keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Mozart! ja Evita palaavat Wieniin!

Wienistä kantautuu hyviä uutisia: Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaali Mozart! palaa Vereinigte Bühnen Wienin ohjelmistoon syksyllä 2015. Musikaali kantaesitettiin Wienissä 1999 ja siitä tehtiin Mozart-juhlavuonna 2006 dramatisoituja konsertteja. Rajan takana Budapestissa musikaalia on esitetty vuodesta 2003 alkaen, ja lisäksi se on kerännyt faneja mm. Etelä-Koreassa ja Japanissa. Meitä lähinnä olleet esitykset olivat Ruotsin Karlstadissa joskus 2000-luvun vaihteessa.

Musikaalissa Wolfgang Amadeus Mozart on elämäniloinen ja luottavainen rastatukkanuorukainen, joka elää ja ajattelee paljon aikaansa edellä. Ankara isä Leopold yrittää rajoittaa ja pitää kuria, sisar Nannerl yrittää auttaa ja ymmärtää, vaimo Constanze elää taiteilijan muusana ja liuta muita hahmoja hyötyä taloudellisesti. Wolfgangia seurailee muille näkymätön alter ego Amadé, ikuinen lapsinero joka symboloi Mozartin imagoa, uraa ja musiikkia. Amadén raapustaessa nuotteja paperille Wolfgang tavoittelee maailmassa onneaan, rakastuu, rakastelee, tulee uudelleen ja uudelleen hyväksikäytetyksi ja menettää hiljalleen kaiken mitä rakastaa. Lopulta myös Amadésta tulee demoninen hahmo ja painolasti, joka kirjoittaa nuotit Wolfgangin verellä, kunnes tippaakaan ei ole jäljellä. Wolfgangin kuoltua jäljelle jäävät vain musiikki ja Amadé, jotka maailma muistaa.

Rakastan Mozart!:n musiikkia, varsinkin hahmojen sooloja ja loppukohtauksen kuoroa. Kunzen libretto on upea ja täynnä tuskaisia totuuksia ihmisen elämästä. Olen nähnyt musikaalin pari kertaa Budapestissa (arvioni englanniksi) ja se on yksi elämäni vaikuttavimpia teatterikokemuksia. Erityisesti Amadén rooli on siellä ohjattu todella hyvin. Kokosin YouTube-kanavalleni taannoin soittolistan lempikappaleistani musikaalissa sekä Wienin vanhoista Making of -dokumentin videoista.

Musikaalista ei ole kahta samanlaista käsikirjoitusta, mutta oikeastaan vain muutamat kohtaukset vaihtelevat paikkaa ohjaajan mieltymysten mukaan ja pari biisiä on lisätty joskus. Saa nähdä, mitä legendaarinen Harry Kupfer keksii Wienissä tällä kertaa. Wieniin ollaan lisäämässä Wolfgangille ja Constanzelle duetto, mikä ei minusta ehkä olisi niin tarpeellista, mutta mikäs siinä. Toivottavasti mukaan pääsee myös Unkarin proggikseen tehty Wolfgangin ja piispa Colloredon duetto, jota fanitan.

Lisäksi Wienissä nähdään seuraavalla kaudella mm. Evita, joka sai saksankielisen ensi-iltansa siellä reippaat 20 vuotta sitten, ja syksyllä 2016 Stephen Schwartzin säveltämä uusi musikaali teatterinjohtaja Emmanuel Schikanederista.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Vanhan naisen vierailu – TTT 2014


Kuva: TTT / Kari Sunnari
Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin klassikkonäytelmä Vanhan naisen vierailu (Der Besuch der alten Dame) on Saksassa koulujen tyypillistä oppimateriaalia, mutta Suomessa siihen törmää harvemmin. Tampereen Työväen Teatteri herätti klassikon eloon Eino Salmelaisen näyttämöllä. Näin keväällä Wienissä musikaaliversion (pieni spoilerivaroitus) josta pidin, joten näytelmäkin täytyi päästä katsomaan.

Güllenin (suom. 'lietelanta') pikkukaupunki on vajonnut konkurssin partaalle. Pantatun kaupungin viimeinen toivo on Claire Zachanassian (upea Tuire Salonius), antelias multimiljardööri joka 45 vuotta aiemmin lähti kaupungista varattomana ja petettynä. Pelastaja saapuukin paikalle kaikessa loistossaan ja lupaa kaupunkilaisille rahaa yhdellä, moraalin ja oikeudentajun hiljalleen uusiksi vääntävällä ehdolla. Claire tahtoo kostonsa, ja kuten hän toteaa, rahalla saa kaikkea, jopa oikeudenmukaisuutta.

Dürrenmattin ihmiset ovat läpeensä alhaisia, itsekkäitä ja viettiensä viemiä. Kapitalismi jyllää ja kuluttaminen on kaikki kaikessa. Ohjauksen hahmot ovat karikatyyrisiä, ylivietyjä ja marionettimaisia, mutta pinnan alla kytee raaka henkiinjäämistaistelu. Koko produktiosta tuli mieleen vanhanajan friikkishow, jossa oudot ja pelottavasti epämuodostuneet ihmiset ovat pukeutuneet kuin kuka tahansa "meistä".

Näytelmä on malliesimerkki groteskista vastakohtien sekoittumisesta, jossa alhaisesta tulee ylhäistä ja päinvastoin. Lietelanta-niminen kaupunki yrittää kiillottaa julkisivuaan. Assan vessasta yritetään juhlapuheissa tehdä arkkitehtuurin taidonnäytettä. Hahmojen inhottavuuteen ja kauheuteen sekoittuu naurua ja sympatiaa. Saako tälle edes nauraa? Kun kaksi hassusti liikkuvaa ja puhuvaa, klovnimaista kääpiötä paljastuu koston vuoksi kastroiduiksi ja sokaistuiksi miehiksi? Kun ihmisistä tulee niin julmia, että se on jo absurdin hauskaa? Kun yleisöstä tehdään tv-viihdeshow'n studiokatsojia, joita kannustetaan äänestämään elämästä ja kuolemasta?

Kuva: TTT / Kari Sunnari

Jopa Claire itse on groteski. Onnettomuuksien seurauksena hän on enää vain osaksi ihminen, ainakin puolet ruumiista kun on proteesia. Mieleen tulee jonkinlainen Frankensteinin hirviön ja ihmisen sekoitus tai Giuseppe Arcimboldon kuuluisat maalaukset vihanneskasvoista. Claire on kuin koston jumalatar, jonka toimille raha ja menneisyys antavat oikeutuksen. Hänestä on ruumiinosien ohella kadonnut inhimillisyys, tai ainakin se on jäänyt kostoautomaatin jalkoihin. Kaikessa karmivuudessaan Claire on kuitenkin myös sympaattinen ja hauska vanha nainen, joka tekee juuri kuten tahtoo ja laukoo epämukavia totuuksia ihmisistä. Kaikenlainen tekopyhyys saa näytelmässä kyytiä, ja perinteiset pikkukaupungin auktoriteetit kuten poliisi, pappi ja opettaja näyttäytyvät samanlaisina typeryksinä kuin kaikki muutkin. Toisaalta Dürrenmatt tekee oman edun ajamisesta niin yleisinhimillisen piirteen, ettei siitä oikein yksittäisiä hahmojakaan voi syyttää. Minulle jäi mielikuva, etteivät he ihmisinä oikeastaan edes voi olla muunlaisia.

Kuva: TTT / Kari Sunnari

Protagonisti Alfred Ill (Ilkka Koivula) kuuluu samaan kategoriaan. Mies on nuoruudessaan ollut melkoinen sika ja sama alhainen asenne tulee edelleen ajoittain pintaan, mutta lopulta häntä kohtaan täytyi tuntea sympatiaakin. Alfredin hiljainen tie äimistyksestä paniikin kautta alistumiseen on hiostavaa katsottavaa. 

Musikaalista mieleeni jäi ennen kaikkea ihmismielen kyky keksiä moraalisesti hyväksyttävä perustelu aivan mille tahansa ja vääntää vaikka musta valkoiseksi, jos ihmisen oma etu sitä vain vaatii. Näytelmän jälkitunnelmat olivat sekalaisemmat. Tuollaisiako me todella olemme? Tuollaisiako meidän täytyisi olla pärjätäksemme? Elävätkö näytelmän ihmiset todella onnellisina elämänsä loppuun saakka vai romahtaako itsepetos jossain vaiheessa? Onko se edes itsepetosta vai ovatko he sittenkin niin rehellisen häikäilemättömiä, että todella myisivät vailla katumusta vaikka mummonsa saadakseen trendikkäät kengät?

Alfredilla (takana) ei mene nyt hyvin. Kuva: TTT / Kari Sunnari

Jostain syystä tätä arviota on ollut vaikea kirjoittaa, enkä edelleenkään osaa sanoa itse tuotannosta oikein muuta kuin sen, että se on hyvä. Moniin eri rooleihin taipuvat näyttelijät hengästyttävät vauhdillaan. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelema lavastus on yksinkertaisen kaunis ja Clairen puvut tyrmääviä. Lavastusta täydentävät projektiot ovat hienoja, etenkin lopun kapitalismin riemuvoitto sekä hämähäkinverkko keskellään Claire-morsian. Maiju Sallaksen ohjaus pysyy koossa ja rullailee mukavasti kohti vääjäämätöntä tuomiota. Erityisesti mieleeni jäivät Jens Walentinssonin koreografioimat tanssiaskeleet ja monipuolinen taustamusiikkikavalkadi, jonka ärsyttävän tutunkuuloisista kappaleista en osaa nimetä kuin Andrew Lloyd Webberin Love Never Dies -balladin.

Kuva: TTT / Kari Sunnari

Vanha nainen nauratti, nosti karvoja pystyyn ja herätti ajatuksia. Jokin viimeinen ultimaattinen vaude-tekijä ehkä puuttui, mutta se olisikin ollut pelkkää bonusta, joten uskallan suositella näytelmää. Luvassa on kieroa ajatusmaailmaa, mustaa huumoria ja ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

The Last 5 Years – ÅST 2014

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

En ole kovin kiinnostunut parisuhdeteemoista fiktiossa, etenkään ilman yliluonnollisia tai muuten vähän kieroja elementtejä. Ilman Åbo Svenska Teaterin lahjoittamaa kutsuvieraslippua Jason Robert Brownin musikaali The Last 5 Years olisikin jäänyt minulta näkemättä. Muodikkaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle uskaltautuminen kuitenkin kannatti, koska ÅST:n esitys on todella hyvin tehty. Viiden hengen orkesteri on erinomainen, ja Anna-Maria Hallgarn ja Alexander Lycke rooleissaan ehkä vielä erinomaisempia.

Musikaali kertoo tarinan hyvin tavanomaisesta parisuhteesta, joka alkaa, kukoistaa hetken ja päättyy eroon. Läpilaulettu musikaali kulkee episodeittain, mutta mies kertoo tarinaa kronologisessa järjestyksessä ja nainen taas takaperin. Vain yhdessä laulussa tarinan keskellä he kohtaavat toisensa ja ovat molemmat läsnä. Kumpikin kuvaa ajatuksiaan, tunteitaan ja näkökulmaansa tiettyihin episodeihin suhteen kuluessa, ja hiljalleen palapeli alkaa hahmottua ja yleisö ymmärtää syitä ja seurauksia. Vähän kuin katsoisi videoitua parisuhdeterapiaa: kummassakin osapuolessa on virheensä, ja joskus niiden sovittaminen yhteen ei vain onnistu. Jossain vaiheessa aloin jo ihmetellä, miten tarinan pariskunta on edes päätynyt yhteen. Sitä varsinkin ihmettelen, miksi nainen tarinan lopussa edelleen haikailee miehen perään.

Kuten sanottua, en ole ihanteellista kohderyhmää 1,5 tunnin parisuhdeavautumisille, mutta esityksen toteutus piti mielenkiintoni hereillä. Ohjaaja Markus Virta on lisännyt musikaaliin eräänlaisen kehyskertomuksen sijoittamalla tapahtumat avioero-oikeuteen (lavastus Lotta Nilsson). Jokainen laulu on todisteena käytetty kuvaus suhteen kehityksestä. Valamiehistö koostuu orkesterista, jossa tuomarina toimii kapellimestari-pianisti (yleensä Jukka Nykänen, minun esityksessäni joku muu). Oikeussalin seinät ovat mappien ja pahvilaatikoiden peitossa, ja viisi vuotta kestäneen suhteen vaiheita kaivetaan kirjaimellisesti arkistoista, kun näyttelijät hakevat hyllyiltä rekvisiittaa kohtauksiinsa. Laatikoista ilmestyy villapaitaa, joulukuusta ja mainosständiä. Hyvin pienillä asioilla saadaan luotua juuri oikea tilanne, tunnelma ja ympäristö.

Kuva: Pette Rissanen / ÅST

Parasta esityksessä ovat näyttelijät (joskin orkesterin sello ja viulu hurmasivat minut melkein yhtä pahasti). Jamie alias Alexander Lycke on melkoinen paskiainen, mutta todella hyvin laulava, moniulotteinen ja yleisönsä ottava paskiainen. Jamiella menee lujaa, kaikki onnistuu, kirjailijanura on nousukiidossa ja naisia seisoisi jonossa ovella, ja kun valittava vaimo ei pysy menossa mukana, on aika siirtyä eteenpäin. Cathy (Anna-Maria Hallgarn) taas ei oikein saa näyttelijänuraansa alkuun, mikään ei suju ja mieskin yrittää tukea väärin. Cathysta tulee mustasukkainen sekä miehen työlle että agentille, mikä ei ole omiaan parantamaan suhdetta. Lopulta Jamie pettää vaimoaan agentin kanssa, mikä sekään ei auta. Hallgarnilla on aivan upea ääni, ja hän tuo hyvin Cathyn unelmoivan, epävarman ja itsenäisyyteen pyrkivän luonteen lavalle. Kummassakin hahmossa on myös huumoria mukana, mutta isompi määrä hilpeää itseironiaa osuu Cathylle ja tämän kompuroinnille elämässä.

Musikaali perustuu Jason Robert Brownin omaan kariutuneeseen avioliittoon, ja hieman sain sellaisen kuvan, että tässä on laitettu yleisö katsomaan, kuinka joku käsittelee omia erotraumojaan ja eksänsä puutteita. Tekstit ovat kyllä ovelia, hauskoja ja pitkälle ajateltuja. Musiikkikin on kaunista ja monipuolista, muttei minun makuuni; nautin sen kuuntelemisesta liveorkesterin hyvin esittämänä, mutten muista yhtäkään melodiaa enkä todennäköisesti kuuntelisi levyä. Laulujen aiheet eivät kosketa minua oikein mitenkään, mutta olettaisin useimpien katsojien löytävän musikaalista omia kokemuksiaan ja pystyvän samastumaan ainakin johonkin tilanteeseen.
Kuva: Pette Rissanen / ÅST

Katsomo oli lauantai-iltana harmillisen vajaa, mutta paikalle tulleet vaikuttivat pitävän näkemästään. Kuulemistani keskustelunpätkistä päätellen moni oli katsomossa jo toista tai kolmatta kertaa. L5Y ei taida olla sellainen musikaali, joka houkuttelee paikalle bussilasteittain mummoja, mutta uskoisin vanhusklubienkin pitävän tästä. Siitä isot pisteet teatterille, että iltaesityksenkin jälkeen ehtii vielä julkisilla liikennevälineillä pois Turusta eikä ulkopaikkakuntalaisen tarvitse jäädä yöksi.

tiistai 7. lokakuuta 2014

15 vaikutuksen tehnyttä teatteriesitystä

Kun muut niin minäkin. Järjestys suht satunnainen, puhenäytelmät lopussa.

Kunze & Levay:
Mozart! - Budapest (2003–)
Hengästyttävä, itkettävä ja raadollinen produktio hyvästä, liian harvoin esitetystä musikaalista. Pölyttyneiden ihmisten ja tylsän yhteiskunnan keskellä pomppii vähän sinisilmäinen nero, joka tahtoisi ihan vain säveltää ja pussailla, mutta ennen kaikkea pussailla.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Budapest (2007–)
Ne tulivat ja ne purivat. Nykyään ajan hammas on vähän jo purrut niihin ja kulta-aika on ohi, mutta huippuvuosinaan produktio oli rautaa, tulta ja verta. Ja kimallusta. Paljon kimallusta. Esiintyjät ovat edelleen kyllä hyviä, mutta tunnelma on muuttunut.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire: 10th Anniversary Concert - Wien (2007)
Nämä purivat hyvin lyhyen aikaa mutta sitäkin isommalla asenteella. Ekan näytöksen loppua swing-poljennolla vetänyt vampyyriensemblejono jaksaa muistikuvanakin nostaa hymyn huulille.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Seinäjoki (2011–2012)
Jotakin elämää ja kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää suurempaa. Ilmiö. Sydänverta. Ja kaiken päälle ihan pirun hyvällä ammattitaidolla tehtyä musiikkiteatteria.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Budapest (1996–)
Kummallisen ysärityylisiä vaatteita, ihmislaumoja ja lisää kimallusta, mutta jotakin se tavoittaa Sisin elämästä. Synkkää, dystooppista ja niin kovin kaunista.

Huszka:
Lili bárónő - Kecskemét (2010)
Operetti jota ikävöin vieläkin. Herttainen tarina, kauniit laulut, ei cancan-tanssijoita vaan hiljakseen ympäriinsä hiippailevia kummituksia. Lisänä pari flirttailevaa setää, joista toinen on tainnut jo menehtyäkin, rauha hänen muistolleen.

Ulvaeus, Andersson & Rice:
Chess in concert - Budapest (2010-)
Olin jo harjoitusvaiheen lehdistötilaisuudessa kyynelten partaalla. Upea musiikki, upeat esittäjät, sielua raatelevia hetkiä. Osoitus siitä, että unkarilaisetkin kykenevät halutessaan minimalismiin. Lavalla ei oikeastaan ole kuin itse teos, joka saa sanoa sanottavansa ilman sen kummempia kikkailuja. Ei uskoisi, että kasaripoppi ja kylmä sota voivat taipua näin koskettaviksi.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Turun kaupunginteatteri (2005–2006)
Yhtäkkiä Suomessa näki musiikkiteatteria Euroopasta. Jostain syystä ensimmäinen mielleyhtymäni Turun Elisabethista on aina sen kaunis värimaailma, mutta esiintyjätkin olivat huippuluokkaa. Erityisesti viimeinen esitys rokkasi kuin maailmanlopun edellä.

Lloyd Webber & Rice:
Jesus Christ Superstar - Åbo Svenska Teater (2014)
Ja niin kimalteleva Juudas laskettiin katosta pikkuiset enkelinsiivet selässään vetämään sellainen show että oksat pois.
Oli siellä muutama muukin näyttelijä kyllä. Hyvä sellainen. Sekä tosi paljon mustaa nahkaa.

Kokoteatteri:
Pop Slut - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunista, surullista ja paljon seksiä. Viiden naisen tekemä läpileikkaus popmusiikkiin ja sen ilmiöihin.

Boublil & Schönberg:
Les Misérables - Tampereen Teatteri (2013–2014)
Hiottua ja hallittua musiikkiteatteria, valtaisa määrä osaamista. Kuulosti kauniilta ja soi päässä edelleen. Kyllä noilla voimin yksi vallankumous olisi saatu tehtyä.

Trouble Man:
somedaymyprincewill.com - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunis tarina, karvaisia miehiä ja konkretisoituja kulttuurieroajatuksia suoraan Hollannista.

Shaffer:
Amadeus - Tampereen Työväen Teatteri (2008)
Kaunis ja pimeä. Keskinkertaisuuksien jumala osui ja upposi.

Reza:
Taide - Tampereen Teatteri (2013)
Onko valkoinen taulu taidetta vai vain valkoiseksi maalattu kangas? Onko niillä lopulta eroakaan? Kyseenalaistin olemassaoloni ja uravalintani.

Haddon & Stephens:
The Curious Incident of the Dog in the Night-Time - NT Live (2014)
Täydellisesti, vähän liiankin täydellisesti, simuloitu parituntinen paniikkikohtaus kuvattuna sellaisen kautta, joka katsoo maailmaa vähän eri lailla kuin useimmat muut. Näin tämän Finnkinon kautta, ja leffateatterissa näytelmä tunki suoraan ihon alle eikä mitään yksityiskohtaa päässyt pakoon.