sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Houdini – Helsinki 2014

Sain esitykseen vapaalipun.

Joulukuun alussa Aleksanterin teatterissa kantaesityksensä saanut musikaali Houdini muistuttaa kabareen, varieteen, vaudevillen ja musikaalin sekoitusta, josta rakentuu omanlaisensa elämäkertamusikaali. Se näyttää kuuluisan kahlekuninkaan Harry Houdinin elämästä repaleisia välähdyksiä, jotka saattavat olla totta tai saattavat olla olematta. Tarina etenee musiikin keinoin, mutta siinä on hyödynnetty myös esimerkiksi akrobatiaa. Ote on paikoin jopa teekkarispeksimäinen. Materiaalia ei oteta kovin vakavasti ja taiteilijan vapauden käyttö myönnetään suoraan, mutta vaikka kieli on enimmän aikaa ollut poskessa, toteutus on tehty vakavissaan ja kunnianhimoisesti.

Houdini, ompelijatar ja Herra. Kuva © Matti Rajala

Hahmogalleria on laaja, ja seitsemän näyttelijää esittää varsinaisen roolinsa lisäksi milloin mitäkin sivuhahmoa. Kertojahahmosuuntautuneena olin innostunein Leo Honkosen nimettömästä sirkustirehtöörin, teatterinjohtajan ja jumalan hybridistä, mutta muutenkaan lavalla ei juuri ollut heikkoa lenkkiä. Ihana katsella ihmisiä, jotka osaavat työnsä. Kristiina Janhusen ja Jarkko Mandelinin nuoret Harry ja Bess olivat herttaisia ja lisäksi kepeän akrobaattisia, kuin hyvin joustavat höyhenet. Emmi Hatjasalo ja Miika Laakso toivat mieleen operettien subrettiparin, ne koomiset, leikkisät kevennykset jotka kuulostavat kauniilta ja venyvät ties mihin. Reetta Ristimäki oli mainio vanhempi Bess ja Harryn äiti, mikä hahmoyhdistelmänäkin oli fiksu ratkaisu. Eero Milonoff nimiroolissa ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta, mutta Houdinin hahmokaan ei ehkä päässyt parhaiten edukseen muiden roolien ilotulituksen keskellä. Hahmoja putkahtelee aitioista lavalle kuin kaneja koloistaan, kertoja hätistelee huomionkipeimpiä tiehensä, orkesterikaan ei aina pysy lestissään ja teatterin tekeminen on yksi esityksen teemoista. Houdini oli showmies, joten showmaisuuden, fiktion ja faktan rajan sekä fiktion keinojen korostaminen tuntuu perustellulta lähestymistavalta.

Nuori Bess, nuori Houdini ja vanha Houdini. Kuva © Matti Rajala

Juha Siltasen käsikirjoituksen eräänlaisena kehyskertomuksena toimii yksi ainoa Harry Houdinin karkaamistemppu, jossa vastuksena ovat mm. hapen loppuminen ja pakkopaita. Kun Houdinin vapautumista odotellaan, yleisölle esitetään ajan tavan mukaan kaikenlaista viihdykettä kuten akrobatiaa, musiikkia, tanssia ja teatteria. Numerot kuvaavat Houdinin elämää episodeittain ja eri näkökulmista. Osa kohtauksista tuntuu olevan temppuaan parhaillaan suorittavan Houdinin omia, hapenpuutteesta tai muusta kuoleman kanssa flirttailusta johtuvia muistikuvia ja harhoja. Näin yleisö on samanaikaisesti Houdinin temppua jännittävä aikalaislauma ja Aleksanterin teatterissa Houdinin elämäntarinaa seuraava yleisö. Välillä kertoja mainitsee, kauanko aikaa Houdinin tempun alusta nyt on kulunut, ja esittelee sitten seuraavan viihdyttäjän.

Suosikkiepisodejani oli useampia. Hilpeä toimintaelokuvaparodia Houdinin esittämästä sankarista, jonka kohtaamille huimille vaaroille putosin täysin, etenkin sille jääkarhulle. Houdinin matka Venäjälle, jossa poliittisten ongelmien kanssa painivat tsaari ja tsaaritar kera laatikossa lykittävän pyhän hullun ("Vastustan!") ottivat hänet vastaan. Yllättävä steppinumero. Houdinin matka Unkariin, jossa budapestilaiset tanssivat csárdásta Unicum-yrttilikööripullon vilkkuessa mukana. Hillitön sillisalaattitykitys ei taatusti sovi jokaiselle, mutta minä enimmäkseen pidin.

Kuva © Matti Rajala

Houdinihan oli alkujaan unkarilainen nimeltä Erik Weisz, jonka perhe muutti New Yorkiin etsimään onneaan kun poika oli pikkulapsi. Musikaalissa hänet on esitetty aina parhaaksi ja suurimmaksi tahtovana egoistina, joka toisaalta rajatilakokemuksia hakiessaan yritti myös paeta itseään ja paineitaan perheensä elättäjänä. Vanha äiti ja sokea sisar vainoavat hänen muistojaan, vaimo Bess vuoroin rakastaa ja vuoroin vaatii lisää huomiota mieheltään. Toisaalta Houdini tuntuu myös hakeutuvan tilanteisiin, jossa hän kuoleman uhatessa kohtaa äitivainaansa ja hakee tältä lohtua.

Tarinassa on useita aikatasoja, eikä tapahtumia esitetä missään kronologisessa järjestyksessä. Esityksen punainen lanka on tarkoituksella kiemurassa ja solmussa, mutta katkeaminen (ainakin minun aivoissani) tapahtui vasta toisen puoliskon meedio-osiossa. Lopulta selvisi, miten meediot liittyivät muuhun tarinaan, mutta monologimainen toteutus oli silti merkillisen raskas ja kankea muuhun esitykseen verrattuna. Sama koski osittain meedioihin linkittyviä kohtauksia, joissa Harry käsitteli äitinsä kuolemaa. Voi olla, että oma keskittymiskykynikin ylikuormittui tässä vaiheessa esitystä. Musikaalin loppu onneksi toi taas energiaa tarinaan ja jätti positiivisen vaikutelman. Kokonaisuutena käsis kaipaisi vielä hiomista ja selkiyttämistä, mutta perusideasta pidin. Minna Vainikaisen ohjaus loi eläviä hahmoja ja riemukkaita hetkiä.

Nuori Bess hurmaa rakkaansa apulaisena. Kuva © Matti Rajala

Jukka Nykäsen musiikki vie suoraan 1900-luvun alkupuoliskolle ja ajoittain mm. Mozartin tunnelmiin. Ragtime, swing ja muut iloiset rytmit vuorottelevat balladien ja miltei oopperamaisten kohtausten kanssa, sekä hienoisen ironisesti että tosissaan. Ensimmäistä kertaa todella pidin suomalaiseen musikaaliin kirjoitetusta musiikista! Tätä ennen kuulemiani suomalaismusikaaleja on värittänyt jokin epämääräinen tasapaksu piirre, josta ne tunnistaa suomalaiseksi musikaalimusiikiksi, enkä ole jaksanut yleensä kuunnella edes yhtä levyä loppuun kyllästymättä. Yleensä en erota biisejä toisistaan eikä musiikki oikein tee minuun mitään vaikutusta, mutta Nykäsen musiikki oli ihan oikeasti hyvää, elävää ja tarinoita kertovaa. Myös Siltasen sanoitukset olivat pääosin kauniita ja herättivät ajatuksia. Lainaisin mielelläni useampaakin kohtaa tähän, mutta olin ehtinyt unohtaa ne ennen esityksen loppua. Neljän hengen bändi (Jukka Nykänen & piano, Mauri Saarikoski & viulu, Hannu Rantanen & kontrabasso ja Mikko Hassinen & lyömäsoittimet) svengasi kuin hirvi ja kuulosti huomattavasti suuremmalta kuin oli.

Pidin siitä, miten musikaali melko suoraan myönsi, ettei kerro Houdinin elämästä kuin yhden totuuden – jos sitäkään. Teatteri on fiktiota fiktion keinoin, ja muistot ja kertomukset ovat aina värittyneitä. Pidin ajatuksesta jo Elisabethissa, mutta siinä missä keisarinna vain kolmen vihoviimeisen säkeensä aikana vihjaa, että siinähän etsitte jotain ihmeen totuutta ja merkitystä elämälleni, Houdini nostaa sen yhdeksi pääaiheista ja leikittelee sillä pitkin esitystä. Moni tietää viimeistään käsiohjelman luettuaan, miten Harry Houdini kuoli, mutta teatterissa loppu jätetään auki tai pikemminkin valitaan useiden vaihtoehtojen joukosta tarkoituksella onnellinen loppu. Mitä siitä, että se on valetta, kun tämä on teatteria, jossa kaikki on yhtä temppua?

Herra ja Houdini. Kuva © Matti Rajala

Houdini on Musiikkiteatteri Kapsäkin ja Komediateatteri Arenan yhteistuotanto ja tilauksesta tehty. Esityksiä on Aleksanterin teatterissa näillä näkymin enää pari tammikuun 2015 alussa, joten kannattaa pitää kiirettä jos tämän haluaa nähdä. Kyseessä ei ole aivotyötä katsojalta vaatimaton hyvänmielenmusikaali, joten sellaista hakevan kannattaa suunnata Bulevardin toiseen päähän Svenskaniin, mutta suosittelen Houdinia lämpimästi, jos kuvaukseni on yhtään herättänyt sellaisen tunteen, että värikäs, dekonstruoitu ja huolellisesti uudelleenkoottu musiikkiteatteri voisi olla sinun juttusi.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Tero Harjunniemi Unplugged Kivessä

Kuva © One Night in Theatre
Viikko sitten osallistuin teatteribloggaajien pikkujouluihin, jotka Tampereen teatterin tiedottaja Sanna oli ystävällisesti kutsunut koolle. Teatterin tarjoamat glögi ja kulttuuriravintola Kiven ruoka olivat erinomaisia, seura hyvää ja keskustelu niin rattoisaa, että ehdimme melkein jo unohtaa illan pääohjelman eli Tero Harjunniemen keikan.

Tero oli Jean Valjeanin roolissa yksi Tampereen Teatterin Les Misérables -musikaalin vetonauloja viime kaudella. Oopperan ja kevyemmän ohjelman laulamisen lisäksi monilahjakas tenori suunnittelee taloja (mm. Komediateatterin lisärakennuksen), maalaa ja säveltää sekä sanoittaa omaa musiikkiaan. Kaikki illan laulut olivat hänen kynästään, kuten myös taustakankaan maalaus. Mykistyn moisen moniehtimisen edessä, kun itse saan aikaiseksi hätinä bloggauksia ja nekin viikon myöhässä.

Tero ja nelihenkinen bändi (joista yksi solistin oma poika) esittivät kauniita ja tunnelmallisia kappaleita, joissa aiheena oli elämä kaikkine ylä- ja alamäkineen. Elämänmakuiseksi määriteltävä aihepiiri ei ole sellainen jota aktiivisesti kuuntelisin, mutta sanoitukset olivat kauniita, esittäjän äänestä puhumattakaan. Nautin myös viiden miehen soitosta. Soittajilla natsasi, sovitukset olivat tarttuvia ja meno sen verran menevää, että arvokkaimmatkin rouvat nyökyttelivät musiikin tahtiin. Yleisössä oli yllättävän paljon miehiä, ihan miesporukoitakin, ja kaikki näyttivät viihtyvän. Biisejä kuulemma syntyy tasaista tahtia ja settilista elää keikasta toiseen. Joukossa oli mm. Teron lapsilleen kirjoittama kappale, joka sai jokusen rouvashenkilön yleisössä niiskahtamaan.

Kokoonpano on lähdössä Suomen-kiertueelle ensi kesänä. Myös levytyksen julkaisu on kuulemma vain aikataulukysymys. Kannattaa siis pitää silmät ja korvat auki.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Lepakko – Kansallisooppera 2014

Sain esitykseen pressilipun.

Kansallisoopperan uusi vuodenvaihteen piristys Lepakko (Die Fledermaus) on ihanan kepeää kimallusta harmauden keskellä. Värikäs ja hiuksenhienosti ylilyöty lavastus piristi kaikkine peileineen, ruusuineen ja ornamentteineen. Alkusoiton vietin ihaillen taustakuvaa vanhasta Wienistä ja hiprakkaisista lepakoista sen yllä. Laulu oli erinomaista, samoin näytteleminen. Nauroin ja leijuin vanhan dekadentin Wienin tunnelmissa, ja sitä tältä operetilta vaadinkin.


Gabriel Eisenstein teki ystävälleen tohtori Falkelle eräiden naamiaisten päätteeksi kepposen ja nolasi tämän koko kaupungin silmissä. Falke suunnittelee kostoa ja puijaa apuvälineiksi mm. Eisensteinin vaimon Rosalinden, tämän ex-kosijan Alfredin sekä Eisensteinien sisäkön Adelen. Seuraa juhlintaa, vääriä henkilöllisyyksiä, väärinkäsityksiä, hupaisia tilanteita, paljon shamppanjanjuontia ja tanssia sekä vankilassa vietettyä aikaa.


Tarina alkaa poikkeuksellisesti sillä, että tohtori Falke ajaa tenori Alfredin Eisensteinien talolle ja opastaa alkuun Rosalinden viettelyoperaatiossa. Samalla vanginvartija Frosch kertoo yleisölle Eisensteinin tekemästä kepposesta ja pohtii Falken varmaan ennen pitkää kostavan. Olen aina ajatellut, että Alfred päätyy mukaan sattumalta omien intohimojensa perässä ja vain tarttuu lopussa tilaisuuteen selittää asiat parhain päin. Muutenhan hän ja Falke huijaavat Rosalindeakin tietoisesti ja yrittävät houkutella tätä pettämään miestään, mistä Rosalinden luulisi suuttuvan. En siis täysin kannata tätä alkua, vaikka tarinankerronnan kannalta onkin kiinnostavaa seurata Falken juonen kehittymistä heti alusta alkaen. Falkella on muutenkin selkeämmin tilanne koko ajan hallussaan ja hän vetelee naruista nauttien koko sydämestään Eisensteinin ongelmallisista tilanteista. Jaakko Kortenkankaan Tohtori Lepakossa on hauskan piruilevaa juonikkuutta, ja suunnitelma tuntuu suurelta osin syntyneen venäläisen prinssi Orlofskyn viihdyttämiseksi.


Ajoittain tarina tuntuu hieman venytetyltä, eivätkä siirtymät kohtausten välillä ainakaan vielä toimineet aina ihan sujuvasti. Varsinkin kakkosnäytös kaipaisi tiivistämistä ennen sotkun selvittelyä kolmannessa näytöksessä. Marco Arturo Marellin ohjaus (sekä lavastus ja valaistus) kuitenkin kuljettavat tarinaa muuten jouhevasti, ja näyttelijöillä on rutkasti hauskaa pientä puuhaa kohtauksissa. Koomiset tilanteet toimivat ja niistä otetaan paljon irti.

Vanginvartija Froschin (Timo Torikka) lisääminen kohtauksiin pitkin operettia tuntui paikoin hieman turhalta. En muutenkaan ole suuri suomalaisen kännihuumorin ystävä, ja Frosch tuntui olevan jo ripauksen liian kännissä ollakseen hauska. Verbaali- ja tilannekomiikasta pidin, mutta humalassa horjuminen itsessään ei vielä riitä naurattamaan minua. Aplodeista päätellen muu yleisö kyllä piti. Muistan Wienissä nauraneeni vedet silmissä vanginvartijan yhteiskunta-analyyseille, joten siihen verrattuna Torikka ei pärjännyt, mutta oli hänelläkin hauskat hetkensä. Hänen vankilassaan lusi yksi jos toinenkin ajankohtainen henkilö, ja veronsa Suomeen maksava italialainen tenori herätti hänessä sydämellistä myötätuntoa.


Michael Kraus Gabriel Eisensteinina oli herkullinen vanhentuva elostelija, joka juoksi balettityttöjen perässä ja sotkeutui ajoittain omiin kepposiinsa. Eisenstein on villi ja viriili mies, ja Krausen tanssahtelua, intoilua ja hämmennystä roolissa oli ilo seurata. Aavistuksen mauton pantterikuvioitu kotitakki sopi harmaalle tahtoo-olla-pantterille kuin nenä päähän. Kraus eläytyi rooliin koko kropallaan ja oli kertakaikkisen hurmaava tapaus.


Ann-Marie Heino oli mainion rehvakas ja pitkästynyt eksentrisen prinssi Orlofskyn housuroolissa. Orlofskyn ympärillä pyörii naisia, alkoholia ja kasakoita, ja hän antaa vieraittensa nauttia kaikesta sydämensä kyllyydestä vaikkei itse enää osaakaan. Pullot lentävät, vodkaa virtaa laseihin ja hauskaa on oltava kaikilla.

Iloinen Rosalinde (Minna-Liisa Värelä) oli kotioloissakin viehättävä vaimo, mutta todelliseen loistoon hän syttyi päästessään taas takaisin omaan elementtiinsä, näyttelemään prinssin juhliin unkarilaista kreivitärtä. Kreivittären kotiseudunkaipuinen soolo oli upea veto (ja puku aitounkarilaisen tyrmäävä luomus).



Sisäkkö Adele (ihastuttava Hanna Rantala) tuntui seuraavan emäntänsä jalanjälkiä. Alkuun soluttautuminen hienoston sekaan sujui hieman kömpelösti, mutta Adele oppi varsin nopeasti ja hurmasi vauhtiin päästyään herroja oikein urakalla. Naurulaulu oli hurmaava ja traaginen sisäkön suru mukasairaasta tädistään järisyttävän sydämeenkäyvä.


Muukin ensemble (onko opereteissa ensemble?) viehätti. Kuoron kohtaukset kuulostivat mahtavilta ja tanssijoita (joukossa mm. Seinäjoen upea Musta Vampyyri Sami Vartiainen) katseli ilokseen. Petri Bäckström oli hilpeä lakimies Blind ja Nicholas Söderlund varsin menevä vankilanjohtaja Frank, jonka humalatilainen hoipertelu miellytti nauruhermojani paremmin kuin Torikan. (Pitäisi joskus yrittää analysoida kunnolla, millainen humalaisuus minusta on hauskaa ja miksi. Suomalainen humalahuumori tuntuu usein örvellykseltä siinä missä esimerkiksi wieniläinen hiprakka naurattaa, mutten osaa sanoa, onko kyseessä ennakkoasenteeni vai onko näyttelemistavoissa ym. todella isojakin eroja. Äkkiseltään sanoisin, että Suomessa humalaisuus itsessään tunnutaan nostavan hauskaksi asiaksi, kun taas Itävallassa ja Unkarissa se ennemminkin maustaa humoristista kohtausta.)


Laskin kuulleeni operetissa ainakin kuutta eri eurooppalaista kieltä, ja eurooppalaisuus tuntui olevan vahvasti läsnä. Operetti esitetään saksaksi, mutta Froschin repliikit ovat suomea, Alfredin laulu italiaa ja muutkin näyttelijät heittelevät dialogin sekaan vitsejä suomeksi. Lisäksi venäläisen prinssin juhlissa on kaksi valeranskalaista ja yksi valeunkarilainen, jotka maustavat puhettaan lainasanoilla ("Camembert!"). Samassa keskustelussa saattoi vilistä useampaakin kieltä, ja ne osaltaan lisäsivät vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinaan. Kansallisuuksilla lasketaan välillä hellästi ja rakastavasti leikkiä, mutta pääpaino on sitcom-tyylisemmässä menossa, sanailussa ja eleissä.

Straussin musiikki on kaunista, Kurt Kopecky piti orkesterin hyvin hallussa ja lavalla laulu, tanssi ja näytteleminen hoituivat ammattimaisesti. Muutamista pysähtyneistä kohtauksista huolimatta nautin esityksestä suuresti. Se kuljetti hetkeksi täysin toiseen maailmaan ja jätti mieleeni pariksi päiväksi pehmeänkevyen onnentunteen. Suosittelen!


Kuvat © Kansallisooppera. Lepakko on ohjelmistossa 6.1.2015 saakka.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Seili – Turku 2014

 Sain esitykseen lehdistölipun.

En oikein osannut odottaa Turun kaupunginteatterin Seili-musikaalilta mitään, mutta sen vuoksi tai siitä huolimatta yllätyin positiivisesti. Seili on muodikkaasti jukebox-musikaali, ja musiikki koostuu suomalaisten naisartistien lauluista, mutta ne oli sovitettu musikaaliksi tavallista huolellisemmin. Tosin tunnen huonosti suomalaista musiikkia enkä tunnistanut lauluista ainuttakaan, mikä varmasti auttoi minua keskittymään itse musikaaliin. Lauluilla kuitenkin oli tarkoituksensa eikä yksikään tuntunut väkisin mukaan ympätyltä. Pisteet siitä sovittaja Jussi Vahvaselälle.

© Otto-Ville Väätäinen / TKT

Nuori Sofia (eloisa ja upea Helmi-Leena Nummela) ei halua naida isänsä määräämää vanhempaa aviomiestä vaan karkaa. Paetessaan hän osuu suoraan kulkukauppias Johanneksen (Petja Lähde) syliin ja lähes saman tien sänkyynkin. Vaikka Johannes on aamun tullen häipynyt, salamarakkaus jää elämään molempien mieliin. Johannes palaa vaimonsa Marian luo muttei saa Sofiaa mielestään ja päättää lopulta etsiä tämän. Naiivin mutta tahdonvoimaisen Sofian tie taas vie rahapulassa prostituoiduksi, irtolaiseksi ja sen verran pahoihin ongelmiin, että hänet lähetetään loppuelämäkseen Seilin surullisenkuuluisalle mielisairaalasaarelle. Pystyykö Johannes pelastamaan Sofian? Saavatko rakastavaiset toisensa vai erottaako meri heidät ainiaaksi? Saako paha palkkansa?

Tarinana Seili on mukavan kompakti. Ylimääräisiä numeroita kuten alkusoittoja ei juuri ole, vaan heti alkaa tapahtua ja tarina etenee reippaasti. En ole romanttisen melodraaman ylin ystävä, mutta rakkaudella ei onneksi jäädä alun jälkeen mässäilemään vaan tarina kulkee koko ajan, joten kaltaisellani epäromanttisella katsojalla säilyy mielenkiinto. Huolimatta alaotsikosta "Musikaali hullusta rakkaudesta" Seilissä on minusta kyse ennemminkin erilaisista elämänkohtaloista ja hulluuden hoidon historiasta.

Juoni on melko simppeli ja muistuttaa vanhojen Suomi-filmien opettavaisia lankeemustarinoita naisista, jotka ajautuvat huonoille teille. Seilin näkökulma on kuitenkin paljon feministisempi. Viatonta tyttöä käytetään härskisti hyväksi joka käänteessä, ja sadan vuoden takainen yhteiskunta mahdollistaa sen liiankin hyvin. Maailma kuuluu miehille, ja naiset, jotka eivät mukaudu siihen, tuomitaan hulluiksi ja he joutuvat Seiliin. Olisin Sofian kohtaaman paskiaiskavalkadin kontrastiksi kaivannut musikaaliin edes yhtä rehellisen hyväsydämistä miestä, mutta mieshahmot jäävät melko yksiulotteisiksi sioiksi. Tätä korostaa vielä se, että puolta heistä esittää sama näyttelijä (kiitettävän etova Petri Rajala). Muutama uranainen (ylihoitajatar ja parittaja) oli onnistunut selviämään itsenäisenä miesten maailmassa, mutta hekin olivat miesten tapaan alhaisia ja häikäilemättömiä. En nähnyt tekijöiden edellistä musikaalia Kakolaa, joka ilmeisesti kertoi linnakundeista miesartistien musiikin tahtiin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, olivatko siinä puolestaan naiset kaikkien ongelmien syy.

Seiliin soudetaan. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Seilin naiset olivat hyvinkin kiinnostavia. Suosikkini oli puhumaton Alma (jälleen hyytävän hyvä Kirsi Tarvainen), joka oli piristävä sekoitus kilttiä äitihahmoa ja palavasilmäistä kapinallista. Sain Alman tarinasta vahvoja Siintää Sargassomeri -viboja, ja käsikirjoittaja Satu Rasila on varmasti lukenut Kotiopettajattaren romaaninsa, mahdollisesti sen ohella myös feministisen lukutavan tiiliskiven The Madwoman in the Attic (Gilbert & Gubar 1979). Loppupuolella Alma nousi koko patriarkaalisen luterilaisen järjestelmän vastaiseksi terroristiksi ja toi mieleeni Akseli Gallen-Kallelan maalaaman Louhen.

Minna Hämäläisen esittämä kivenkantaja-Hilda oli karmivan liikuttava ja symboloi todennäköisesti hyvin suurta aikoinaan ongelmiin joutunutta naisjoukkoa. Riitta Salminen ei jostain syystä koskaan ole oikein iskenyt minuun, mutta traumoissaan riehuva Sigrid on hänen tähän mennessä näkemistäni hahmoistaan todentuntuisin.

Sofia tapaa Seilin naiset. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Ylipäätään Seilin naisissa oli jotain kalevalaisen alkuvoimaista ja kesytöntä. Ei ihme, ettei heitä ollut uskallettu päästää kunniallisen kansan pariin. Manaava, alkusoinnuilla leikkivä musiikkikin alkoi muistuttaa Värttinän loitsivimpia tulkintoja. Suurimman osan naisista hulluus tai "hulluus" oli miehen aiheuttamaa, ja heidän tarinoidensa kirjo sai musikaalin jossain vaiheessa muistuttamaan Chicagon Cell Block Tango -kappaletta. Nekin, jotka olivat joutuneet Seiliin terveinä, näyttivät ennen pitkää niksahtaneen ympäristön vaikutuksesta. Nautin mielisairaalassa vallinneesta suorasukaisesta, itseironisen mustasta huumorista, jossa laskettiin häpeilemättä leikkiä naisten asemasta, hulluudesta ja kuolemasta. Samalla naispotilaiden keskinäinen solidaarisuus ylitti musikaalin kaikki muut ihmissuhteet ja voimat.

Jonkinlaiseksi Seilin naisten vastakohdaksi oli asetettu Johanneksen vaimo Maria, joka kiltisti hoiti kotona lapsia miehensä ollessa töissä maailmalla. Anna-Maija Jalkanen oli sympaattinen petetty vaimo jo HKT:n Tohtori Zivagossa, ja Mariana hän pääsi sentään purkamaan tunteita petollista aviomiestä kohtaan. Jalkasella on myös todella kaunis ääni. Jollain tavoin Mariakin silti rinnastui Seilin naisiin ja tuntui hahmona väläyttelevän mahdollisuutta, että naisen päätyminen Seiliin riippui ihan vain sattumasta. Marian lapsi oli melkein hukkunut hänen silmiensä edessä, mutta toisin kuin muutama syyllisyyden murtama Seiliin joutunut, hän oli pystynyt pelastamaan hukkuvan.

Alvar ja Ida hoitelevat. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Mieleenjäävin mieshahmo oli Mika Kujalan esittämä ylilääkäri Alvar. Oli mukava nähdä Kujala vaihteeksi pahisroolissa uhkaavana ja vastenmielisenä Seilin diktaattorina, ja hänellä on hienon synkkä ääni. Miespäähenkilö Johannes jäi vähän säälittäväksi häntäheikiksi, vaikka Petja Lähde kovasti tuskailikin rakkauden ja velvollisuuden välillä. Laulutkin olivat suht persoonattomia. Erityismaininta taas menee Jukka Aaltosen esittämälle soutajalle, joka oli pienestä luotu hauska karikatyyri.

Kaiken sen juonenrakennuksen jälkeen musikaalin loppu tuntui pikkaisen antiklimaattiselta ja yhtäkkiseltä. Ratkaisua olisi mielestäni voinut pohjustaa ja käsitellä enemmän, mutta ehkä tekijöiden tarkoitus oli jättää kysymyksiä auki.

Hilda ja Sofia. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Jani Uljaksen suunnittelema lavastus oli yksinkertainen ja utuisen kaunis. Muutama liikuteltava väliseinä, taustaverho ja pari penkkiä riittivät luomaan viitteellisiä tiloja, maisemia ja säitä. Videoprojektioita (Sanna Malkavaara) käytettiin paljon, ja ehkä vaikuttavin oli Sofian usvainen matka Seiliin halki veden. Naisten taustatarinoita oli videoitu kesäisen suomalaiskansallisissa maalaismaisemissa, ja videot heijastettiin taustalle heidän kertoessaan tapahtumista ennen Seiliä. Idylliset kesäiset videot ja tapahtumien konkreettinen näytteleminen niillä loivat mukavasti kontrastia mielisairaalan hyvin viitteellisiin lavasteisiin. Pahoja asioita tapahtui kauniissa idyllissä, ja Seili tuntui konkreettisesti olevan irrallaan realistisesta arkitodellisuudesta, joka oli jäänyt jonnekin menneisyyteen mantereelle. Sumuisen saariston, meren ja talven värit oli tavoitettu lavastuksessa, valoissa (Mika Randell ja Jarmo Esko) ja projektioissa kauniisti. Pääparin filmaaminen veden alla oli ehkä jo liioiteltu tehokeino, mutta kauniilta se näytti projektioissa.

Alma ja Sofia. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

En varsinaisesti hurmaantunut Seilistä, mutta se tarjosi kauniin musiikin ja visuaalisen ilmeen ohella ajateltavaa, ja arvostan sitä musikaaleissa. Päätarina oli makuuni turhan melodramaattinen ja romanttinen, mutta se tarjosi samalla tilaisuuden kertoa paljon kiinnostavia sivujuonia. Musikaali ei yrittänyt tiristää katsojista itkua väkisin vaan jätti liikuttavuutensa suhteellisen vähäeleiseksi. Logomo ei akustiikaltaan ole optimaalinen esityspaikka, mutta äänenvoimakkuus oli sopiva eikä ääni särkynyt, joten tuskaa musiikki ei aiheuttanut. Esiintyjät olivat hyviä, Mikko Koukin ohjaus ei jättänyt näyttelijöitä seisoskelemaan tyhjän panttina eikä ainakaan tämä katsoja pitkästynyt tai tuntenut myötähäpeää missään vaiheessa. Jos mielisairaanhoidon historia, koskettavat tarinat ja/tai romantiikka kiinnostavat, Seili kannattaa mielestäni käydä vilkaisemassa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Teatterin Spotify-lista Seilin musiikista
Pro Seili-Själö ry

tiistai 25. marraskuuta 2014

Yöllisen koiran merkillinen tapaus – TTT 2014

© Kari Sunnari / TTT
Kevään lehdistötilaisuudessa vierastin ohjaaja Otso Kauton tapaa korostaa Yöllisen koiran merkillistä tapausta tarinana Aspergerin syndroomasta, mutta varsinainen esitys onneksi jätti leimat ja diagnoosit lyömättä. Varmasti Christopher Francis Boone sijoittuu johonkin hieman poikkeavaan kohtaan autismin kirjossa, mutta olisi kiinnostavampaa hypätä hänen maailmaansa ihan vain erilaisen ihmisen maailmana. Autismin kirjo sitä paitsi on nimensä mukaisesti laaja ja voi näyttäytyä melkein miten tahansa, vaikka tietyt piirteet ovatkin tavallisempia kuin toiset. Markkinoinnin vuoksi pelkäsin hieman, että esitys keskittyy stereotypioiden esittelyyn, mutta onneksi se vältti isoimmat sudenkuopat ja loi Christopherista ennen kaikkea omanlaisensa ihmisen, jolla on persoona siinä kuin kaikilla muillakin.

Hurahdin tarinaan melko vauhdikkaasti. Ihan ensin luin kirjan yhdessä päivässä. Sen jälkeen kävin katsomassa National Theatren alkuperäisproduktion Finnkinon ystävällisellä myötävaikutuksella. Leffastriimaus oli jysähtävä kokemus. Ääni- ja valoefektit, hahmojen tunteet ja kohtaukset tulivat leffateatterin kankaalta ja äänentoistosta päälle vähän liiankin tehokkaasti ja aloin jo kaivata etäisyyttä näyttämön tapahtumiin. Päähenkilön paniikki ja ahdistus tunkivat tiensä suoraan aivoihin menemättä minkään tietoisen prosessoinnin kautta, eikä niiltä pystynyt suojautumaan oikein mitenkään. En juurikaan käy katsomassa elokuvia ja tämä saattaa olla sille yksi syy. NT:n proggis olisi tosin teatterissakin ollut hengästyttävän intensiivinen ja päällekäyvä. Hyvä, mutta katsojaltakin voimia vievä.

Isä ja poika. © Jouko Siro / TTT

Tampereen Työväen Teatterin produktio on hillitympi eikä ehkä samalla lailla vuoristoratareissu suoraan toisen ihmisen pään sisään. Silti en ensimmäisen katsomiskerran jälkeen kyennyt oikein käsittelemään sitä, vaan näytelmän tapahtumat vilisivät sekavana möykkynä päässäni. Joistakin teatteriesityksistä tulee krapulamainen olo, ja Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi niistä.

Toisella katsomiskerralla otin riskin ja ostin viime hetken lipun suoraan eturivin keskelle. Vaikka tapahtumat vyöryivätkin päälle, riski kannatti, koska toisella kerralla osasin jo varautua Christopherin maailmaan eläytymiseen. Jyrki Mänttäri Christopherin roolissa on uskomaton, ja oli vaikuttavaa nähdä jokainen tarkasti mietitty ele, ilme ja ylipäätään nelikymppisen miehen täydellinen muodonmuutos 15-vuotiaaksi pojaksi.

Christopher on sympaattinen, fiksu ja ajoittain tarkoittamattaan melko raivostuttava nuorukainen. Hän todella välittää ihmisistä ja eläimistä vaikkei osoita sitä samalla tavoin kuin muut ihmiset. Joitakin reagointitapoja Mänttärin Christopher oli selvästi matkinut koirilta, joiden tunneilmaisun skaala on ehkä helpompi oppia kuin ihmisten. Toisaalta Christopherin ylivirittyneet aistit varmasti saivat hänet helposti myös samastumaan koiriin. Esimerkiksi hätääntyessään ja puolustautuessaan hän alkoi haukkua uhkaavasti. Nautin katsella, kuinka Christopher muisteli äitiään, nuuhki tämän hiuksia ja näytti painavan mieleensä tämän tuoksua.

Naapuruston persoonia. © Jouko Siro / TTT

Tämä Christopher matki myös hyvin ihmisten äänensävyjä ja -painoja ja selvästi opetteli koko ajan fraaseja, sanontoja ja sanoja ja niihin kuuluvia puhumisen tapoja. Jokin hilpeä manaus painotuksineen oli selvästi opittu isän puheesta, kun taas juuri kuultu rouva Alexanderin käyttämä vieras sanapari toi mukanaan luonnollisesti myös rouvan käyttämät äänenpainot. Omassa puheessaan Christopher ei juuri käyttänyt äänensävyjä vaan puhui melko tasaisesti ja monotonisesti. Tunteet ja niiden ilmaisukeinot olivat hänelle vierasta aluetta, ja vasta kova puheääni tuntui viestittävän hänelle, että keskustelukumppani on vihainen. Opettaja Sandra (unelmanlempeä Miia Selin) viesti Christopherin kanssa mm. hymiöin ja opetti tunteiden tunnistamista.

Poika saattoi olla vähän hukassa tunneilmaisunsa kanssa, mutta ongelmia oli vanhemmillakin. Äiti (Minna Hokkanen) ei tuntunut osaavan kontrolloida tunteitaan juuri ollenkaan, vaan eli miltei lapsenomaisesti tunteiden ääripäästä toiseen. Isä (Auvo Vihro) taas oli kärsivällinen tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kun hänellä meni hermo, jälki oli rumaa. Christopher puolestaan kulki lähes täysin järkensä johdattamana. Vanhempien äänekkäät tunteenpurkaukset ahdistivat häntä, mikä välittyi katsojallekin korvissa kaikuvana kohonneen pulssin äänenä. Hänellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan keinoja käsitellä tai edes ilmaista tunteitaan ja niistä johtuvaa ahdistustaan, joka lopulta purkautui pakkoliikkeinä, epämääräisenä ääntelynä ja paniikkina. Ne taas lisäsivät vanhempien tunteita, ja kierre oli valmis. Vasta täydellinen paniikista ja tunnemyrskyistä uuvahtaminen rauhoitti Christopherin, joka ei niiden jälkeen enää tuntunut jaksavan reagoida yhtään mihinkään vaan jota vanhemmat liikuttelivat kuin tyhjentynyttä kuorta. Ei ihme, jos perhe ei toimi, kun vanhemmat ja lapsi ovat täysin toistensa vastakohtia ja heidän välillään on jonkinlainen tunteiden ja ymmärtämättömyyden muuri.

© Jouko Siro / TTT

Tarja Lapintien suunnittelema lavastus on simppelin minimalistinen. Christopherilla on oma kuvaannollinen mutta lavalla konkreettinen mukavuusalueensa, jolle hän ei salli muita ja jolta hän ei poistu. Vasta pakon edessä hän joutuu uskaltautumaan tuntemansa piirin ulkopuolelle, maailmaan jota hallitsevat suuret ihmismäärät, kovat äänet ja valtava virta aistiärsykkeitä. Siinä maailmassa seinät tuntuvat tulevan päälle, logiikkaa saa etsiä ja ennakointi on vaikeaa. Toisaalta mukavuusaluetta ympäröivät miljoonat tähdet ja avaruus, joihin poika pakenee maapallon kaoottisuutta.

Otso Kauton ohjaus toimi. Mainiot näyttelijät muuntuivat milloin miksikin hahmoksi tai esineeksi ja toimivat huumoria tuovana rekvisiittana vakavien aiheiden keskellä. Käsikirjoitusta oli National Theatreen verrattuna lyhennelty jonkin verran, ja lopputulos eteni minusta linjakkaammin kuin alkuperäinen. Kaikkea ei selitetty puhki vaan katsojalle jätettiin havainnoitavaa ja mietittävää. Alkuperäinen Mark Haddonin romaani on minämuodossa kerrottu, eikä sen siirtäminen lavalle ole sujunut ihan ongelmitta. Turhan usein muut ihmiset selostavat ääneen Christopherin kirjoittamaa tarinaa sen sijaan, että Christopher itse kertoisi ajatuksensa. Ratkaisu siirtää Christopheria toimivasta subjektista objektiksi, oman tarinansa kertojasta kerronnan kohteeksi, ja se vie voimaa tarinalta.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi tämän kauden hienoimpia näytelmiä, ja suosittelen lämpimästi sen näkemistä. Toteutus on kunnianhimoinen ja onnistunut, ja vaikka NT:n tuotanto on upea, Työvis on pistänyt lavalle sen verran erilaiselta näyttävän version ettei niitä tule vertailtua.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
National Theatren sivu
Centrál Színházin (Budapest) sivu ja traileri

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Phantom of the Opera – Hampuri 2014 & Lontoo 2013

Sopivasti kesken Suomen Oopperan kummitus -hypetyksen osuin Hampuriin katsomaan paikallista proggista. Vuonna 1990 The Phantom of the Opera avasi varta vasten rakennetun Neue Flora -teatterin, jäi taloon vuoteen 2001 saakka ja palasi viime vuonna uudelleen. Välissä 2000-paikkaiseen, huipputekniikalla varustettuun Neue Floraan ehtivät vieraisille mm. Titanic, Tarzan ja Tanz der Vampire. Viimeksi mainittu oli ensimmäinen lavalla näkemäni musikaali, joten tavallaan palasin hurahdukseni juurille. Ensi vuonna teatteriin on tulossa Disneyn uutukainen Aladdin-musikaali.

Vaikka The Phantom of the Operan tarinassa on kattokruunun mentäviä aukkoja ja Harold Princen 1980-luvun ohjaus on nykysilmin jo vähän kökkö, musikaalissa on jotain sadunomaista viehätystä joka jaksaa useimmiten temmata minut mukaansa. Lisäksi siinä on hulvattoman övereitä kasarisähkökitaroita, joita en vain voi vastustaa tällaisissa megamusikaaleissa. Voisin vaikka vannoa, että Hampurissa oli vielä lisätty nimibiisiin ja alkusoittoon muutama kitaranulvahdus lisää.

En mitenkään erityisemmin palvo alkuperäisiä englanninkielisiä tekstejä, joten Michael Kunzen saksannos kuulosti mielestäni paikoin ilmaisuvoimaisemmalta kuin alkuteksti. Hampurissa on kyllä tuunattu saksannosta vähän verrattuna alkuperäiseen wieniläiskäännökseen, ja esimerkiksi Engel der Muse (muusan enkeli) on aika hassu käännös Angel of Musicille. Jään jatkuvasti pohtimaan, kuka tuossa sanaparissa innoittaa ketä. Ilmeisesti Peter Hoffman, Hampurin alkuperäinen Phantom vuonna 1990, oli melkoinen diiva ja halusi itselleen varta vasten uudet lyriikat, joten nykyinen teksti voi olla sieltäkin peräisin.

© Brinkhoff/Mögenburg & Stage Entertainment

Viime vuonna Lontoossa näin nimiroolissa Geronimo Rauchin, jonka tulkinta syrjäytyneestä kellarinerosta oli psykologisesti kiehtova. Rauchin Phantom oli onneton ja rakkautta janoava hahmo, jolla selvästi oli vaikeuksia kontrolloida aggressiivisuuttaan. Vihaiset kohtaukset olivat lähes psykoottisia, ja tätä Kummitusta oli todella vaikea romantisoida naisen hellää hoivaa kaipaavaksi traagiseksi sankariksi. Pidin näkökulmasta, koska yleensä näen Phantomin juuri syvästi ongelmaisena, yhteiskunnasta syrjäytettynä ihmisenä, jonka mökkihöperyys, itsekeskeisyys ja omaan maailmaansa vetäytyminen alkavat olla kriittisessä pisteessä. Rauchin Phantomilla tuntui olevan muutama psykiatrinen diagnoosi siihen päälle, ja kaikessa pelottavuudessaan hahmo oli surullinen. Christinenä olisin lähtenyt lätkimään aika helvatan lujaa. En tunne erityisempää vetoa Phantomia kohtaan, mutta voisin kuvitella, että Raoul-Phantom-akselilla ehdottomasti Phantomin valitsevat katsojat ovat pettyneet Rauchin tulkintaan. Melko kirjaimellisesti seinähullu Kummitus olisi haastava kohde hoivaviettisimmällekin fanille. Rauchin tummasävyinen ja voimakas lauluääni sen sijaan oli hieno ja musiikin enkelille ihan uskottava.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Hampurissa kummitteleva Matthias Edenborn teki roolista hyvin erilaisen tulkinnan. Tämä Phantom oli suht hillitty, sarkastinen ja ivallinen ja selvästi piti yllä mahtailevaa, ylemmyydentuntoista ulkokuorta. Taide ja sen kautta eläminen tuntuivat määrittävän Phantomin tekemisiä enemmän kuin mikään muu. Christinen lähdettyä kuori kuitenkin romahti ja alta paljastui henkisessä kehityksessä jonnekin kauas menneisyyteen jäänyt pikkupoika. Kesken nyyhkytyksensä Phantom huomasi Christinen sivuun heittämän morsiushunnun ja sanoi lapsenomaisella, hellän "voi sinua hajamielistä höpsöä" -sävyisellä äänellä "Voi, unohdit huntusi!". Jos aika olisi sallinut, Phantom olisi varmasti juossut rantaan katsomaan, oliko Christine vielä tavoitettavissa, jotta unohtunut huntu ehtisi mukaan veneeseen. Siihen asti Edenbornin tulkinnassa ei ollut ollut mitään erityisen mieleenpainuvaa, mutta nuo viimeiset hetket lavalla sentään herättivät mielenkiintoani. Edenborn lauloi sinänsä ihan hyvin, mutta kaipasin ääneen lisää syvyyttä ja voimaa eikä ylimaallista musiikin enkeli -vaikutelmaa oikein syntynyt.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Christine (Valerie Link) ja Raoul (Nicky Wuchinger) olivat söötti pari. Christinessä oli naiivia herttaisuutta, mutta samalla hän oli sen verran toiminnan nainen että yritti esimerkiksi löysätä Raoulin hirttosilmukan solmua eikä vain seisoskellut pelastettavana. Lontoossa näkemäni Olivia Brereton oli laulaessaan ärsyttävän tönkkö, mutta Valerie Link todella näytteli hahmoa ja oli lavalla täysin luonteva. Raoulkaan ei ollut mikään kiintiötyperys vaan yritteliäs ja kiltti yläluokan nuorimies.

Carlotta ja oopperan johtajat olivat Hampurissa suosikkihahmoni. Varsinkin Andrélla (Marco Fahrland-Jadue) oli jatkuvasti jotain säätöä meneillään, ja Firmin (Reinhard Schulze) oli hupaisa setä. Rachel Anne Mooren verisesti loukattu oopperadiiva Carlotta oli samaan aikaan sekä hilpeä parodia että monitasoinen henkilöhahmo. Jonkinlaisena hyvän Carlotan mittarina pitämäni "Hän on hullu!" -toteamus Christinestä oli myötätuntoisen hämmentynyt, mistä pidin.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Muukin ensemble osasi asiansa. Meg (Vanessa Spiteri) oli vähän turhan lapsenomainen ja inhoan jatkuvan teennäisen balettikävelyn lisäksi sitä loppuposeerausta naamion kanssa koko sydämestäni, mutta sille ei kai tässä ohjauksessa voi mitään. Madame Giry (Michaela Christl) selvästi rakasti dramaattisia äänenpainoja ja liihotteli ympäriinsä kuin tuomiopäivän korppikotka. Ylipäätään tuntui, että Hampurin produktio repi vaivihkaa riemua musikaalin tahattomasta komiikasta ja kitschisyydestä eikä ottanut itseään aivan täysin vakavasti, mikä on mielestäni ihan hyvä suhtautumistapa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Videotraileri YouTubessa

perjantai 7. marraskuuta 2014

Phantom ja muita nimiä julki

Ooppera on vihdoin julkistanut ainakin suurimman osan Oopperan kummituksen miehityksestä:

Christine Daaé: Sofie Asplund / Hanna-Liina Võsa
Kummitus: Ville Rusanen / Ilkka Hämäläinen
Raoul, Vicomte de Chagny: Tero Harjunniemi / Olli Tuovinen
Monsieur Firmin: Sauli Tiilikainen / Markus Nieminen
Monsieur André: Juha Riihimäki / Jussi Miilunpalo
Carlotta Giudicelli: Hanna-Leena Haapamäki / NN
Madame Giry: Päivi Nisula / Sari Nordqvist
Ubaldo Piangi: Mika Pohjonen / Kai Pitkänen
Monsieur Reyer: NN
Meg Giry: Elli Vallinoja / Vilja Riutamaa
Bouquet: Robert McLoud / Jussi Merikanto

Ensi-ilta on 4.9.2015 ja muutkin sen syksyn esityspäivät on julkistettu. Yksittäisliput tulevat myyntiin tiistaina 11.11.2014 klo 9 (Oopperan oma lippukassa avautuu klo 11), joten tässä on viikonloppu aikaa kerätä voimaa ruuhkaraivoon. Varasimme jo aiemmin yhdistyksemme kautta ryhmälippuja, joten taidan jättää taistelun väliin, mutta onnea teille muille!

Ilkka Hämäläisen olen nähnyt Turun kaupunginteatterin Elisabeth-produktiossa kaudella 2005–2006, eikä äänessä Luchenin roolissa ainakaan ollut mitään vikaa vaikka popahtavammista pidänkin. Tero Harjunniemi Raoulina on tuossa listassa positiivisin yllätys. Jos Harjunniemi sai Jean Valjeanista silmissäni kiinnostavan hahmon, hänen Raoulistaankin voisi löytyä tavallista enemmän puhtia.

Yleisesti melko oopperamaista väkeä musikaaliksi, sanoisin, ja paljon Oopperan omaa väkeä huolimatta paljon rummutetuista kansainvälisistä koe-esiintymisistä. Vähän kyllä mietin, miten jotkut selviävät popahtavimmista biiseistä. Olen pettynyt muutaman toivomani nimen suhteen, mutta taloudelliset seikat taitavat puhua tuossa. Lisäksi talolla on varmaan melkoisia paineita saada operaatio Kummitukselle myös oopperayleisön suosio, missä nimet kuten Ville Rusanen saattavat auttaa kummasti. Toisaalta listalta jumalten kiitos puuttuvat myös pahimmat kauhuni.

Muoks:
Yle uutisoi Helsingin kaupunginteatterin tekevän syksyllä Billy Elliot -musikaalin. Odotinkin mielenkiinnolla, miten HKT vastaa haasteeseen, ja tuo suuruusluokka on jotakuinkin ainoa mahdollinen vastaus.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Mozart! ja Evita palaavat Wieniin!

Wienistä kantautuu hyviä uutisia: Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaali Mozart! palaa Vereinigte Bühnen Wienin ohjelmistoon syksyllä 2015. Musikaali kantaesitettiin Wienissä 1999 ja siitä tehtiin Mozart-juhlavuonna 2006 dramatisoituja konsertteja. Rajan takana Budapestissa musikaalia on esitetty vuodesta 2003 alkaen, ja lisäksi se on kerännyt faneja mm. Etelä-Koreassa ja Japanissa. Meitä lähinnä olleet esitykset olivat Ruotsin Karlstadissa joskus 2000-luvun vaihteessa.

Musikaalissa Wolfgang Amadeus Mozart on elämäniloinen ja luottavainen rastatukkanuorukainen, joka elää ja ajattelee paljon aikaansa edellä. Ankara isä Leopold yrittää rajoittaa ja pitää kuria, sisar Nannerl yrittää auttaa ja ymmärtää, vaimo Constanze elää taiteilijan muusana ja liuta muita hahmoja hyötyä taloudellisesti. Wolfgangia seurailee muille näkymätön alter ego Amadé, ikuinen lapsinero joka symboloi Mozartin imagoa, uraa ja musiikkia. Amadén raapustaessa nuotteja paperille Wolfgang tavoittelee maailmassa onneaan, rakastuu, rakastelee, tulee uudelleen ja uudelleen hyväksikäytetyksi ja menettää hiljalleen kaiken mitä rakastaa. Lopulta myös Amadésta tulee demoninen hahmo ja painolasti, joka kirjoittaa nuotit Wolfgangin verellä, kunnes tippaakaan ei ole jäljellä. Wolfgangin kuoltua jäljelle jäävät vain musiikki ja Amadé, jotka maailma muistaa.

Rakastan Mozart!:n musiikkia, varsinkin hahmojen sooloja ja loppukohtauksen kuoroa. Kunzen libretto on upea ja täynnä tuskaisia totuuksia ihmisen elämästä. Olen nähnyt musikaalin pari kertaa Budapestissa (arvioni englanniksi) ja se on yksi elämäni vaikuttavimpia teatterikokemuksia. Erityisesti Amadén rooli on siellä ohjattu todella hyvin. Kokosin YouTube-kanavalleni taannoin soittolistan lempikappaleistani musikaalissa sekä Wienin vanhoista Making of -dokumentin videoista.

Musikaalista ei ole kahta samanlaista käsikirjoitusta, mutta oikeastaan vain muutamat kohtaukset vaihtelevat paikkaa ohjaajan mieltymysten mukaan ja pari biisiä on lisätty joskus. Saa nähdä, mitä legendaarinen Harry Kupfer keksii Wienissä tällä kertaa. Wieniin ollaan lisäämässä Wolfgangille ja Constanzelle duetto, mikä ei minusta ehkä olisi niin tarpeellista, mutta mikäs siinä. Toivottavasti mukaan pääsee myös Unkarin proggikseen tehty Wolfgangin ja piispa Colloredon duetto, jota fanitan.

Lisäksi Wienissä nähdään seuraavalla kaudella mm. Evita, joka sai saksankielisen ensi-iltansa siellä reippaat 20 vuotta sitten, ja syksyllä 2016 Stephen Schwartzin säveltämä uusi musikaali teatterinjohtaja Emmanuel Schikanederista.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Vanhan naisen vierailu – TTT 2014


Kuva: TTT / Kari Sunnari
Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin klassikkonäytelmä Vanhan naisen vierailu (Der Besuch der alten Dame) on Saksassa koulujen tyypillistä oppimateriaalia, mutta Suomessa siihen törmää harvemmin. Tampereen Työväen Teatteri herätti klassikon eloon Eino Salmelaisen näyttämöllä. Näin keväällä Wienissä musikaaliversion (pieni spoilerivaroitus) josta pidin, joten näytelmäkin täytyi päästä katsomaan.

Güllenin (suom. 'lietelanta') pikkukaupunki on vajonnut konkurssin partaalle. Pantatun kaupungin viimeinen toivo on Claire Zachanassian (upea Tuire Salonius), antelias multimiljardööri joka 45 vuotta aiemmin lähti kaupungista varattomana ja petettynä. Pelastaja saapuukin paikalle kaikessa loistossaan ja lupaa kaupunkilaisille rahaa yhdellä, moraalin ja oikeudentajun hiljalleen uusiksi vääntävällä ehdolla. Claire tahtoo kostonsa, ja kuten hän toteaa, rahalla saa kaikkea, jopa oikeudenmukaisuutta.

Dürrenmattin ihmiset ovat läpeensä alhaisia, itsekkäitä ja viettiensä viemiä. Kapitalismi jyllää ja kuluttaminen on kaikki kaikessa. Ohjauksen hahmot ovat karikatyyrisiä, ylivietyjä ja marionettimaisia, mutta pinnan alla kytee raaka henkiinjäämistaistelu. Koko produktiosta tuli mieleen vanhanajan friikkishow, jossa oudot ja pelottavasti epämuodostuneet ihmiset ovat pukeutuneet kuin kuka tahansa "meistä".

Näytelmä on malliesimerkki groteskista vastakohtien sekoittumisesta, jossa alhaisesta tulee ylhäistä ja päinvastoin. Lietelanta-niminen kaupunki yrittää kiillottaa julkisivuaan. Assan vessasta yritetään juhlapuheissa tehdä arkkitehtuurin taidonnäytettä. Hahmojen inhottavuuteen ja kauheuteen sekoittuu naurua ja sympatiaa. Saako tälle edes nauraa? Kun kaksi hassusti liikkuvaa ja puhuvaa, klovnimaista kääpiötä paljastuu koston vuoksi kastroiduiksi ja sokaistuiksi miehiksi? Kun ihmisistä tulee niin julmia, että se on jo absurdin hauskaa? Kun yleisöstä tehdään tv-viihdeshow'n studiokatsojia, joita kannustetaan äänestämään elämästä ja kuolemasta?

Kuva: TTT / Kari Sunnari

Jopa Claire itse on groteski. Onnettomuuksien seurauksena hän on enää vain osaksi ihminen, ainakin puolet ruumiista kun on proteesia. Mieleen tulee jonkinlainen Frankensteinin hirviön ja ihmisen sekoitus tai Giuseppe Arcimboldon kuuluisat maalaukset vihanneskasvoista. Claire on kuin koston jumalatar, jonka toimille raha ja menneisyys antavat oikeutuksen. Hänestä on ruumiinosien ohella kadonnut inhimillisyys, tai ainakin se on jäänyt kostoautomaatin jalkoihin. Kaikessa karmivuudessaan Claire on kuitenkin myös sympaattinen ja hauska vanha nainen, joka tekee juuri kuten tahtoo ja laukoo epämukavia totuuksia ihmisistä. Kaikenlainen tekopyhyys saa näytelmässä kyytiä, ja perinteiset pikkukaupungin auktoriteetit kuten poliisi, pappi ja opettaja näyttäytyvät samanlaisina typeryksinä kuin kaikki muutkin. Toisaalta Dürrenmatt tekee oman edun ajamisesta niin yleisinhimillisen piirteen, ettei siitä oikein yksittäisiä hahmojakaan voi syyttää. Minulle jäi mielikuva, etteivät he ihmisinä oikeastaan edes voi olla muunlaisia.

Kuva: TTT / Kari Sunnari

Protagonisti Alfred Ill (Ilkka Koivula) kuuluu samaan kategoriaan. Mies on nuoruudessaan ollut melkoinen sika ja sama alhainen asenne tulee edelleen ajoittain pintaan, mutta lopulta häntä kohtaan täytyi tuntea sympatiaakin. Alfredin hiljainen tie äimistyksestä paniikin kautta alistumiseen on hiostavaa katsottavaa. 

Musikaalista mieleeni jäi ennen kaikkea ihmismielen kyky keksiä moraalisesti hyväksyttävä perustelu aivan mille tahansa ja vääntää vaikka musta valkoiseksi, jos ihmisen oma etu sitä vain vaatii. Näytelmän jälkitunnelmat olivat sekalaisemmat. Tuollaisiako me todella olemme? Tuollaisiako meidän täytyisi olla pärjätäksemme? Elävätkö näytelmän ihmiset todella onnellisina elämänsä loppuun saakka vai romahtaako itsepetos jossain vaiheessa? Onko se edes itsepetosta vai ovatko he sittenkin niin rehellisen häikäilemättömiä, että todella myisivät vailla katumusta vaikka mummonsa saadakseen trendikkäät kengät?

Alfredilla (takana) ei mene nyt hyvin. Kuva: TTT / Kari Sunnari

Jostain syystä tätä arviota on ollut vaikea kirjoittaa, enkä edelleenkään osaa sanoa itse tuotannosta oikein muuta kuin sen, että se on hyvä. Moniin eri rooleihin taipuvat näyttelijät hengästyttävät vauhdillaan. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelema lavastus on yksinkertaisen kaunis ja Clairen puvut tyrmääviä. Lavastusta täydentävät projektiot ovat hienoja, etenkin lopun kapitalismin riemuvoitto sekä hämähäkinverkko keskellään Claire-morsian. Maiju Sallaksen ohjaus pysyy koossa ja rullailee mukavasti kohti vääjäämätöntä tuomiota. Erityisesti mieleeni jäivät Jens Walentinssonin koreografioimat tanssiaskeleet ja monipuolinen taustamusiikkikavalkadi, jonka ärsyttävän tutunkuuloisista kappaleista en osaa nimetä kuin Andrew Lloyd Webberin Love Never Dies -balladin.

Kuva: TTT / Kari Sunnari

Vanha nainen nauratti, nosti karvoja pystyyn ja herätti ajatuksia. Jokin viimeinen ultimaattinen vaude-tekijä ehkä puuttui, mutta se olisikin ollut pelkkää bonusta, joten uskallan suositella näytelmää. Luvassa on kieroa ajatusmaailmaa, mustaa huumoria ja ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

The Last 5 Years – ÅST 2014

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

En ole kovin kiinnostunut parisuhdeteemoista fiktiossa, etenkään ilman yliluonnollisia tai muuten vähän kieroja elementtejä. Ilman Åbo Svenska Teaterin lahjoittamaa kutsuvieraslippua Jason Robert Brownin musikaali The Last 5 Years olisikin jäänyt minulta näkemättä. Muodikkaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle uskaltautuminen kuitenkin kannatti, koska ÅST:n esitys on todella hyvin tehty. Viiden hengen orkesteri on erinomainen, ja Anna-Maria Hallgarn ja Alexander Lycke rooleissaan ehkä vielä erinomaisempia.

Musikaali kertoo tarinan hyvin tavanomaisesta parisuhteesta, joka alkaa, kukoistaa hetken ja päättyy eroon. Läpilaulettu musikaali kulkee episodeittain, mutta mies kertoo tarinaa kronologisessa järjestyksessä ja nainen taas takaperin. Vain yhdessä laulussa tarinan keskellä he kohtaavat toisensa ja ovat molemmat läsnä. Kumpikin kuvaa ajatuksiaan, tunteitaan ja näkökulmaansa tiettyihin episodeihin suhteen kuluessa, ja hiljalleen palapeli alkaa hahmottua ja yleisö ymmärtää syitä ja seurauksia. Vähän kuin katsoisi videoitua parisuhdeterapiaa: kummassakin osapuolessa on virheensä, ja joskus niiden sovittaminen yhteen ei vain onnistu. Jossain vaiheessa aloin jo ihmetellä, miten tarinan pariskunta on edes päätynyt yhteen. Sitä varsinkin ihmettelen, miksi nainen tarinan lopussa edelleen haikailee miehen perään.

Kuten sanottua, en ole ihanteellista kohderyhmää 1,5 tunnin parisuhdeavautumisille, mutta esityksen toteutus piti mielenkiintoni hereillä. Ohjaaja Markus Virta on lisännyt musikaaliin eräänlaisen kehyskertomuksen sijoittamalla tapahtumat avioero-oikeuteen (lavastus Lotta Nilsson). Jokainen laulu on todisteena käytetty kuvaus suhteen kehityksestä. Valamiehistö koostuu orkesterista, jossa tuomarina toimii kapellimestari-pianisti (yleensä Jukka Nykänen, minun esityksessäni joku muu). Oikeussalin seinät ovat mappien ja pahvilaatikoiden peitossa, ja viisi vuotta kestäneen suhteen vaiheita kaivetaan kirjaimellisesti arkistoista, kun näyttelijät hakevat hyllyiltä rekvisiittaa kohtauksiinsa. Laatikoista ilmestyy villapaitaa, joulukuusta ja mainosständiä. Hyvin pienillä asioilla saadaan luotua juuri oikea tilanne, tunnelma ja ympäristö.

Kuva: Pette Rissanen / ÅST

Parasta esityksessä ovat näyttelijät (joskin orkesterin sello ja viulu hurmasivat minut melkein yhtä pahasti). Jamie alias Alexander Lycke on melkoinen paskiainen, mutta todella hyvin laulava, moniulotteinen ja yleisönsä ottava paskiainen. Jamiella menee lujaa, kaikki onnistuu, kirjailijanura on nousukiidossa ja naisia seisoisi jonossa ovella, ja kun valittava vaimo ei pysy menossa mukana, on aika siirtyä eteenpäin. Cathy (Anna-Maria Hallgarn) taas ei oikein saa näyttelijänuraansa alkuun, mikään ei suju ja mieskin yrittää tukea väärin. Cathysta tulee mustasukkainen sekä miehen työlle että agentille, mikä ei ole omiaan parantamaan suhdetta. Lopulta Jamie pettää vaimoaan agentin kanssa, mikä sekään ei auta. Hallgarnilla on aivan upea ääni, ja hän tuo hyvin Cathyn unelmoivan, epävarman ja itsenäisyyteen pyrkivän luonteen lavalle. Kummassakin hahmossa on myös huumoria mukana, mutta isompi määrä hilpeää itseironiaa osuu Cathylle ja tämän kompuroinnille elämässä.

Musikaali perustuu Jason Robert Brownin omaan kariutuneeseen avioliittoon, ja hieman sain sellaisen kuvan, että tässä on laitettu yleisö katsomaan, kuinka joku käsittelee omia erotraumojaan ja eksänsä puutteita. Tekstit ovat kyllä ovelia, hauskoja ja pitkälle ajateltuja. Musiikkikin on kaunista ja monipuolista, muttei minun makuuni; nautin sen kuuntelemisesta liveorkesterin hyvin esittämänä, mutten muista yhtäkään melodiaa enkä todennäköisesti kuuntelisi levyä. Laulujen aiheet eivät kosketa minua oikein mitenkään, mutta olettaisin useimpien katsojien löytävän musikaalista omia kokemuksiaan ja pystyvän samastumaan ainakin johonkin tilanteeseen.
Kuva: Pette Rissanen / ÅST

Katsomo oli lauantai-iltana harmillisen vajaa, mutta paikalle tulleet vaikuttivat pitävän näkemästään. Kuulemistani keskustelunpätkistä päätellen moni oli katsomossa jo toista tai kolmatta kertaa. L5Y ei taida olla sellainen musikaali, joka houkuttelee paikalle bussilasteittain mummoja, mutta uskoisin vanhusklubienkin pitävän tästä. Siitä isot pisteet teatterille, että iltaesityksenkin jälkeen ehtii vielä julkisilla liikennevälineillä pois Turusta eikä ulkopaikkakuntalaisen tarvitse jäädä yöksi.

tiistai 7. lokakuuta 2014

15 vaikutuksen tehnyttä teatteriesitystä

Kun muut niin minäkin. Järjestys suht satunnainen, puhenäytelmät lopussa.

Kunze & Levay:
Mozart! - Budapest (2003–)
Hengästyttävä, itkettävä ja raadollinen produktio hyvästä, liian harvoin esitetystä musikaalista. Pölyttyneiden ihmisten ja tylsän yhteiskunnan keskellä pomppii vähän sinisilmäinen nero, joka tahtoisi ihan vain säveltää ja pussailla, mutta ennen kaikkea pussailla.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Budapest (2007–)
Ne tulivat ja ne purivat. Nykyään ajan hammas on vähän jo purrut niihin ja kulta-aika on ohi, mutta huippuvuosinaan produktio oli rautaa, tulta ja verta. Ja kimallusta. Paljon kimallusta. Esiintyjät ovat edelleen kyllä hyviä, mutta tunnelma on muuttunut.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire: 10th Anniversary Concert - Wien (2007)
Nämä purivat hyvin lyhyen aikaa mutta sitäkin isommalla asenteella. Ekan näytöksen loppua swing-poljennolla vetänyt vampyyriensemblejono jaksaa muistikuvanakin nostaa hymyn huulille.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Seinäjoki (2011–2012)
Jotakin elämää ja kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää suurempaa. Ilmiö. Sydänverta. Ja kaiken päälle ihan pirun hyvällä ammattitaidolla tehtyä musiikkiteatteria.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Budapest (1996–)
Kummallisen ysärityylisiä vaatteita, ihmislaumoja ja lisää kimallusta, mutta jotakin se tavoittaa Sisin elämästä. Synkkää, dystooppista ja niin kovin kaunista.

Huszka:
Lili bárónő - Kecskemét (2010)
Operetti jota ikävöin vieläkin. Herttainen tarina, kauniit laulut, ei cancan-tanssijoita vaan hiljakseen ympäriinsä hiippailevia kummituksia. Lisänä pari flirttailevaa setää, joista toinen on tainnut jo menehtyäkin, rauha hänen muistolleen.

Ulvaeus, Andersson & Rice:
Chess in concert - Budapest (2010-)
Olin jo harjoitusvaiheen lehdistötilaisuudessa kyynelten partaalla. Upea musiikki, upeat esittäjät, sielua raatelevia hetkiä. Osoitus siitä, että unkarilaisetkin kykenevät halutessaan minimalismiin. Lavalla ei oikeastaan ole kuin itse teos, joka saa sanoa sanottavansa ilman sen kummempia kikkailuja. Ei uskoisi, että kasaripoppi ja kylmä sota voivat taipua näin koskettaviksi.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Turun kaupunginteatteri (2005–2006)
Yhtäkkiä Suomessa näki musiikkiteatteria Euroopasta. Jostain syystä ensimmäinen mielleyhtymäni Turun Elisabethista on aina sen kaunis värimaailma, mutta esiintyjätkin olivat huippuluokkaa. Erityisesti viimeinen esitys rokkasi kuin maailmanlopun edellä.

Lloyd Webber & Rice:
Jesus Christ Superstar - Åbo Svenska Teater (2014)
Ja niin kimalteleva Juudas laskettiin katosta pikkuiset enkelinsiivet selässään vetämään sellainen show että oksat pois.
Oli siellä muutama muukin näyttelijä kyllä. Hyvä sellainen. Sekä tosi paljon mustaa nahkaa.

Kokoteatteri:
Pop Slut - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunista, surullista ja paljon seksiä. Viiden naisen tekemä läpileikkaus popmusiikkiin ja sen ilmiöihin.

Boublil & Schönberg:
Les Misérables - Tampereen Teatteri (2013–2014)
Hiottua ja hallittua musiikkiteatteria, valtaisa määrä osaamista. Kuulosti kauniilta ja soi päässä edelleen. Kyllä noilla voimin yksi vallankumous olisi saatu tehtyä.

Trouble Man:
somedaymyprincewill.com - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunis tarina, karvaisia miehiä ja konkretisoituja kulttuurieroajatuksia suoraan Hollannista.

Shaffer:
Amadeus - Tampereen Työväen Teatteri (2008)
Kaunis ja pimeä. Keskinkertaisuuksien jumala osui ja upposi.

Reza:
Taide - Tampereen Teatteri (2013)
Onko valkoinen taulu taidetta vai vain valkoiseksi maalattu kangas? Onko niillä lopulta eroakaan? Kyseenalaistin olemassaoloni ja uravalintani.

Haddon & Stephens:
The Curious Incident of the Dog in the Night-Time - NT Live (2014)
Täydellisesti, vähän liiankin täydellisesti, simuloitu parituntinen paniikkikohtaus kuvattuna sellaisen kautta, joka katsoo maailmaa vähän eri lailla kuin useimmat muut. Näin tämän Finnkinon kautta, ja leffateatterissa näytelmä tunki suoraan ihon alle eikä mitään yksityiskohtaa päässyt pakoon.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Mustapukuinen nainen – Tampereen Teatteri 2014

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Tampereen Teatterin Frenckellin lavalla esittämä Mustapukuinen nainen (The Woman in Black) on uusgoottilaista kauhua parhaimmillaan: tavallisen ihmisen matka maan ääriin, kesyttömään paikkaan, jossa odottavat mystinen talo, ränsistynyt hautausmaa, kammottava sukusalaisuus ja runsas määrä odottamattomasti ilmestyvää usvaa. Draculan, Frankensteinin, Sherlock Holmesin ja kumppaneiden ystävät löytävät Mustapukuisesta naisesta paljon tuttuja elementtejä.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Näytelmän alussa on vain tyhjä lava ja kaksi miestä: kuivakka, pelokas lakimies Kipps (Jukka Leisti) ja itsevarma näyttelijä-ohjaaja-esiintymiskouluttaja (Esa Latva-Äijö). Ensimmäisellä on kerrottavanaan tarina ja hän kaipaa sen kanssa jälkimmäisen apua. Alkuun näyttelijä joutuu demonstroimaan teatterin koko käsitteen epäröivälle lakimiehelle, editoimaan menestykseksi haistamaansa tekstiä näytelmäksi ja siinä sivussa viihdyttämään yleisöä, joka saa pitkin esitystä bongailla näyttelijän selittämiä yksityiskohtia. Kun näyttelijä lopulta saa sisäistarinan pään kiskottua ulos Kippsistä, kauhu lähtee hiljalleen vyörymään esiin.

Nuori lakimies saa työtehtävän Cornwallin etäisimmässä nurkassa ja kuvaa päiväkirjanomaisesti junamatkaansa jumalten selän taa, kohtaamiaan ihmisiä ja yhä erikoisemmiksi käyviä kokemuksiaan. Viktoriaaniselle kauhulle tyypillisesti koti-Lontoo on päähenkilön turvasatama, kun taas vieras, kaukainen paikka ja kesytön luonto edustavat pelottavuutta. Sisäistarinan lopuksi kauhu ei kuitenkaan jätä miestä rauhaan vaan seuraa häntä kotiin, eikä hän saa muistoiltaan enää nukuttua. Lopulta hän kirjoittaa kokemuksensa tekstiksi ja palkkaa näyttelijän opastamaan häntä sen esittämisessä, koska hänen on mielenrauhansa vuoksi saatava kertoa läheisilleen, mitä hän on nähnyt. Kaksikko alkaa käydä Kippsin tekstiä läpi ja luoda siitä katsojien edessä näytelmää, johon putkahtelee kuin tyhjästä lavasteita, valoja ja efektejä.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Marjatta Kuivaston lavastus on nerokas ja kauhuromantiikan ystävänä suorastaan ahmin sitä silmilläni. Yhdistettynä Tuomas Vartolan valoihin näyttämökuvat projektioineen ovat lumoavan, kaamean kauniita. Esa Latva-Äijön salkku herätti minussa kateutta. Tommi Auvisen ohjaus luo tunnelman, jossa tapahtumat tulevat yleisön sekaan ja säkkipimeässä katsomossa järkevinkin alkaa kuunnella ympäristönsä risahduksia hieman vainoharhaisena. Näytelmä ei kuitenkaan ole mitään verellä mässäilevää kauhua vaan nuotiotulilta tuttua, ihanan kutkuttavaa kummitusjännitystä.

Esa Latva-Äijö nuorta lakimies Kippsiä esittävänä näyttelijänä on goottikauhun sankarin perikuva. Jukka Leisti eli varsinainen Kipps puolestaan heittäytyy tarinan muiksi hahmoiksi ja tekee sen rautaisella ammattitaidolla. Herrojen päällekkäiset hahmot ovat hauskoja ja sympaattisia luomuksia. Alun Teatteri For Dummies -osuus on hilpeää seurattavaa ja keventää kokonaisuutta, vaikka muutama leistimäisyys olisikin kaivannut vähän tiivistämistä. Juoni on jossain määrin ennalta-arvattava, mutta se ei vähennä itse esityksen vanhanaikaista viehätystä.

Kylmä murha. Kuva: Harri Hinkka / TT

Mustapukuisen naisen vastapariksi sopii jo aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saanut jännitysnäytelmä Kylmä murha (A Murder by Misadventure), jossa Leisti ja Latva-Äijö ovat myös päärooleissa. Kuivaston kylmäävä lavastus esittelee siinä huipputeknisen asunnon, joka tuo talokauhun nykyaikaan. Mikko Viherjuuren ohjaama näytelmä on moderni trilleri, mutta samanoloinen jännityksen, ahtaanpaikankammon ja huumorin ilmapiiri leijuu siinäkin. Frenckellin pienuus ja karhea tunnelma sopivat näihin mainiosti.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Evita – TTT 2014

Sain esityksiin kutsuvierasliput.

Olen parin viime vuoden aikana hurahtanut Sir Andrew Lloyd Webberin ja Sir Tim Ricen yhteistyön hedelmiin ja ylipäätään Lloyd Webberin alkuvuosien tuotantoon. Olen nähnyt Evitan Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2006 ja pitkästyin tympeän ohjauksen äärellä pahasti, mutta Tampereen Työväen Teatteri onneksi paikkasi mielikuvani ja näytti, että musikaalista saa myös kiinnostavan.

Evitan lavastus (Teppo Järvinen) pelaa yksinkertaisilla mutta toimivilla elementeillä eikä yritä täyttää isoa lavaa isolla määrällä tavaraa vaan käyttää tyhjää tilaa hyväkseen. Lavastus on korostetun yksiulotteinen ja pahvinen ja luo kiinnostavan ontot vallan kulissit Perónien hallinnolle. Evitan peilisali, valtava läpikuultava muotokuva ja sen takana ikuisena ikonina vilkutteleva kaksoisolento-Evita korostavat Eva Perónista syntynyttä myyttiä. Metsänä katosta laskeutuvia Argentiinan lippuja ihailin myös, ja niistä hiljaisuudessa syntyvä ääni oli vaikuttava efekti.

Puvustus (Marjaana Mutanen) korostaa lavastuksen yksinkertaisuutta. Kansan puvut sulautuvat harmaana massana toisiinsa, mutta Eva itse loistaa sitäkin upeampana. Kuuluisa valkoinen puku on ompelimolta kirjaimellisesti loistava saavutus, eivätkä kuvat mitenkään tee oikeutta sen säkenöinnille parrasvaloissa. Löysin itseni useammankin kerran tuijottamasta tyllihelmojen säihkettä lavan peiliseinien keskellä. Muutenkin iltapuvut vaihtuvat vaihtumistaan eikä mikään näytä halvalta tai hutaisten tehdyltä.

Tiina Puumalaisen ohjaus on sitä mitä se usein mielestäni on: joitakin todella hyviä kohtauksia ja muuten perushyvää tavaraa joka hoitaa tehtävänsä. Evitassa on suomalaisproduktioille tyypillisesti vielä hieman liikaa paikallaan seisoskelua ja staattista kasvot yleisöön päin laulamista. Sekin tosin korjaantunee, kunhan esiintyjät saavat rutiinia ja rentoutuvat liikkumaan ja tekemään asioita laulaessaan. Hahmojen välinen interaktio on kunnossa; ihmiset katsovat ja reagoivat toisiinsa.

Casa Rosada. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Siitäkin Puumalaiselle ja kahdelle Evitalle kiitokset, että vihdoin löysin itse nimihenkilöön kunnon tarttumapinnan. Helsingissä, elokuvaversiossa ja levyillä minulla on aina ollut ongelmia päättää, millainen musikaalin Eva Perón oikeastaan on. Hän on aina jäänyt jotenkin epämääräiseksi ja etäiseksi, mutta Työviksen molemmilla Evoilla on selvästi tulkinta hahmosta ja olen siitä iloinen. Näyttelijöille on myös selvästi sallittu etsiä oma näkökulmansa roolihahmoihinsa eikä tungettu kaksoismiehityksiä samaan muottiin.

Musikaalissa itsessään on pari ongelmakohtaa, joista valitettavasti ei taideta päästä koskaan eroon. Poispotkitun rakastajattaren (upeaääninen Emmi Kaislakari) Another Suitcase in Another Hall on kaunis laulu ja yksi musikaalin tunnetuimpia, mutta juonellisesti kohtauksella ei ole mitään merkitystä tarinassa. Elokuvassa laulu on siirretty Evalle, mutta siihenkään ratkaisuun en ole täysin tyytyväinen ja lavalla se vaatisi paljon muiden kohtausten uudelleenkirjoittamista. Toinen töksähtävä kohta on aivan lopun kolmen lauseen historiallinen tietoisku Evan balsamoidun ruumiin kohtalosta, jolla ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Musikaali loppuisi paljon vaikuttavammin, jos Che vain jäisi polvistuneena kynttilöiden ääreen. Myöskään Evan kuolinkohtauksen pikakertaukseen musikaalin lauluista en ole erityisen ihastunut. Idea toimisi jonkinlaisena unenomaisena harhana, jossa laulut ja laulajat sekoittuisivat toisiinsa enemmän, mutta nyt se on liian selkeä ja yleisölle suunnattu.

Laura Alajääski.
Kuva: Teppo Järvinen / TTT
Ykkösmiehityksen ensi-illan Laura Alajääski yllätti todella positiivisesti upealla äänellään. Ja mikä kananlihalle nostattava läsnäolo! Alajääsken Eva Perón vaikutti pohjimmiltaan tekevän kaiken pelkästään oman hyvinvointinsa ja egonsa vuoksi. Politiikalla tuntui olevan hänelle enimmäkseen vain välinearvoa paremman elämän tavoittelussa: suositun presidentin vaimona hän olisi yhteiskunnan huipulla, rikas ja kuuluisa. Hän perusti säätiön koska eliitilläkin oli sellaisia ja hän halusi auttaa näyttävämmin kuin he. Hän halusi ennen kaikkea olla suosittu, ja hyväntekeväisyys oli kätevä ja nopea keino lujittaa kansansuosiota. Hän halusi olla kaikessa paras, suurin ja kaunein, voittaa kaikki ja näyttää maailmalle olevansa sen huipulla. Alajääsken Evalla oli rautainen tahdonvoima ja sairaanakin hän näytti järkyttyvän ennen kaikkea siitä, että hänen tahdonvoimansa ei enää riittänyt piiskaamaan häntä eteenpäin. Intoilu varapresidenttiydestä oli kuin sairaalloista harhaisuutta ja hipoi jo lievää hulluutta.

Ylipäätään tässä Evassa oli jotain melko maanista. Kun Juan Perón vielä viimeisen kerran epäröi ehdolle asettumista, Evan suostuttelusta tuli jopa pelottavaa ja uhkaavaa. Mika Honkasen nössö ja yllättävän kiltti Perón oli täysin vaimonsa vietävissä, ja tarinan todelliseksi diktaattoriksi nousikin Eva eikä Juan Perón. Silti Alajääski onnistui tekemään kostonhimoisesta ja laskelmoivasta hahmosta myötätuntoa herättävän, ja Evan romahtaminen oli traagista juuri siksi, että tämä joutui ymmärtämään olevansa lopulta vain ihminen.

Toisessa ensi-illassa Maija Rissasen Eva vaikutti jo alun alkaen haavoittuvammalta ja herkemmältä. Tämä Eva todella suuttui epäkohdista ja välitti kansasta vaikka siinä sivussa turvasikin myös oman asemansa ja talloi inhoamansa eliitin varpaita. Lapsettomuus todella koski häneen, ja Eva ja Juan Perón vaikuttivat enemmän todelliselta pariskunnalta kuin järkisyistä avioituneilta. Eva uskoi innolla peronismiin ja suri ettei voi jatkaa maan olojen parantamista. Siinä missä Alajääsken Eva oli puhdas populisti, Rissasen Eva luuli viimeiseen asti tekevänsä hyvää.

Jari Ahola. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kun yhtälöön lisää kaksi erilaista Che-tulkintaa, tuntui kuin olisi ollut katsomassa kahta eri musikaalia. Jari Ahola on jo vuosia ollut omaa luokkaansa Tampereen musikaalikentällä eikä pettänyt tälläkään kertaa: energinen, sarkastinen ja hilpeä Che edusti hyvin kansaa, kettuili milloin kenellekin hahmolle ja rokkasi kuin maailmanlopun edellä. Ahola tuntui piiskaavan koko ensembleen julmetun lujan draivin. Oli kuin hän olisi tehnyt tätä jo pitkään, sillä kaikki ensi-illoissa yleensä nähtävä kevyt hapuilu loisti poissaolollaan ja hahmo tuntui harvinaisen valmiilta.

Juha-Matti Koskelan tulkinta taas on hillitympi. Tämä Che vaikutti ennen kaikkea elävän Evan pään sisällä ja toimivan hiljaisena mutta itsepintaisena omatuntona, Evan omana järjen äänenä jolle vain ei suoda huomiota. Che on lakkaamatta Evan rinnalla, ärsyttää tätä ja lopulta tuntuu kaksikon valssissa luovuttavan ja ottavan loparit. Aholan tulkinnassa valssin alkuasetelma taas jäi hieman epäselväksi: miksi Che on yhtäkkiä kuin sovitusti lähdössä? Joka tapauksessa Eva jäi valssin jälkeen ensimmäistä kertaa todella yksin lavalle ja joutui kohtaamaan omat epäilynsä ja omatuntonsa ihan itse, ilman jotakuta johon ulkoistaa ne. You Must Love Me -kappale on alun perin lisätty elokuvaan (1998), mutta se istuu tarinaan erittäin hyvin.

Juha-Matti Koskela. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Koskelan näkemys Chestä on todella mielenkiintoinen, mutta Che saisi myös tuoda enemmän energiaa lavalle, koska musikaalin huumori, pirullisuus ja eloisuus on paljolti hänen harteillaan eivätkä ne Koskelan tulkinnassa oikein kanna muuta esitystä. Che-intoilijana nappasin Koskelaa lehdistötilaisuudessa hihasta, ja hän kertoikin näkevänsä Chen kansan äänenä, jokamiehenä ja eräänlaisena ruumiillistuneena omatuntona. Chen siisti mutta hieman harkitun huonosti istuva pukukin on kuulemma ehkä hahmon isoisän peruja. :-) Siitä olen iloinen, että Puumalainen on ohjannut Chen nimenomaan tavallisena, melko määrittelemättömänä hahmona. Hahmoa näkee joskus Che Guevaran inkarnaationa, mutta se tuo mielestäni mukanaan liikaa historiallista painolastia, joka ei lopulta juuri liity Peróneihin.

Yhdistettynä Alajääsken teräksiseen Evaan koko miestrio Che-Perón-Magaldi vaikutti ensimmäisessä ensi-illassa entistä tossukammalta. Sinänsä sympaattisen Mika Honkasen ääni ei oikein yltänyt Perónin roolin tasolle ja Vesa Kietäväisen tangolaulaja Magaldi olisi voinut olla reilusti irrottelevampikin. Seuraavana iltana sulavan tyylikäs Ilkka Koivula ja hupaisa Lari Halme voittivat tämän vertailun kirkkaasti. Äänellisesti jälkimmäisen esityksen heikoin lenkki olikin Eva itse: Maija Rissasen ylä-äänet jäivät turhan kireiksi ja pakotetun kuuloisiksi. Lloyd Webber tosin on tunnettu siitä, että hän ei säveltäessään ota huomioon ihmisäänen rajoja ja kirjoittaa varsinkin naisille rooleja, joita juuri kukaan ei pysty laulamaan tuskitta.

Maija Rissanen. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Mikko Koivusalon suomennos oli käytössä jo HKT:ssä, jossa se kirskui korviini kuin kynnet liitutaululla, mutta Puumalainen ja kapellimestari Pekka Siistonen ovat käsiohjelman mukaan sovittaneet sitä, onneksi tyylikkäämmäksi ja soljuvammaksi. Ei se vieläkään varsinaisesti Ricen terävän alkutekstin tasoille yllä, mutta sentään sitä kuuntelee ja se välittää tekstin olennaisen sisällön melko ongelmitta. Paikoin se on jopa hauska. Ensimmäisessä ensi-illassa äänet tuntuivat paikoin puuroutuvan eivätkä laulajat tuntuneet aina pysyvän tahdissa, mutta kaoottinen äänimaailma saattoi myös johtua istumapaikkani akustiikasta ja ensemblen ensi-iltahermoilusta.

Yllättäen Evitassa on vain kuuden hengen bändi plus kapellimestari. Muu musiikki vaikuttaisi tulevan varta vasten produktioon tehdyltä taustanauhalta, mutta tästä kuulisin mielelläni lisääkin joltakulta asiaa tuntevalta. Toisaalta arvostan sitä, että yleisö kuulee sekä livemusiikkia että ison orkesterin, mutta onhan bändin pienuus vähän sääli, live kun on aina parempaa. Biisien välillä on vähän keinotekoisilta tuntuvia taukoja ja muutamissa kappaleissa tempo tuntuu aavistuksen laahaavalta, mutta muuten nauha ja soittajat pelaavat hyvin yhteen. Seinäjoen Vampyyrien tanssissahan oli myös osa musiikista taustanauhalla, mutta bändikin oli tuplasti isompi ja se kuului. Muutenkin Työvis on ollut ihmisten suhteen säästölinjalla, koska musikaali on miehitetty miltei kokonaan talon omin voimin sekä ilmeisesti Tanssiteatteri MD:n tanssijoilla. Lavalla sitä ei kuitenkaan huomaa, joten talon musikaaliosaaminen on noussut ällistyttävän hyvälle tasolle. HKT:n pomona alkaisin todella olla huolissani kilpailusta.

Buenos Aires! Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kokonaisuutena olen siis tyytyväinen, mikä on aika hyvin kun on kyse yhdestä lempimusikaalistani. Näyttelijöiden tulkinnat varmasti elävät vielä ja esitys sujuvoituu, joten menen ehdottomasti katsomaan Evitaa uudemmankin kerran. Kun miehitykset lisäksi jatkossa sekoitetaan, lavalle pitäisi syntyä kiinnostavia tulkintayhdistelmiä. Työryhmän kädenjäljen perusteella jään myös mielenkiinnolla odottamaan, mitä he saavat ensi vuonna aikaan Kansallisoopperassa Oopperan kummituksen kanssa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Ylen uutisvideo