tiistai 19. elokuuta 2014

Teatterikesä 2014: Pop Slut ja Carola-lauluilta

Sain esityksiin lehdistölipun.

Minua harmitti, kun en viime kaudella ehtinyt Koko-teatteriin katsomaan Sara Mellerin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa Pop Slutia. Kun Teatterikesä toi sen kotiovelleni, se pääsi heti odotetuimpien esitysten kärkeeni.

Kuva: Emilia Raunio

En pettynyt. Semifeministisessä kabareespektaakkelissa viisi naista esitti starahybridejä, joissa oli havaittavissa piirteitä Britneystä, Rihannasta, Beyoncésta, Madonnasta, Lady Gagasta ja muista poppareista, ajoittain miehistäkin. En ole vuosiin kuunnellut radiota tai katsonut Music Televisionia (onko se enää edes in?), joten olen hyvin huterasti kiinni nykypopissa enkä kaikkia musiikkiviitteitä varmaan edes tunnistanut.

Ajatuksia herättänyt show koostui lauluista, monologeista ja oikeiden poptähtien haastattelupätkistä, joista esiintyjät ottivat kiinni ja käyttivät hahmojensa materiaalina. Pilkan kirves hakkasi niin julkisuudessa annettuja lausuntoja, tv:n talk show -esiintymisiä, koreografioita kuin laulujen sanoituksiakin. Eniten nauroin, kun kovispahistähti lauloi coolina suoraa suomennosta My Humps -kappaleesta. Sanojen naurettavuus ja banaalius avautuu aivan toisella tavalla, kun ne kuulee omalla äidinkielellään. Olen musikaalien puolella jaksanut toitottaa, miten musikaalit monien mielestä kuulostavat paljon paremmilta englanniksi ihan vain siksi, että kliseet ja typeryydet menevät vieraalla kielellä helpommin ohi korvien. Samoin Beyoncén Cater 2 U Sara Mellerin herättelevänä suorana suomennoksena oli mieleenpainuva kokemus. Tätäkö radiot kaikkialla todella soittavat? Tätäkö me kuuntelemme ihan tyytyväisinä ja sen kummemmin ajattelematta?

Pop Slut kulki jossakin parodian ja pastissin välimaastossa, sekä kunnioittaen että pilkaten ja uusia näkökulmia antaen. Kukaan ei voi kieltää, etteikö vaikkapa Madonna olisi tehnyt kovasti töitä ja luonut hienon uran, mutta julkisuuskuvan ylläpitoon kuuluu joskus absurdejakin puolia. Esitys nostaa naisia toisaalta vahvoiksi roolimalleiksi mutta kyseenalaistaa samalla sen, onko puolialastomana lavalla vääntelehtiminen todella vapauden ilmentymä. Onko se staralle luonnollinen olotila, osa julkisuuskuvaa, halua kohahduttaa vai vain alistumista median ja ihonnälkäisten rahoittajien vaatimuksille? Onko stara todella juuri sellainen kuin itse haluaa olla vai vain markkinakoneiston hyväkseen käyttämä ratas? Onko hän subjekti vai objekti?

Kuva: Miikka Lommi

Lopussa, parisuhdeväkivallan ja huoltajuuskiistojen jälkeen, esiintyjät pesivät lavalla kasvonsa ämpäreissä, irrottivat peruukkinsa ja konkreettisesti paljastivat tavallisen ihmisen maskin takana. Meikittöminä ja haavoittuvaisen oloisina jokainen nainen palasi omaksi itsekseen ja kävi vuorollaan kertomassa sillä hetkellä mielessä olevat pelkonsa ja haaveensa. Ajatuksena se kuulostaa minusta teennäiseltä ja yleisöä kosiskelevalta, mutta kerrankin kyyninen minäni hiljeni ja antoi naisten palata inhimillisiksi olennoiksi, joilla on tunteet ja oma elämä, joista katsoja ei tiedä lopulta yhtään mitään. Korostuskeino toimi. Samahan pätee julkkiksiinkin: liian usein fanit unohtavat, että vaikkapa Lady Gagan häröjen vaatteiden alla todella on tunteva ihminen, jolla on ihan ikioma elämänsä. Tätä näkee jo musikaalinäyttelijöidenkin faneja seuratessa.

Niin, ne naiset. En tiedä, kuka esitti ketä, mutta Rosanna Kemppi, Heidi Kirves, Iina Kuustonen, Annika Poijärvi ja Kreeta Salminen vetivät roolinsa täysillä ja rokkasivat. Asenne ja sitä myöten tunnelma olivat aivan upeat ja leidit saivat ansaittuja hurrauksia. Lauluääni ei aina ollut riittää kappaleisiin, mutta yleisölle teki todennäköisesti hyvääkin kuulla laulut ilman autotunea esitettyinä. Osaltaan se ehkä herätteli siihen, kuinka tuotteistettuja paketteja popstarat todella ovat. Ehkäpä suosikkini oli kurvikas badass-Beyoncé, jonka faniksi ryhtyisin (pienin varauksin) milloin tahansa.

Jos saatte mahdollisuuden, menkää katsomaan Pop Slut.

Kuva: Harri Hinkka
Hieman toivuttuani suuntasin Keskustorille Ohjelmateltan Maailmannainen-lauluiltaan, jossa Kirsi Tarvainen ja Turun kaupunginteatterin bändi esittivät Carolan kappaleita. En tiennyt etukäteen Carolasta juuri muuta kuin nimen ja pari hittiä, mutta jo Tarvaisen äänen takia kannattaa yleensä lähteä baanalle.

Tunnelma teltassa oli vuoroin hartaan liikuttunut, vuoroin miltei riehakas. Ja Kirsi Tarvainen laulamassa Bond-tunnariklassikkoa You Only Live Twice! Tykkäsin. Tarvaisen syvä ääni sopi jazzahtaviin iskelmäkappaleisiin hyvin, ja taustalla bändi soitti kaikkia mahdollisia puhaltimia ja kilistimiä. Musiikki vaihteli balladista rhythm'n'bluesiin ja iskelmään. Käännöksistä kiinnostuneena minusta oli hauska nähdä livenä Mikko Koivusalo, joka pianon ja kitaran soiton lisäksi oli suomentanut muutamia konsertin kappaleista.

Laulujen lomassa Tarvainen ja kumppanit sanailivat hieman Carolan elämästä, urasta ja musiikista ja kertoivat hauskoja anekdootteja. Pop Slutin jälkeen oli vielä erityisen kiinnostavaa kuunnella tarinaa tämän aikansa laulajatähden urasta ja julkisuuskuvasta.

Ohjelmateltta paljastui yllättävän viihtyisäksi ja tunnelmalliseksi paikaksi, hieman kuin vanhanajan sirkukseksi. Kaljatelttafiilistä ei tullut ja äänenvoimakkuuskin oli juuri sopiva herkille korvilleni. Vain takamukseni kirosi, koska olin juuri viettänyt edelliset 1,5 tuntia TTT-klubin puisella baarijakkaralla, ja kaksi tuntia lisää teltan puupenkillä aiheutti lievää jumittumista.

Ei kommentteja: