lauantai 11. elokuuta 2018

Teatterikesä 2018: Night of the Moles

Sain esitykseen lehdistölipun.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt näyttämöllä kontiaista ajamassa formulaa sähköpotkulaudalla, mutta ranskalainen Night of the Moles korjasi tämän ja monta muuta puutetta sivistyksessäni.

Puolitoistatuntisen sanattoman esityksen myyrät ovat miehiä pehmoisten, topattujen karvateddyasujen sisällä, mutta se on helppo unohtaa myyrien myyräillessä näyttämöllä. Tarkkaan harkittu liikekieli on hauska sekoitus hellyttävää pientä eläintä ja inhimillisyyttä. Myyriä tekisi mieli halata, leikkiä hassulla kuonolla, silitellä häntää ja haudata kasvonsa niiden pehmeään turkkiin – kunnes ne hiljaksiin alkavat käytökseltään muistuttaa liikaakin ihmisiä. Ristiriita leikkisän ulkoasun ja hetkittäin K18-luokkaa olevien tekojen välillä on vinkeä.

Yleisö pääsee kurkistamaan luolastoon myyrien salaiseen elämään, joka alkaa pidemmän päälle tuoda mieleen ihmisyhteisön. Myyrät tekevät työtä ja leikkivät, mutta niillä on myös omat riittinsä, erilaiset persoonat, keskinäiset suhteet ja tutulta näyttävät viihdemuodot. Etenkin kuolleen myyrän elvytysyritykset ja arvokas hautajaisseremonia, jonka aikana ruumis hilattiin sähkövinssillä kattoon, koskettivat. Samoin pidin kiinnostavana myyrien ruokailurituaalia, jossa kasattiin kastemadot keskelle lattiaa ja kierrettiin sitten niiden ympärillä piirissä edellä kulkevan hännästä pidellen ja myyräkielellä messuten. Vasta sen jälkeen ruokien kimppuun hyökättiin. En ole ihan varma, millä madot oli kyllästetty, koska loppuosa esityksestä edusti silkkaa sex, drugs & rock'n'roll -elämäntapaa. Rankka työ, rankat huvit.

Kaikkea säestää thereminillä vahvistettu rockbändillinen soittimia, joita myyrä tai pari käy välillä soittamassa. Useimmiten soi pelkkä epätodellinen thereminin ujellus, mutta välillä thereminillä soitetaan chansonia, välillä soi sähkökitarakantri ja välillä kunnon eurotrance. Rumpalimyyrä heittäytyi soittoon sillä intensiteetillä, että puvun alla saattoi olla jälkeenpäin aika kuuma.


Yleisö selvästi viihtyi. Sieltä täältä kuului ensin epäuskoisia naurunpurskahduksia ja sitten yhä enemmän ihan rehellistä naurua myyrien absurdien elintapojen ja persoonien hiljalleen purkautuessa eteemme kuin Kubrickin ohjaamassa Avarassa luonnossa. Koskaan ei tiennyt, mitä ne seuraavaksi keksivät. Jälkiolo on pöllähtänyt, mutta hymyilyttävästi.

perjantai 10. elokuuta 2018

Teatterikesä 2018: Legenda pienestä luusta

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kolmas tila -teatterin Legenda pienestä luusta vetää katsojansa ihmiskunnan historian, arkeologian, hautalöytöjen ja merilintujen hämyiseen maailmaan. Niiden kautta etsitään omia juuria - jatkuvuutta, tulevaa ja mennyttä, omaa identiteettiä, ikuisuutta ja luonnon kiertokulkua. Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Kristina Vahvaselkä ja Tuula Väänänen esittävät tarinan puheen ja tanssin keinoin. Heidän liikekielensä etenkin lintuina on lumoavaa seurattavaa.

Kehystarina kertoo islantilaisesta Ránista, merilintujen tutkijasta vuonna 2063. Hän saapuu arktisen Siperian Wrangelinsaarelle seuraamaan lintujen muuttoa ja harhautuu päänsä sisään matkalle ajan ja paikan kierteeseen, joka johtaa jonnekin esihistoriaan ja neandertalinihmiseen. Matkan varrella kohdataan muutamia Ránin esiäitejä, erilaisia lintuja ja tulivuorenpurkaus sekä eräs maantieteilijä vuonna 1154. Samalla katsoja saa rautaisannoksen jännittäviä tiedonmuruja lintujen suunnistuskyvyistä, arkeologiasta ja historiasta.

Kuva: Robert Seger / Teatterikesä

Kaksituntisen esityksen tunnelma houkuttelee tehokkaasti mukaansa. Henkinen pikatrippi arktisille vesille tekee tässä helteessä hyvää, vaikka salissa olikin kuuma ja tunsin suurta sympatiaa talvivaatteissa ja viitoissa tanssivia näyttelijöitä kohtaan. Pimeän tyhjyyden luomassa mielen maailmassa on vain yksittäisiä ihmisiä, maisema on karua ja ympärillä liitää etäisiä, vapaita merilintuja, joiden suunnistuskyky on ilmiömäinen. Eero Erkamon luontoa ja teknologiaa yhdistävä valosuunnittelu on hypnoottista, samoin Ville Aallon luoma äänimaailma. Usein teki mieleni sulkea silmät ja keskittyä vain kuuntelemaan pimeästä kantautuvia luonnon ja ihmisten ääniä, sähkön rätinää ja Kari Mäkirannan musiikkia. Luonnon, tieteen, meren ja merilintujen seassa viihtyvänä tunsin kahden tunnin ajan olevani kotona ja kaltaisteni seurassa.

Vanhoissa legendoissa ja myyteissä muuttolinnut kulkevat myös tämän maailman ja tuonpuoleisen väliä. Jumalilla on lintuja, linnut ovat jumalia, linnut asuvat talven tuonpuoleisessa tai kuollut sielu pääsee lintusaarelle. Tässä maailmassa uudet lintusukupolvet palaavat aina vanhoille pesimispaikoilleen, monet merilinnut pariutuvat koko elämäkseen saman puolison kanssa, ja kiertokulku jatkuu vuosisadasta toiseen, ellei luonnon muuttuminen häiritse sitä. Linnut merkitsevät jatkuvuutta ja tietoa.

Kaiken tämän tunnelmoinnin seassa ihailen sitä, että tässä skenaariossa vuonna 2063 maailma on vielä olemassa, linnuista puhumattakaan.

Teatterikesä 2018: Kikka Fan Club

Sain esitykseen lehdistölipun.

Teatterikesäni 2018 starttasi Teatteri Jurkan kehutulla Kikka Fan Club -esityksellä, joka tarkastelee legendaarisen popdiskotähti Kikan uraa, imagoa ja vastaanottoa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Laura Gustafssonin kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama näytelmä-musiikkiesitys-sinfonia-dokumentti kunnioittaa Kikkaa ja pyrkii tuomaan esiin ihmisen, joka imagon ja päälle lyötyjen leimojen alla yritti tehdä työtään omana itsenään. Mukana on musiikkivideoita, haastattelupätkiä, aikalaisten muistoja sekä näyttelijä Pia Andersson Kikkana, joka laulaa, keskustelee, kommentoi ja saa (vihdoin?) oman äänensä kuuluviin. Hetkittäin asetelma ja runsas puhelaulaminen toivat mieleen Evita-musikaalin, jossa siinäkin nainen perustelee päätöksiään ja tekojaan virallisen julkisuuskuvan takaa.
Pia Andersson heittäytyy Kikaksi. Kuva: Marko Mäkinen / Teatterikesä

Tajusin esitystä katsoessani, etten oikeastaan tiedä Kikasta kuin nimen ja Mä haluun viihdyttää -kappaleen. Olen sen verran nuori, ettei minulla ole muistikuvia Kikasta, enkä itse asiassa ollut koskaan aiemmin kuullut kohuttua Sukkula Venukseen -biisiä, vaikka nimen tiesinkin yleisestä popkulttuurista. Kikan seksipommi-imagon laajuuskin tuli minulle yllätyksenä, koska itselläni ei ollut hänestä valmiiksi mitään mielikuvaa. En ollut tajunnut, että pikkutuhma arjen eroottisuus ei vaaninut vain Sukkula Venukseen -kappaleessa vaan todella kaikissa hänen isoissa hiteissään. Sanoitukset eivät ole minun juttuni, mutta esityksessä hyvin esiin tulleet Kikan järeän positiivinen asenne ja hilpeä camp-henkisyys vetosivat minuun.

Näytelmä käsittelee paljon naisen asemaa viihdeteollisuudessa ja kulttuurissa, korkeakulttuurin ja viihteen arvottamista ja keskinäistä hierarkiaa, seksikkään imagon mukana tulleita odotuksia ja kaksinaismoralismia. Viihde vaatii naiselta nuoruutta ja seksikkyyttä, mutta samalla tietoisen seksikästä naista moralisoidaan. Kuten turhan usein mm. teatterissa nykyäänkin, viihde ja kaupallisuus ylipäätään nähdään jonakin heppoisena ja helppona, johon ei vaadita lahjakkuutta tai kovaa työtä. Oikean Taiteen tekeminen taas on liki jumalallinen lahja. Esimerkiksi kuuluisassa Ylen haastattelussa vuodelta 1990 Irwin Goodman korostaa omaa luomistyötään ja yhteiskunnallista sanomaansa vasten Kikan "pelkkää" viihdytystä. Haastattelu on otettu osaksi esityksen materiaalia ja toimii esimerkkinä ajan ylenkatsovasta asenteesta, jonka varsinkin jutun toimittajat ovat omaksuneet. Myös räikeä seksismi tuo ummehtuneen tuulahduksen 1980-luvulta.

Andersson teki alussa selväksi, että tämä on vain näytelmää ja sovittu tilanne, jossa hän leikkii olevansa Kikka ja me katselemme. Alan olla vähän kyllästynyt näytelmien näytelmällisyyden korostamiseen vieraannuttavana elementtinä, mutta tähän esitykseen keino sopi. Kikka ilmeisesti oli monen teinitytön idoli, joten katsomossa taatusti oli niitä, jotka ovat itsekin tanssineet peilin edessä liikutellen huuliaan laulun mukana huulipunamikrofoniinsa. Asetelma muutenkin unohtui hyvin nopeasti, kun Andersson pääsi vauhtiin ja muuttui yhä enemmän Kikaksi, sai päähänsä peruukin ja alkoi lopulta laulaa itse. Väliaikoineen liki kaksituntinen monologi on Anderssonilta kunnioitettava rutistus.

Kikka Fan Club ei hurmannut minua ihan niin täysin kuin olin odottanut, mahdollisesti koska minulla ei ole Kikkaan mitään omakohtaista suhdetta, mutta se on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Esitys on koostettu terävästi ja hauskasti ja kokonaisuus vaikuttaisi olevan Kikan näköinen. Muutamassa kohdassa ajatukseni lähti harhailemaan, mutta esimerkiksi Ylen haastattelu oli toteutettu kiinnostavasti ja laulettu tekstianalyysi Sukkula Venukseen -kappaleesta nauratti. Näytelmä on monitasoinen ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Hauskana (?) yksityiskohtana joku vanhempi miesääni huuteli toisessa näytöksessä yleisöstä, että eikö "Kikka" voisi esittää edes yhtä kokonaista kappaletta, kun he ovat pitkän matkan takaa ajaneet kuuntelemaan Kikan musiikkia. Olin täyttä häkää analysoimassa mielessäni, kuinka tämä on taas yksi keino korostaa ikuista ristiriitaa yleisön odotusten ja Kikan persoonan välillä, kunnes minulle seuraavana päivänä selvisi, että huuteleva mies ei kuulunutkaan käsikirjoitukseen. Ainakin tuli todistettua, että Kikalla on edelleen aktiivisia faneja.

Kikka Fan Club on poistunut jo Jurkan ohjelmistosta, mutta se on mahdollista nähdä syksyllä vierailemassa Tampereen Teatterin Kulttuuriravintola Kivessä.