En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt näyttämöllä kontiaista ajamassa formulaa sähköpotkulaudalla, mutta ranskalainen Night of the Moles korjasi tämän ja monta muuta puutetta sivistyksessäni.
Puolitoistatuntisen sanattoman esityksen myyrät ovat miehiä pehmoisten, topattujen karvateddyasujen sisällä, mutta se on helppo unohtaa myyrien myyräillessä näyttämöllä. Tarkkaan harkittu liikekieli on hauska sekoitus hellyttävää pientä eläintä ja inhimillisyyttä. Myyriä tekisi mieli halata, leikkiä hassulla kuonolla, silitellä häntää ja haudata kasvonsa niiden pehmeään turkkiin – kunnes ne hiljaksiin alkavat käytökseltään muistuttaa liikaakin ihmisiä. Ristiriita leikkisän ulkoasun ja hetkittäin K18-luokkaa olevien tekojen välillä on vinkeä.
Yleisö pääsee kurkistamaan luolastoon myyrien salaiseen elämään, joka alkaa pidemmän päälle tuoda mieleen ihmisyhteisön. Myyrät tekevät työtä ja leikkivät, mutta niillä on myös omat riittinsä, erilaiset persoonat, keskinäiset suhteet ja tutulta näyttävät viihdemuodot. Etenkin kuolleen myyrän elvytysyritykset ja arvokas hautajaisseremonia, jonka aikana ruumis hilattiin sähkövinssillä kattoon, koskettivat. Samoin pidin kiinnostavana myyrien ruokailurituaalia, jossa kasattiin kastemadot keskelle lattiaa ja kierrettiin sitten niiden ympärillä piirissä edellä kulkevan hännästä pidellen ja myyräkielellä messuten. Vasta sen jälkeen ruokien kimppuun hyökättiin. En ole ihan varma, millä madot oli kyllästetty, koska loppuosa esityksestä edusti silkkaa sex, drugs & rock'n'roll -elämäntapaa. Rankka työ, rankat huvit.
Kaikkea säestää thereminillä vahvistettu rockbändillinen soittimia, joita myyrä tai pari käy välillä soittamassa. Useimmiten soi pelkkä epätodellinen thereminin ujellus, mutta välillä thereminillä soitetaan chansonia, välillä soi sähkökitarakantri ja välillä kunnon eurotrance. Rumpalimyyrä heittäytyi soittoon sillä intensiteetillä, että puvun alla saattoi olla jälkeenpäin aika kuuma.
Yleisö selvästi viihtyi. Sieltä täältä kuului ensin epäuskoisia naurunpurskahduksia ja sitten yhä enemmän ihan rehellistä naurua myyrien absurdien elintapojen ja persoonien hiljalleen purkautuessa eteemme kuin Kubrickin ohjaamassa Avarassa luonnossa. Koskaan ei tiennyt, mitä ne seuraavaksi keksivät. Jälkiolo on pöllähtänyt, mutta hymyilyttävästi.
Lavalla oli eeppisiä rakkausduettoja, valtavia vannehameita, dramaattinen sankaritar, mustasukkaisuutta, nuorukaisia joiden nimet unohdin jo ennen kuin he kuolivat sisällissodassa (paitsi eivät sitten kuolleetkaan), kokonaisen kaupungin palo, jokunen tappo ja yksi lunkisti työnsä ottanut elävä hevonen, jolla pahis ratsasti näyttämölle ja jälleen pois. Kaikki, erityisesti tunteet, oli suurta ja näyttävää.
Toisin sanoen kävin hiljattain Budapestin Operettiteatterissa katsomassa Tuulen viemää -musikaalin (Elfújta a szél; ransk. alkuteos Autant en Emporte le Vent 2003), jonka ensi-ilta oli marraskuun lopussa. Produktion kantaesitys oli Szegedin ulkoilmateatterifestareilla kesällä 2013. Ranskalaisen Gérard Presgurvicin popmusikaali Romeo ja Julia on ollut jättimenestys Operettiteatterissa ja juhli tammikuussa 10-vuotissyntymäpäiväänsä. Teatteri näkyy päättäneen kokeilla, vetoaisiko myös Presgurvicin Tuulen viemää unkarilaiseen yleisöön. Ilmeisesti vetoaa, koska teatteri tiedotti hiljattain, että se on rikkonut lipunmyyntiennätyksiä. Liput tosin ovat unkarilaisittain yllättävän kalliita, joten odotan mielenkiinnolla, pysyykö sali täytenä myös jatkossa.
Näistä kahdesta R&J on selvästi parempi, muttei Tuulen viemääkään huono musikaali ole. Musiikki on kevyttä ja tarttuvaa poppia: mukaansatempaavia tanssikohtauksia, hattarankevyitä rakkauslauluja ja elämää suurempia pop-balladeja, jotka eivät jää mieleen soimaan mutta täyttävät paikkansa teoksessa. Ranskalainen musikaali yleensä muistuttaa ennemminkin spektaakkelia tai konserttia kuin draamaa, joten Operettiteatterin ohjaus on todennäköisesti lisännyt rutkasti sisältöä tarinaan ja tuonut sen lähemmäs teatteria. Lyriikat ovat unkariksikin täysin diipadaapaa, mutta ajatusten herättäminen ei muutenkaan kuulu tähän musikaalityyppiin enkä usko, että kukaan haluaa nähdä Tuulen viemää sen syvällisyyden vuoksi. Ulkomaalaiselle katsojalle se on armollista, koska laulun sanoman ymmärtämiseen riittää, että englanninkielisiä tekstityksiä vilkaisee kerran tai pari laulun aikana. Muuten voi keskittyä siihen olennaiseen eli ihailemaan näyttävää skenografiaa ja eläytymään vaihtuviin tunteisiin.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt vuoden 1939 elokuvaklassikosta. Pääparin soutaminen ja huopaaminen alkaa pidemmän päälle tympiä, ja tuntuu kuin tekijätkin olisivat jossain vaiheessa kyllästyneet ja päättäneet vain katkaista tarinan sattumanvaraisesta kohdasta. Itsepäinen ja oikukas Scarlett O'Hara ei hahmona ole koskaan erityisemmin viehättänyt minua, ja Rhett Butlerkin on hieman liian limainen makuuni. Yllättäen musikaalissa kuitenkin kiinnostuin nimenomaan pääparin touhuista ja heidän suhteensa kehittymisestä. Myös Scarlettin draamakuningatarkohtaukset istuivat paremmin teatterilavalle suurieleisen musikaalin keskelle. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mikä sitkeässä ja loppuun asti omaa etuaan ajavassa naisessa on kiehtonut maailmaa. Myös sisäinen feministini arvosti sitä, että Scarlett ylitti sukupuoliroolien ja sovinnaisuuden rajoja sen kummemmin asiaa miettimättä. Hahmoa ei kai voi kutsua positiivisessa mielessä vahvaksi, jos hän käyttää hyväkseen jokaista lähelle osuvaa ihmistä ja kävelee lähimmäistensä yli silmää räpäyttämättä. Scarlettin selviytymisvaistoja täytyy kuitenkin ihailla, ja monissa tiukoissa tilanteissa häntä mukavammat ihmiset selvisivät hänen häikäilemättömyytensä ansiosta.
Tuore leski tanssiaisissa. @ Szegedi szabadtéri játékok
Szilárd Somogyin ohjaus on ihan toimiva, mutta musikaalin tarina on hajanainen ja kaipaisi vesuria. Epäolennaisia sivuhenkilöitä ja heidän mitäänsanomattomia soolojaan oli liikaa, draaman kaari oli etenkin toisen näytöksen puolella pahasti hukassa eikä musikaalin yli kolmetuntinen kestokaan parantanut asiaa. Scarlett ja Rhett olivat piristävä henkäys muuten laimeassa hahmogalleriassa. Margaret Mitchellin alkuperäisromaanista oli kaivettu Rhettille ystäväksi kurtisaani Belle Watling (reipas ja ronski Zita Prescsák), joten pakollisia ilotalokohtauksiakin oli saatu mukaan, langenneen naisen katumuksesta puhumattakaan. Loppupuolella Belle kollegoineen toimi jonkin aikaa tarinan kertojina, mikä oli oikeastaan aika hauska ajatus.
Olen nähnyt Szilveszter Szabón jotakuinkin jokaisessa Operettiteatterin dark brooding man -roolissa ja ne tuntuvat tympivän hiljalleen jopa häntä itseään, joten en asettanut suuria odotuksia Rhett Butlerille. Yllätyksekseni Sziszi oli roolissa kuitenkin charmikas ja hauska, ja saatoin jopa ymmärtää niitä naislaumoja, jotka vuosien varrella ovat langenneet Rhettin hurmaavaan pahiskäytökseen. Angstia ei kai voinut välttää, mutta sitä oli kuitenkin virkistävän vähän.
Sodan tuskallisuus ja paidattomia miehiä. @ Szegedi szabadtéri játékok
Nuori Petra Gubik Scarlett O'Harana puolestaan oli minulle täysin uusi tuttavuus, ja positiivinen sellainen. Hänellä on vahva ääni ja mukavasti luonnetta Scarlettin rooliin. Näytteleminen kaipaa vielä kehitystä, mutta aikaa on reilusti ja aion jatkossa ehdottomasti pitää Gubikia silmällä. Ilmeisesti hän on tuore löytö paikallisesta X-Factorista. Hahmona Scarlett on herkullinen, mutta jossain toisen näytöksen puolella hänen hahmokehityksensä alkaa junnata paikoillaan ja uhkaa kadota valtavaan sivuhenkilöiden massaan. Siinä vaiheessa myös tarinan punainen lanka ja tarkoitus meinaavat unohtua.
Panna Simon ei ole suosikkinäyttelijöitäni, mutta ärsyttävän hyveellisenä Melaniena hän oli ihan ok. Tunsin myötähäpeää, kun naisparka joutui kiemurtelemaan synnytystuskissa lavan etualalla samalla kun taustalla kuoltiin sankarillisia kuolemia. Kohtaus oli tahattoman koominen ja pitkittynyt. Scarlettille vastakohdan muodostavasta Melaniesta kuitenkin paljastuu sopivassa tahdissa uusia puolia, ja lopulta hänen tarinansa on kenties musikaalin ehjin lanka. Szandra Fejes Scarlettin pikkusiskona ja jonkinlaisena kehyskertomuksen päähenkilönä oli sympaattinen, ja roolissa hyödynnettiin Fejesin mahtavan kokoista ääntä kiitettävästi.
Muukin ensemble teki hyvää työtä, ja pienissäkin rooleissa oli yllättävän isoja staroja. Ihmeekseni Operettiteatteri oli löytänyt oikeasti tummaihoisia näyttelijöitä orjien rooleihin, mistä rispektini. Szegedin koeproggiksessa näkyi vielä blackfacingia.
Scarlett ja ihana Ashley Wilkes. @ Szegedi szabadtéri játékok
En ole romantikko, mutta Tuulen viemää on viihdyttävä esitys ja olen iloinen että kävin katsomassa sen. Operettiteatteri osaa asiansa, ja ongelmat ovat pääasiassa teoksessa itsessään. Varsinkin viimeisen tunnin aikana suurten tunteiden suuri vyörytys alkoi turruttaa, ja yleisön välitaputukset alkoivat käydä innostuneen sijaan velvollisuudentuntoisiksi. Se harmitti, koska yksittäiset kohtaukset olivat edelleen hyvin tehtyjä ja ihan rehellisesti liikuttaviakin, mutta tunsin jo käyttäneeni tunnekiintiöni siltä illalta. Lopussa Scarlettin ja Rhettin tilanne tuntui jäävän vielä enemmän auki kuin elokuvassa, ja yritys koota Scarlettin elämän siihenastisia tapahtumia ja ihmisiä perinteisessä joukkokohtauksessa tuntui aika väkinäiseltä. Veikkaisin silti, että elokuvasta pitävät ja ylipäätään melodraamasta nauttivat viihtyvät teatteriesityksenkin parissa. Scarlettin puvut tosin tosin ovat lievä pettymys elokuvan loistokkuuden jälkeen.
Tilanrouva ja hänen ex-työnjohtajansa. @ Szegedi szabadtéri játékok
Minulle on edelleen mysteeri, miten se hevonen oli saatu vanhan ja sokkeloisen teatterin lavalle, mutta siinä se seisoskeli tyynenä pahistilanhoitajan uhkaillessa Taran naisia sen selästä. Unkarissa on useampikin hevosteatteri, jollaisesta polle(t) varmaankin on lainattu, mutta en hetkeen uskonut sen olevan aito.
En ole koskaan pitänyt Les Misérablesista. Vuosikaudet kärsin sisäisesti aina kuullessani jonkin sen puhkisoitetuista kappaleista konserteissa ja kokoelmalevyillä. Pelkkä taivaalle barrikadinjuurelta katsovan Jean Valjeanin kuva sai minut pyörittelemään silmiäni. En ole koskaan pitänyt siitä, että minut oikein yrittämällä yritetään saada itkemään. Paatosta, kurjuutta, kuolemaa, lisää paatosta, ankeissa oloissa elävä lapsi, sankarillisesti ja turhaan kuoleva lapsi, syntiin kuoleva äiti, idealismiin kuolevia nuorukaisia, kuoleva vanha mies, ylevyyttä. Mainitsinko jo paatoksen?
Mutta jotainhan siinä musikaalissa on pakko olla. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Lopulta katsoin yleissivistykseeni kuuluvan edes yhden Les Mis -esityksen. Åbo svenska teaternin non-replica-produktiota olivat kehuneet jopa vannoutuneet fanit, mikä hoocee-musikaalifanien parissa on yleensä suoranainen ihme, joten annoin musikaalille tilaisuuden. Silläkin uhalla että sisäinen kyynikkoni haluaisi väliajalla hukuttaa tuskansa Aurajokeen.
Ensinnäkin lavastus. Se puu, rakkaat lukijat, se paljon ylistetty ja nerokas puu keskellä lavaa! Mariuksen putoamista puusta Cosetten eteen ei turhaan ollut kehuttu, idea on loistava ja huomattavasti toimivampi kuin vaikkapa kiipeily yllättäen aitaan ilmestyneen aukon kautta. Näyttämöä ympäröivät taulunkehysten palaset toimivat myös todella hyvin, koska pohjimmiltaan musikaali todella muistuttaa erinäisiä ranskalaisia maalauksia eri vallankumouksista ja niiden yrityksistä. Se on vain yhden kapinan, yhden barrikadin kuvaus. Muutenkin lavasteet olivat esteettiset, tarpeeksi yksinkertaiset ja hyvin toimivat. Ei turhia kikkailuja. Myös puvut olivat tarkoituksenmukaisia ja kauniita.
Georg Malviuksen ohjaus oli toimiva ja sai musikaalista irti paljon, fanien kommenteista päätellen enemmänkin kuin produktiot yleensä. Jos vertaan vuotta myöhemmin näkemääni Kecskemétin produktioon, ÅSTin ohjaus ja toteutus veivät voiton 6-0. Esimerkiksi "Turning, Turning" eli viimeisen taistelun jälkeen tapahtuva kohtaus oli tehty todella kauniisti. Joukko naisia keräsi ruumiit barrikadeilta, mikä näytti hyvin taistelujen ja sodan erään puolen: jäljellejäävät omaiset, jotka joutuvat korjaamaan tuhon jäljet ja käsittelemään surunsa siinä samalla. Tällainen arkinen ja eleetön kohtaus oli huomattavasti liikuttavampi kuin esimerkiksi Gavrochen laskelmoitu kuolema. Yksinäisessä spottivalossa ja hidastettuna sillan kaiteelle lyyhistyvä pikkupoika oli minulle jo liikaa, ja häpeäkseni myönnän että mieleni teki tirskahtaa. Lavalla olisi yhtä hyvin voinut olla punainen nuoli tekstillä "liikuttava kohtaus" osoittamassa Gavrochea.
Paria poikkeusta lukuun ottamatta näyttelijävalinnat olivat todella onnistuneet. En ole Jean Valjeanien asiantuntija eikä hahmo ole minusta mitenkään järisyttävän mielenkiintoinen, mutta Alexander Lycke hoiti hommansa hyvin. Sören Lillkung Javertina sen sijaan oli suorastaan mahtava, ja olin jokseenkin harmistunut hahmon poistuessa lavalta lopullisesti. (Paitsi että mies oli vielä loppukohtauksessa puettuna valkoisiin, mikä toimi erittäin hyvin, lisää plussaa ohjaajalle.)
Ihana Thérèse Karlsson Fantinena osoitti minulle, että "I Dreamed a Dream" -kappaleen voi vielä esittää tuoreesti niin, ettei kuulija ala suunnitella buffettijonostrategiaansa väliajalle. Erityismainintani menee Fantinen surulliselle, miimikko- tai klovnimaiselle maskeeraukselle, jonka hän lisäsi kasvoilleen vajotessaan viimein ilotytöksi.
Glenn Daniel Nilsson oli tavattoman herttainen ja uskottava Mariuksena, mutta hänen Cosettensa (Emma Frost) ei oikein selvinnyt laulujensa korkeimmista kohdista vaikka näyttelikin ihan katsottavasti. Cosette valitettavasti vain ei ole se moniulotteisin ja kehittyvin hahmo musikaalien historiassa.
Josefine Isakssonin Éponine sen sijaan rokkasi ja oli itsenäisen oloinen ja vahva huolimatta siitä, että eli pelkästään epätoivoiselle rakkaudelleen. Tavallisesti tällainen hahmo ei juuri jaksaisi kiinnostaa minua, mutta "On My Own" niittasi penkkiin. Se ei ollut liikuttavan uhrautuva valituslaulu vaan epätoivoisen tahdonvoimainen julistus.
Pidin myös Thénardiereista. Joachim Thibblin ei ollut pelkästään hauskaksi tarkoitettu stereotypia vaan oikea, moniulotteinen ja herkullisen paha, jopa karmiva hahmo. Thénardierien roolia voisi minun puolestani vähentää, koska viesti menee perille vähemmälläkin ja vitsi kuluu aika nopeasti jo ylipitkän "Master of the Housen" aikana, mutta Thibblin vetäisi kohtauksensa hyytävästi. Myös ensemble hoiti tehtävänsä kunnialla, kuulosti hienolta ja eläytyi. Koko näyttelijäkaarti näytteli ja liikkui eikä tyytynyt vain tönöttämään ja laulamaan kasvot yleisöön päin.
Lopputulos: eihän tämä niin kauhea musikaali olekaan. Tarina ei ehkä ole niin minun juttuni, mutta toteutus oli Suomen huipputasoa. Istumalihakseni kärsivät, mutta sisäinen kyynikkoni pysyi aisoissa. Tarinan kuljetus ei pelaa kunnolla, mutta eipä Hugon tiiliskiveen perustuvalta musikaalilta oikein muuta voi odottaakaan. Paatosta löytyy runsain mitoin, mutta joukossa on ihan oikeastikin liikuttavia, ajatuksia herättäviä ja viihdyttäviä kohtauksia. Musiikin seassa on varsin tarttuvia ja kauniita kappaleita, jos selviää "Bring Him Home" -biisin kissantappomeiningistä. Ilmeisesti Les Mis on myös mahdollista ohjata ajatuksella ja lisätä sekaan yksityiskohtia, joita ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti, kuten punamekkoinen prostituoitu, jolla tarkemmin katsoen oli parransänki ja vaikuttava säärikarvakasvusto.
Kuuntelen nykyään satunnaisesti jopa musikaalin levyjä, ja olen harkinnut romaanin lukemista, edes sen lyhennetyn suomennoksen. Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä kaikkea Les Misérablesista voi saada aikaan, mitä kaikkea uutta siitä voi kaivaa esille ja miten se saadaan elämään lavalla. En halua nähdä alkuperäisproduktiota, haluan nähdä jotain tuoretta. Odotan mielenkiinnolla elokuvaa ja Tampereen Teatterin produktiota syksyllä 2013. Olisin tosin valinnut edes puvustajan ja lavastajan vaikkapa teatterin omasta väestä, koska täysin samalla työryhmällä homma uhkaa usein mennä turhan paljon kopioinniksi. Uusi suomennos olisi myös toivottavaa. Suomessa ei oikein ole järkeä tehdä replica-produktioita, vielä vähemmän maan rajojen sisällä esitetyistä produktioista. Mutta näillä mennään ja parasta toivotaan ja toivotetaan. Jos Tampereella lopulta kopioidaan niin ainakin kopioitava produktio on ollut Suomen parhaimmistoa.
Warning for die-hard Les Mis fans: I'm not one of you, though I've learned to like some aspects of the musical, thanks to the two good though different productions I've seen. I only got familiar with the show a year ago and I'm still in the process, so let me start with some of my thoughts about the musical in general.
A video reportage about the show with lots of performance footage:
Unfortunately the story does nothing to me, I can't really relate to any of the characters and their problems. Besides, the musical is too explicitly moving for my taste: all that dying in a lonely spotlight after a miserable life and a heartbreaking solo feels too emphasized and calculated for me, like they'd be flashing a "Cry, bastard, cry!!!" neon sign in front of me, which just leaves me cold. (Yes, I also roll my eyes at films like Titanic.) There's too much pathos and squeezing out feelings for my taste.
One problem is also the length of the musical. Especially the Thenardier scenes feel too stretched and like telling the same joke over and over again, even though all the actor pairs I've seen have been excellent. The source material (ie. The Brick, as fans lovingly seem to call Hugo's novel) is too long to be covered easily in a musical, which leaves me with the feeling that they've had to rush through the plot, and the character development and depth has had to be sacrificed. Being the story-oriented person I am, it disturbs me. I don't really like the musical as a whole, but it has enjoyable moments, nice songs and scenes that work well.
I've also learned to like some the music, especially the ensemble songs, though Bring Him Home is still on the top of my dislike list. I must admit Géza Egyházi's rendition was beautiful, though, but still the song is too slow and painfully high.
Zoltán Miller & Réka Koós
Off to Kecskemét and the Katona József theatre, then. Despite the aforementioned opinions I in the end enjoyed the show, mainly thanks to good actors.
The production was a non-replica, but the directing felt a bit idea-lacking, though technically there was nothing wrong with it and I liked some details. It just annoyed me how everything was explained and ready-chewed and I didn't have anything to think about. Like, there was a text "Building the barricade" projected on the stage and after that we saw, well, the building of the barricade. Some scenes later the projected text was "The barricade" and we were shown a very clear and barricade-ish barricade. No shit, Sherlock? Generally the director was simply showing what happens in a way that didn't leave much room for your imagination.
The sets also showed us everything, every brick wall and gate and tree and building. The sets were elaborate and some of the scenes were very impressing and beautiful, but there were too many set pieces, props and moving parts, and after a while the constant re-arranging of the stage and changing of sets started to steal attention from the actual story and broke the atmosphere. I've usually liked Kentaur's set designs, but Miss Saigon and now Les Mis were a bit disappointing.
Géza Egyházi & Andrea Mahó
The Cast
I saw two different casts, though Géza Egyházi was Jean Valjean on both times. The cast I saw on the first night was rather horrible, and I'm ashamed to admit it but kept checking my watch to see when the badly sung and dragging story would finally end. Luckily on the second night the bad choices had been replaced with better actors and the evening included much less watch-checking.
Jean Valjean - I'm not exactly the fangirling type of person (anymore?), but ever since I saw Géza Egyházi as Count von Krolock in Tanz der Vampire, he has been one of those names that lure me to see shows I otherwise perhaps wouldn't. So far I haven't been disappointed, and his Jean Valjean was no exception. I sometimes have the feeling that JV is confusingly naïve and easily fooled by people like the Thenardiers, but Géza!JV had more guts. I still don't get much out of the character, but at least I was fairly interested in his fate and even felt a bit moved in JV's death scene. Needless to say, I also enjoy his voice greatly.
Javert - Gábor Péter Vincze as Javert didn't impress me at all. He sounded harsh, didn't hit the right notes, didn't act that much and had zero chemistry with JV. He's apparently a big name in Hungary, so either he had a really really bad night or he's highly overrated. Zoltán Miller, on the other hand, was heavenly as Javert. He had a lovely warm baritone that blended nicely with Géza Egyházi's voice, and the men had chemistry with each other and made the story between JV and Javert much more interesting than on the day before. Besides, Miller is rather handsome. :-P
Szandra Fejes, Péter Puskás & Attila Pál
Fantine - Melinda Hajdú on the first evening was okay, nothing special but nothing to complain, either. Réka Koós, on the other hand, rocked my world in the second performance. She's one of my favourite female voices, strong and clear, and her death scene where she had hallusinations about Cosette and seemed so tragically happy about meeting her child again was heartbreaking.
Marius - Péter Puskás was the positive exception in the first show. His voice is a bit pop-band-like, but I really liked his Marius. He seemed quite introverted, thinking and mature, and he very clearly had his doubts about the whole revolution thing right from the start but his loyalty to his friends (or something) made him join them anyway. His bitterness in Empty Chairs was touching. Péter Orth in the second show wasn't very special or interesting and his voice was even more breathy and pop-style, but he might attract someone who likes cute pop boys.
Cosette - Andrea Mahó was Cosette on both nights and I definitely didn't complain. The woman has an angelic voice, she suited the role well and didn't make Cosette annoying though she was innocent and, well, Cosette-ish. I've also seen her as Christine in PotO and liked her, she doesn't make the roles overnaïve.
Eponine - Nóra Trokán, the first night's Éponine, was another sad case of missed notes, but at least she acted quite nicely. Again, Zsazsa Réthy in the next evening sang much better.
The Thenardiers - Both Teréz Csombor & László Sirkó and Szandra Fejes & Attila Pál were entertaining and slimy, though as I said, I feel the roles are too big.
The barricade boys
Enjolras - This production had some kind of an Enjolras problem. Zoltán Kiss on the first night felt like a 45-year-old eternal student who didn't seem like he'd have enough charisma and positive leadership even to get his friends to a pub, let alone to barricades. Imre Aradi in the second show sang better and felt far more enthusiastic, even though he looked a bit too old, too. Many of the other students were also closer to middle-aged. Confusing.
After the first performance I was afraid of how I'd ever manage to sit through the show a second time next evening. Without Géza Egyházi, Péter Puskás and Andrea Mahó I might have fallen asleep. Luckily the second evening was much better and interesting, and I left the theatre with the feeling that I might even want to see this cast again.
I don't like Miss Saigon that much. It has some nice tunes but the story is quite uninteresting for me. Anyone reading this blog may have noticed that in most cases saccharine and/or tragic larger-than-life love stories of beautiful and innocent young people are not my piece of cake. I don't like West Side Story, which probably tells it all. Nevertheless, I have a habit of checking out musicals in Hungary if I can, because there I know I can get good performance quality with relatively little money.
As I expected, the story didn't impress me, and though I like some songs, most of the musical was rather boring. Even though there were lots of sets and props, the Operettszínház seems to have learned something during these years because they did not lift people to sing their solos on platforms. Not even once. I was amazed. Besides, they put up such a huge show that it made up the boring story for me.
I had my usual shouting problem with the cast: almost everyone's singing hurt my ears. The best exceptions were Árpád Zsolt Mészáros as the Engineer (or Professzor, as he's called in Hungarian), whose voice I don't like that much even though he sings very well, and Sándor György-Rózsa (John), who was pleasant to listen to. After the whole 1st act of sharp nasal voices, his Bui Doi was heavenly. Árpád Zsolt Mészáros's acting saved the show for me, he was so full of energy and slime and despair. I've seen the same style in many characters that he plays, and it suited the Engineer, too. Zsuzsi Vágó as Kim and Dénes Kocsis as Chris were okay acting-wise, though you could hear that Dénes is quite young and his voice wasn't always enough for the role. I liked Miklós Máté Kerényi as Thuy, it was nice to see him in a bad guy role for a change.
Árpár Zsolt Mészáros & Marilyns
The show started with the sound of helicopter, with a video projection of jungle and running fighters and whatnot, as if we were in the helicopter, hunting for enemies. Red lights, smoke, sound filling the theatre – very well made. When the "helicopter" reached its destination, two soldiers slid down from the front stage's high roof with ropes, started to shoot around on stage and generally showed the cruel reality of war like we had been in the middle of it. (I did get the feeling that someone had released their inner little boy who likes to crawl in mud and shout 'bang!'.)
The big dance scenes were impressive – and big. "The Morning of the Dragon" reminded me of public shows in lands like China and North Korea: soldiers, gymnastic dancers, a dragon breathing fire, all in black and shades of red, and finally a huge statue in the style of Socialistic Realism. Having watched photos of Kim Jong Il's funeral a few days back, the scene was thought-provoking. Also the Engineer's scenes were so lavish, over-the-top and full of kitsch that it must have been intentional. In "American Dream" there was a flow of American symbolic people dancing on stage, then came six Marilyn Monroes, then came Spider-Man and Superman, after that a cabriolet in the best Las Vegas style… When you thought you had seen it all, they always brought a new shiny piece of show to the stage. Oh, and the famous helicopter scene looked great as well, they had a real-size helicopter lowered to the stage with a propeller and all and it looked very real.
The sets (by Kentaur) were a little disappointment. They were sometimes quite cleverly made, but there was again too much unimportant stuff on stage, especially in real-life scenes like the girl bars, Kim's room, the Vietnamese surroundings and Chris's hotel room. The dream and dance scenes worked well, though. In "Last Night of the World" the stage was almost empty, there was only a watchtower with a soldier playing saxophone on top of it. In the end of the scene he was suddenly shot and fell down and the saxophone was left hanging from the tower. I loved the detail. In Kim's nightmare the stage was empty and lit red, and from somewhere emerged the all-white ghost of Thuy with a bright red blood stain on his chest. Creepy.
Operettszínház also specializes in showing prostitutes and other women of that kind in very little clothes, but I had never seen them in this little clothes. There was a bored-husband-taken-to-theatre sitting on both sides of me, and I could feel them suddenly getting very interested in what was going on. :-P Personally, I could have done with less bare flesh, but then again, I'm not Hungarian. It also wasn't clear to me why there were two very similar long-ish prostitute scenes in the musical, because I'm pretty sure that we'd have gotten the picture of sad prostitutes forced to serve pathetic soldiers/tourists with a bit less effort, too.
All in all, not something I'd go to see again, but nevertheless an interesting production.
Dolhai Attila / Szerényi László - Rómeó
Vágo Bernadett / Vágó Zsuzsi - Júlia
Szabó P. Szilveszter / Magócs Otto - Tybalt
Imre Sebastian / Németh Attila - Escalus, the Prince of Verona
Csuha Lajos - Capulet
Janza Kata / Füredi Nikolett - Lady Capulet
Csengeri Ottília - Lady Montague
Polyák Lilla / Nádasi Veronika - the Nanny
Pálfalvy Attila / Földes Tamás - Pater Lorenzo
Szabó Dávid / Bereczki Zoltán - Mercutio
Kerényi Miklós Máté / Meszaros Árpád Zsolt - Benvolio
Egyházi Géza - Paris
R&J isn't my favourite musical on earth, but it's a nice feel-good show. It's nice to watch the twisted details and the excellent actors and dancers and all. The musical itself has far too many similar-sounding love songs and angsty solos for my taste (seriously, if I heard only the melody I couldn't tell most slow songs from another) and somehow the sad songs most of the time lack the sadness and are just light pop. The catchy and angry songs work, though. I'm more interested in the minor characters than the love couple, because the minor characters have fascinating interaction going on. The Hungarian production of the musical is definitely the best I've encountered; they have something interesting going on stage and not just the obligatory love story. Everyone has an affair with each other, and for example Tybalt and Lady Capulet clearly seem to have something going on between them, which is awfully fascinating to follow. Lady C is having something going on with everyone, though. Zoltán!Mercutio tends to discreetly carry her offstage in the masquerade in a very suggestive way, she flirts with Paris, has an affair with a servant... I bet Shakespeare would love the production.
They do have made some odd solutions, too. Romeo dies by hanging himself in the church, with Juliet's body tied to him. Then Juliet wakes up, notices she's hanging tied to dead Romeo, and opens her wrists with Romeo´s knife. Romantic.
I've seen the production with different cast combinations. Attila Dolhai is starting to be a bit too old to be believable as an angsty 20-year-old Romeo, whereas László Szerényi was much more dreamy and Romeo-like and I like his voice more. Both Vágó girls are nice as Juliet, but Zsuzsi seemed to have more going on in her head than Bernadett. Dávid Szabó as Mercutio didn't impress me at all, he overacted the death scene and was otherwise just uninteresting and not my kind of Mercutio. The death scene requires certain drama, but it can be done in a more believable way, and Zoltán Bereczki is amazing as Mercutio, though he's getting a bit too old for the role, too. Attila Pálfalvy as Pater Lorenzo blew me away. The very last song is boring as hell, but the guy practically stole the show, whereas I haven't yet managed to really like Tamás Földes in anything. Veronika Nádasi's Nanny has more guts, balls and every other symbolical body part you can think of, and I liked her acting more than Lilla Polyák's, but Lilla's voice is more beautiful. I like it how the Nanny grabs Romeo's thigh at some point, much like a potential customer checking a horse, and seems to approve of him.
Kata Janza doedn't sound as bad anymore as I had feared, and I like her acting as Lady Capulet, but Nikolett Füredi sings much more beautifully and there's nothing wrong with her acting, either. It was nice to see Szilveszter Szabó as Tybalt, because previously we had Otto Magócs and he's one of the most unimpressive actors I've seen on stage. Sziszi has a more Tybalt-ic air in him, and he's the Angst Master of the theatre. I also enjoted Kiskero as Benvolio, he's bouncy and lively and nice to watch, and together with Zoltán they were very amusing. And bouncy. MÁZs is still eww and I don't like his voice, though he sings well.
Géza Egyházi has found his inner Paris, meaning that he's far more interested in for example Lady Capulet than in her daughter. Out of the male persons on stage, I'd definitely go with Paris, and then possibly have an angsty boy or two as lovers if I'd really feel like it. Paris seems to have more common sense, bigger incomes, and no crazy family following him around. Besides, both Zsolt Homonnay and Géza happen to match my taste in men more than the boys. :P
And goodness, someone please do something about Attila Németh's (the Prince) trousers. They're tight and show every detail there is to show. He could have gone there without trousers and I would have been less disturbed. (He also looked like he was going around commando.) The same goes for Ottília Csengeri's breasts that seem to have a personality of their own. I wonder why they haven't already added them to the cast list.
