perjantai 19. lokakuuta 2018

Sylityksin – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Etukäteen suhtauduin lapsettomuudesta kertovaan näytelmään hieman epäluuloisesti. En ole lapsirakas tai mitenkään äitimateriaalia, joten pelkäsin olevani väärää kohderyhmää. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi: Sylityksin on ennen kaikkea inhimillinen draamakomedia maustettuna traagisilla sävyillä. Aiheina ovat perhesuhteet ja se, miten jälkikasvun saanti tai saamattomuus tai olemassaolo ihmiseen vaikuttaa. Meitä oli kaksi vapaaehtoisesti lapsetonta naista, ja me molemmat vuoroin nauroimme katketaksemme tai hiljenimme seuraamaan ihmissuhteen nousua ja tuhoa.

Turbulenssia. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama palkittu näytelmä löytää inhimillisistä tragedioistakin mustaa huumoria, jonka voimin ihminen usein selviää eteenpäin. Jokainen tunnistanee näytelmän avainkohtia elämästään. Ville Majamaan mykistävä monologipurkaus lentokoneessa tiivistää kestohuolestuneen ihmisen suhtautumisen mahdollisesti uhkaavaan tilanteeseen. Pia Piltzin hervoton synnytyssalisaaga parodioi osuvasti ihmisen suhdetta lääketieteeseen ja synnytyksen mystifioimista. Eeva Hakulinen ja Martti Manninen nuoriparina ovat vitsikäs ja samalla surulline esimerkki ihmisistä, joiden elämä pyörii yhden ainoan asian ympärillä. Elisa Piispanen on upean pysäyttävä turvaverkottomana yksinhuoltajaäitinä, jonka käännekohta jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kirsimarja Järvisen passiivis-aggressiivisesta hahmosta paljastuu jatkuvasti uusia tasoja.

Teksti on paikoin ehkä epätasainen siinä, miten se annostelee komediaa ja realismia, ja episodimaisuus vaivasi minua välillä. Näyttelijöiden ote ei kuitenkaan herpaannu hetkeksikään. Tampereen Teatterissa pesii erinomaisia koomikkoja, jotka naurattamisen jälkeen hetkessä nostattavat kyyneleet katsojan silmiin tai saavat puraisemaan kieltä jännityksestä. Hahmot ovat rahtusen karikatyyrisiä, mutta heidän elämäntilanteensa ovat samastuttavia. Uupumus, yksinäisyys, suojelunhalu, suurimpien toiveiden hiipuminen, eteenpäin pinnistely, elämän tarkoituksen kyseenalaistaminen ja yllättävät tapahtumat tulevat ennemmin tai myöhemmin vastaan kaikille. Huumorin seassa on aidon karmivia yksityiskohtia ja ihmismielen mustuutta.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus on yksinkertaisuudessaan vaikuttava, ja Mika Hiltusen valosuunnittelulla se muuttuu hetkittäin lähes trillerimäiseksi. Tulipahan sekin muistettua, että lapset ovat kauhuelokuvissa suosittu pelottava elementti. Ihailen kerta kerran jälkeen sitä, miten Kuivasto osaa luoda vaivihkaisen stephenkingmäisen tunnelman pelkällä yksittäisellä liikkuvalla lavastuksen osalla. Teatterin taikaan riittää joskus yksi lepattava ikkunaverho.

Jälkifiilikseksi jäi se, miten epäreilua ja ironista elämä joskus on. Itkettäisi, ellei naurattaisi.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

ART – Svenskan 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Marc, Serge ja Yvan ovat olleet ystävyksiä jo 15 vuotta ja tuntevat toisensa hyvin. Sitten Serge ostaa kotiinsa kalliin modernin maalauksen, jota Marc pitää naurettavana. Kokovalkoinen taulu aiheuttaa ystävyyteen säröjä, jotka kasvavat, leviävät ja johtavat sanoihin, joita ei enää saa sanomattomiksi.

Yasmina Rezan vuonna 1994 kantaesitetty komedia käsittelee kahta ajatonta aihetta: ihmissuhteita ja taidetta. Olen muutama vuosi sitten nähnyt Tampereen Teatterin version ja se vetosi taiteentutkijaminääni, joten odotin Paul Garringtonin ohjaamalta Svenska Teaternin ARTilta jotain samantapaista. ART kuitenkin yllätti, sillä tällä kertaa ainakin minulle nousi etusijalle nimenomaan ystävysten välinen monimutkainen ihmissuhdekuvio. Miten nämä kolme ovat alun perin ystävystyneet? Millaisia ihmisiä he ovat olleet 15 vuotta sitten? Eivätkö he ole huomanneet itsensä ja toistensa muuttuvan ihmisinä, vai ovatko he aina olleet tuollaisia? Yhtäkkiä kolmikon kaikki 15 vuoden aikana mieleen kaihertamaan jääneet ristiriidat, loukkaantumiset ja sanomatta jättämiset nousevat pintaan, ja syynä on ystävän maun kyseenalaistaminen ja sille nauraminen. Monenlaisia mielipide-eroja siedetään, mutta toisen rakastaman taideteoksen kutsuminen naurettavaksi paskaksi näemmä osuu johonkin hermoon. Kukaan ei halua kuulla että hänen makunsa on huono, saati joutua naurun kohteeksi.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Hillitty ja sivistynyt Serge (Mikael Andersson) pitää itseään taiteentuntijana, kun taas Marc viihtyy mieluummin helposti ymmärrettävän taiteen kuten maisemamaalausten parissa, jos nyt ylipäätään taidetta sattuu harrastamaan. Simon Hägerin esittämä Marc nousi minulle esityksen kiinnostavimmaksi hahmoksi. Suorasanaisuuden ja naurun taustalla tuntuu häilyvän epävarmuutta, joka purkautuu kovapintaisen esittämisenä ja hyökkäävänä asenteena. Marc ei tunnu suhtautuvan avopuolisoonsa erityisen lämpimästi, mutta Sergen kritisoidessa avokkia Marc puolustaa naismakuaan raivokkaasti. Kiista taidemausta muuttuu erilaisten elämänarvojen painiksi, jossa ihmisistä nousevat pintaan uudet puolet.

Eniten tunnistan itseäni Yvan-parassa (Max Forsman), jolle jokainen konflikti tuottaa liki fyysistä kipua. Epäonnekseen hän on ympäröinyt itsensä voimakastahtoisilla ihmisillä, jotka eivät arkaile riidellä. Kun hän vihdoin saa jätettyä äitinsä ja morsiamensa välisen draaman hetkeksi taakseen, hän astuu suoraan keskelle Sergen ja Marcin paisuvaa riitaa. Yvan on herkkä, miellyttämishaluinen ja mukautuva, muttei tällä kertaa voi miellyttää molempia ystäviään, vaan nämä yrittävät pakottaa hänet valitsemaan puolensa.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Katsojalle kaikki tämä on toki hauskaa. Rezan kirjoittama keskinäinen sanailu ja omaa näkökulmaa puolustavat monologit iskevät vaivihkaa maaliinsa, ja vaikka tilanteet ovat hullunkurisen liioiteltuja, jokainen tunnistanee niissä itsensä ja lähimmäisensä. Andersson, Forsman ja Häger ovat hahmojensa pikkusieluisen dramaattisuuden äärellä ilmeikkäitä koomikkoja. Puolitoistatuntinen näytelmä hujahtaa ohi hetkessä. ART on siinä mielessä hyvää ruotsinharjoitusta, että kolmikko toistelee paljon toistensa sanoja ja fraaseja, ja Svenskanin tekstityssysteemi on laadukas.

Erik Salvesen on luonut hillityn maskuliinisen lavastuksen, joka muuttuu nopeasti tunnelmasta toiseen Tom Laurmaan valaistuksilla. Näkemässäni päivänäytöksessä käytettiin kauniisti valaistuksena ja lavasteena teatterisalin suurta ikkunaa, josta lankesi näyttämölle sateisen syyspäivän harmaa valo kuin tilauksesta. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten sama toimii iltaesityksissä. Salvesen on pukenut trion aistikkaasti edustamaan hieman eri tyylisuuntia: Yvan muistuttaa hieman nuhjuista hipsteriä, Marcissa on jotain 2010-luvun juppimaista ja Sergen klassiset poolopaita ja pikkutakki ovat kuin suoraan viereisen Stockmannin vapaa-aikakuvastosta. Juomina on viiniä ja konjakkia, ravintolaehdotukset ovat sieltä kalliimmasta päästä. Hienostuneissa kulisseissaan kolme miestä äityy tappelemaan kuin kakarat, vääntämään samoista asioista uudelleen ja uudelleen ja murjottamaan toisilleen.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Amos-näyttämön aulassa on muuten näytteillä taideteoksia, jotka yleensä ovat teatterissa henkilökunnan puolella. Teosesittelyssä piipahtanut Simon Häger harrastaa taideteosten entisöintiä, ja monet teatterin aulan maalauksista ovat hänen restauroimiaan.

Esityksiä on vain 1.12. asti, joten lippuja haluavan kannattaa pistää vauhtia itseensä!

lauantai 13. lokakuuta 2018

Juurihoito – Tampere 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Miika Nousiaisen kieron nyrjähtänyt musta huumori yleensä vetoaa minuun, eikä Tampereen Teatterin uusi Juurihoito-sovitus ollut poikkeus. Mikko Kanninen on sovittanut ja ohjannut onnistuneen uuden version Kansallisteatterissa kantaesitetystä näytelmästä, jossa kaksi veljestä lähtee etsimään isäänsä ja samalla sukunsa juuria. Matkalla vastaan tulee Nousiaiselle tyypillisiä vinkeitä persoonia ja lennokkaita käänteitä, joista monissa tiivistyy suomalaisia arkkityyppejä. Kuin ohimennen pureudutaan myös yhteiskunnan ja monen sukuhistorian tabuihin: mielenterveysongelmiin, syrjintään, välirikkoihin, lehtolapsiin, yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen ja väkivaltaisuuteen. Aina ei teatterissa tiennyt, pitäisikö tapahtumille itkeä vai nauraa, mutta nauru onneksi voitti.
Eskolla on uusi juurihoitopotilas. Kuva: Harri Hinkka / TT

Hahmoista ehdoton suosikkini oli Esko (Esa Latva-Äijö), kuusikymppinen tosikko hammaslääkäri jonka suurin ja ainoa intohimo on hammaslääketiede. Esko on kuin elävä lakoninen protesti trendikkäälle onnellisuuskultille ja hyvä tyyppi -henkiselle yltiösosiaalisuudelle, jotka ovat vallanneet nykyaikaisen työelämän. Hän kohtaa ihmiset "mieluiten yksi kerrallaan ja makaamassa suu avoinna". Liikuttavan mielikuvitukseton ja tunneilmaisultaan rajoittunut Esko on sympaattinen hahmo, joka oppii matkan kuluessa hiukan irrottelemaan omalla tavallaan muttei silti luovu perimmäisestä persoonastaan. Esko on uusi filosofinen idolini. Voisin painattaa Eskon avainvirkkeistä sisustustauluja.

Ei silti, näytelmä oli täynnä kiinnostavia persoonallisuuksia. Minäkertojana toimi Antti Tiensuun esittämä kalliolainen hipsteri Pekka, joka ei edes tiennyt, että hänellä on veli. Pekka on koko ikänsä kärsinyt siitä, että hänen isänsä hylkäsi perheen kun Pekka oli kolme, ja Eskon tapaaminen innostaa hänet etsimään salaperäistä isää, jota kukaan ei ole nähnyt vuosikymmeniin. Hylättyjen parisuhteiden vana johtaa juuriaan etsivät veljekset niin lieksalaisen supermummon, thaimaalaisen hotellisiivoojan kuin australialaisen kylähullunkin luo. Matkan varrella mukaan liittyy viisikulttuurisessa perheessä elävä white trash -ruotsidemokraatti Sari (Mari Turunen), perheen äijähahmo joka kannattaa perinteisiä sukupuolirooleja.

Kolmikon ristiriidat ja samankaltaisuudet muodostivat näyttämölle hervottoman kokonaisuuden, jota täydensivät Ritva Jalonen, Mari Posti ja Veera Tapanainen karikatyyrisellä sivuhahmovalikoimallaan. Varsinkin Jalonen oli hetkittäin vähällä varastaa koko show'n. Näytelmä onnistui silti välttämään ulkomaalaishahmojen pelkistämisen loukkaaviksi stereotypioiksi. He olivat absurdin rajaa hipovan outoja tyyppejä siinä missä suomalaisetkin hahmot, ja huumori luotiin nimenomaan persoonilla eikä kulahtaneilla stereotypioilla. Ylipäätään tarinassa ja ohjauksessa ei sorruttu helppoihin ratkaisuihin, ja seuraava kohtaus onnistui aina yllättämään. Mikään ei silti tainnut yllättävyydessä päihittää ensimmäisen puoliskon upeaa euroviisumaista lopetusta (koreografia Aleksi Seppänen), jossa jopa Latva-Äijöltä meinasi enskarissa pettää pokka.

Elämä, se on mutkikasta. Paitsi Eskon. Kuva: Harri Hinkka / TT

Pohjimmiltaan Juurihoidon tapahtumat eivät edes ole kovin absurdeja. Haluaisinpa tavata ihmisen, jolla ei ole outoja sukulaisia, tai joka ei vähintäänkin tunne yhtä lieksalaisen Railin hengenheimolaista. Ainakin omaan sukuuni on myös löytynyt vuosien varrella mm. ulkomailta yllätysjäseniä, joskin ehkä vähemmän dramaattisin keinoin. Samoin jokaisessa perheessä ja suvussa lienee niitä aiheita, joista ei vain puhuta ja jotka lapset saavat kunnolla selville vasta aikuisina, jos silloinkaan. Juuret ovat monimutkaisia ja usein isompia kuin niitä tonkiessa luulikaan.

Kannisen ohjaus on hullutteleva ja jo itsessään täynnä vinhoja yksityiskohtia. Tyyli on vieraannuttava, mikä kieltämättä sopii Nousiaisen romaanin hyvin subjektiiviseen minäkerrontaan vaikkei suosikkikeinojani teatterissa olekaan. Mikko Saastamoisen lavastus hyödyntää romaanin kansitaidetta (Elina Warsta) ja kiskaisee katsojat kirjan sisälle. Ehkä tällaisen road trip -kuvauksen kanssa on pakko tunnustaa suoraan tekevänsä tässä nyt fiktiota. Lennokkaat ja paikoin hauskan inhorealistiset ääniefektit (Jouni Koskinen) ovat jo luku sinänsä, ja hammaslääkärikammoisimmat saattavat tarvita väliajalla ryypyn jotakin rauhoittavaa.

Juurihoito on rullaava hyvänmielenkomedia, jonka värikkään huumoripinnan alla kytee aimo annos perisuomalaista puhumattomuutta, ahdistusta ja tunnetaidottomuutta. Kun tarina alkuverryttelyjen jälkeen pääsee vauhtiin, surkuhupaisuuden vyöryä ei pysäytä kuin hetkeksi väliaikatarjoilu.

Ex tempore -hammashoito. Kuva: Harri Hinkka / TT


perjantai 12. lokakuuta 2018

Sademies – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.


Georg Malvius tunnetaan Suomessa lähinnä musikaaliohjaajana, mutta tällä kertaa hän on päässyt ohjaamaan Tampereen Teatteriin Suomen kantaesityksen Sademies-näytelmästä (The Rain Man), joka perustuu Oscar-palkittuun elokuvaan. Malvius on aiemmin ohjannut Sademiehen Shanghaissa kiinankielisenä, mutta Tampereella hän on omien sanojensa mukaan päässyt syventämään näytelmän teemoja ja komiikkaa. Sekin auttaa, ettei näyttelijöiden kanssa kommunikoimiseen tarvita täällä tulkkia. Näytelmän pääosissa ovat veljekset Charlie ja Raymond, joiksi Malvius tahtoi ehdottomasti jo legendaksi muodostuneen dynaamisen duon Lari Halme & Risto Korhonen.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Lari Halme oli elementissään tunnelukkoisena Charliena, jonka stressitasot huitelevat taivaissa ja isäsuhde on lievästi ilmaistuna vaikea. Olen viime vuosina nähnyt Halmeen usein komediarooleissa, joten kusipäisesti käyttäytyvä juppi oli piristävää vaihtelua. Sademiehessäkin on koomisuutta ja yleisö nauroi hetkittäin vedet silmissä, mutta huumori on vaivihkaista ja alleviivaamatonta verrattuna moneen peruskomediaan. Taisin muutaman kerran revetä yksikseni nauramaan katsomossa, kun kohdalle osui muutama mustaan huumorintajuuni erityisesti vetoava repliikki tai tilanne. Charlien kasvutarina tunteet tukahduttavasta, itsekkäästä perfektionistiöykkäristä jossain määrin empaattiseksi perfektionistiöykkäriksi kosketti ja herätti sen verran, että loppupuolella liikuttuessani kerrankin muistin kyynelten olevan teatterissa täysin sallittu reaktio, jota ei tarvitse tukahduttaa. Kiitos siitä!

Risto Korhosen roolityötä autistisena Raymondina on syystäkin kiitetty. Korhonen onnistui nostamaan hahmon autististereotypian uumenista ja tekemään hänestä ennen kaikkea Charlien veljen, jolla on pelkonsa, tapansa ja ilonaiheensa. Halmeen ja Korhosen yhteispeliä katsoessani unohdin täysin olevani teatterissa ja tuijottavani kahta näyttelijää, jotka olen usein aiemminkin nähnyt lavalla erilaisissa rooleissa. Raymond ja Charlie elivät edessäni. Kaksikon kemia ja huippuunsa hioutunut yhteistyö olivat lumoavaa katseltavaa - teatterin taikaa parhaimmillaan!

Pidin ohjauksen rauhallisesta, sisäänsä kietovasta rytmistä. Aina välillä vietettiin tovi pimeässä lavasteiden vaihdon vuoksi, mutta se ei tuntunut keskeytykseltä tai turhalta odottelulta, vaan harkitulta keinolta painottaa kohtausten sanomaa. Liki hypnoottisella äänimaailmalla (Ivan Bavard) oli osansa taian luomisessa, samoin soljuvilla videoprojektioilla jotka toivat sopivasti taustaa tuntumatta silti itsetarkoituksellisilta. Rauhallinen tahti jätti tilaa näyttelijöille, repliikeille, naurulle ja ajattelulle. Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen toivat näyttämölle kiinnostavan kattauksen sivuhahmoja parodisesta sympaattiseen.

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat vuoroin vaivihkaisia, vuoroin silmille hyppiviä taustoja hahmoille. Amerikkalaisesta vanhan maailman unohtuneesta hienostohuvilasta siirryttiin sujuvasti vuoroin moderniin hoitokotiin, tunkkaiseen motelliin ja Vegasin kitschisyyteen. Etenkin Vegasin jättimäiset Disney-hahmot ja veljesten päräyttävät asut tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Autismin kirjo on nimensä mukaisesti laaja joukko erilaisia piirteitä eikä yksikään autisti ole samanlainen, samaan tapaan kuin neurologisesti "normaalitkaan" eivät ole keskenään samanlaisia. Elokuvan sosiaalisesti kömpelö ja sisäänpäinkääntynyt numeroneromies loi länsimaiden laajuisen stereotypian tuodessaan autismin yleiseen tietoisuuteen. Yleinen mielikuva autismin kirjon henkilöstä vastaa edelleen Sademiehen ikuistamaa hahmoa, ja monet autistit kokevat elokuvan tehneen heille karhunpalveluksen tunkemalla heidät suuren yleisön silmissä samaan muottiin. Draaman kannalta stereotypia tarjoaa runsaasti herkullisia sosiaalisia ongelmatilanteita, joita käsikirjoittajan voi olla vaikea vastustaa. Autismin kuvaus olikin ainoa yksityiskohta, josta olin etukäteen hieman huolissani.

TT:n Sademies väistää pahimmat stereotypian sudenkuopat, vaikka elokuva-Raymondin peruspiirteet ovat ilmeisesti säilyneet näytelmässäkin. Raymond ei ole hassun nolo huumorikevennys, näytteille tuotu kummajainen tai normaaleille tarkoitettua inspiraatiopornoa, vaan hänellä on selkeä persoona, tunteet ja motiivit. Aamulehden haastattelussa Risto Korhonen sanoikin välttäneensä liian tiedon hankkimista autismista, jotta Raymondista ei vahingossakaan tule pelkkää erilaisten oireiden summaa. Toki hahmo on olemassa tarjotakseen Charlielle mahdollisuuden kasvutarinaan, mutta myös Raymond kehittyy tarinan aikana ja paljastaa itsestään uusia puolia.

Itse asiassa Charliellakin on monia autismin  ja miehisen äijän  stereotyyppisiä piirteitä kuten hallitsemattomia raivonpurkauksia ja muita pahoja ongelmia tunnetaidoissa ja empatian osoittamisessa. Charlie vaikuttaa saaneen luonteenpiirteensä geenien sijaan kasvatuksen kautta, mutta pohjimmiltaan veljekset eivät ole kovin erilaisia. Tarinan yksi opetus voisikin olla se, että kaikki ihmiset kuuluvat johonkin kohtaan autismin kirjoa eikä ole mitään yhtä määrättyä rajaa normaalin ja epänormaalin välillä. Rutiinien luomalta mukavuusalueelta poistuminen vieraaseen maailmaan on stressaavaa ilman diagnoosejakin, ja esimerkiksi laitoshoidon tuoma turva voi myös turruttaa ja tukahduttaa.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

En ole nähnyt elokuvaa, joten saatoin astella teatteriin ilman mitään ennakkokäsityksiä hahmoista tai juonesta. Ristiriitojen ja kontrastien sävyttämä tilannekomiikka ja verbaalinen huumori vetosivat minuun, ja toisaalta terävän komiikan alla oli paljon syvyyttä ja suruakin. Tasapaino pysyi mielestäni hyvänä. Alkusyksyn tamperelaisista ensi-illoista Sademies nousi kirkkaasti suosikikseni.

torstai 11. lokakuuta 2018

Teatterikesä 2018: Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia 2

Sain esitykseen lehdistölipun.


Eeva Kontu, Anna-Mari Kähärä ja Jussi Tuurna pitivät jo lähes perinteeksi muodostuneen suomalaisen näyttämömusiikin konserttinsa Teatterikesän Ohjelmateltassa. Artisteina tänä vuonna olivat Maria Ylipää, Jukka Nylund ja Tampereen Taiteellinen Kuoro sekä yllätysvieraana Vuokko Hovatta. Ohjelmistossa oli tuttuun tapaan materiaalia kaikkien kolmen säveltäjän uran varrelta, ja tänä vuonna biisivalinnat tuntuivat hieman painottuneen sävellettyyn runouteen.

Aivan alkuun tahdon kehua muusikot Esko Grundströmin ja Sara Puljulan, jotka lennossa vaihtoivat soittimesta toiseen ja tuntuivat välillä soittavan käsillä kahta eri soitinta ja suulla kolmatta. Grundströmin hanuri sai ansaitsemansa huomion lavalla. Säveltäjät soittivat pianoa, Eeva Kontun tapauksessa myös saksofoneja, ja Anna-Mari Kähärän käsissä vilahti loppupuolella melodicakin. Kolmikko eläytyi sävellyksiinsä niin lennokkaasti että hätinä pysyivät pianotuolillaan.

Maria Ylipää lienee tällä hetkellä Suomen musikaalitähdistä tunnetuin, ja syystä. Vaivaton, vahva ääni ja lavasäteily vakuuttivat nytkin. Jukka Nylundin elämistä laulujensa mukana taas oli kiehtovaa seurata, etenkin hänen eläytyessään Korkeasaaren tiikeriksi (Tuurna&Maijala: Kulosaari) ja kertoessaan Lauri Viidan tarinaa Pispalasta löytyneestä Jumalasta (Kontu&Salo: Liian lähellä maata). Ylipäältä mieleeni on jostain syystä jäänyt elävimmin vauhdikas encorelaulu Strömpans förönpöppa Tuurnan näytelmästä Sininen lintu, osaksi siksi että hän meni sitä esitellessään vitsillä kutsumaan Chessiä taas uudeksi Svenskanin Abba-musikaaliksi, mikä viilsi syvästi sydäntäni ja nostatti kapinamielialani. Abba-musikaalius ei suinkaan ole huono asia, vaikka yleisössä olisi millaista Suomen teatterieliittiä, ja Chessin musiikki on lähes hienointa mitä olen koskaan näyttämöllä kuullut. Tämä on vakava asia, josta ei sovi laskea leikkiä. Nih.

Samalla täytyy todeta, että oikeastaan vain muutama illan aikana kuulluista kappaleista oli sellaista musiikkia, jonka todella miellän hyväksi musikaalimusiikiksi, osaksi juuri runouspainotuksen vuoksi. Laulunäytelmät, näytelmälaulut ja muu musiikkiteatteri ovat nekin kunnioitettava laji ja illan ohjelmisto oli mainiota keikkamusiikkia, mutta minun sisimpäni genre on nimenomaan musikaali, jota englanniksi kutsutaan termillä 'book musical'. Siinä laulu kuljettaa tarinaa ja liittyy siihen olennaisesti, eikä kappaletta välttämättä edes voi helposti sellaisenaan irrottaa kontekstistaan.

Turussa on mielestäni onnistuttu tässä paremmin kuin muualla eteläisessä Suomessa: säveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat Tom of Finlandissa ja Varissuossa luoneet nimenomaan 'book musical' -musikaaleja, joissa laulut kiinnittyvät kohtauksiinsa ja hahmoihinsa, syventävät ja vievät tarinaa eteenpäin harhautumatta sivuteille. Varsinkin Varissuossa Palefacen sujuvista ja silti taiteellisesti korkealaatuisista lyriikoista saisivat koko Suomen sanoittajat ottaa oppia. Samoin Jukka Nykäsen säveltämät teokset mm. Kapsäkille vastaavat käsitystäni kunnon musikaalista, sellaisesta jota mielelläni näkisin Suomessa enemmänkin. Esimerkiksi Heikki Salon lyriikoissa minua usein vaivaa tietty populaarimusiikkimainen irrallisuus ja abstraktius: lauseet ja kuvat ovat sinänsä yleensä kauniita, mutta miksi juuri tämä hahmo tässä ja nyt tuntee pakottavaa tarvetta laulaa ne? Kuvaisiko tämä hahmo tuntojaan tai tarinaa todella tällaisilla kielikuvilla?

Ohjelmatelttaan palatakseni: keikalla oli tunnelma katossa, loistava meininki ja huippuesiintyjät, ja toivon perinteen jatkuvan ja kehittyvän vielä pitkään!

lauantai 11. elokuuta 2018

Teatterikesä 2018: Night of the Moles

Sain esitykseen lehdistölipun.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt näyttämöllä kontiaista ajamassa formulaa sähköpotkulaudalla, mutta ranskalainen Night of the Moles korjasi tämän ja monta muuta puutetta sivistyksessäni.

Puolitoistatuntisen sanattoman esityksen myyrät ovat miehiä pehmoisten, topattujen karvateddyasujen sisällä, mutta se on helppo unohtaa myyrien myyräillessä näyttämöllä. Tarkkaan harkittu liikekieli on hauska sekoitus hellyttävää pientä eläintä ja inhimillisyyttä. Myyriä tekisi mieli halata, leikkiä hassulla kuonolla, silitellä häntää ja haudata kasvonsa niiden pehmeään turkkiin – kunnes ne hiljaksiin alkavat käytökseltään muistuttaa liikaakin ihmisiä. Ristiriita leikkisän ulkoasun ja hetkittäin K18-luokkaa olevien tekojen välillä on vinkeä.

Yleisö pääsee kurkistamaan luolastoon myyrien salaiseen elämään, joka alkaa pidemmän päälle tuoda mieleen ihmisyhteisön. Myyrät tekevät työtä ja leikkivät, mutta niillä on myös omat riittinsä, erilaiset persoonat, keskinäiset suhteet ja tutulta näyttävät viihdemuodot. Etenkin kuolleen myyrän elvytysyritykset ja arvokas hautajaisseremonia, jonka aikana ruumis hilattiin sähkövinssillä kattoon, koskettivat. Samoin pidin kiinnostavana myyrien ruokailurituaalia, jossa kasattiin kastemadot keskelle lattiaa ja kierrettiin sitten niiden ympärillä piirissä edellä kulkevan hännästä pidellen ja myyräkielellä messuten. Vasta sen jälkeen ruokien kimppuun hyökättiin. En ole ihan varma, millä madot oli kyllästetty, koska loppuosa esityksestä edusti silkkaa sex, drugs & rock'n'roll -elämäntapaa. Rankka työ, rankat huvit.

Kaikkea säestää thereminillä vahvistettu rockbändillinen soittimia, joita myyrä tai pari käy välillä soittamassa. Useimmiten soi pelkkä epätodellinen thereminin ujellus, mutta välillä thereminillä soitetaan chansonia, välillä soi sähkökitarakantri ja välillä kunnon eurotrance. Rumpalimyyrä heittäytyi soittoon sillä intensiteetillä, että puvun alla saattoi olla jälkeenpäin aika kuuma.


Yleisö selvästi viihtyi. Sieltä täältä kuului ensin epäuskoisia naurunpurskahduksia ja sitten yhä enemmän ihan rehellistä naurua myyrien absurdien elintapojen ja persoonien hiljalleen purkautuessa eteemme kuin Kubrickin ohjaamassa Avarassa luonnossa. Koskaan ei tiennyt, mitä ne seuraavaksi keksivät. Jälkiolo on pöllähtänyt, mutta hymyilyttävästi.

perjantai 10. elokuuta 2018

Teatterikesä 2018: Legenda pienestä luusta

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kolmas tila -teatterin Legenda pienestä luusta vetää katsojansa ihmiskunnan historian, arkeologian, hautalöytöjen ja merilintujen hämyiseen maailmaan. Niiden kautta etsitään omia juuria - jatkuvuutta, tulevaa ja mennyttä, omaa identiteettiä, ikuisuutta ja luonnon kiertokulkua. Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Kristina Vahvaselkä ja Tuula Väänänen esittävät tarinan puheen ja tanssin keinoin. Heidän liikekielensä etenkin lintuina on lumoavaa seurattavaa.

Kehystarina kertoo islantilaisesta Ránista, merilintujen tutkijasta vuonna 2063. Hän saapuu arktisen Siperian Wrangelinsaarelle seuraamaan lintujen muuttoa ja harhautuu päänsä sisään matkalle ajan ja paikan kierteeseen, joka johtaa jonnekin esihistoriaan ja neandertalinihmiseen. Matkan varrella kohdataan muutamia Ránin esiäitejä, erilaisia lintuja ja tulivuorenpurkaus sekä eräs maantieteilijä vuonna 1154. Samalla katsoja saa rautaisannoksen jännittäviä tiedonmuruja lintujen suunnistuskyvyistä, arkeologiasta ja historiasta.

Kuva: Robert Seger / Teatterikesä

Kaksituntisen esityksen tunnelma houkuttelee tehokkaasti mukaansa. Henkinen pikatrippi arktisille vesille tekee tässä helteessä hyvää, vaikka salissa olikin kuuma ja tunsin suurta sympatiaa talvivaatteissa ja viitoissa tanssivia näyttelijöitä kohtaan. Pimeän tyhjyyden luomassa mielen maailmassa on vain yksittäisiä ihmisiä, maisema on karua ja ympärillä liitää etäisiä, vapaita merilintuja, joiden suunnistuskyky on ilmiömäinen. Eero Erkamon luontoa ja teknologiaa yhdistävä valosuunnittelu on hypnoottista, samoin Ville Aallon luoma äänimaailma. Usein teki mieleni sulkea silmät ja keskittyä vain kuuntelemaan pimeästä kantautuvia luonnon ja ihmisten ääniä, sähkön rätinää ja Kari Mäkirannan musiikkia. Luonnon, tieteen, meren ja merilintujen seassa viihtyvänä tunsin kahden tunnin ajan olevani kotona ja kaltaisteni seurassa.

Vanhoissa legendoissa ja myyteissä muuttolinnut kulkevat myös tämän maailman ja tuonpuoleisen väliä. Jumalilla on lintuja, linnut ovat jumalia, linnut asuvat talven tuonpuoleisessa tai kuollut sielu pääsee lintusaarelle. Tässä maailmassa uudet lintusukupolvet palaavat aina vanhoille pesimispaikoilleen, monet merilinnut pariutuvat koko elämäkseen saman puolison kanssa, ja kiertokulku jatkuu vuosisadasta toiseen, ellei luonnon muuttuminen häiritse sitä. Linnut merkitsevät jatkuvuutta ja tietoa.

Kaiken tämän tunnelmoinnin seassa ihailen sitä, että tässä skenaariossa vuonna 2063 maailma on vielä olemassa, linnuista puhumattakaan.

Teatterikesä 2018: Kikka Fan Club

Sain esitykseen lehdistölipun.

Teatterikesäni 2018 starttasi Teatteri Jurkan kehutulla Kikka Fan Club -esityksellä, joka tarkastelee legendaarisen popdiskotähti Kikan uraa, imagoa ja vastaanottoa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Laura Gustafssonin kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama näytelmä-musiikkiesitys-sinfonia-dokumentti kunnioittaa Kikkaa ja pyrkii tuomaan esiin ihmisen, joka imagon ja päälle lyötyjen leimojen alla yritti tehdä työtään omana itsenään. Mukana on musiikkivideoita, haastattelupätkiä, aikalaisten muistoja sekä näyttelijä Pia Andersson Kikkana, joka laulaa, keskustelee, kommentoi ja saa (vihdoin?) oman äänensä kuuluviin. Hetkittäin asetelma ja runsas puhelaulaminen toivat mieleen Evita-musikaalin, jossa siinäkin nainen perustelee päätöksiään ja tekojaan virallisen julkisuuskuvan takaa.
Pia Andersson heittäytyy Kikaksi. Kuva: Marko Mäkinen / Teatterikesä

Tajusin esitystä katsoessani, etten oikeastaan tiedä Kikasta kuin nimen ja Mä haluun viihdyttää -kappaleen. Olen sen verran nuori, ettei minulla ole muistikuvia Kikasta, enkä itse asiassa ollut koskaan aiemmin kuullut kohuttua Sukkula Venukseen -biisiä, vaikka nimen tiesinkin yleisestä popkulttuurista. Kikan seksipommi-imagon laajuuskin tuli minulle yllätyksenä, koska itselläni ei ollut hänestä valmiiksi mitään mielikuvaa. En ollut tajunnut, että pikkutuhma arjen eroottisuus ei vaaninut vain Sukkula Venukseen -kappaleessa vaan todella kaikissa hänen isoissa hiteissään. Sanoitukset eivät ole minun juttuni, mutta esityksessä hyvin esiin tulleet Kikan järeän positiivinen asenne ja hilpeä camp-henkisyys vetosivat minuun.

Näytelmä käsittelee paljon naisen asemaa viihdeteollisuudessa ja kulttuurissa, korkeakulttuurin ja viihteen arvottamista ja keskinäistä hierarkiaa, seksikkään imagon mukana tulleita odotuksia ja kaksinaismoralismia. Viihde vaatii naiselta nuoruutta ja seksikkyyttä, mutta samalla tietoisen seksikästä naista moralisoidaan. Kuten turhan usein mm. teatterissa nykyäänkin, viihde ja kaupallisuus ylipäätään nähdään jonakin heppoisena ja helppona, johon ei vaadita lahjakkuutta tai kovaa työtä. Oikean Taiteen tekeminen taas on liki jumalallinen lahja. Esimerkiksi kuuluisassa Ylen haastattelussa vuodelta 1990 Irwin Goodman korostaa omaa luomistyötään ja yhteiskunnallista sanomaansa vasten Kikan "pelkkää" viihdytystä. Haastattelu on otettu osaksi esityksen materiaalia ja toimii esimerkkinä ajan ylenkatsovasta asenteesta, jonka varsinkin jutun toimittajat ovat omaksuneet. Myös räikeä seksismi tuo ummehtuneen tuulahduksen 1980-luvulta.

Andersson teki alussa selväksi, että tämä on vain näytelmää ja sovittu tilanne, jossa hän leikkii olevansa Kikka ja me katselemme. Alan olla vähän kyllästynyt näytelmien näytelmällisyyden korostamiseen vieraannuttavana elementtinä, mutta tähän esitykseen keino sopi. Kikka ilmeisesti oli monen teinitytön idoli, joten katsomossa taatusti oli niitä, jotka ovat itsekin tanssineet peilin edessä liikutellen huuliaan laulun mukana huulipunamikrofoniinsa. Asetelma muutenkin unohtui hyvin nopeasti, kun Andersson pääsi vauhtiin ja muuttui yhä enemmän Kikaksi, sai päähänsä peruukin ja alkoi lopulta laulaa itse. Väliaikoineen liki kaksituntinen monologi on Anderssonilta kunnioitettava rutistus.

Kikka Fan Club ei hurmannut minua ihan niin täysin kuin olin odottanut, mahdollisesti koska minulla ei ole Kikkaan mitään omakohtaista suhdetta, mutta se on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Esitys on koostettu terävästi ja hauskasti ja kokonaisuus vaikuttaisi olevan Kikan näköinen. Muutamassa kohdassa ajatukseni lähti harhailemaan, mutta esimerkiksi Ylen haastattelu oli toteutettu kiinnostavasti ja laulettu tekstianalyysi Sukkula Venukseen -kappaleesta nauratti. Näytelmä on monitasoinen ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Hauskana (?) yksityiskohtana joku vanhempi miesääni huuteli toisessa näytöksessä yleisöstä, että eikö "Kikka" voisi esittää edes yhtä kokonaista kappaletta, kun he ovat pitkän matkan takaa ajaneet kuuntelemaan Kikan musiikkia. Olin täyttä häkää analysoimassa mielessäni, kuinka tämä on taas yksi keino korostaa ikuista ristiriitaa yleisön odotusten ja Kikan persoonan välillä, kunnes minulle seuraavana päivänä selvisi, että huuteleva mies ei kuulunutkaan käsikirjoitukseen. Ainakin tuli todistettua, että Kikalla on edelleen aktiivisia faneja.

Kikka Fan Club on poistunut jo Jurkan ohjelmistosta, mutta se on mahdollista nähdä syksyllä vierailemassa Tampereen Teatterin Kulttuuriravintola Kivessä.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Masennuskomedia - Kansallisteatteri 2017


Sain esitykseen lehdistölipun.

Alan harkita uutta sarjaa nimeltä Raakileet, tai Jäänteet, tai En vaan kykene, tai Keskeneräisten arvostelujen kirjo. Se sisältää ne hajanaiset muistiinpanot, jotka olen esityksen jälkeen tai väliajalla naputellut sähköpostin luonnokseen tai raapustanut mille tahansa käteen osuneelle paperinpalalle, mutta joista en syystä tai toisesta ole saanut kirjoitettua valmista blogiarvostelua. Ne ovat blogitekstin siemen, joka ei koskaan lähtenyt kasvamaan, koska kasvuolosuhteet olivat väärät.

Ensimmäinen osa, teemaan sopivasti, on Kansallisteatterin hieno, hilpeä Masennuskomedia, jolle nauroin ensi-illassa räkäisesti ääneen. Mene katsomaan se, koska kaikkien pitäisi mennä katsomaan se.
Paitsi jos jostain syystä pelkäät kuollaksesi valtavia pehmoeläimiä.

  • Mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa ihminen on sitä mitä jää, kun yhteiskunta on pureksinut loppuun eikä ihminen jaksa enää esittää mitään, kaikkein vähiten tehokasta ja dynaamista. Ei ole voimia kuin olla, ehkä nousta sängystä ja pukeutua.
  • Eeva joutuu kohtaamaan todellisuuden, oppii vasta toisella kierroksella että todella on sairas
  • Ei halua myöntää kärsivänsä mt-ongelmista, koska eihän hän ole hullu
  • Tajuaa puhuvansakin juuri niille orjille, joille jargon ei mene läpi koska he ovat ne sillä peitellyt kärsijät, ja itselle valehtelu romahtaa.
  • Firmojen ja valtion ilmainen orjatyövoima, jonka heikkoa asemaa käytetään omassa voitontavoittelussa.
  • Palavat puput, kaikki romahtaa
  • Bisnesjargonparodia, taloudelle elävän ja ihmisen unohtaneen yhteiskunnan kuvaus
  • Poika taidehippi, tunteensa kohtaava mies, joka on rehellisempi itselleen kuin äitinsä, vaikkei ehkä olekaan yhtä taloudellisesti tuottava osa yhteiskuntaa.
  • ”Kaikki on täydellisesti!”
  • Kuihtuva kukka ja päälle kaadetut roskat, loistava masennuksen kuvaus.
  • Poliitikkojen, bisneseliitin ja pomoni pitäisi nähdä tämä
  • Mielenterveyden naiivi, alentuva kuvaus projekteissa ja kampanjoissa
  • Kipeitä asioita rehellisen hauskasti, mustasti, raa'asti
  • Upea naispääosa
  • Työkeskuksen riisuttu todellisuus

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Taru sormusten herrasta - Turku 2018

Turun kaupunginteatterin kunnianhimoinen Taru sormusten herrasta -näytelmä on ennen kaikkea näyttävä tiivistys J.R.R. Tolkienin tiiliskivitrilogiasta. Lavastus, puvustus, valot ja äänet ovat upeita, ja fantasiahirviöt ja muut omituiset otukset on luotu mielikuvitusta ja vaivaa säästämättä. Örkkejä kiipeilee seinillä, nelimetriset puut elävät ja Keski-Maan eri kansojen asuinalueet erottuvat toisistaan selkeästi. Upouutta teatteritekniikkaa hyödynnetään lavan täydeltä ja näyttämöhenkilökunta saa ansaitusti omat kumarruksensa. Jo pelkkä visuaalinen vyörytys ja toinen toistaan kauniimmat näyttämökuvat tarjoavat runsaasti vastinetta lippurahoille, mutta tarinakin pitää otteessaan. Fanaattisimpien TSH-fanien kannattaa henkisesti varautua siihen, että tarinassa on vedetty jonkin verran mutkia suoriksi ja surutta leikattu pois isojakin sivujuonia.

Tom Bombadil ja hobitit. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Mikko Kouki
Koreografi ja apulaisohjaus: Oula Kitti
Lavastus: Teemu Loikas
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset: Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Pyrosuunnittelu: Tero Aalto

Aivan ilman taustatietoja näytelmää ei ehkä kannata lähteä katsomaan, koska paikat ja hahmot vaihtuvat tiuhaan. Juonen seuraamisessa auttaa, jos nyt suunnilleen tietää, että hobitti on iloinen pieni tyyppi, Mustat Ratsastajat pahiksia ja se sormus on tarkoitus tuhota lopullisesti. Dramatisointi seuraa pääasiassa sormuksen matkaa ja jättää pois suurimman osan taisteluista, politiikasta ja sivujuonista, mistä olen varsin kiitollinen. Tiivistys toimii mielestäni hyvin, vaikka paljon kiinnostavaa on toki jouduttu jättämään pois. Mikään ei ihan täysin riidellyt mielikuvieni kanssa, vaikka yllätyksiäkin tuli vastaan. Esitys on tehty Tolkienin työtä kunnioittaen, mutta samalla se tunnustaa lukuisten elokuvista peräisin olevien lentävien lauseiden ja meemien olemassaolon, heittelee sekaan kevyttä komiikkaa ja kehittää hahmoista hiukan omanlaisiaan persoonia, jotka tämän esityksen kontekstissa ovat perusteltuja.

Sormuksen saattue. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Olen lukenut Tarun sormusten herrasta joskus yläasteella ja edelleen selailen siitä välillä kiinnostavimpia kohtia, mutta kokonaisuutena kärsivällisyyteni ei oikein riitä trilogiaan. Olen nähnyt elokuvat pari kertaa ja omistan nätit extended edition -dvd:t, mutta niissäkin minua kiehtoo ennen kaikkea visuaalisuus ja se valtava omistautuminen, joka jokaisen haltiaviitan, kaupungin ja ruohomättään luomiseen on vaadittu. Tolkienin luoma maailma siis kiinnostaa minua enemmän kuin sen varsinaiset tapahtumat, ja vaikka tunnustan Keski-Maan aseman kirjallisuuden kulmakivenä, sormussaagassa on minun makuuni liikaa taisteluita, jaloa ylevyyttä ja erittäin perusteellista kerrontaa. Trilogian ulkopuolelle esimerkiksi Bilbo Reppulin seikkailujen pariin en ole jaksanut enää lähteä, enkä ole nähnyt Hobitti-elokuviakaan. Tunnen siis perustarinan, mutta mikään hardcore-fani en ole.

Teatteriesitys onnistuu siinä, missä kirjat ja elokuvat eivät: minä kiinnostuin hobittikaksikko Frodon ja Samin matkasta. En yleensä ole jaksanut paljoa piitata heistä, vaan olen keskittynyt etenkin Gandalfin ja Aragornin puuhiin. Hidas, tuskainen taivallus pitkin harmaata Mordoria ei ole jaksanut kiehtoa mielikuvitustani, eivätkä traagiset sankarit ja sankariksi kasvamiset ole muutenkaan se hahmokategoria, joka yleensä tarinoissa minuun vetoaa. Minun näkökulmastani he vain mahdollistavat coolien, rosoisten tyyppien ja kaikensorttisten yliluonnollisten avustajien osallistumisen tarinankerrontaan. Näytelmän Frodo (Stefan Karlsson) on kuitenkin inhimillinen ja hauska, eikä Samin (Hannes Suominen) asenne Frodoon äidy liian palvovaksi. Vastoin odotuksiani Samille kirjoitettu vähän toilaileva ja antisankarillinen verbaalikomiikka osuu huumorintajuuni. Miska Kaukosen säälittävä, ilkeä, surkean inhimillisyyden ytimeen osuva Klonkku on esityksen kohokohtia ja yllättävän hauska niinkin surulliseksi hahmoksi. Kaukosen liikekieli, naamiointi ja puhe luovat hienon illuusion, ja roolitulkinta on vangitseva. Jatkuva viaton piilokettuilu Samin kanssa piristää reissua suuresti.

Kontu! Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

On aina kiinnostavaa nähdä, miten uudet sovitukset käsittelevät tarinan naisia, jotka romaaneissa ovat vain satunnaisesti kerrontaan ilmaantuvia sivuhahmoja. Esimerkiksi haltianeito Arwen (asianmukaisen kaunis ja viisas Anna Victoria Eriksson) ei ole juonen kannalta olennainen, mutta hänen mukanaan siihen saadaan ripaus rakkautta ja romantiikkaa, joten roolia on yleensä pyritty kasvattamaan. Taisteluun lähtevä neito Eowyn (Jenni Kitti) on hänkin vain sivujuonne, joka tässä esityksessä tosin tuntuu vähän väenvängällä mukaan liitetyltä. Rohanin valtakunta on jätetty tarinasta kokonaan pois, mutta "I am no man!" -kohtaus on elokuvissa sen verran ikoninen, että sitä ei ilmeisesti kuitenkaan haluttu leikata näytelmästä. Samalla on saatu mukaan ripaus kolmiodraamaa. Ylipäätään tämä dramatisointi kärsii hetkittäin liian uskollisesta elokuvakohtausten toisintamisesta, vaikka se juonen kannalta ei olisi niin tarpeen. Haltia Galadrielin (upea Kirsi Tarvainen) elokuvallinen monologi Sormuksen äärellä on yksi näistä tapauksista, joita ilmankin olisin pärjännyt.

Romaanin puhe on varsin ylevää ja jaloa, ja näyttämöllä kielenkäyttö kuulostaa paikoin tahattoman koomiselta. Monia sanavalintoja olisi kannattanut vielä hioa, ja runollinen puhe istuu haltioiden suuhun paremmin kuin ihmisille tai Gandalfille. Suuresti kunnioittamani Mika Kujala ei hyvisvelhona tunnu oikein olevan omassa roolissaan. Hänellä on liian nuori ja lempeä ääni mahtavaksi Gandalfiksi, ja jostain syystä Gandalf oli ainakin tässä esityksessä kovin tönkkö, mitä ei parantanut se, että hänelle on kirjoitettu paljon pitkiä selittäviä repliikkejä. Minulle ennestään tuntematon Markus Järvenpää on Aragorniksi makuuni vähän nuori, mutta tulkinta on aika lailla niin moniulotteinen kuin näytelmässä ehtii saada aikaiseksi. Muuten niin karaistunut Aragorn muuttuu naisasioissa välillä punastelevaksi teinipojaksi, mikä romaaniin verrattuna tuntuu vähän erikoiselta mutta lisää hahmon sympaattisuutta kovasti. Kääpiö Gimlin (Antti Kyllönen) ja haltia Legolasin (Olli Rahkonen) keskinäinen sanailu on onneksi tuotu mukaan.

Musta ratsastaja. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Esityksestä voisi helposti kirjoittaa loputtomiin, mutta tässä muutamia satunnaisia huomioita:
  • Tässä tulkinnassa Sauron takoo valtasormuksensa ilman paitaa, vatsalihakset Tuomiovuoren hehkussa hiestä kimallellen.
  • Vanhassa herttaisessa Bilbossa (Jonas Saari) on hienosti jo näkyvissä samaa ellottavaa limaisuutta kuin Klonkussa. Vielä pari vuosisataa sormuksen kanssa, niin huonosti olisi käynyt.
  • Mustat ratsastajat ovat upeita. En tahtoisi kohdata pimeällä kujalla, saati sitten pellon keskellä. Pidin myös liikkuvaisten, hämähäkkimäisten örkkien toteutuksesta suuresti.
  • Olli Rahkonen Bombadilin Tomppana hymyilytti, mutta hymyni hyytyi vaikuttavaa puussaliikkumista seuratessa.
  • Elrondin (Valtteri Roiha) ja Sauronin (Petri Rajala) puheäänet ovat hunajaa korville, ja muutenkin pidin kummankin tulkinnasta.
  • Balrog ja vuorenpeikko ovat karmivan sijaan aika lutusia. Näitä olisi ehkä kannattanut haudata enemmän näyttämösavuun.
  • Gandalfin kertomus seikkailustaan Balrogin kanssa kuulosti hyvin, hyvin tapahtumarikkaalta ryyppyputkelta, jossa käydään tosi syvällä pohjalla ja maataan sitten alasti tähtiä katsomassa.
  • Boromiriin (Markus Ilkka Uolevi) tyhjästä osuva nuoli, jonkun huutama "Legolas!" ja Legolasin astuminen näyttämölle osuvat ajallisesti jotenkin hassusti, koska joksikin aikaa sain sen vaikutelman, että Legolas ampui Boromiria.
  • Galadrielin possella on huomattavasti parempi tyylitaju kuin Elrondin rimpsuisilla statistihaltioilla.
  • Örkit mahtailevat toisilleen ja sortuvat jatkuvasti tappelemaan keskenään kuin aseistetut tarhaikäiset. Meno muistuttaa sympaattisesti erinäisiä poliittisia pikkuryhmittymiä.
  • Hämähäkkikammoisten kannattaa jossain loppupuolella sulkea vähäksi aikaa silmänsä.
  • Sauronin Suu (Markus Ilkka Uolevi) portteineen on kuin ripattu suoraan Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssista. En muistanut koko hahmon olemassaoloa, joten sliipattu kimallevampyyri edustamassa Sauronia tuli täysin puskista ja pisti vähän hymyilemään. Mordorin ainoa henkilökohtaista hygieniaa harrastava?
Galadrielin peili. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Kävin katsomassa näytelmän melkein heti ensi-illan jälkeen, joten pieniä hiomisen paikkoja oli vielä. Repliikeissä oli vähän takeltelua, jokin kohtaus tai repliikki oli editoitu pois mutta jätetty vahingossa myöhemmin siihen viittaava repliikki jäljelle, muutama kohtaus ei vielä edennyt niin sujuvasti kuin voisi ja niin edelleen, mutta ne toivottavasti korjautuvat ajan mittaan. Kevään näytökset on myyty loppuun ja syksykin on jo myynnissä, joten halukkaiden kannattaa viimeistään nyt alkaa katsoa lippuja. Yhteensä neljän tunnin kesto kahdella vajaan puolen tunnin väliajalla ei tuntunut liian pitkältä, koska tapahtumat etenivät koko ajan, ja lavalla oli aina vähintäänkin hieno näyttämökuva ihasteltavana.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Godspell - TTT 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatteri jatkaa yhteistyötä Tampereen Musiikkiakatemian kanssa tänä keväänä musikaalilla Godspell - nykypäivän ilosanoma. Stephen Schwartzin säveltämä ja sanoittama ja John-Michael Tebelakin käsikirjoittama jumalallinen musikaali on vuodelta 1971, ja musiikiltaan ja tunnelmaltaan se mieleen aikalaisensa Jesus Christ Superstarin ja Hairin. Ohjaus on Jermo Grundströmin, suomennos Jyri Nummisen, koreografia Nummisen ja Grundströmin ja pukusuunnittelu Katri Innanmaan. Lavan taustalla jammailee viiden hengen bändi johtajanaan Aleksi Laukkonen.

Kuva: TTT

Godspellissa ei ole varsinaista juonta, vaan se on kokoelma Matteuksen evankeliumin tapahtumia ja Jeesuksen Raamatussa kertomia vertauksia lennokkaina musiikkinumeroina. Ateistille konsepti on vähän hämmentävä, vähän kuin katsoisi trippailevan uskonnollisen hippilahkon opetustuokioita. Iloinen ja ystävällinen mutta napakka, sitä ekaluokan ensimmäistä ihanaa opettajaa muistuttava Jeesus-hahmo (Sonja Pajunoja) ohjaa opetuslapsiaan lempeästi oikealle tielle. Kaikki halailevat, säteilevät rakkautta koko maailmaa kohtaan, kiistelevät välillä kuin lapset ja sopivat sitten jälleen. Herraa ylistetään laulaen ja tanssien, nauraen ja riemuiten. Musiikkityylit ovat 1970-luvun liepeiltä, syntikkapoppia, gospelia, diskoa, rockia ja balladia. Musiikki on mahdottoman tarttuvaa ja tunnelma kuin rockkonsertissa, kun Jeesus ja opetuslapset päästelevät menemään. Näyttävät koreografiat ovat musiikkityylien mukaisia ja kuljettavat katsojan suoraan Broadwaylle. Innanmaan puvustus on ihana väriräjähdys harmaan kevättalven keskellä, ja kunkin hahmon luonnetta on korostettu hauskoilla yksityiskohdilla.

Musiikkiakatemian esiintyjät ovat silkkaa rautaa. Osaaminen ja asenne hohtavat kauas, vaikutelma on raikas ja maneerit ja tietty negatiivinen rutinoituminen loistavat poissaolollaan. Varsinkin Christa Talikka (vertauksen rikas mies), Osku Ärilä (Juudas) ja Kaisla Ollila (päräyttävä opettavainen tangoesitys!) jäivät mieleeni, mutta heikkoja lenkkejä ei ollut. Ohjaus on humoristinen ja kekseliäs ja meininki tuo hetkittäin mieleen Monty Pythonin Spamalotin. Nerokkaalla tarpeistonkäytöllä luodaan hetkessä ihmisistä luonteikkaita Raamatun hahmoja tai nyhjäistään tyhjästä valtavan puhuva pää. Laupias samarialainen esitetään yksinkertaisena mutta näyttävänä ja hauskana varjonäytelmänä. Erityismaininta Ville Finnilän erinomaiselle valosuunnittelulle!

Kuva: TTT

Toisin kuin isosisaruksensa Jesus Christ Superstar, Godspell vaatii tai olettaa katsojalta ehkä herkemmin jonkinlaista kristillistä vakaumusta, koska tarinassa ei ole mitään kritisoivaa säröä, joka antaisi tilaa muillekin näkökulmille. Jeesus on tässä Jumalan poika, piste. Konservatiivinen änkyräkristillisyys tosin on esityksestä kaukana, koska painotus on nimenomaan Jeesuksessa, armossa ja rakkaudessa. Vähintäänkin katsojalla kannattaa olla Raamatun pääpiirteet edes jollain tasolla hallussa, koska musikaali ei paljoa selittele. Jos musikaali kertoisi vaikkapa taolaisuudesta, en luultavasti olisi pysynyt yhtään kärryillä. Godspell on hyvin leimallisesti amerikkalainen teos, enkä ihmettele, että se Suomessa on vieraampi. Täällä uskonto on perinteisesti ollut yksityisasia eikä luterilaisuus ole kannustanut tanssahteluun Jumalan kunniaksi.

Seurakuntien kannattaisi kyllä harkita tätä Godspell-proggista riparin rinnalle, koska tällä saa taatusti paremmin Jeesuksen opetusten pääpiirteet perille keskiverrolle 15-kesäiselle. Tunnelma muistuttaa välillä todella rentoa rippileiriä ja sen sketsejä, ja voisin kuvitella aika monen seurakunnan nuorisotyöntekijän unelmoivan jostakin tällaisesta. Suosittelisin esimerkiksi tällaista Jeesuksen opetusten kertaamista myös uskonnollisille poliitikoillemme.

Alkuteos saattaa vähän jakaa mielipiteitä, mutta ainakin tämä tuotanto on silkkaa elämystykitystä ja naurunremakoita. Esityksiä on enää kaksi jäljellä, joten kiirettä pitää!

lauantai 3. helmikuuta 2018

I Would Prefer Not To - Svenska Teatern 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Milja Sarkolan Svenskaniin dramatisoima ja ohjaama I Would Prefer Not To perustuu Herman "Moby Dick" Melvillen novelliin Bartleby: The Scrivener. Sinänsä yksinkertainen tarina kertoo ahkerasta lakifirman kirjurista, joka vähitellen lakkaa ympäristönsä hämmästykseksi tekemästä työtään ja istuu vain toimistossa. Syyksi hän ilmoittaa "Jag ska föredrag inte", suomeksi jotakuinkin "mieluiten en [tekisi sitä]". Novellin teemana on mm. passiivinen vastarinta, mutta Sarkolan dramatisoinnissa Bartlebyn hahmo laajenee käsittelemään ainakin sosiaalisia normeja, identiteetin rakentamista ja itsensä määrittelyä suhteessa yhteisöön. Miten yhteisö reagoi, kun yksi sen jäsenistä ei yhtäkkiä noudatakaan totuttuja tapoja?

Jag ska föredrag att inte göra det. Kuva: Cata Portin

Esitys on hauskan absurdi, vähäeleinen mutta sitäkin painokkaampi. Vaikka tarinasta ei ymmärtäisi mitään, teksti ja ilmeikkäät hahmot hihityttävät. Esityksen ajan olin välillä melko hämmentynyt tapahtumista, mutta nautin silti täysillä, ja kotimatkalla aloin ymmärtää näkemääni. Hahmot jäivät mieleeni pyörimään ja vaivaamaan ajatuksiani.

Väliajaton näytelmä kestää vain tunnin ja kymmenen minuuttia, joten se ei venytä keskittymiskykyä ja kotiinkin ehtii ihmisten aikoihin. Kaisa Rasilan harmonisessa lavastuksessa ja puvustuksessa ei ole mitään turhaa, joka kuormittaisi huomiokykyä, joten näyttelijöihin voi keskittyä täysillä. Esityksiä on vain 3.3. asti ja Amos-näyttämön katsomo on pienehkö, joten lipunostajien kannattaa pitää kiirettä.

Jossain vaiheessa teksti nauraa ihmisen pakonomaiselle taipumukselle etsiä kaikelle merkitys, mikä kaltaiselleni kaiken automaattisesti analysoivalle kirjallisuustieteilijälle oli tervetullut havahdutus. Ehdin jo tuskastua hakiessani muutamille absurdeille yksityiskohdille turhaan tarkoitusta, mutta ehkei sitä edes ollut, tai sitä oli muttei minun havaittavissani. Teksti leikkii kielellä ja korostaa sitä, miten yksi sana tai asia kätkee taakseen valtavan määrän merkityksiä, joita ihmiset ovat sille antaneet. Lavasteiden ruoho symboloi mm. luontoa, sinitaivas vapautta ja niin edelleen, näyttelijät edustavat ihmisyyttä, tuoli edustaa kaikkia maailman tuoleja.

Joanna Haartti on kiehtova Bartleby, vaivihkaisen erikoinen ja ilmeettömyydessäänkin huomiota puoleensa vetävä. Patrick Henriksen, Simon Häger ja Hellen Willberg esittävät tuomaria ja hänen kahta kirjuriaan, joiden harmaan asiallinen ulkokuori alkaa Bartlebyn vaikutuksesta rakoilla yhä pahemmin. Varsinkin Häger, joka on syöpynyt mieleeni Viidakkokirjan Kaa-käärmeenä, on kuin laavaa purskahteleva tulivuori, pinnalta hillityn cool ja provosoituessaan ihanan pikkumaisen tuomitseva.

Se vain lakkasi toimimasta. Kuva: Cata Portin

Minulle teksti kertoi ennen kaikkea erilaisuudesta ja epäkuntoon menemisestä, siitä miten ristiriita itsen ja muun maailman välillä on niin suuri, että se lopulta rikkoo ja saa ihmisen käpertymään omaan itseensä. Bartleby katsoo sisään toimistoon ja näkee absurdin maailman, jossa ihmisenkaltaiset olennot tekevät ja sanovat merkityksettömiä asioita, joissa ei ole hänelle mitään järkeä. Silti hän joutuu toimimaan siinä maailmassa, noudattamaan sen järjettömiä sääntöjä ja mukautumaan siihen olematta henkisesti kuitenkaan osa sitä. Aluksi hän suorittaa tunnollisesti yhteisön osana olemista, mutta hiljalleen hän hylkää itselleen merkityksettömät rituaalit yksi kerrallaan ja vetäytyy yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Toimisto ristikkoikkunoineen on kuin vankila, jossa muut elävät tyytyväisinä, säännöt tuntien ja niitä noudattaen. Heille kaikella tällä toiminnalla on selkeä, järkevä tarkoitus, joka motivoi heitä. Vasta täysin omaan maailmaansa paettuaan Bartleby on vapaa hämmentävästä maailmasta. Hahmo tuo mieleeni autismin kirjon henkilön, joka turhautuu yhteiskunnan käsittämättömyyteen ja masentuu, mutta tulkintoja on varmasti muitakin.

Bartlebyn työtovereiden neuvottomuutta ja reaktioita on kiehtovaa seurata. Aluksi he eivät tiedä, pitäisikö hänen passiiviseen yhdestä työtehtävästä kieltäytymiseensä edes kiinnittää huomiota vai vain olla kuin mikään ei olisi vialla. Hetken he ihailevat ja varovasti matkivat tyyppiä, jolla on pokkaa kulkea omaa tietään. Kun yhä enemmän töitä kasautuu muiden harteille, tulee hämmennys: Mikä sitä vaivaa? Miksei se voi olla kuin muutkin? Seuraa sarja erilaisia suhtautumistapoja myötätunnosta suuttumukseen ja turhautumiseen. Kyökkipsykologi yrittää keksiä mielenterveysdiagnoosia, koska jotainhan siinä on oltava vialla kun se on erilainen. Pitäisikö sille antaa seksiä vai turpiin? Laiska! Estynyt! Rikki! Niskoitteleva! Vakavasti sairas! Kaiken keskellä Bartleby tönöttää ilmeettömänä mutta kohteliaana, ei selitä eikä piittaa muiden hermostuksesta, eikä mikään kiroilu tai maanittelu herätä hänessä mitään reaktiota. Bartleby on kuin hiekanjyvä, joka ensin aiheuttaa koneistossa pientä hämmennystä ja sitten alkavat osaset lennellä irti.

Kuva: Cata Portin

Työtovereiden toinen päänvaiva on se, ettei Bartleby kerro mitään itsestään. Hänen työtovereillaan on pakonomainen tarve määritellä itseään, kertoa asioita itsestään ja erottautua joukosta, mutta niin tehdessään he vain sulautuvat yhä enemmän harmaaseen massaan. Kunkin individualistiset piirteet sekoittuvat toisiinsa, he omaksuvat niitä toisiltaan ja ne leviävät heidän joukossaan kuin muoti-ilmiöt.  Jokainen huutaa maailmalle, kuka juuri hän on, eikä huomaa, että on lähes täysin samanlainen kuin muutkin. Bartlebyn tapainen ihminen näyttäytyy heille salailevana ja epäilyttävänä, ja ihmisiä kun ovat, he näkevät hänessä automaattisesti pahimmat vaihtoehdot. Muut kolme näyttelijää vaihtavat välillä rooleja keskenään ja jatkavat siitä, mihin edellinen näyttelijä roolihahmon on jättänyt. He puhuvat sekaisin suomea ja ruotsia, kopioivat työkseen toistensa puhetta, eivät oikein ole miehiä eivätkä naisia, pukeutuvat lähes samoin ja käyttäytyvät lähes samoin. Yhdessä he ovat kuin kokonainen ihmiskunta, jossa yksilöiden rajat ovat häilyviä. Vain Bartleby on muuttumaton, vakaa ja kiinteä, kunnes lakkaa häilyvärajaisen ihmismassan sosiaalisessa paineessa kokonaan olemasta.

∗∗∗

Uteliaana lainasin teatterin aulasta tekstityslaitteen, joka sitten Kristina från Duvemålan kömpelöhkön tekstityksen on kehittynyt melkoisesti. Nyt laite on käteen sopiva älypuhelin, jolla simppeliä tekstitysohjelmaa käytetään. Sovellusta voi käyttää myös omalla puhelimella, mutta rakas näppäimellinen peruna-Nokiani ei moisiin hienouksiin veny. Ruudun taustaväri on musta, ja repliikit ilmestyvät sille himmeän keltaoranssilla tekstillä, josta saa hyvin selvää. Näyttö ei hohda hämärään katsomoon valoa tai häiritse välkkymällä. Tekstiä on hieman tiivistetty tekstitystä varten, ja useimmiten sitä oli kerrallaan sopiva määrä, jonka ehti hyvin lukea kertavilkaisulla keskittymisen kärsimättä. Silmäkulmasta voi tarkkailla, milloin tekstiblokki vaihtuu uuteen. Käytännössä homma toimii samoin kuin tv-tekstityksissäkin, lukeakseen vain täytyy välillä laskea katseensa näyttämön tapahtumista.

Ainakin tähän näytelmään tekstityksen olisi saanut myös kokonaan ruotsiksi, koska osa repliikeistä oli suomeksi, mikä kielikylpyä kaipaavalle suomenkielisellekin on kiva vaihtoehto. Samoin suomenkielisetkin repliikit olivat mukana suomalaisessa tekstityksessä, mikä auttanee huonokuuloisia. Itse ymmärrän ruotsia kohtalaisesti, joten yleensä vilkaisin tekstitystä vain kun jokin oli epäselvää. Nopeissa ja paljon puhetta sisältävissä kohdissa olin erityisen kiitollinen valmiista suomennoksesta tiiviissä muodossa. Tekstitys toivottavasti madaltaa kynnystä mennä katsomaan esityksiä toisella kotimaisella, vaikka kielitaito olisikin ruosteessa.

torstai 1. helmikuuta 2018

1918 Teatteri taistelussa - Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

1918 Teatteri taistelussa on kiehtova yhdistelmä näytelmää, elokuvaa, larppia ja elämyksellistä historiantuntia. Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama episodimainen näytelmä ei ole juoni- vaan paikkakeskeinen, Tampereen Teatteri kun sattui olemaan strategisesti tärkeä punakaartin tukikohta vuonna 1918. Sodan vaiheita eletään autenttisilla paikoilla ja kerrotaan nimenomaan teatteritalon näkökulmasta. Päähenkilö on puettu sadan vuoden takaiseen asuunsa: opastekyltit on vaihdettu, henkilökunta on roolivaatteissa, mainokset on riisuttu seiniltä ja käsiohjelman ulkoasu on viehättävän vanhanaikainen. Lavastus myös elää tapahtumien edetessä, joten esityksen jälkeen aula on melko erinäköinen kuin sitä ennen.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Tarinalla on muutama ihmispäähenkilö sitomassa episodimaisia kohtauksia yhteen: punaisten Tampereen-johtaja Hugo Salmela ja hänen vaimonsa, viinaanmenevä muonitusmies Aatu ja hänen vaimonsa ja tyttärensä, venäläinen everstiluutnantti Bulatsei, tamperelaiset porvarissisarukset jotka yrittävät pysyä taisteluista erossa, Punaisen ristin sairaanhoitajatar ja hänen punapäällikköheilansa, paikallinen ilolintu Hanna... Matti Hakulinen on päästetty ulos leppoisasta Cats-karvahaalaristaan ja tekee ajatuksia herättävän roolityön Hugo Salmelana, jonka käsiin punaisten rintamat alkavat hajota. Yhdessä vaimonsa (Elisa Piispanen) kanssa Salmela tuo näyttämölle hävityksi tuomitun sodan hiljaisen epätoivon. Rouva Salmelan miehelleen kirjoittama (aito) kirje oli minulle näytelmän koskettavimpia kohtauksia. Aatun (Risto Korhonen) viinaista toikkarointia ja nöyristelevää selviytymisvaistoa pidin ensin vain tarinan kevennyksenä, mutta lopulta juuri hänen kohtalonsa tuli seuraavana yönä uniini, ja hänen perheensäkin vaiheet upposivat kunnolla tajuntaani vasta myöhemmin. Samoin Mari Turusen esittämä känninen Hanna osoittautui ajatuksia herättäväksi hahmoksi. Muista näyttelijöistä täytyy mainita erityisesti Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen ja pelottava Esa Latva-Äijö sekä teatterinjohtaja Reino Bragge edeltäjänään Jalmari Lahdensuona. Ville Haapasalo Bulatsein roolissa tuo lavalle tunteellista slaavilaista temperamenttia.

Koska teatterissa majaili pääasiassa punaisia, suurin osa hahmoista on enemmän tai vähemmän punaisten puolella, mutta tapahtumien käsittely on neutraalia ja syyttelemätöntä. Vallankumouksen aloittamisen ja epäonnistumisen syyt näkyvät selvästi, sota vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja sodan keskellä kummallakin puolella lipsutaan kostomentaliteetin puolelle. Syyt ovat ennen kaikkea ihmisyydessä, sattumassa, inhimillisissä unelmissa ja virheissä. Loppupuolella kahden erivärisen taistelijan tupakkahetki hiljentyneen näyttämön hämärässä ruumiiden keskellä herättää toivoa: mitä hittoa me tässä oikein ammuskellaan, lähdetään kotiin ja jatketaan elämää.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Sotateemasta huolimatta näytelmässä on huumoriakin eikä se yritä sensaationhakuisesti pakkotiristää katsojasta ulos kyyneleitä. Minut esitys lähinnä veti hiljaiseksi, juuri niin kuin käsittämättömät inhimilliset tragediat tapaavat tehdä. Lyytikäisen ohjaus tasapainoilee sadan vuoden takaisen hymyilyttävän teatraalisuuden ja jääkylmän taistelun välillä onnistuneesti. Hahmojen inhimillisyys taistelujen keskellä näyttäytyy välillä hellyttävänä koomisuutena. Seassa on muutama ihan silkka huumorikevennyshahmokin, esimerkiksi Bulatsein paniikkinen tulkki (Antti Tiensuu). Jukka Leistillä on ihan oma karmivanhauska show'nsa meneillään raakana, sardonista huumoria viljelevänä punaisten esikuntapäällikkönä, joka kävisi jo Bond-pahiksesta.

Osa tapahtumista nähdään videoheijasteena, joita on kuvattu Tammerkosken rannalla, Hämeensillalla, Thermopylain joukkohaudalla ja muilla autenttisilla tapahtumapaikoilla. Perinteisten näytelmäkohtausten ympärille on luotu myös immersiivistä eli osallistavaa, katsojansa tarinan sisään vetävää teatteria. Ennen esitystä aulassa voi nähdä työväkeä agitoimassa ja porvareita tervehenkisessä hanuritanhutuokiossa. Näyttämön neljättä seinää ei ole olemassa, vaan taloon sijoittuvia kohtauksia tapahtuu myös katsomon puolella. Ensi-illassa teatterin edessä päivysti pari punakaartilaista kahden suomenhevosen (ja heinätarjoilun) kanssa, mutta hevoset taisivat valitettavasti olla paikalla vain enskarin kunniaksi. Joka suuntaan kurotteleva esityskokonaisuus pysyy silti yllättävän hyvin kasassa, ja elokuvalliset ja immersiiviset kohdat on limitetty hyvin näyttämön tapahtumiin.

Hra ja rva Salmela. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin on taidokas ja ympäristöönsä sopiva. Yleisten tilojen muodonmuutos tuo vähäeleisyydellään sodan lähelle, näyttämöllä on kaunista viitteellistä realismia ja pieni sivuhuone on lavastettu elokuvamaisen tarkasti pienintä yksityiskohtaa myöten. Puvustus (Mari Pajula) on autenttista 1910-luvun jälkipuolta murrettuine värisävyineen: tyylikkäitä herrasmiehiä hatuissa, sarkahousuisia torppareita, naiskaartiin liittyviä piikatyttöjä ja ammattisotilaita.

Kussakin esityksessä 20 erikoislipun ostanutta katsojaa pakkovärvätään punakaartin työjoukkoihin ja otetaan mukaan kierrokselle teatteritalossa. He saavat ylleen villakangaspalttoot ja pääsevät seuraamaan sisällissodan tapahtumia lähietäisyydeltä: Hämeensillan vartiointia, taloon saarrettujen punaisten epätoivoa, sokkeloista taistelua ja dramaattista jälkipyykkiä. Kulkijoiden ei tarvitse ryhtyä osallistumaan tai näyttelemään, vaan tapahtumiin saa vain erilaisen näkökulman sivustakatsojana, jolta kysellään kadonneen perheenjäsenen perään tai jonka jalkoihin kenties joku ammutaan. Ryhmän kierroksella otetaan kaikki irti vanhan rakennuksen lukuisista sokkeloisista käytävistä ja kapeista kierreportaikoista, joten huonojalkaisille sitä ei suositella. Samalla pääsee näkemään teatteria kulissien takaa ja sekoittamaan tehokkaasti suuntavaistonsa kulkiessaan näyttämön yltä, alta, takaa ja sivusta. Voin vain kuvitella, millaista on ollut yrittää lähitaistella samoissa käytävissä, kun koskaan ei tiennyt, minkä kulman takaa tulee joku ja onko hän ystävä vai vihollinen.

Ville Haapasalo ja Martti Manninen suunnittelevat, taustalla teatterinjohtaja.
Kuva: Harri Hinkka / TT

Puolituntisen kierroksen aikana draama näyttämöllä jatkuu, vaikka osan aikaa videokuva näyttää katsomoon myös kierroksen tapahtumia. Näyttelijöiden tarkkoja ajoituksia on pakko ihailla, kun heidät on koordinoitu ilmestymään oikeaan aikaan milloin näyttämölle, milloin johonkin portaikkoon kulissien takana.

'Elämys' tuo sanana mieleen lähinnä yltiöpositiivisen konsulttijargonin, mutta Teatteri taistelussa on juuri moniaistillinen, kokonaisvaltainen elämys, joka tuo menneisyyden iholle ja pakottaa kokijan ajattelemaan. Samalla se on ilahduttavan rohkeaa ja kokeilevaa teatteria laitosteatterille, ja kaiken päälle vielä huolellisesti tehtyä ja onnistunutta. Se ei ota kantaa vaan kertoo rauhassa tapahtumat ja jättää johtopäätökset yleisölle. Taistelukohtauksia tasapainottavat rauhalliset ääneen luetut kirjeet ja keskustelut, ja lopussa on kaikesta huolimatta toiveikas sävy. Kyllä tästä vielä noustaan.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Tytöt 1918 – TTT 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Eeva Konnun säveltämä, Heikki Salon sanoittama ja Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama uusi kantaesitys Tytöt 1918 on musikaali Tampereen legendaarisesta naiskaartista vuoden 1918 sisällissodassa. Musiikkityyliltään se hipoo angloamerikkalaisten uutta hittimusikaali Hamiltonia, ja pienen ihmisen vallankumous on aiheena tuttu niin Hamiltonista kuin vaikkapa Les Misérablesistakin. Lähteenä on löyhästi käytetty mm. Anneli Kannon romaania Veriruusut. Lähtökohta on etäännyttävä: alussa jokainen naisnäyttelijä astuu vuorollaan esiin ja kertoo, miten hänen hahmonsa tarina päättyy. Jos olisin minuutin päästä muistanut, kuka sanoi mitäkin, olisi ollut mielenkiintoista verrata loppua seuraavaksi paljastuvaan alkuasetelmaan ja siihen, kuka oli heti alusta alkaen innolla mukana vallankumouksessa ja kuka epäröivämmin.

Tehtaanplikkoja. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Työviksen suurelle näyttämölle on luotu näyttävä sadan vuoden takainen puuvillatehtaiden, puuhökkelien ja tehtaanlikkojen kaupunki. Hannu Lindholmin lavastuksessa on käytetty paljon vanhoja valokuvia, autenttista sosialismipropagandaa ja tehtaiden mekaanista liikettä sekä Tampereelle niin tärkeitä puuvillarullia. Eero Auvisen videoprojisoinnit ja aggressiiviset valot sekä skenografian puna-harmaasävyinen värimaailma tuovat nekin mieleen industrialismin ja koneistuvan maailman, jonka punatiilien keskellä värikkäät persoonat yrittävät sinnitellä liassa ja pienellä palkalla. Marjaana Mutasen suunnittelemat puvut jatkavat harmaan sävyjen linjaa, paitsi jokseenkin psykedeeliset kukkapuvut häissä, joista tyttö unelmoi sodan harmauden vastapainoksi. Marjo Kuuselan kouristelevat koreografiat ja nykivä, alkuvoimainen liikekieli täydentävät konemaista vaikutelmaa ja toisaalta saavat monet alkupuolen kohtaukset muistuttamaan hurmoksellista herätyskokousta. Tästä on perinteinen Broadway-steppaus kaukana. Yritin koko esityksen ajan miettiä, mistä ammoin näkemästäni esityksestä, elokuvasta tms. tanssikoreografiat minua muistuttivat, mutten vieläkään ole saanut yhdistettyä niitä mihinkään.

TTT:n naiset pääsevät todella loistamaan Tytöissä varsinkin laulutaidoillaan. Petra KarjalainenEmmi KaislakariPetra Ahola ja Eriikka Väliahde muodostavat esityksen kovan ytimen yhdessä Nätyn loistavan Marketta Tikkasen kanssa, mutta koko naiskaarti ja sen päälle miehetkin tekivät vallankumousta sellaisella tahdonvoimalla, kapina-asenteella ja energialla että syvä kunnioitukseni heille. Alun kapinannostatus oli hienoa katsottavaa, kun naishahmot vastaanottivat uutisen alkaneesta vallankumouksesta kukin omalla tavallaan ja lähtivät yhä suurempana joukkona siihen mukaan. Ihmisoikeudet naisille! Tasa-arvoinen palkka! Vähemmän tuomitseva yhteiskunta! Hiphop ja rap musiikkityyleinä sopivat uhmakkuudessaan juuri näihin kohtauksiin loistavasti, eikä aikuistenkaan näyttelijöiden riimittely tuntunut kiusalliselta vaan luontevalta. Nämä ihmiset olivat aikaansa edellä, vaativat muuta yhteiskuntaa liittymään seuraansa ja kehtasivat herättää huomiota. Esityksen edetessä sävellykset muuttuvat balladimaisemmiksi, herkemmiksi ja satunnaisesti humoristisemmiksi. Olisin kaivannut jotain selkeämpää musiikillista punaista lankaa, toistuvia melodioita tai muuta vastaavaa sitomaan esitystä kokonaisuudeksi, vaikka sävellyksistä sinänsä pidinkin.

Koulutuksesta tai vapaasta elämästä esityksen työläisnaiset eivät unelmoineet, mutta että kaikki saisivat edes syödäkseen, se olisi hienoa. Teoksessa on hyvin kapea sivistymättömien tehtaanlikkojen näkökulma, joten sotimisen taustoja, maanlaajuista politiikkaa tai valkoisten näkökulmaa ei käsitellä. On vain aate, innostus, taistelu ja tappio ja niiden välittömät vaikutukset jokaisen arkeen.

Pyssykoulu. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Esityksen edetessä minua alkoi vaivata yhä enemmän se, miten sanoitukset eivät tuntuneet naisten puheelta ja ajatuksilta vaan joltakin, jollaista keski-ikäinen mies kuvittelee (historiallisten?) naisten puheen ja ajatusmaailman olevan. Jos yleiskapinallista Kumoon-kappaletta ei lasketa, ensimmäinen naisten laulu, joka ei liittynyt miehiin, tuli esityksessä klo 21.55. Naiset kaipasivat miehiään, rakastivat miehiään, haaveilivat miehistä tai häistä tai kengistä, tai lauloivat olevansa halpoja mutta sieviä. Jopa aseen käsittelyyn tutustuminen oli kikattelevaa aseen vertaamista mieheen, kun taas punakaartin miehistä kaupunkilaisetkin lähtivät sotaan hartaina ja aseet valmiiksi tuntien. Ehkä odotukseni olivat pielessä, kun parin ennakkoon kuulemani kappaleen, nimen ja avointen harjoitusten perusteella odotin jotain rahtusen feministisempää ja voimautuvista, aatteellisista, itsenäisyyteen pyrkivistä naisista kertovaa. Pohjimmiltaan Tytöt 1918 tuntui käsittelevän miehiä ja naisten rakkautta miehiin keskellä sotaa.

Ymmärrän toki, että jos sulhasen kohtalosta ei ole tietoa, se huolestuttaa, mutta olisin kaivannut esitykseen enemmän muuta sisältöä. Esimerkiksi naiskaartin tyttöjen keskinäiset suhteet olisivat ansainneet etenkin lauluissa enemmän tilaa, ja jollakulla tytöllä olisi voinut kaivatun veljen tai pojan sijaan olla siskokin tai peräti ystävä. Joku ei-heterokin olisi mahtunut mukaan. Yksi äiti löytyi, mutta hänkin hyljeksi ja halveksi tytärtään kuolemaansa asti. Joku mies olisi vaikka voinut huolestua naiskaartissa taistelevasta morsiamestaan edes yhden laulun verran tai pohtia uutista taistelevista naisista miesnäkökulmasta, kun sukupuolia kerran korostettiin kappaleissa muutenkin paljon. Alun yhteisen kumousaatteen jälkeen miehet ja naiset kävivät oikeastaan eri sotia eivätkä tuntuneet taistelevan samalla puolella, yhdessä tai samojen asioiden puolesta. Ehkä tämä sitten perustuu totuuteen, mutta odotin näkeväni enemmän naiskaartia osana Tampereen taisteluita enkä niinkään naiskaartilaisten henkilökohtaisia miesongelmia.

Totesin, etten muutenkaan isommin pidä Heikki Salon sanoitustyylistä eikä se sovi mielikuvaani musikaalikappaleista, jos sanoitusten on tarkoitus kertoa tarina tai osallistua tarinankerrontaan. Osa kappaleista oli oikein hyviä (lopetusbiisi Sadan vuoden päästä!), osa nättejä mutta irrallisen oloisia, ja osassa lyriikat olivat todella kökköjä ja aiheuttivat lähinnä myötähäpeää sisällöllään ja riimeillään. Teksteissä oli paljon iskulausemaista toistoa ja yksinkertaisia päälauseita, joiden naiivius alkoi pidemmän päälle tympiä.

Unelma psykedeelisistä kesähäistä. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Musikaali tuntui monin paikoin vielä keskeneräiseltä. Päähenkilöiksi nostettuja hahmoja oli muutama liikaa, etenkin kun useimpien kohtalo näytettiin erikseen kuin historiaa luetteloiden. Taistelukohtaukset ja naisten sinänsä traagiset kuolemat jokainen vuorollaan alkoivat yli kolmetuntisessa musikaalissa jo puuduttaa. Ainoa hahmo, jonka tarinan kaaresta todella kiinnostuin ja joka jäi mieleeni, oli nuori Sigrid (Marketta Tikkanen), 15-vuotias viaton tyttö joka traumatisoituu, ryhtyy kostamaan ja kasvaa vahvaksi mutta niin sodan kyynistämäksi, ettei enää edes halua elää tällaisessa maailmassa. Sigridin loppu oli myös toteutettu tyylitellymmin kuin aiemmat realistiset kuolemat, mikä tuntui siinä vaiheessa varsin virkistävältä ja jätti aikaa pohtia Sigridin tilannetta. Toinen kauniin tyylitellysti tehty kohtaus oli Lempin ja venäläissotilaan rakastuminen.

Ylipäätään minulla oli jälleen sama ongelma kuin samojen tekijöiden Viita 1949:n kanssa: odotin aiheen, mainonnan ja ennakkonäytteiden perusteella täysin erilaista teosta, jotain uudenlaista ja radikaalia, mutta kaikki se upea potentiaali ja Työviksen runsaat resurssit tunnuttiin käytettävän johonkin jo moneen kertaan kerrottuun. Kaikki lavalla oleva ja esiintyvä toimi hyvin ja seitsenhenkinen bändi Joonas Mikkilän johdolla rokkasi, mutta teos itsessään ei hurmannut minua. Hajanainen käsikirjoitus olisi kaivannut tiivistämistä ja keskittymistä selkeämmin muutamaan hahmoon, ja jokin epämääräinen tausta-asenne herätti sisäisen feministini. Se tosin täytyy Peltolan ja Salon kunniaksi sanoa, että ainakaan teos ei jättänyt kylmäksi tai ollut herättämättä tunteita, päinvastoin. Olisin ehkä nauttinut enemmän, jos olisin hoksannut jo alusta lähtien heittää aivot narikkaan ja vain antautua kohtausten ja aistien vietäväksi.

Punapuuvilla liehumaan! Kuva: Kari Sunnari / TTT
 
Välkkyvistä valoista migreenin tai muita oireita saaville muuten vinkki, että jos menette katsomaan esitystä niin ehdottomasti lääkkeet mukaan, taistelut kun ovat aikamoista valotykitystä. Myös pauketta on paljon, mutta salin ovilta saa korvatulppia.