keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Spamalot – Törnävän kesäteatteri 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Monty Pythonin Spamalot on yksi hyvänmielenmusikaaleistani, ja on aina mukavaa nähdä se uudelleen. Ensimmäisen kerran olen nähnyt Spamalotin kymmenisen vuotta sitten unkariksi, ja kun en tuntenut alkuperäiselokuvaa enkä siihen aikaan juuri osannut kieltäkään, kokemus oli vielä vähän absurdimpi kuin Monty Pythonin hommat yleensä. Siksi tai siitä huolimatta ihastuin musikaalin mustaan, sinne tänne rönsyävään huumoriin, hiuksia halkovaan verbaalikomiikkaan ja satiiriin. Muutama vuosi sitten kävin Lontoossa katsomassa uuden tuotannon, jossa oli mm. Warwick Davis Patsyna, ja nauroin itseni tärviölle.

Aku Hirviniemi lällättää ranskaksi.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Suurin osa Eric Idlen ja John Du Prezin musikaaliversion dialogista ja yksittäisistä kohtauksista on otettu lähes suoraan Monty Python and the Holy Grail -elokuvasta (1974), mutta tarinaa on yhtenäistetty ja sujuvoitettu. Siinä missä elokuva nauraa elokuvanteolle, musikaalissa sekaan on ujutettu runsaasti musikaalivitsejä ja itseironiaa teatteria kohtaan. Hartaatkin fanit viihtynevät katsomossa hyvin, mutta esitys sopii myös ensikosketukseksi joukkion hämärään huumoriin.

Yritin olla asettamatta ennakko-odotuksia Suomen kantaesitykselle Törnävän kesäteatterissa, mutta kun taustalla on Seinäjoen kaupunginteatteri, joka ei yleensä tee mitään vasemmalla kädellä, niin pakkohan siitä oli ihan pikkuisen olla ennakkoon innoissaan. Ilokseni en pettynyt: seinäjokelainen Spamalot on kunnianhimoisesti ja pieteetillä tehtyä viihdettä, joka ei aliarvioi katsojiaan. Se seuraa brittiläistä esikuvaansa uskollisesti mutta hilpeän pohojammaalasella otteella. Tuotanto menisi ihan täydestä myös talvikauden pääteoksena sisätiloissa. Näkemieni tuotantojen perusteella musikaalissa on tietyt montypythoniaaniset elementit, jotka on säilytettävä maasta toiseen, mutta niiden lisäksi työryhmillä on runsaasti tilaisuuksia kotouttaa huumoria aikaan ja paikkaan sopivaksi ja käyttää omaa luovuuttaan. Niinpä Jumalan ääni lienee suomalaisille hyvin tuttu, näyttämön halki vaeltaa useampikin suomalaisjulkkis ja välillä joku meinaa eksyä Kurikkaan.


Riikka Aurasmaan puvustus on tähän asti näkemistäni Spamaloteista ehdottomasti hienoin, etenkin Järven neidon upeat asut ja tanssijoiden puvut. Myös Juho Lindströmin rehellisen koivupuinen lavastus on nappiyhdistelmä keskiaikaista Englantia ja Pohjanmaata, enkä saa tarpeekseni Karoliina Mäen näyttävistä fantasiamaskeerauksista ja peruukeista. Näyttämölle on hämmentävän hyvin saatu laadukkailla materiaaleilla ja huolellisuudella luotua illuusio pikkubudjetin harrastelijakesäteatterista yksiulotteisine lavasteineen, ja samalla näyttelijäkokoelma lienee yksi tämän kesän parhaita Suomessa.

Anna Victoria Eriksson ja Olli Rahkonen rakastavat kovaa ja korkealta.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri
Sketsiallergikkona ja harvoin elokuvia katsovana en ole nähnyt Aku Hirviniemeä oikein missään tositoimissa, ja hän yllätti positiivisesti mm. Sir Lancelotina, joka kohtaa värikkään kohtalonsa linnassa keskellä suota. Anna Victoria Eriksson on mainio kliseisenä Järven diivana, ja Olli Rahkonen lukuisissa rooleissaan aina yhtä hykerryttävä. Jyri Numminen on jatkuvasti lähellä varastaa show'n milloin missäkin hahmossa, ja Nummisen koreografiat ovat hauska tuulahdus suoraan Broadway-perinteestä.

Mikko Koivusalon suomennos on hauska ja perussujuva, ja Monty Python -fanitkin tuntuivat olevan tekstiin tyytyväisiä. Alun England/Finland-sekaannus on ratkaistu suomeksi kekseliäästi ja nautin suuresti ranskalaisritarien suoltamista herjoista. Laulujen suomennokset jäivät mielikuvituksellisuudessa vähän kakkoseksi dialogille, mutta ymmärrän dialogiin keskittymisen repliikkien legendaarisuuden vuoksi. Ohjaaja Mika Eirtovaara on saanut näyttämölle iloa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä Spamalot kuitenkaan eksy pelkäksi farssiksi vaan on kaunis kunnianosoitus lakonisen älykästä brittihuumoria kohtaan.

Sir Bedeveren (Ville Orttenvuori) ovela hyökkäyssuunnitelma.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Muutamissa kohdissa tarinaa olisi mielestäni voinut kotouttaa vielä enemmänkin. Esimerkiksi Sir Joka Ei Ole Tässä Esityksessä jätettiin oikeastaan täysin hyödyntämättä (verkkosukkikset, tolppakorot ja korsetti, anyone?), ja kun kyse on musikaalin tekemisestä Törnävälle, niin kuningas Arthurin (tyylikäs Juha Hostikka) puhe Broadwayn musikaaliosaamisesta jättää vitsin kyllä puolitiehen. Törnävälläkin osataan, kuten esitys itse osoittaa! Tässä kohtaa joudun vähän vertaamaan esitystä Budapestin versioon, jossa Tällainen laulu esitetään saman teatterin Oopperan kummitus -proggiksen lavasteilla, Sir Joka Ei Ole Tässä Show'ssa on väärälle näyttämölle eksynyt Phantom ja Ritarit jotka sanovat Ni ovat silkkaa parodiaa teatterin omasta Cats-tuotannosta. Olisin kaivannut lisää jotain samanhenkistä, koska ainakin näin ulkopaikkakuntalaisen silmin Pohjanmaasta irtoaisi runsaasti kotiseutuparodiaa.

Lopuksi täytyy nostaa hattua Seinäjoen kaupunginteatterille, joka pokkana tuo Pohjanmaalle jälleen mm. sympaattisia queer-hahmoja ja hykerryttävää satiiria kirkkoa kohtaan – ja vetää sillä katsomot täyteen. Kukaan katsomoon tullut tuskin loukkaantuu someraivon partaalle asti, mutta ajatuksien herättäminen on aina hyväksi, kesäteatterissakin.

Arthur (Juha Hostikka) ja Patsy (Lauri Ketonen) kohtaavat Ritarit jotka sanovat Ni.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri


(Sitten viime syksyn olen mm. saanut uuden työpaikan ja vaihtanut asuinkaupunkia, joten blogi on jäänyt hieman vähälle huomiolle. Yritän parantaa tapani nyt, kun muu elämä alkaa taas asettua aloilleen.)