tiistai 26. maaliskuuta 2013

Tohtori Zivago Helsingin kaupunginteatteriin

Helsingin kaupunginteatterin syksyn 2013 musikaali on australialainen Tohtori Zivago. Sen on säveltänyt Lucy Simon, käsikirjoittanut Michael Weller ja sanoittaneet Michel Korie ja Amy Powers. Musikaali perustuu Boris Pasternakin kuuluisaan romaaniin (joka minun sivumennen sanoen pitäisi lukea). Nimiroolissa nähdään Tuukka Leppänen, Zivagon vaimona Marika Westerling ja Zivagon rakastajattarena Anna-Maija Tuokko.

Ensi-ilta 3.10.2013 Suurella näyttämöllä
Suomennos: Sami Parkkinen
Ohjaus: Hans Berndtsson
Koreografia: Gunilla Olsson
Kapellimestari: Markku Luuppala
Lavastus ja puvut: Ralf Forsström
Valosuunnittelu: William Iles ja Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Kirsi Peteri ja Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset: Jari Kettunen

 © HKT / Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy - kuvan käsittely
Maari Järvinen

En tunne tätä musikaalia ollenkaan, vaikka sen olemassaolosta tiesinkin. Virkistävää vaihtelua! Miehitys näyttää kerrassaan erinomaiselta. Olen tyytyväinen siihen, että HKT on uskaltanut taas ottaa ohjelmistoon jonkin tuntemattomamman musikaalin, olkoonkin että romaanista ovat varmaankin kaikki kuulleet. Viulunsoittaja katolla oli jokseenkin mielikuvitukseton ja tylsä valinta minun makuuni, joten olen ilahtunut Zivagosta. Näkemäni Berndtssonin ohjaukset ovat aina olleet melko turvallisia ja peruskivoja, joten siltä suunnalta en odota mitään tajunnanräjäyttävää, mutta musikaalista voi hyvinkin saada oikein hyvän produktion. Kirjoittajia en tunne, mutta Lucy Simon on säveltänyt kauniin The Secret Garden -musikaalin F.H. Burnettin tunnetun kirjan pohjalta. Tohtori Zivagon kantaesitys oli vasta 2011, joten HKT on napannut uutuuden nopeasti.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Jekyll & Hyde – Turku 3/2013

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri
Pidän Frank Wildhornin musikaaleista suuresti. Valtavan potentiaalin lisäksi niissä on yleensä kuitenkin harvinaisen paljon parannettavaa, joten tavallisesti osoitan rakkauttani loputtomalla nillityksellä ja ideavirralla siitä, miten niistä saisi järkeviä ja merkityksellisiä esityksiä. Alkuun kuitenkin yleisvaikutelmia, koska pohdintani tuskin kiinnostavat kaikkia.

***

Jos juonta ja yksityiskohtia ei rupea sen kummemmin ajattelemaan, Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde -produktio on todella hyvä. Se on näyttävä, ohjaus toimii ja siirtymät kohtauksien välillä ovat sujuvia. Riku Nieminen ei ole mikään armoitettu laulaja, mutta hän näyttelee kropallaan todella vakuuttavasti. Jennie Storbacka ja Anna Victoria Eriksson sen sijaan laulavat kauniisti, joskin heilläkin tuntuu vaikeimmissa kohdissa olevan ongelmia. Ensemble on energinen ja kuulostaa hyvältä, ja yleisesti pidin koko porukan näyttelijäntaidoista. Mikko Nuopposen pappi kuulosti erityisen hyvältä!

Käännös on sisällöltään ihan ok ja kaikki olennainen tieto välittyy, vaikka lavalla kuultava puhekieli kuulostaakin todella luonnottomalta jo itsessään, saati sitten 1800-luvun hahmojen suusta. Luonteva puhekieli lavalla ei ole sama asia kuin luonteva puhekieli sen ulkopuolella, vaan lavalle pitäisi kyetä luomaan luonnollisen puheen illuusio. Osa hahmoista puhuu satunnaisissa kohtauksissa hyvää yleiskieltä, mutta siinäkään ei ole mitään sisäistä logiikkaa. Ylä- ja alaluokan puheen välillä ei myöskään ole mitään eroa, mikä epookkimusikaalissa on ongelma. Jos produktio olisi muuten modernisoitu, se voisi toimia, mutta nyt ollaan selvästi 1800-luvun lopun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa ja sen pitäisi kuulua. "Sit mä aattelin et mä meen" -kieli kuulostaa lavalla siltä, että hahmot matkivat nykyteinejä.

Tuomas Parkkisen henkilöohjaus on hyvää: hahmot tekevät jotain laulaessaan eivätkä vain pönötä lavalla kasvot yleisöön. Suomessa näkee turhan usein rakkaus- tai riitaduettoja, jotka esitetään eri puolilla lavaa seisten kasvot yleisöön päin eikä "keskustelijoiden" välillä ole mitään toimintaa, mutta Parkkisen ohjauksessa näyttelijät laulavat toisilleen ja tekevät jotain. Missään ei myöskään näkynyt tarpeetonta rintamalinjalaulantaa, jota usein ylikäytetään useamman hahmon kohtauksissa, kun kaikki seisovat rivissä kasvot yleisöön ja laulavat.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Lavastus on näyttävä ja toimiva ja puvut kauniita. Missään ei ole menty siitä missä aita on matalin, eikä lavalla näy aaltopahvia tai muita halvalta näyttäviä materiaaleja. Valoja on käytetty todella hienosti, ja niiden ja savun luomat illuusiot toimivat täydellisesti ainakin (ja myös) parven eturiviin, joka ei yleensä ole se kulma, josta niitä on tarkoitettu katsottavaksi. Etenkin Jekyllin muuttuminen Hydeksi on hypnotisoivan hienosti tehty.

Kyseessä ei ole mikään iloinen lastenmusikaali, toisin kuin Hesarin kriitikko näyttää omituisesti otaksuneen, ja teemat ovat synkkiä ja yhteiskuntakriittisiä. Murhat eivät olleet mielestäni mitenkään splatter-henkisiä tai turhan näyttäviä (vaikka yksi efekti ensimmäisen näytöksen lopussa taisikin epäonnistua näkemässäni esityksessä), joten ainakin kauempaa niitä uskaltaa katsoa eikä luvassa ole mitään CSI-tason kamaa.

Kaikin puolin suosittelemisen arvoinen produktio siis...

Mutta sitten on se mutta 

... kunhan sitä ei ryhdy liikaa analysoimaan. Minua jäi vaivaamaan musikaali kokonaisuutena enkä pääse sen syvempien merkityksien jäljille.

Musikaalista on käsiohjelman mukaan olemassa kolme eri englanninkielistä käsikirjoitusta. Jos tämä on niistä paras niin olisin suositellut käyttämään saksalaisten tekemää kässäriä, jossa on parempia lauluja, parempi sisäinen logiikka ja parempi henkilöhahmokehitys. Myös Parkkisen ohjauksessa oli muutamia ongelmakohtia, mutten aina ollut varma, johtuiko jokin ongelma oikeuksien haltijoilta saadusta käsikirjoituksesta vai ohjaajasta.

Olisin kaivannut kappaletta I Need to Know motivoimaan Jekyllin teot, sillä kun olisi voitu tiivistää hieman hidasta alkua. The World Has Gone Insanea jäin myös ikävöimään ihan vain siksi, että siitä olisi saanut todella hienon kohtauksen. Nyt musikaalissa tuntui olevan liian paljon pieniä minuutin tai parin laulunpätkiä ja muuta pikkusälää, joka haittasi kokonaisuuden muodostumista. His Work and Nothing More puolestaan olisi syventänyt Emman hahmoa enemmän, ja muutenkin olisin kaivannut Emmaan vieläkin enemmän vahvaa ja itsenäistä naista. Ehkä se sieltä ennen pitkää paljastuu.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Bordellivalitusta

Tässä versiossa etenkin Lucy jää jotenkin epämääräiseksi ja irtonaiseksi hahmoksi, mikä johtuu paljolti käsikirjoituksesta. Lucyn ja vanhemman ilotytön Nellien duetto Girls of the Night on musikaalin kauneimpia kappaleita ja taustoittaa Lucyn unelmia paremmasta elämästä. Samalla Nellie isosiskomaisena hahmona pyytää Lucya luopumaan turhista unelmistaan, koska hän tietää jo kokemuksesta, että mikään ei kuitenkaan muutu. Turussa laulu kuitenkin puuttuu ja Nelliestä on tehty laimea parittajaämmä, joka heittelee puheensa sekaan huonosti äännettyä saksaa ja huutelee rivouksia.

Suomalaisilla teattereilla tuntuu olevan ongelmia bordellikohtausten kanssa, niitä ei täällä ilmeisesti voi tehdä tyylikkäästi. Olen jotenkin elänyt siinä käsityksessä, että Lucy on kabareetähti ja ilotyttö hieman paremman väen Moulin Rouge -tyyppisessä paikassa eikä kapakassa, jossa asiakkaat suunnilleen syljeskelevät kaljaa hänen päälleen kesken esityksen. Herkullinen Bring on the Men on Turussa aika lailla lyöty läskiksi ja laitettu porukkaa paneskelemaan ympäriinsä taustalle, kun kohtaus minusta olisi toiminut huomattavasti paremmin kiusoittelevana burleskiesityksenä. Se olisi osaltaan tukenut musikaalin julkisivu- ja naamioteemaa: ylellisesti sisustettu bordelli, jossa ilotytön elämä ei kuitenkaan ole yhtään sen miellyttävämpää kuin räkälässä, koska hienot herrat ovat aivan yhtä sikamaisia kuin kapakkajuopot. Lavastus näyttää hienolta, mutta asiakaskunta ulkonäöltään ja käytökseltään ei jotenkin istu ympäristöönsä. Ideana kuitenkin olisi, että hienon käytöksen taakse kätkeytyisi likainen mieli. Laulun suomennos oli myös turhan yksiselitteinen makuuni. Jekyllin täytyy kuitenkin ihastua Lucyyn, enkä nähnyt Bring on the Menin Lucyssa oikein mitään ihastumisen arvoista, vaikka Eriksson kappaleen hyvin vetikin.

Samoin upea Dangerous Game seksikohtauksena oli vähän tarkoitukseton. Juu, seksi väkivaltaisen hullun kanssa on aika vaarallista peliä, mutta olisin kaivannut kohtaukseen jonkin syvemmänkin sanoman tai edes juonenkuljetuksen kannalta olennaisen pointin. Nyt kohtaus tuntui aika irralliselta ja samalla turhan kohuhakuiselta. Kaiken lisäksi jostain ensimmäisen näytöksen loppupuolelta Lucyn ja Hyden ensitapaamisesta puuttui minusta olennaista dialogia, joka olisi perustellut Dangerous Gamen olemassaolon paremmin.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Naamioita ja addiktio vaiko eikö

Kuten mainitsin, naamio (Facade) ja julkisivu ovat musikaalin kantavia teemoja. Minulle ei kuitenkaan missään vaiheessa näytetty hahmojen kaunisteltua julkisivua, eikä hahmojen toiminnassa ja käytöksessä ollut sitä ristiriitaa, joka ylhäisön aseman ja turmeltuneiden tapojen välillä on. Meille näytettiin vain jälkimmäistä, kaikki se ruma mitä on naamion takana. Produktio oli hyvin suorapuheinen kaiken suhteen eikä mitään edes muodon vuoksi peitelty tai ilmaistu vertauskuvallisesti tai monimielisesti, mikä hieman soti naamion ajatusta vastaan. Minulle tarinan pointti on siinä, että me yleisönä näemme ja kuulemme hienoa puhetta ja tapoja mutta samalla ymmärrämme totuuden niiden takana. Nyt tämä kontrasti puuttui, ja se mielestäni söi tarinan sanomaa. Lordi Savagelta puuttui hahmona kaikki uskottavuus, eikä Lady Beaconsfield tullut kaukana perässä. Hienosto puhui puhekieltä, ja minua ärsytti suunnattomasti suomennokseen lisätty runsas ja tarkoitukseton kiroilu ja alatyyli. Minun mielikuvieni Jekyll vain ei sano This is the Momentissa 'paska', vaikka Hyde voikin käyttää vaikka millaista kieltä.

Käännös oli muuten ihan ok eikä minun tarvinnut yrittää unohtaa osaavani suomea. Loputtomat homonyymiset lopputavut (kuljettiin, suudeltiin, mentiin, alettiin jne.) riimien paikalla alkoivat jossain vaiheessa nostaa verenpainettani ja tavumäärät eivät ihan istuneet nuotteihin, mutta muuten ongelmia oli yllättävän vähän. Take Me as I Am -biisin kääntäminen muotoon Saat mun rakkauden tosin kirjaimellisesti käänsi laulunsanojen merkityksen ympäri. Kun alkuperäisen dueton pointti on, että voitko ottaa minut sellaisena kuin olen, kaikkine vikoineni, niin nyt laulu oli käännetty vain perusherkäksi rakkauslauluksi.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Vielä yksi ohjauksellinen ongelma. Parkkinen kertoi lehdistötilaisuudessa ja kirjoittaa käsiohjelmassakin, että hän on lähestynyt tarinaa addiktioiden kautta. Jekyll on addiktoitunut Hydenä olemiseen kuin juoppo alkoholiin. Näkemys kuulosti minusta hyvin kiinnostavalta ja odotin innolla, miten se produktiossa toteutuu. Se ei minusta kuitenkaan tullut esityksessä esille, ja muistin vasta jossakin toisen näytöksen loppupuolella, että Hyden tosiaan pitäisi olla addiktoiva. Sain lähinnä sen vaikutelman, että Jekyll ei halua olla Hyde ja pelkää tätä.

Minulle jäi samalla epäselväksi se, miten Jekyllin lääke tässä tarinassa toimii. Se aiheuttaa muutoksen hahmosta toiseen, juu, mutta onko Jekyll vain addiktoitunut Hydena olemiseen ja tarvitsee siksi jatkuvasti lisää lääkettä? Onko taistelu Hyden kanssa oikeastaan taistelu Jekyllin ja hänen addiktionsa välillä? Musikaalin tarina on ainakin muualla ollut se, että kun Jekyll kerran päästää Hyden valloilleen, hän alkaa muuttua Hydeksi myös tahtomattaan ja tarvitsee lääkettä päästäkseen takaisin Jekylliksi. Lopulta hän onnistuu häätämään Hyden tahdonvoimalla pois häihinsä saakka. Nyt en saanut oikein otetta siitä, mitä Hyden taustalla on, Jekyllin addiktio vai käsistä karannut ihmiskoe. Hyde kuitenkin piikittää lääkettä itseensä Uttersonin edessä muuttuakseen Jekylliksi. Jos ihmiskoe karkaa käsistä, kuten se näyttää Turussakin karkaavan, miten Jekyllin addiktio Hydena olemiseen näkyy ohjauksessa?


***
© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri
Saatan olla väärässä, mutta minusta kuulosti siltä, että Hyden lauluosuudet tulivat nauhalta. Nieminen kuulosti niissä yhtäkkiä paljon paremmalta ja hänen lauluäänensä oli vahvempi, vaikka hän saattoi laulaessaan ryömiä lattialla. Jekyllin lauluissa Nieminen kuulosti ajoittain turhan selvästi siltä, että on ylittänyt äänensä mukavuusrajat ja äänen tuottaminen on tuskallista eikä suinkaan vaivatonta. Toivon vain, että hänen äänensä kestää roolin esittämisen vahingoittumatta. Hieman minusta on kummallista, että musiikillisesti niinkin haastavaan rooliin ei etsitty näyttelijää, joka selviäisi myös lauluista vaivatta, koska sellaisiakin varmasti löytyisi Suomesta. Huonomminkin voisi silti olla.

Huolimatta kaikesta nillityksestäni pidin produktiosta ja popitan tällä hetkellä läpi Jekyll & Hyde -levyjäni. Olen välillä ollut hieman kyllästynyt musikaalin musiikkiin, mutta esityksessä en pitkästynyt ja nyt olen yhtäkkiä löytänyt vanhat "inhokki"kappaleenikin uudelleen. Olen aina pitänyt Wildhornin iskevistä ensemblekappaleista ja pahisbiiseistä, mutta nyt elävää teatteria katsoessa viehdyin myös herkempiin kappaleisiin. Jos asuisin Turussa, kävisin varmasti vielä katsomassa, miten produktio kehittyy, mutta nyt taidan tyytyä mahdolliseen toiseen käyntiin syksyllä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Musikaalin virallinen kotisivu

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Rocky Horror Show Turun kaupunginteatteriin

Rocky Horror Show
Kaksoisensi-ilta Turun kaupunginteatterin Päänäyttämöllä 25. ja 26.10.2013

Ohjaaja: Marika Vapaavuori
Suomennos: Mauri "Moog" Konttinen
Koreografia: Russell Adamson
Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Valot: Jarmo Esko
Projisoinnit: Sanna Malkavaara
Kapellimestari: Ismo Laakso

Rooleissa:
Lari Halme / Sami Saikkonen (Frank N. Furter), Reeta Vestman (Janet), Stefan Karlsson (Brad), Kirsi Tarvainen (Magenta), Riitta Salminen (Columbia), Miska Kaukonen (Riff-Raff), Jukka Aaltonen (Kertoja), Severi Saarinen (Rocky), Mika Kujala (Eddie / Tri Scott), Petri Rajala, Sonja Sorvola
Lisäksi Turun konservatorion tanssijan koulutusohjelman toisen vuosikurssin opiskelijat.

© Nana Simelius / Turun kaupunginteatteri

Tästä vuodesta uhkaa sittenkin tulla kiinnostava musikaalivuosi. RHS täyttää tänä vuonna 40 vuotta, joten oli aikakin saada uusi iso produktio suomalaiseen teatteriin. Seinäjoen kaupunginteatterin produktiosta (ensi-ilta 1995) puhutaan vieläkin, katsotaan haastaako Turku sen. :-) Myös nimilista näyttää mahtavalta, ja seassa on muutama hyvin positiivinen tuttu nimi.

RHS on mielenkiintoisen radikaali valinta päänäyttämölle, etenkin kun teatteri jatkaa samalla myös Jekyll & Hyden esityksiä. Toivottavasti katsomon siivoojat saavat kunnon bonukset, koska ainakin Facebookin mukaan yleisöosallistuminen on sallittua ja suotavaa. Minulla on positiivisia kokemuksia Turun kaupunginteatterin musikaaliohjelmistopolitiikasta, ja nykyisiä ja tulevia teoksia katsoessa ne vain vahvistuvat. Elisabethin ja Kesäyön hymyilyn väliin mahtui useampi vuosi, jolloin en nähnyt mitään syytä piipahtaa Turussa sillä puolella jokea, mutta nyt turkulaiset antavat palaa sitten täysillä.

Vähän matkan päässä Åbo svenska teater on puuhaamassa Jesus Christ Superstaria, mistä olen myös iloinen. JCS ei tarinansa puolesta yllä kiinnostuslistani kärkeen, mutta musiikki on pääosin hyvää ja onhan teos itsessäänkin melkoinen legenda.

Linkkejä:
Turun kaupunginteatterin RHS-uutinen
Produktion kotisivu

torstai 7. maaliskuuta 2013

Frankenstein – Kansallisteatteri 2013

Alkuun nolo tunnustus: huolimatta kaikista vuosistani Helsingissä en ollut koskaan aiemmin käynyt Kansallisteatterissa. Homo! minun piti mennä katsomaan, mutten saanut aikaiseksi. Lisäksi mielikuvani Kansiksesta on kovin... taiteellinen. Ei nyt ihan epämääräisten ihmisjätösten heittelyä, mutta symboliikkaa ja kokeilua ja jotain vaikeaa. Ennakkoluuloja, myönnän. Yllätyin siis positiivisesti, kun Nick Dearin kirjoittama Frankenstein paljastui ihan järjellä ymmärrettäväksi produktioksi, jossa oli sopivasti symboliikkaa mutta joka ei kuitenkaan haudannut kaikkea tekotaiteelliseen Näkemykseen.

Näytelmä pureutuu hyvin Mary Shelleyn alkuperäisromaanin merkityksiin ja ytimeen. En ole nähnyt National Theatren ylistettyä kantaproduktiota, joten minulla ei ollut mitään muita ennakkokäsityksiä kuin Shelleyn romaani. Goottilainen kauhuromantiikka on yksi suosikkigenreistäni kirjallisuudessa ja tunnen romaanin suht hyvin, joten suhteutin tapahtumia lähinnä siihen. Näytelmä on uskollinen romaanille vaikka tarinaa luonnollisesti onkin tiivistetty, ja adaptaatio toimi mainiosti.

Hahmona minua kiinnosti eniten Olio – ihmisolento, joka syntyy hyväksi mutta epäinhimillisen näköiseksi hirviöksi ja jonka ihmisten pahuus todella muuttaa kostonhimoiseksi ja julmaksi. Alussa Olio ei käsitä maailmaa vielä sanojen kautta, vaan kaikki on sille / hänelle käsittämätöntä, jatkuvaa ihmeiden virtaa: kukkia putkahtelee maasta, vettä taivaalta, keltaiset lehdet putoavat. Alku vuodenaikoineen oli lumoavan sadunomainen, mikä teki ihmisten petomaisuudesta Oliota kohtaan vieläkin raastavampaa. Vauhtiin päästyään Olio oppii nopeasti ja tulee huomattavankin sivistyneeksi, mutta tiedon mukana hän tajuaa yhä paremmin ihmisten epäluulon, pelon ja vihan itseään kohtaan. Lopulta hän luopuu toivosta tulla pidetyksi ja ryhtyy juuri sellaiseksi kuin ihmiset hänen olettavatkin olevan. Samalla hän saa selville syntyperänsä ja ryhtyy kostamaan Viktor Frankensteinille, joka ensin loi hänet ja sitten hylkäsi. Hän haluaa syöstä luojansa samanlaiseen yksinäisyyteen kuin mistä itsekin kärsii. Lopulta on epäselvää, kumpi on hirviömäisempi, luoja vai luotu, ja kumpi lopulta on luonut toisen.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri
Tarina varoittaa rationalismin ja järjen liiasta korostamisesta ja pyrkii osoittamaan, että olemme todella ihmisiä vasta toisten ihmisten kautta ja että ennen kaikkea sosiaaliset suhteemme muokkaavat meitä. Olio kasvaa sivistyneeksi ihmiseksi mutta häntä ei kohdella sellaisena. Hänellä olisi kaikki mahdollisuudet tulla täydellisen hyväksi ihanneihmiseksi, mutta ympäröivä yhteiskunta estää sen. Tuloksena on älykäs mutta katkera, kostonhimoinen ja raaka ihmishirviö.

Minulle tuli näytelmästä tri Jekyll / hra Hyde -viboja paljon enemmän kuin romaanista, mutta molemmat allkuperäisromaanit pohjaavat samaan viktoriaaniseen goottikauhuperinteeseen, joten ei ihmekään. Kaksi ihmistä, toinen tieteen keinoin toisen luoma, ja hyvyyden ja pahuuden kamppailu näiden kautta sopivat kuvaukseksi kumpaankin. Näytelmä on synkästä aiheestaan huolimatta yllättävän hauska: etenkin Oliolla on vitsikkään osuvia repliikkejä, ja hänen tietynlainen lapsenomaisuutensa oli hellyttävän hauskaa. Kesken traagistakin kohtausta yleisö saattoi purskahtaa nauramaan, ja kuitenkaan se ei rikkonut tunnelmaa vaan toi siihen oman lisänsä.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri
Esityksen ulkoasu oli kekseliäs sekoitus alkukantaisuutta ja villiyttä sekä kodikasta mutta tyylikästä sivistystä. Elementit kuten jää ja tuli toivat alkemismihenkistä tunnelmaa tarinaan, ja vänkä urkutorvimusiikki loi alkukantaista äänimaailmaa. Lavastus oikeastaan tiivisti tarinan sekoituksen tiedettä, viktoriaanista yhteiskuntaa, moraalia ja alkukantaisuutta. Ihailin etenkin valon ja erilaisten lamppujen käyttöä. Kynttilät ja kirkkomaiset muodot korostivat jylhää goottilaista tunnelmaa.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri
Olin katsomassa ennakkonäytöksen, joten näyttelijät eivät olleet vielä aivan parhaimmillaan, mutta silti saattoi nähdä, että produktiosta on kypsymässä hyvä. Etenkin Esa-Matti Long teki vaikuttavan työn Oliona. Hahmosta voisi helposti tulla tahattoman huvittava, mutta Long selvisi sudenkuopista hyvin. Minka Kuustonen Viktorin morsiamena Elizabethina oli kiehtova ja jäi mieleen etenkin yhteisistä kohtauksista Olion kanssa. Antti Luusuaniemi Viktor Frankensteinina oli hänkin hyvä, etenkin tarinan loppupuolella lähestyessään jo hulluutta. Loput näyttelijät esittivät useita rooleja eikä joukossa ollut pettymyksiä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Shelleyn Frankenstein Project Gutenbergissa englanniksi