Evita – TTT 2014

Sain esityksiin kutsuvierasliput.

Olen parin viime vuoden aikana hurahtanut Sir Andrew Lloyd Webberin ja Sir Tim Ricen yhteistyön hedelmiin ja ylipäätään Lloyd Webberin alkuvuosien tuotantoon. Olen nähnyt Evitan Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2006 ja pitkästyin tympeän ohjauksen äärellä pahasti, mutta Tampereen Työväen Teatteri onneksi paikkasi mielikuvani ja näytti, että musikaalista saa myös kiinnostavan.

Evitan lavastus (Teppo Järvinen) pelaa yksinkertaisilla mutta toimivilla elementeillä eikä yritä täyttää isoa lavaa isolla määrällä tavaraa vaan käyttää tyhjää tilaa hyväkseen. Lavastus on korostetun yksiulotteinen ja pahvinen ja luo kiinnostavan ontot vallan kulissit Perónien hallinnolle. Evitan peilisali, valtava läpikuultava muotokuva ja sen takana ikuisena ikonina vilkutteleva kaksoisolento-Evita korostavat Eva Perónista syntynyttä myyttiä. Metsänä katosta laskeutuvia Argentiinan lippuja ihailin myös, ja niistä hiljaisuudessa syntyvä ääni oli vaikuttava efekti.

Puvustus (Marjaana Mutanen) korostaa lavastuksen yksinkertaisuutta. Kansan puvut sulautuvat harmaana massana toisiinsa, mutta Eva itse loistaa sitäkin upeampana. Kuuluisa valkoinen puku on ompelimolta kirjaimellisesti loistava saavutus, eivätkä kuvat mitenkään tee oikeutta sen säkenöinnille parrasvaloissa. Löysin itseni useammankin kerran tuijottamasta tyllihelmojen säihkettä lavan peiliseinien keskellä. Muutenkin iltapuvut vaihtuvat vaihtumistaan eikä mikään näytä halvalta tai hutaisten tehdyltä.

Tiina Puumalaisen ohjaus on sitä mitä se usein mielestäni on: joitakin todella hyviä kohtauksia ja muuten perushyvää tavaraa joka hoitaa tehtävänsä. Evitassa on suomalaisproduktioille tyypillisesti vielä hieman liikaa paikallaan seisoskelua ja staattista kasvot yleisöön päin laulamista. Sekin tosin korjaantunee, kunhan esiintyjät saavat rutiinia ja rentoutuvat liikkumaan ja tekemään asioita laulaessaan. Hahmojen välinen interaktio on kunnossa; ihmiset katsovat ja reagoivat toisiinsa.

Casa Rosada. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Siitäkin Puumalaiselle ja kahdelle Evitalle kiitokset, että vihdoin löysin itse nimihenkilöön kunnon tarttumapinnan. Helsingissä, elokuvaversiossa ja levyillä minulla on aina ollut ongelmia päättää, millainen musikaalin Eva Perón oikeastaan on. Hän on aina jäänyt jotenkin epämääräiseksi ja etäiseksi, mutta Työviksen molemmilla Evoilla on selvästi tulkinta hahmosta ja olen siitä iloinen. Näyttelijöille on myös selvästi sallittu etsiä oma näkökulmansa roolihahmoihinsa eikä tungettu kaksoismiehityksiä samaan muottiin.

Musikaalissa itsessään on pari ongelmakohtaa, joista valitettavasti ei taideta päästä koskaan eroon. Poispotkitun rakastajattaren (upeaääninen Emmi Kaislakari) Another Suitcase in Another Hall on kaunis laulu ja yksi musikaalin tunnetuimpia, mutta juonellisesti kohtauksella ei ole mitään merkitystä tarinassa. Elokuvassa laulu on siirretty Evalle, mutta siihenkään ratkaisuun en ole täysin tyytyväinen ja lavalla se vaatisi paljon muiden kohtausten uudelleenkirjoittamista. Toinen töksähtävä kohta on aivan lopun kolmen lauseen historiallinen tietoisku Evan balsamoidun ruumiin kohtalosta, jolla ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Musikaali loppuisi paljon vaikuttavammin, jos Che vain jäisi polvistuneena kynttilöiden ääreen. Myöskään Evan kuolinkohtauksen pikakertaukseen musikaalin lauluista en ole erityisen ihastunut. Idea toimisi jonkinlaisena unenomaisena harhana, jossa laulut ja laulajat sekoittuisivat toisiinsa enemmän, mutta nyt se on liian selkeä ja yleisölle suunnattu.

Laura Alajääski.
Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Ykkösmiehityksen ensi-illan Laura Alajääski yllätti todella positiivisesti upealla äänellään. Ja mikä kananlihalle nostattava läsnäolo! Alajääsken Eva Perón vaikutti pohjimmiltaan tekevän kaiken pelkästään oman hyvinvointinsa ja egonsa vuoksi. Politiikalla tuntui olevan hänelle enimmäkseen vain välinearvoa paremman elämän tavoittelussa: suositun presidentin vaimona hän olisi yhteiskunnan huipulla, rikas ja kuuluisa. Hän perusti säätiön koska eliitilläkin oli sellaisia ja hän halusi auttaa näyttävämmin kuin he. Hän halusi ennen kaikkea olla suosittu, ja hyväntekeväisyys oli kätevä ja nopea keino lujittaa kansansuosiota. Hän halusi olla kaikessa paras, suurin ja kaunein, voittaa kaikki ja näyttää maailmalle olevansa sen huipulla. Alajääsken Evalla oli rautainen tahdonvoima ja sairaanakin hän näytti järkyttyvän ennen kaikkea siitä, että hänen tahdonvoimansa ei enää riittänyt piiskaamaan häntä eteenpäin. Intoilu varapresidenttiydestä oli kuin sairaalloista harhaisuutta ja hipoi jo lievää hulluutta.

Ylipäätään tässä Evassa oli jotain melko maanista. Kun Juan Perón vielä viimeisen kerran epäröi ehdolle asettumista, Evan suostuttelusta tuli jopa pelottavaa ja uhkaavaa. Mika Honkasen nössö ja yllättävän kiltti Perón oli täysin vaimonsa vietävissä, ja tarinan todelliseksi diktaattoriksi nousikin Eva eikä Juan Perón. Silti Alajääski onnistui tekemään kostonhimoisesta ja laskelmoivasta hahmosta myötätuntoa herättävän, ja Evan romahtaminen oli traagista juuri siksi, että tämä joutui ymmärtämään olevansa lopulta vain ihminen.

Toisessa ensi-illassa Maija Rissasen Eva vaikutti jo alun alkaen haavoittuvammalta ja herkemmältä. Tämä Eva todella suuttui epäkohdista ja välitti kansasta vaikka siinä sivussa turvasikin myös oman asemansa ja talloi inhoamansa eliitin varpaita. Lapsettomuus todella koski häneen, ja Eva ja Juan Perón vaikuttivat enemmän todelliselta pariskunnalta kuin järkisyistä avioituneilta. Eva uskoi innolla peronismiin ja suri ettei voi jatkaa maan olojen parantamista. Siinä missä Alajääsken Eva oli puhdas populisti, Rissasen Eva luuli viimeiseen asti tekevänsä hyvää.

Jari Ahola. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kun yhtälöön lisää kaksi erilaista Che-tulkintaa, tuntui kuin olisi ollut katsomassa kahta eri musikaalia. Jari Ahola on jo vuosia ollut omaa luokkaansa Tampereen musikaalikentällä eikä pettänyt tälläkään kertaa: energinen, sarkastinen ja hilpeä Che edusti hyvin kansaa, kettuili milloin kenellekin hahmolle ja rokkasi kuin maailmanlopun edellä. Ahola tuntui piiskaavan koko ensembleen julmetun lujan draivin. Oli kuin hän olisi tehnyt tätä jo pitkään, sillä kaikki ensi-illoissa yleensä nähtävä kevyt hapuilu loisti poissaolollaan ja hahmo tuntui harvinaisen valmiilta.

Juha-Matti Koskelan tulkinta taas on hillitympi. Tämä Che vaikutti ennen kaikkea elävän Evan pään sisällä ja toimivan hiljaisena mutta itsepintaisena omatuntona, Evan omana järjen äänenä jolle vain ei suoda huomiota. Che on lakkaamatta Evan rinnalla, ärsyttää tätä ja lopulta tuntuu kaksikon valssissa luovuttavan ja ottavan loparit. Aholan tulkinnassa valssin alkuasetelma taas jäi hieman epäselväksi: miksi Che on yhtäkkiä kuin sovitusti lähdössä? Joka tapauksessa Eva jäi valssin jälkeen ensimmäistä kertaa todella yksin lavalle ja joutui kohtaamaan omat epäilynsä ja omatuntonsa ihan itse, ilman jotakuta johon ulkoistaa ne. You Must Love Me -kappale on alun perin lisätty elokuvaan (1998), mutta se istuu tarinaan erittäin hyvin.

Juha-Matti Koskela. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Koskelan näkemys Chestä on todella mielenkiintoinen, mutta Che saisi myös tuoda enemmän energiaa lavalle, koska musikaalin huumori, pirullisuus ja eloisuus on paljolti hänen harteillaan eivätkä ne Koskelan tulkinnassa oikein kanna muuta esitystä. Che-intoilijana nappasin Koskelaa lehdistötilaisuudessa hihasta, ja hän kertoikin näkevänsä Chen kansan äänenä, jokamiehenä ja eräänlaisena ruumiillistuneena omatuntona. Chen siisti mutta hieman harkitun huonosti istuva pukukin on kuulemma ehkä hahmon isoisän peruja. :-) Siitä olen iloinen, että Puumalainen on ohjannut Chen nimenomaan tavallisena, melko määrittelemättömänä hahmona. Hahmoa näkee joskus Che Guevaran inkarnaationa, mutta se tuo mielestäni mukanaan liikaa historiallista painolastia, joka ei lopulta juuri liity Peróneihin.

Yhdistettynä Alajääsken teräksiseen Evaan koko miestrio Che-Perón-Magaldi vaikutti ensimmäisessä ensi-illassa entistä tossukammalta. Sinänsä sympaattisen Mika Honkasen ääni ei oikein yltänyt Perónin roolin tasolle ja Vesa Kietäväisen tangolaulaja Magaldi olisi voinut olla reilusti irrottelevampikin. Seuraavana iltana sulavan tyylikäs Ilkka Koivula ja hupaisa Lari Halme voittivat tämän vertailun kirkkaasti. Äänellisesti jälkimmäisen esityksen heikoin lenkki olikin Eva itse: Maija Rissasen ylä-äänet jäivät turhan kireiksi ja pakotetun kuuloisiksi. Lloyd Webber tosin on tunnettu siitä, että hän ei säveltäessään ota huomioon ihmisäänen rajoja ja kirjoittaa varsinkin naisille rooleja, joita juuri kukaan ei pysty laulamaan tuskitta.

Maija Rissanen. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Mikko Koivusalon suomennos oli käytössä jo HKT:ssä, jossa se kirskui korviini kuin kynnet liitutaululla, mutta Puumalainen ja kapellimestari Pekka Siistonen ovat käsiohjelman mukaan sovittaneet sitä, onneksi tyylikkäämmäksi ja soljuvammaksi. Ei se vieläkään varsinaisesti Ricen terävän alkutekstin tasoille yllä, mutta sentään sitä kuuntelee ja se välittää tekstin olennaisen sisällön melko ongelmitta. Paikoin se on jopa hauska. Ensimmäisessä ensi-illassa äänet tuntuivat paikoin puuroutuvan eivätkä laulajat tuntuneet aina pysyvän tahdissa, mutta kaoottinen äänimaailma saattoi myös johtua istumapaikkani akustiikasta ja ensemblen ensi-iltahermoilusta.

Yllättäen Evitassa on vain kuuden hengen bändi plus kapellimestari. Muu musiikki vaikuttaisi tulevan varta vasten produktioon tehdyltä taustanauhalta, mutta tästä kuulisin mielelläni lisääkin joltakulta asiaa tuntevalta. Toisaalta arvostan sitä, että yleisö kuulee sekä livemusiikkia että ison orkesterin, mutta onhan bändin pienuus vähän sääli, live kun on aina parempaa. Biisien välillä on vähän keinotekoisilta tuntuvia taukoja ja muutamissa kappaleissa tempo tuntuu aavistuksen laahaavalta, mutta muuten nauha ja soittajat pelaavat hyvin yhteen. Seinäjoen Vampyyrien tanssissahan oli myös osa musiikista taustanauhalla, mutta bändikin oli tuplasti isompi ja se kuului. Muutenkin Työvis on ollut ihmisten suhteen säästölinjalla, koska musikaali on miehitetty miltei kokonaan talon omin voimin sekä ilmeisesti Tanssiteatteri MD:n tanssijoilla. Lavalla sitä ei kuitenkaan huomaa, joten talon musikaaliosaaminen on noussut ällistyttävän hyvälle tasolle. HKT:n pomona alkaisin todella olla huolissani kilpailusta.

Buenos Aires! Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kokonaisuutena olen siis tyytyväinen, mikä on aika hyvin kun on kyse yhdestä lempimusikaalistani. Näyttelijöiden tulkinnat varmasti elävät vielä ja esitys sujuvoituu, joten menen ehdottomasti katsomaan Evitaa uudemmankin kerran. Kun miehitykset lisäksi jatkossa sekoitetaan, lavalle pitäisi syntyä kiinnostavia tulkintayhdistelmiä. Työryhmän kädenjäljen perusteella jään myös mielenkiinnolla odottamaan, mitä he saavat ensi vuonna aikaan Kansallisoopperassa Oopperan kummituksen kanssa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Ylen uutisvideo