäkö radiot kaikkialla todella soittavat? Tätäkö me kuuntelemme ihan tyytyväisinä ja sen kummemmin ajattelematta?

Pop Slut kulki jossakin parodian ja pastissin välimaastossa, sekä kunnioittaen että pilkaten ja uusia näkökulmia antaen. Kukaan ei voi kieltää, etteikö vaikkapa Madonna olisi tehnyt kovasti töitä ja luonut hienon uran, mutta julkisuuskuvan ylläpitoon kuuluu joskus absurdejakin puolia. Esitys nostaa naisia toisaalta vahvoiksi roolimalleiksi mutta kyseenalaistaa samalla sen, onko puolialastomana lavalla vääntelehtiminen todella vapauden ilmentymä. Onko se staralle luonnollinen olotila, osa julkisuuskuvaa, halua kohahduttaa vai vain alistumista median ja ihonnälkäisten rahoittajien vaatimuksille? Onko stara todella juuri sellainen kuin itse haluaa olla vai vain markkinakoneiston hyväkseen käyttämä ratas? Onko hän subjekti vai objekti?

Kuva: Miikka Lommi

Lopussa, parisuhdeväkivallan ja huoltajuuskiistojen jälkeen, esiintyjät pesivät lavalla kasvonsa ämpäreissä, irrottivat peruukkinsa ja konkreettisesti paljastivat tavallisen ihmisen maskin takana. Meikittöminä ja haavoittuvaisen oloisina jokainen nainen palasi omaksi itsekseen ja kävi vuorollaan kertomassa sillä hetkellä mielessä olevat pelkonsa ja haaveensa. Ajatuksena se kuulostaa minusta teennäiseltä ja yleisöä kosiskelevalta, mutta kerrankin kyyninen minäni hiljeni ja antoi naisten palata inhimillisiksi olennoiksi, joilla on tunteet ja oma elämä, joista katsoja ei tiedä lopulta yhtään mitään. Korostuskeino toimi. Samahan pätee julkkiksiinkin: liian usein fanit unohtavat, että vaikkapa Lady Gagan häröjen vaatteiden alla todella on tunteva ihminen, jolla on ihan ikioma elämänsä. Tätä näkee jo musikaalinäyttelijöidenkin faneja seuratessa.

Niin, ne naiset. En tiedä, kuka esitti ketä, mutta Rosanna Kemppi, Heidi Kirves, Iina Kuustonen, Annika Poijärvi ja Kreeta Salminen vetivät roolinsa täysillä ja rokkasivat. Asenne ja sitä myöten tunnelma olivat aivan upeat ja leidit saivat ansaittuja hurrauksia. Lauluääni ei aina ollut riittää kappaleisiin, mutta yleisölle teki todennäköisesti hyvääkin kuulla laulut ilman autotunea esitettyinä. Osaltaan se ehkä herätteli siihen, kuinka tuotteistettuja paketteja popstarat todella ovat. Ehkäpä suosikkini oli kurvikas badass-Beyoncé, jonka faniksi ryhtyisin (pienin varauksin) milloin tahansa.

Jos saatte mahdollisuuden, menkää katsomaan Pop Slut.

Kuva: Harri Hinkka
Hieman toivuttuani suuntasin Keskustorille Ohjelmateltan Maailmannainen-lauluiltaan, jossa Kirsi Tarvainen ja Turun kaupunginteatterin bändi esittivät Carolan kappaleita. En tiennyt etukäteen Carolasta juuri muuta kuin nimen ja pari hittiä, mutta jo Tarvaisen äänen takia kannattaa yleensä lähteä baanalle.

Tunnelma teltassa oli vuoroin hartaan liikuttunut, vuoroin miltei riehakas. Ja Kirsi Tarvainen laulamassa Bond-tunnariklassikkoa You Only Live Twice! Tykkäsin. Tarvaisen syvä ääni sopi jazzahtaviin iskelmäkappaleisiin hyvin, ja taustalla bändi soitti kaikkia mahdollisia puhaltimia ja kilistimiä. Musiikki vaihteli balladista rhythm'n'bluesiin ja iskelmään. Käännöksistä kiinnostuneena minusta oli hauska nähdä livenä Mikko Koivusalo, joka pianon ja kitaran soiton lisäksi oli suomentanut muutamia konsertin kappaleista.

Laulujen lomassa Tarvainen ja kumppanit sanailivat hieman Carolan elämästä, urasta ja musiikista ja kertoivat hauskoja anekdootteja. Pop Slutin jälkeen oli vielä erityisen kiinnostavaa kuunnella tarinaa tämän aikansa laulajatähden urasta ja julkisuuskuvasta.

Ohjelmateltta paljastui yllättävän viihtyisäksi ja tunnelmalliseksi paikaksi, hieman kuin vanhanajan sirkukseksi. Kaljatelttafiilistä ei tullut ja äänenvoimakkuuskin oli juuri sopiva herkille korvilleni. Vain takamukseni kirosi, koska olin juuri viettänyt edelliset 1,5 tuntia TTT-klubin puisella baarijakkaralla, ja kaksi tuntia lisää teltan puupenkillä aiheutti lievää jumittumista.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Operetti- ja musikaalikonsertti Viikinsaaressa Tampereella

Tässä Teatterikesän lomassa täytyy mainostaa Tampereella loppuviikosta liikkuville, että uudessa Viikinsaaren kesäteatterissa esitetään torstaista lauantaihin operettigaalaa. Lavalle astuvat Anu Hälvän, Jonna Imeläisen ja Mikko Rasilan lisäksi Vampyyrien tanssista tuttu Ville "punatakkinen Pohjanmaalta" Salonen ja unkarilainen samettiäänihurmuri Géza Egyházi. Kuten blogiani seuranneet lienevät havainneet, Géza on budapestilaisen Vampyyrien tanssi -proggiksen kreivi von Krolock ja yksi suosikkinäyttelijöistäni musikaaleissa evör.


14.-16.8.2014 Viikinsaari muuttuu operetin ihmeelliseksi maailmaksi. Iki-ihanat operetti- ja musikaalisävelmät soivat Teatteri Viikinsaaressa. Tunnelmallisia suosikkisävelmiä kuullaan mm. opereteista Mustalaisruhtinatar, Iloinen leski, Luxemburgin kreivi sekä musikaaleista Sound of Music, Cats, Les Miserables ja Phantom of the Opera.
- Teatteri Viikinsaari

Musikaalien osalta mainoksen lista on aika peruskauraa, mutta toisaalta tuota peruskauraa kuulee Suomessa yllättävän vähän ja muutakin varmaan esitetään. Todella harva täällä pystyy laulamaan esimerkiksi Oopperan kummituksen biisejä uskottavasti, mutta uskoisin tuosta porukasta irtoavan kummittelua. Operettifanina odotan innolla myös sitä osuutta, koska operettiakin kuulee suomeksi ihan liian harvoin. Luvassa pitäisi olla ihastuttavia leidejä ja hurmaavia herroja pilke silmäkulmassa, joten sinne.

Herrat Ville ja Géza intoutuivat vuosi sitten duetoimaan spontaanisti operettiaarioita
Kun kaikki pimenee -konserttien lomassa. Hyvältä kuulosti.

Esitykset:
to 14.8. klo 19.00
pe 15.8. klo 19.00
la 16.8.klo 15.00

Kesäisen Viikinsaaren pitäisi kaiken päälle olla tunnelmallinen ympäristö. En ole koskaan siellä käynyt, mutta tuleepa sekin nyt ruksattua Tee Tampereella -listaltani. Teatterilippu maksaa aikuisilta 49 euroa ja sisältää edestakaisen 20 minuutin laivamatkan Pyhäjärven aalloilla. Lippuja saa varattua puhelimitse ja ostettua Laukontorin laivalippuluukulta. Hopealinja-laivafirman nettisivut ovat vähintäänkin sekavat, mutta aikataulun mukaan reittiliikennettä on torstaina klo 10-22 välillä, perjantaina klo 12-22 ja lauantaina klo 11-18. Laiva lähtee Laukontorilta tasatunnein ja Viikinsaaresta puolelta, ja lippu käy kaikille laivavuoroille sinä päivänä.

torstai 7. elokuuta 2014

Teatterikesä 2014: Ponorela lokomotiva ja Miehen kuolema

Sain esitykseen lehdistölipun.

Keskiviikkona vietin vähän artsymman päivän. Aloitin slovenialaisella Ponorela lokomotivalla ("hullu veturi"), joka vaikutti olevan se jokaiselle itseään kunnioittavalle kulttuurifestarille pakollinen Todella Outo Taidepläjäys. Puolitoistatuntisen näytelmän ytimessä on kaksi näyttelijää pianoineen, joilla he luovat mm. höyryveturin liikkumista kuvaavat äänet, säestävät eri hahmojen omaelämäkerrallisia laulunpätkiä ja tunnelmoivat.


Absurdi tarina sijoittuu veturiin ja kertoo junankuljettajasta ja lämmittäjästä, joista kumpikin paljastuu kuuluisaksi murhaajaksi. Rikollisen ammattiinsa kyllästyneinä he päättävät tehdä itsemurhan törmäämällä täyttä vauhtia toiseen junaan. Yhä vauhtiaan kiihdyttävään veturiin ilmestyvät vanhemman konnan vaimo Erna ja nuoremman kihlattu Julia, johon myös vanhempi mies on rakastunut. Seuraa pientä neliödraamaa, kunnes nuori nainen antaa nolaavat lähtöpassit vanhemmalle kuin nuori näyttelijä hiipuvalle tähdelle ikään. Hieman myöhemmin veturiin putkahtaa sekalainen lauma alusvaatteisia matkustajia, jotka lisäävät oman panoksensa kaaokseen.

Näytelmä toi mieleeni yhdistelmän Tsehovin Lokkia ja Kotiteollisuuden Kummitusjuna-videota. Tunnelma on kaoottinen, impulsiivinen ja meluisa. Kaikilla on eksistentiaalinen kriisi, joka hyvin pitkinä sekunteina ennen törmäystä ja kuolemaa aiheuttaa kaikenlaisia primitiivisiä reaktioita. Nuorempi, hiilipölyn peittämä murhaaja virnistelee ympäriinsä kuin mikäkin helvetin syvyyksistä noussut demoni. Vanhempi heittäytyy filosofiseksi, mutta ainakaan tekstityksen perusteella ajatukset eivät ole kovin tajunnanräjäyttäviä. Julia rakastaa iloiten vuoroin kumpaakin miestä, näyttää hennolta ja raikkaalta eikä sitten juuri muuta teekään. Muutenkin naishahmojen osaksi jää olla traagisia, herkkiä ja pahiksiin rakastuneita. Vallalla on viimeistä päivää elävien hurmahenkinen hulluus, ja hetkistä halutaan ottaa kaikki irti. Lopulta lavalle astelee hiljakseen törmäyksen toinen osapuoli, valona pimeydessä hohtava juna numero 50, joka esittää herkän rakkauslaulun.

Ponorela lokomotiva on turhan hidastempoinen, toivottomasti pseudofilosofiaa pyörittelevä näytelmä, jossa on kuitenkin kiinnostavat hetkensä. Groteski kauneus, musta huumori ja intensiivinen tunnelma vetosivat minuun, ja pianosäestys oli toimiva osa tunnelmanluontia.

Jos minun pitäisi nimetä näytelmän teema, sanoisin sen olevan jokin maailmanlopun symboliikka. Mahdollisesti yksittäistä ihmistä koskeva, mahdollisesti koko maailmaa. Törmäsin teatterissa tuttuun, joka ehdotti poliittista teemaa: johdossa on joukko umpikonnia, jotka vievät maataan vauhdilla kohti tuhoa ja nauravat matkalla.

Elämme lopun aikoja, ystävä hyvä. Kaiken päälle Pakkahuoneen penkit simuloivat erinomaisesti neuvostoaikaisia nihkeitä ja epämukavia penkkejä, joita olen jonkin verran kuluttanut Unkarin IC-junien kakkosluokassa.


Pienen hengähdystauon jälkeen suuntasin Frenckelliin, jossa Tanssiteatteri Minimi esitti Miehen kuolemaa. Tästäkään en etukäteen tiennyt mitään, mutta olisi ehkä pitänyt ottaa selvää ja vilkaista edes ohjaajan (Leea Klemola) nimi. Aavistelin pahaa jo, kun katsojat otti vastaan vihreään kokovartalotrikooseen pukeutunut hilpeä mies, joka kostutteli siveltimellä suurta muovista representaatiota naisen sukuelimistä. Meno ei siitä parantunut, vaan sinänsä kiinnostava Kuolio-hahmo ja idea uudesta, paremmasta ihmisestä oli kuorrutettu umpikliseisellä ja mukarohkealla seksillä, alastomuudella ja kiroilulla. Millä vuosikymmenellä tämä on viimeksi ollut teatterissa kohahduttavaa tai edes virkistävä tehokeino? Vaikutelmaksi jäivät erikoisuudentavoittelu, roisius itseisarvona ja tympeä ala-astehuumori. Tavoistani poiketen lähdin väliajalla pois, koska ruokakauppa ja pyykkitupa todennäköisesti olivat vähemmän pitkästyttävää ajanvietettä kuin Miehen kuolema.

Sinänsä huvittavaa, että molemmissa näytelmissä käytettiin "piristeinä" mm. kahden naisen suudelmaa, seksin harrastamista ja pettämistä. Eikö tietyissä taidepiireissä ajatella mitään muuta kuin parittelua?

Teatterikesä 2014: Terveiset Kutturasta

Sain esitykseen lehdistölipun.
 
Ennen esitystä lueskelin käsiohjelmaa toivoen hartaasti, että Joensuun kaupunginteatterin Terveiset Kutturasta ei olisi ihan niin Suomi-stereotyypeistä huumorinsa repivä kuin ennalta vaikutti. Osin pelkoni osoittautui oikeaksi, mutta seassa oli myös piristäviä ja oikeasti hauskoja elementtejä.
 
Ei tarvitse mennä kovin kauas Suomen rajojen ulkopuolelle, kun sisällissodat, veriset kapinat ja kansan syvien rivien turhautumisesta nouseva raivo ovat silkkaa todellisuutta. Kun tarpeeksi venytetään, Ukrainan Euromaidan voisi hyvin tapahtua Suomessakin. Kutturassa pohjoinen (=muu) Suomi nousee Helsingin aluepolitiikkaa ja syrjäkylien autioittamista vastaan ja ajaa Helsingin herrat ahtaalle. Syttyy totinen sota, jossa jokaista strategista ABC-huoltoasemaa puolustetaan viimeiseen mieheen. Sotilaat ovat sankarillisia marttyyrejä (ainakin omissa, fiktion kanssa sekoittuvissa mielikuvissaan).
 
Ajatuksena tarina on herkullinen dystopia, jolla on varsin pätevä sanoma. Aluepolitiikka ei ihan toimi Suomessa, politiikassa on paljon mätää, luonto kuolee ja jotain tarttis tehrä. Päänäyttelijät luovat monia ehjiä ja yllättävänkin syvällisiä hahmoja, joiden karikatyyrimäisyyden alla on monta tasoa. Tuntemattoman sotilaan Koskelaa yli kaiken ihannoiva kasvatustieteen nössömaisterialikessu oli suorastaan traaginen hahmo. What would Koskela do?
 
Kutturan huumori sekä osui huumorintajuuni että upposi jo matkalle. Eritteet, inttivitsit ja seksi eivät oikein jaksa enää naurattaa edes tarkoituksellisen huonona huumorina, ja ajoittain meininki muistutti Vääpeli Körmyä heikoimmillaan. Syntyperäisenä stadilaisena, joka ei koskaan ole käynyt Seinäjokea pohjoisempana, lienen myös väärää kohderyhmää saamelaisstereotypioille naurajaksi, koska en tiedä, millaisina lappilaisia "yleensä" pidetään. Ylipäätään maakuntastereotypiat alkavat jo mennä samaan huumorikategoriaan pierujen kanssa. Helsinkiläinen umpiröyhkeä someaddiktisotilas oli sentään suht tuore hahmo, mutta siitäkin muistui mieleen Körmyn juppialokas.

Alikersantti Jesse Purola (Markku Maasilta)
Toisaalta tekstissä oli säännöllisin väliajoin todella hauskoja yksittäisiä heittoja, sanaleikkejä ja ovelia huomioita, joiden voimin jaksoin katsoa läpi toisenkin näytöksen. Eppu Normaalin kutsuminen hämäläiseksi itkuksi, joka saa pahaa-aavistamattoman kuulijan hetkessä juomaan kaiken lähiseudun alkoholin, vetosi minuun. Viittaukset populaarikulttuuriin oli tehty hyvin ja ne toivat tarinaan olennaisen lisän. Myös somalimaahanmuuttaja Abdi osoittautui hauskaksi hahmoksi, joka puhui täysin yleiskielistä suomea, kaivoi parempia korsuja kuin suomalaiset sotahullut yhteensä ja ylipäätään oli todella nähnyt sodan kurjuutta, siinä missä suomalaiset kohkasivat sodan sankarillisuudesta ja näkivät itsensä Korkeajännitteen sankareina.
 
Lavastus (Marie Antikainen) ja valaistus (Mikko Pajanen) loivat unenomaisen tunnelman näytelmään. Moottorikelkkasoturit meinasivat hetkittäin varastaa show'n. Näyttämöä kehysti puolestaan interaktiivinen screeni, jolla vilkkui nettimeemejä, #Euromaidan-twiittejä, valokuvia jatkosodasta ja näytelmän Facebook-sivun tapahtumia. Monesti tylsinä hetkinä jäinkin tuijottelemaan screenin hiljalleen liikkuvia kuvia. Ideaa voisi kehitellä vielä pidemmällekin, koska nyt esimerkiksi Fb-sivulla ei juuri tapahtunut mitään, mutta alku oli lupaava.
 
Huolimatta melko hitaasta ja paikallaan junnaavasta tahdista tarina saatiin kuitenkin niputettua loppuhuipennukseen ilman, että juurikaan teki mieli torkkua. Lavalla ja sen reunoilla oli aina sen verran katsottavaa, että pysyin leikkuukelpoisissakin kohdissa hereillä.

Kuvat © Ville Kokkola / Joensuun kaupunginteatteri
 

tiistai 5. elokuuta 2014

Teatterikesä 2014: Somedaymyprincewill.com

Sain esitykseen lehdistölipun.

Bloggaaja on ollut kirjoitustauolla töiden ja aivot sulattavan helteen vuoksi. Kun Tampereen Teatterikesältä tuli kutsu katsomaan esityksiä, oli aivan pakko kaivautua pois pimeästä luolastani. Kylmä suihku, kesämekko sekä korkkarit ja eikun nuuskimaan, mitä kesän parhaalla festarilla on tarjottavanaan!


Maanantaina laskeuduin yliopiston Teatterimonttuun katsomaan hollantilaista Trouble Man -teatteriseuruetta ja heidän esitystään Somedaymyprincewill.com. Sen verran otin selville etukäteen, että kyseessä on maahanmuuttajuutta huumorin ja musiikin kautta käsittelevä kabaree, mutta muu tuli yllätyksenä.

Sadettin Kırmızıyüz ja The Sadists -bändi (Erik van der Horst, Kaspar Schellingerhout ja Viktor Griffioen) aloittavat esityksen hääjuhlien jatkojenjatkoilla, jossa hääbändi soittaa ja morsiamen veli on viimeinen tanssilattialle jäänyt. Pienoisessa laskuhumalassa Sadettin alkaa kertoa omaelämäkerrallista tarinaa siitä, miten hänen sisarensa, Hollannissa turkkilaisille maahanmuuttajavanhemmille syntynyt Sare, on juuri mennyt naimisiin turkkilaisen miehen kanssa ja muuttanut Istanbuliin. Sadettin ja bändin pojat esittävät kaikkia tarinan rooleja ja heittäytyvät muutaman vaihtuvan karvalisäkkeen avulla niin turkkilaiseksi machoksi, hollantilaiseksi poliitikoksi kuin Ninja Turtleseiksikin. Kaiken kabareemeiningin keskellä Sadettin hiljalleen eläytyy siskonsa asemaan, muuttuu nuoreksi maahanmuuttajanaiseksi ja lopulta hääyönä sängyllään istuvaksi morsiameksi. Näin tarina kiertää täyden ympyrän ja näyttää katsojalle sekä perinteisiin pakenevan siskon että länsimaistuneen veljen näkökulman tapahtumiin. Ympärillä tanssivat stereotypiat, maahanmuuttopolitiikka, molemminpuoliset asenneongelmat ja kulttuurierot.


Esityksen energiamäärä on käsittämätön, ja kuitenkin seassa on paljon hiljaisen vaikuttavia kohtia, herkkiä laulunpätkiä ja yhteiskuntakritiikkiä. Sadettinin monologit toimivat esityksen kantavana voimana, jota täydentävät bändiläisten karikatyyrimäisemmät roolihahmot: sisarusten perheenjäsenet, kosijat, anonyymit nettikommentoijat ja nimet Hollannin poliittisesta ja kulttuurielämästä. Saren tarinan ohessa kuvataan maahanmuuttajia, kantaväestöä, uskontoja ja Hollannin maahanmuuttopolitiikkaa osuvalla huumorilla ja ketään naurettavuudelta säästämättä. Esitys ei osoittele, syytä tai tarjoa valmiiksi pureskeltua kuvaa siitä mikä olisi oikein tai väärin, vaan yksinkertaisesti näyttää palasen elämää ja siihen liittyviä ongelmia. Hollannin vapaasta opiskelijaelämästä nauttivan veljen ihmettely, miten kukaan voi haluta pukeutua huntuun ja muuttaa Turkkiin, tuntui alkujaan minulle loogisimmalta omaksuttavalta näkökulmalta, mutta esityksen edetessä ymmärsin yhä enemmän myös siskoa.

Nautin Sadettinin ja kumppanien keitoksesta suuresti. Näyttelijöiden kehonkieli, musiikki ja kaikkensa antaminen olivat mukaansatempaavaa seurattavaa. Nyt seuraavana aamuna päällimmäisenä mielessäni pulpahtelee kuva hämmentyneestä ja onnettomasta Darth Vaderista.

Toinen esitys tänään tiistaina klo 15 Teatterimontussa. Sinne, hopihopi!

Kuvat © Saris & Den Engelsman