26 lokakuuta 2016

Viita 1949 - TTT 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Viita 1949 on ollut yksi eniten odottamiani teoksia tällä kaudella. Heikki Salo sai Lauri Viidan perikunnalta tehtäväksi kirjoittaa Viidasta musikaalin, jonka Eeva Kontu on säveltänyt ja Sirkku Peltola ohjannut. Kesällä näin pressilipulla Teatterikesässä Eeva Konnun konsertin, jossa hän ja Työviksen näyttelijät esittivät kappaleita musikaalista ja lisäksi uusia sovituksia manserockin klassikoista. Tunnelma oli katossa ja koko porukka rokkasi kuin viimeistä päivää, minkä lisäksi uudet biisit ja vanhojen sovitukset olivat hauskoja ja vaikuttavia. Kontu on lainannut hauskasti elementtejä tunnetuilta tamperelaisilta rokkareilta ja kutonut niistä monitasoisen sävellyksen runoihin. (Tavupainot tosin ovat usein ristiriidassa musiikin painojen kanssa, mikä vaikeuttaa sanojen ymmärtämistä. Ehkä tehokeino, mutta liikaa käytettynä alkaa turhauttaa. Kauniit sanoitukset, tahdon ymmärtää ne!) Sanat ovat joko Viidan runojen tai hänen ennen julkaisemattomien kirjeittensä pohjalta tehdyt, joten kerrankin luvassa on taatusti kielellisesti laadukas suomalainen musikaaliteksti, joka ei sisällä mitäänsanomatonta diipadaapaa huonolla kieliopilla kirjoitettuna.

Näytelmän aluksi näyttelijät ja muusikot lämmittelevät lavalla verkkareissa ja moikkailevat tuttuja. Kun musiikki alkaa ja vie katsojat fiktion maailmaan, kaksi Viidan vielä ilmestymättömästä runoteoksesta karannutta fiktiivistä hahmoa herää henkiin ja alkaa maanitella kirjailijaansa kirjoittamaan, jotta he saisivat mahdollisuuden elää. Fanihenkiset Kukunor (Jari Ahola) ja Kalahari (Petra Ahola) ovat vallattomia ja eläväisiä pikku peikkoja, joista ennen pitkää kehittyy Viidan henkilökohtaisia riivaajia. Idea ei ole se kaikkein innovatiivisin ja tuorein, mutta ainakin toimivuus on testattu. Kertojahahmoina he herättävät teatterin taiat henkiin ja toimivat osaltaan etäännyttävinä elementteinä. Ehkä he ovat vähän teennäisen riiviömäisiä ja nokkelia, mutta pääosin idea ja toteutus toimivat. Viidan runojen henkeen riimitelty puhe kuulostaa hauskan shakespearemaiselta ja sopii omalaatuisille hahmoille.

Musikaali sijoittuu vuoteen 1949 mutta sisältää paljon takaumia Viidan lapsuuteen ja nuoruuteen. Vuoden 1918 sisällissodan ja toisen maailmansodan kuvaukset menevät ihon alle. Kohtaukset ovat musikaalin vaikuttavimpia, etenkin Viidan isosiskon Elinan (Eriikka Väliahde) tarina. Ylipäätään musikaalin naishahmot ovat voimakkaita ja mieleenpainuvia, kun taas Viitaa (sinänsä hyvin näyttelevä Tommi Raitolehto) itseään päädyin lähinnä inhoamaan. Viidan äiti (Petra Karjalainen) on eloisa, leikkisä hahmo, jolta näyttää olevan peräisin pojan viehtymys leikitellä sanoilla. Samalla hänessä tiivistyvät kotirintaman huoli ja kaupunkilaistyöläisten arki, koko Pispalan henki. Ex-vaimo Kerttu (Suvi-Sini Peltola) on tasapainoinen, järkevä nainen, jossa piilee huolehtivaisuutta, maanläheisyyttä ja tahdonvoimaa.

Musikaali kuvaa myös taiteilijan ja ihmisen eroa. Ajatus on minulle vanhastaan tuttu ainakin Mozart!-musikaalista: taiteilija herää katkerana huomaamaan, että ihmiset välittävät vain hänen teoksistaan, eivät hänestä itsestään. Itse luotua taiteilijaminää ei enää voi paeta tai haudata, vaan ihminen on tuomittu elämään ja tulemaan nähdyksi pelkän taiteensa kautta.

Hitaan alun jälkeen musiikki, laulukohtaukset ja toistuvat teemat rytmittävät ja elävöittävät ensimmäistä näytöstä. Lavastus (Hannu Lindholm) on minimaalinen, bändi on näkyvillä koko ajan ja tunnelmanluojina toimivat valot ja vaihtuvat videoprojisoinnit (Eero Auvinen).

Väliajalla odotukseni olivat edelleen korkealla, mutta toinen näytös muuttaa esityksen tunnelmaa liki täysin ja typistyy Viidan nuoruusmuisteloiksi ja juopon keski-ikäisen miestaiteilijan Suureksi Elämäntuskaksi, joka on aiheena jo harvinaisen nähty. Nuori Viita pelaa pesistä ja runoilee ääneen, viettää aikaa muiden kundien kanssa ja runoilee heille, rakastuu ensimmäiseen vaimoonsa ja runoilee tälle. Takaumien välissä humalainen keski-ikäinen Viita vonkaa eksäänsä ja pui äitisuhdettaan. Pelkän toisen näytöksen kesto on 1,5 tuntia (koko esitys 3 h 10 min) ja se kaipaisi kipeästi ainakin tiivistämistä, mielellään myös uudelleenkirjoittamista. Musiikki vähenee, ja pitkät puhekohtaukset junnaavat paikallaan ja vaikuttavat pakonomaiselta merkityksettömien elämänvaiheiden läpikäynniltä. Viidan elämästä olisi taatusti saanut nostettua esiin freesimpiä ja kiinnostavampia näkökulmia. Kun tarjolla olisi ollut myös mm. mielenterveysongelmia, masennusta, teoksiin pureutumista, ajan mieskuvan ja runoilijuuden ristiriitaa ja vaikka mitä, valittu näkökulma on kliseinen ja ummehtunut. En tiedä, onko tarkoituksena ollut kirjoittaa Viidasta jonkinlainen traaginen kaikkien äijien sankari, mutta nyt legendaarinen runoilija jää taas yhdeksi säälittäväksi taiteilijajuopoksi, joka sössii ihmissuhteensa ja itkee naisten perään.

Kokonaan oma lukunsa on kohtaus, jossa Kalahari yrittää herätellä Viidan luomiskykyä esittämällä Viidan (syystäkin) raakileeksi jääneen näytelmäkäsikirjoituksen. Näytelmä ihmissyöjien uhriksi joutuvasta Lindströmistä pohjustetaan toki huonoksi, mutta se ei 2010-luvulla ole mikään syy tuoda lavalle tummaihoisiksi, vähä-älyisiksi villi-ihmisiksi naamioituja näyttelijöitä esittämään hassua tanssia ja ääntelemään hassusti. Ihmettelen, missä kuplassa tekijät elävät, jos heiltä on mennyt ohi, että ns. blackface ja etnisten stereotypioiden hauskuus jäivät jonnekin sinne Pekka ja Pätkä -elokuvien tienoille. Jos kohtaus on tarkoitettu ironiaksi, se ei käy ilmi. Jos kohtaus on tarkoitettu herättämään kohua, niin näytelmä olisi ehkä parempi kirjoittaa menestymään ilman somekohuja. Kaiken päälle kohtaus on tarinan kannalta täysin turha eikä liity mihinkään, ja sitä seuraava vitsailu turvapaikanhakijoista on mautonta. Ihanko oikeasti kaksi arvostettua pitkän linjan teatteriammattilaista on tehnyt tällaisen pikkujoulusketsin? En yleensä edes ole mikään äänekäs puolestaloukkaantuja, mutta koko episodi jotenkin tiivistää koko toisen näytöksen luoman tunteeni siitä, että tämä juna meni jo joskus Velipuolikuun ja Kekkosen aikoina.

Ehkä olisin viehtyneempi musikaalista, jos olisin syntyjäni tamperelainen ja kasvanut Viidan tekstien parissa. Pispalanharju on aivan oma maailmansa ja legendansa, johon en ole päässyt 10 vuodessa vielä sisälle. Kuulin Viidan nimen ensimmäisen kerran vasta muutettuani opiskelemaan Tampereelle, kun minut kirjallisuuden fuksina vietiin hänen kotimuseoonsa, enkä vieläkään ole lukenut häneltä kuin muutaman satunnaisen runon. Vasta nyt, koottuja runoja selatessani ja musikaalia kuunnellessani, minulle selvisi, että muutama isoisäni ja äitini minulle hokema lastenloru on itse asiassa Viidan runoutta. Ne ovat siis todella olleet kansanrunoutta ja näemmä myös mm. helsinkiläisten parissa suosittuja, mutta maine on sittemmin kutistunut paikalliseksi.

Ikävä siis sanoa, mutta petyin musikaaliin. Näyttelijät, bändi, musiikki ja visuaalisuus ovat hyviä, perusidea toimiva ja Viidan tekstit kauniita, mutta tympeä käsis ja kliseinen ohjaus jättivät kokonaisuuden miinuksen puolelle. Turhauttaa, koska mahdollisuuksia olisi paljon parempaankin. Jos käyt katsomassa elämäkertateosta, saman teatterin Sara ja Erik on samankaltaisin keinoin mutta napakammin ja vähemmän ummehtuneesti toteutettu. Halukkaille siinäkin on keski-ikäisen juopon miestaiteilijan elämäntuskaa ja parisuhdeongelmia, mutta myös paljon muuta.

24 lokakuuta 2016

Sara ja Erik - TTT 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

Työviksen kantaesitys Sara ja Erik on näytelmä 1900-luvun Tampereen kahdesta merkkihenkilöstä, joiden yhteiselämän tuoksinassa syntyi menestyvä kauppaliike ja tunnettua taidetta. Liikenainen Sara Hildén (oik. Saara Hilden) ja taidemaalari Erik Enroth rakastuivat ensisilmäyksellä, avioituivat ja menestyivät vuosikymmeniä ja ruokkivat toistensa luomiskykyä, kunnes kaksi tulisielua poltti toisensa loppuun ja joutui eroamaan. Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama näytelmä keskittyy kaksikon parisuhteeseen, mutta sen ohella tulevat käsitellyiksi niin Hildénin muotiliikkeen synty, Saran taidekokoelman kasvu kuin Erik Enrothin luovat kaudetkin. Samalla katsoja saa rautaisannoksen tamperelaista nostalgiaa ja katselee kaupunkia taas hieman eri silmin.


Sara Hildénistä, kaupunkilaisten suussa Atomi-Saarasta, piirretään kuva rakkautta janoavana bisnesnaisena, joka on kovassa elämässään tottunut siihen, että kaikki kyllä järjestyy työllä ja rahalla. Ihmissuhteessa systeemi ei kuitenkaan toimi, vaikka Saara miten yrittää kanaemomaisesti antaa kaiken mitä Erik suinkin voi materiaalisesti tarvita, jotta aviomies voi keskittyä taiteeseensa. Rahalla ei saa lasta, elämänkumppania eikä rauhaa, mutta niiden vastapainoksi Sara ryhtyy ostamaan taidetta. Rouva Hildén on voimakastahtoinen dynamo ja rakentaa tyhjästä oman liikeimperiumin aikana, jolloin liikevaistoinen nainen oli vielä kummajainen. Hänen sisukasta draiviaan ja energiaansa on pakko ihailla, vaikka ihmisenä hän saattaakin olla rahtusen haastavaa seuraa. Jossain pinnan alla on tunteva, rakastava, haavoittuva ihminen, jonka vaikeat hetket Erikin kanssa nostavat pintaan.

Erik Enroth taas on luovalla energialla palava taiteilijasielu, jolle Saaran kurinalainen ja työntäyteinen elämä on haastava konsepti. Erikin taide vaatii syntyäkseen rosoa ja kärsimystä, mutta niitä porvarillinen elämä Saaran kanssa ei tarjoa. Inspiraatiota buustatakseen Erik tarttuu pulloon, maalaa kevyessä humalassa ja piilottelee alkoholia pitkin taloa. Epäluotettava ja jatkuvasti humalassa tai krapulassa oleva huithapeli saa Saaran tuskastumaan, kuten miljoonat elämänkumppanit vastaavissa tilanteissa ympäri maailmaa. Erik kyllä arvostaa Saaran huolenpitoa mutta myös kärsii sen vaikutuksesta hänen taiteeseensa. Tässä tapauksessa poikkeuksellisesti miehen on tehtävä ratkaisu rakkauden ja työn välillä. Perinteiset sukupuoliroolit ovat muutenkin koetuksella, kun persoonallinen pariskunta ei mahdu 50-luvun avioparin muottiin.

Näytelmä onkin ennen kaikkea kiinnostava tutkielma kahden erilaisen osapuolen ihmissuhteesta. Yksi on piinkova bisnesihminen, joka on koukussa uusiin ideoihin ja näkee maailman sopimuksina, vastavuoroisena hyötynä ja rahassa hinnoiteltuna kauppapaikkana. Toinen on epämukavuudesta ammentava taiteilija, inspiraation aallonharjalla ja -pohjassa surffaava alkoholisti. Kumpikin rakastaa, mutta tälläkään kertaa se ei riitä, kun toisen omistushalu ja hemmottelu tukahduttavat ja toisen alkoholinkäyttö karkailee käsistä. Atomi-Saara ja Etanoli-Erik eivät pysty tarjoamaan toisilleen sitä mitä toinen kaipaisi. Lopputulos saa jopa Sara Hildénin kaltaisen rautaisen mielen hetkeksi luhistumaan.

En yleensä ole parisuhde-esityksien tai nostalgiatrippien ylin ystävä, mutta Sara ja Erik yhdistää näistä kiinnostavan parituntisen. Rakkaussuruissa ja nostalgiassa ei ryvetä juonenkuljetuksen kustannuksella, vaikka tarina välillä hidasteleekin takaumien ja hajanaisen aikajanan kanssa. Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen päärooleissa tekevät vaikuttavaa työtä.

Näytelmän väri- ja äänimaailma vievät suoraan 1950- ja 60-lukujen suomalaiseen kotiin, jonka lämpimät, runsaat sävyt Reija Hirvikoski on poiminut Erikin maalauksista. Taustalle suurina heijastetut maalaukset ja koko katsomon ympäröivät nostalgiset videoprojektiot ja äänet (Niklas Vainio) vievät katsojan suoraan menneeseen maailmaan, kesäiseen metsään, Tampereen kaduille joilla rouva Hildénin muotiliikkeen takit kulkevat.

Valtaosalla esityksen katsojista oli varmaankin ikäisiäni lapsenlapsia, mutta sopii Sara ja Erik muillekin kuin senioreille. Se ei elä pelkästä kotiseuturakkaudesta tai nostalgiasta, vaan nousee niiden yläpuolelle yleismaailmalliseksi kuvaukseksi ihmissuhteiden vaikeudesta. Jälkitunteikseni jäivät ihailu Sara Hildénin selviytymiskykyä, tahdonvoimaa ja liikevaistoa kohtaan ja lisäksi halu nähdä lisää Erik Enrothin taidetta. Jälkimmäinen ajatus lienee tullut muillekin mieleen, koska Sara Hildénin taidemuseoon on marraskuussa tulossa museokokoelman historiaa ja mm. Enrothin taidetta esittelevä näyttely.

22 lokakuuta 2016

Näytelmä joka menee pieleen - TT 2016

Sain näytelmään lehdistölipun.

Polyteknikkojen draamaklubi esittää: Murha Havershamin kartanossa!

On kunnianhimoisten harrastelijanäyttelijöiden uuden näytelmän ensi-ilta. Kaikki on valmista, tai ainakin melkein, mitä nyt pari teknistä pikkujuttua on vielä vähän vaiheessa, kuten pikkujutuilla on tapana. Tarpeisto ja näyttelijät eivät aina ole siellä missä pitäisi, lavasteiden kanssa on ongelmia, tekstiä välillä vähän unohtuu ja niin edelleen, mutta tiimityöllä siitä selvitään. Näyttämöhenkilökunta on aina valmis pelastamaan tilanteen, jeesusteippi tekee ihmeitä, muut näyttelijät paikkaavat tarvittaessa ja improvisaatiotaidot ovat tarpeen. Kaikki tämä on teatterin parissa joskus puuhailleille tuttua, mutta Polyteknikkojen draamaklubi vie epäonnisen sähläyksen aivan uusiin ulottuvuuksiin ja lopputulos on hirvittävän hauska.

Tampereen Teatterin Suomen kantaesitys Näytelmä joka menee pieleen (The Play That Goes Wrong) on huippuluokan slapstick-komediaa suoraan Lontoosta. Väliaikoineen kaksi tuntia kestävä esitys ei hetkeksikään hidasta tahtia, mitä nyt välillä katsoja saa minuutin tai pari armonaikaa perustarpeille kuten hengittämiselle. Loppua kohti vauhti kiihtyy ja katastrofin taso nousee sellaisiin sfääreihin, että heikkohermoisia hirvittää.

Todellisuudessahan näyttelijän on oltava todella hyvä pystyäkseen näyttelemään tarkoituksellisen huonosti, ja Tampereen Teatterin komediallinen iskuryhmä on huippuunsa viritetty. Ajoitukset, ilmeet ja eleet osuvat nappiin niin näyttelijöillä kuin lavastustekniikallakin, joka on suorastaan ylittänyt itsensä efektien ja yllätysten kanssa. Kävin katsomassa yhden kohtauksen harjoituksia pari viikkoa sitten, kun kaikkea vielä hiottiin repliikki repliikiltä, joten sain jonkinlaisen kuvan siitä, mitä on tulossa. Silti olin välillä sydän syrjällään näyttelijäparkojen puolesta, että miten nuo tästä selviävät - sekä Havershamin kartanon väki, näyttelevät polyteknikot että Tampereen Teatterin näyttelijät. Jotenkin kaikki pääsivät yhtenä kappaleena loppukumarruksiin saakka, joskin muutama hahmo näytti siltä, että hermoloma on tarpeen.

Poliisitarkastajaa näyttelevän fiktiivisen ohjaajan (Lari Halme) itsehillinnän ja hermojen asteittainen mureneminen oli lumoavaa katsottavaa: nykivä lihas kasvoilla kehittyi näytelmän mittaan kevyeksi tärinäksi, kylmäksi hieksi, falsettoon nousevaksi ääneksi ja kaikenlaiseksi verenpaineen nousuksi. Yhdessä Risto Korhosen ja Ville Majamaan kanssa Halme muodostaa komedian pimeän ytimen, jota katsoja seuraa henkeään pidättäen. Arttu Ratisen taipuisa liikekieli ja Matti Hakulisen eloisa ruumistulkinta täydentävät miessuoraa. Toinen puolikas näyttämöhenkilökuntaa (Mari Turunen) löytää sisäisen draamakuningattarensa, kun taas toinen puolikas (Tomi Alatalo) todennäköisesti päättää vaihtaa Polyteknikkojen kännykkäpeliklubiin. Esityksen mainio diiva Pia Piltz on minulle tuttu Les Misérablesista ja Harmony Sistersistä ja olen erittäin iloinen, että hänet on saatu kiinnitettyä talon vakinäyttelijöihin.

Ohjaaja Mika Eirtovaaralla on komedia hallussa. Harjoituksissa näyttelijät ja Eirtovaara yhdessä ideoivat kohtauksia ja kokeilivat erilaisia juttuja. Jokaisella polyteknikkonäyttelijällä on selvästi oma persoona, joka hauskasti tunkee läpi heidän esittämistään kartanolaisista. Lavastaja Marjatta Kuivasto puolestaan on luonut näyttämölle agathachristiemäisen tunnelmallisen brittikartanon. Jälleen kerran ihastelen Kuivaston kirjahyllyjä, jotka saavat kirjaintoilijan sormet syyhyämään. Teatterin lavastamo ja efekteistä vastaava tekniikka ansaitsevat kaikki mahdolliset kiitokset ja ylistykset: hommat sujuvat sekunnin sadasosan tarkkuudella. Mari Pajulan puvustus täydentää peribrittiläisen ilmeen ruudullisilla liiveillä, trenssitakeilla ja 20-luvun herraskartanon maailmalla.

Pelkkää syvällisen minimalistista ja viipyilevää draamaa kaipaavan kannattaa ehkä suunnata muualle, mutta kaikille muille suosittelen. Vaipat, paperipussi ja nitrot mukaan.

16 lokakuuta 2016

Tell Me on a Sunday - Linnateatteri 2016

Tell Me on a Sunday on Andrew Lloyd Webberin ja Don Blackin yhden naisen musikaali, jossa nimettömäksi jäävä kolmekymppinen nainen etsii rakkautta ja parisuhdetta. Teos muistuttaa Bridget Jonesia, Sinkkuelämää ja muita vastaavia, mutta päähenkilö on mukavan arkinen ja monille varmasti samastuttava. Rakkauden ympärillä pyörivä konsepti ei kuulosta yhtään minun tyyppiseltäni, mutta yllätyksekseni viihdyin turkulaisen Linnateatterin ensi-illassa oikein hyvin. Janne Jämsän ohjaus, Netta Dahlbergin roolihahmo ja Kari Mäkirannan säestys muodostavat laadukkaan, tarkasti harkitun kokonaisuuden, joka jätti pitkäksi aikaa hyvälle mielelle.

Kyselin Jämsältä hieman tuotannon taustoja, ja ilmeisesti musikaalista ei ole olemassa mitään näyttämöohjeita, vain nippu lauluja. Ohjaajalla on siis vapaat kädet luoda kohtaukset niiden ympärille ja kuljettaa tarinaa haluamallaan tyylillä. Linnateatterissa homma toimi jouhevasti, jokaisessa kohtauksessa oli ideaa ja siirtymät olivat sujuvia, joten esitys eteni hyvin ja piti mielenkiinnon yllä päähenkilöä kohtaan. Kohtauksiin oli saatu oikea tunnelma hyvin pienillä keinoilla, muutamalla olennaisella esineellä ja pelkistetyllä lavastuksella. Ohjauksessa oli mukana myös runsaasti inhimillistä huumoria ja terävääkin ironiaa nyky-yhteiskunnan ilmiöitä kohtaan.

Lloyd Webberin musiikissa on vähän huipputuotantojen jämien makua, jos tuntee hänen kultakauden hittejään, mutta biisit ovat siitä huolimatta mukaansatempaavia ja kauniitakin. Kuuntelen mielelläni pianoa, ja olisin hyvin selvinnyt pelkällä silläkin ilman sähköisiä lisiä. Mikko Koivusalon maanläheinen suomennostyylikin sopii teokseen. Jämsän mukaan he hieman päivittivät suomennosta yhdessä Koivusalon kanssa, ja mukana vilahtelikin hyvin ajankohtaisia sanoja kuten nyhtökaura ja raakaruoka. Lisäksi Koivusalo suomensi mukaan kaksi uutta kappaletta, joita ei aiemmin ole Suomessa nähty.

Netta Dahlbergin roolihahmo on sympaattinen, ehkä vähän harkitsematon ja sinisilmäinen mutta hyvällä huumorintajulla varustettu moderni nuori aikuinen. Dahlbergilla on hieno, vahva ääni, joka taipui kauniisti niin herkkiin biiseihin kuin voimanjulistuksiinkin ja teki molemmista uskottavia. Trendikkäästä nasaalisävystä laulussa en koskaan ole pitänyt, mutta tässä se toisaalta sopi hahmolle, jossa on paljon pinnallisia sävyjä. En erityisemmin viihtyisi tällaisen naisen seurassa, mutta lavalla hänen tarinaansa saatiin kiinnostavuutta

Jossain vaiheessa alkoi häiritä se, että hahmosta ei kerrottu mitään muuta kuin hänen tarpeensa päästä naimisiin. Jos hänellä oli muuta elämää, sitä ei juuri mainittu. Jokainen laulu käsitteli miehiä: unelmamiestä, juuri alkanutta suhdetta, meneillään olevaa suhdetta, loppunutta suhdetta, suhteiden epäonnistumista yleensä. Tämän naisen tärkein ja ainoa elämänsisältö on löytää aviomies, olla vaimo ja saada lapsia, ja minulla oli vaikeuksia ottaa yrityksiä vakavasti. Jokaista deittiseuralaistakin arvioitiin heti aviomies- ja isämateriaalina. Viimeistään toisessa näytöksessä alkoi kärytä siltä, että kaksi keski-ikäistä miestä on kirjoittanut musikaalin kuvittelemastaan naisen elämästä. Toisaalta myös kaikki musikaalissa kuvaillut miehet olivat pettäjiä, valehtelijoita tai muuten vain sikamaisia, joten kovin ruusuista kuvaa esitys ei miehistäkään saati parisuhdemarkkinoista anna.

Onneksi ohjauksessa on mukana myös tervettä ironiaa. Alkuun luulin hahmoa stereotyyppiseksi bimboblondiksi, mutta laulu laululta hänestä paljastui herkullisen itseironisia kerroksia, huumoria ja yllättävää tahdonvoimaa. Hän ei kovin kauaa katsellut pettävää miestä ja haistatti pitkät myös ystävälle jolta ei kuulunut kuin kettuilua. Hän ehkä vajosi epätoivoissaan olemaan ukkomiehen toinen nainen, mutta itsetunto alkoi nopeasti naputtaa ja hän lopetti suhteen. Kumppanit olivat niitä, jotka jäivät ruikuttamaan hänen peräänsä.

Kaiken kaikkiaan voin siis lämpimästi suositella. Tell Me on a Sunday on kaikin puolin laadukasta teatteria ja suoraan sanoen yksi viime vuosien parhaita näkemiäni musikaaliohjauksia.

Huom! Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

http://www.linnateatteri.fi/lpt/tell-me-on-a-sunday/