Jekyll & Hyde – Turku 3/2013

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Pidän Frank Wildhornin musikaaleista suuresti. Valtavan potentiaalin lisäksi niissä on yleensä kuitenkin harvinaisen paljon parannettavaa, joten tavallisesti osoitan rakkauttani loputtomalla nillityksellä ja ideavirralla siitä, miten niistä saisi järkeviä ja merkityksellisiä esityksiä. Alkuun kuitenkin yleisvaikutelmia, koska pohdintani tuskin kiinnostavat kaikkia.

***

Jos juonta ja yksityiskohtia ei rupea sen kummemmin ajattelemaan, Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde -produktio on todella hyvä. Se on näyttävä, ohjaus toimii ja siirtymät kohtauksien välillä ovat sujuvia. Riku Nieminen ei ole mikään armoitettu laulaja, mutta hän näyttelee kropallaan todella vakuuttavasti. Jennie Storbacka ja Anna Victoria Eriksson sen sijaan laulavat kauniisti, joskin heilläkin tuntuu vaikeimmissa kohdissa olevan ongelmia. Ensemble on energinen ja kuulostaa hyvältä, ja yleisesti pidin koko porukan näyttelijäntaidoista. Mikko Nuopposen pappi kuulosti erityisen hyvältä!

Käännös on sisällöltään ihan ok ja kaikki olennainen tieto välittyy, vaikka lavalla kuultava puhekieli kuulostaakin todella luonnottomalta jo itsessään, saati sitten 1800-luvun hahmojen suusta. Luonteva puhekieli lavalla ei ole sama asia kuin luonteva puhekieli sen ulkopuolella, vaan lavalle pitäisi kyetä luomaan luonnollisen puheen illuusio. Osa hahmoista puhuu satunnaisissa kohtauksissa hyvää yleiskieltä, mutta siinäkään ei ole mitään sisäistä logiikkaa. Ylä- ja alaluokan puheen välillä ei myöskään ole mitään eroa, mikä epookkimusikaalissa on ongelma. Jos produktio olisi muuten modernisoitu, se voisi toimia, mutta nyt ollaan selvästi 1800-luvun lopun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa ja sen pitäisi kuulua. "Sit mä aattelin et mä meen" -kieli kuulostaa lavalla siltä, että hahmot matkivat nykyteinejä.

Tuomas Parkkisen henkilöohjaus on hyvää: hahmot tekevät jotain laulaessaan eivätkä vain pönötä lavalla kasvot yleisöön. Suomessa näkee turhan usein rakkaus- tai riitaduettoja, jotka esitetään eri puolilla lavaa seisten kasvot yleisöön päin eikä "keskustelijoiden" välillä ole mitään toimintaa, mutta Parkkisen ohjauksessa näyttelijät laulavat toisilleen ja tekevät jotain. Missään ei myöskään näkynyt tarpeetonta rintamalinjalaulantaa, jota usein ylikäytetään useamman hahmon kohtauksissa, kun kaikki seisovat rivissä kasvot yleisöön ja laulavat.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Lavastus on näyttävä ja toimiva ja puvut kauniita. Missään ei ole menty siitä missä aita on matalin, eikä lavalla näy aaltopahvia tai muita halvalta näyttäviä materiaaleja. Valoja on käytetty todella hienosti, ja niiden ja savun luomat illuusiot toimivat täydellisesti ainakin (ja myös) parven eturiviin, joka ei yleensä ole se kulma, josta niitä on tarkoitettu katsottavaksi. Etenkin Jekyllin muuttuminen Hydeksi on hypnotisoivan hienosti tehty.

Kyseessä ei ole mikään iloinen lastenmusikaali, toisin kuin Hesarin kriitikko näyttää omituisesti otaksuneen, ja teemat ovat synkkiä ja yhteiskuntakriittisiä. Murhat eivät olleet mielestäni mitenkään splatter-henkisiä tai turhan näyttäviä (vaikka yksi efekti ensimmäisen näytöksen lopussa taisikin epäonnistua näkemässäni esityksessä), joten ainakin kauempaa niitä uskaltaa katsoa eikä luvassa ole mitään CSI-tason kamaa.

Kaikin puolin suosittelemisen arvoinen produktio siis...

Mutta sitten on se mutta 

... kunhan sitä ei ryhdy liikaa analysoimaan. Minua jäi vaivaamaan musikaali kokonaisuutena enkä pääse sen syvempien merkityksien jäljille.

Musikaalista on käsiohjelman mukaan olemassa kolme eri englanninkielistä käsikirjoitusta. Jos tämä on niistä paras niin olisin suositellut käyttämään saksalaisten tekemää kässäriä, jossa on parempia lauluja, parempi sisäinen logiikka ja parempi henkilöhahmokehitys. Myös Parkkisen ohjauksessa oli muutamia ongelmakohtia, mutten aina ollut varma, johtuiko jokin ongelma oikeuksien haltijoilta saadusta käsikirjoituksesta vai ohjaajasta.

Olisin kaivannut kappaletta I Need to Know motivoimaan Jekyllin teot, sillä kun olisi voitu tiivistää hieman hidasta alkua. The World Has Gone Insanea jäin myös ikävöimään ihan vain siksi, että siitä olisi saanut todella hienon kohtauksen. Nyt musikaalissa tuntui olevan liian paljon pieniä minuutin tai parin laulunpätkiä ja muuta pikkusälää, joka haittasi kokonaisuuden muodostumista. His Work and Nothing More puolestaan olisi syventänyt Emman hahmoa enemmän, ja muutenkin olisin kaivannut Emmaan vieläkin enemmän vahvaa ja itsenäistä naista. Ehkä se sieltä ennen pitkää paljastuu.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Bordellivalitusta

Tässä versiossa etenkin Lucy jää jotenkin epämääräiseksi ja irtonaiseksi hahmoksi, mikä johtuu paljolti käsikirjoituksesta. Lucyn ja vanhemman ilotytön Nellien duetto Girls of the Night on musikaalin kauneimpia kappaleita ja taustoittaa Lucyn unelmia paremmasta elämästä. Samalla Nellie isosiskomaisena hahmona pyytää Lucya luopumaan turhista unelmistaan, koska hän tietää jo kokemuksesta, että mikään ei kuitenkaan muutu. Turussa laulu kuitenkin puuttuu ja Nelliestä on tehty laimea parittajaämmä, joka heittelee puheensa sekaan huonosti äännettyä saksaa ja huutelee rivouksia.

Suomalaisilla teattereilla tuntuu olevan ongelmia bordellikohtausten kanssa, niitä ei täällä ilmeisesti voi tehdä tyylikkäästi. Olen jotenkin elänyt siinä käsityksessä, että Lucy on kabareetähti ja ilotyttö hieman paremman väen Moulin Rouge -tyyppisessä paikassa eikä kapakassa, jossa asiakkaat suunnilleen syljeskelevät kaljaa hänen päälleen kesken esityksen. Herkullinen Bring on the Men on Turussa aika lailla lyöty läskiksi ja laitettu porukkaa paneskelemaan ympäriinsä taustalle, kun kohtaus minusta olisi toiminut huomattavasti paremmin kiusoittelevana burleskiesityksenä. Se olisi osaltaan tukenut musikaalin julkisivu- ja naamioteemaa: ylellisesti sisustettu bordelli, jossa ilotytön elämä ei kuitenkaan ole yhtään sen miellyttävämpää kuin räkälässä, koska hienot herrat ovat aivan yhtä sikamaisia kuin kapakkajuopot. Lavastus näyttää hienolta, mutta asiakaskunta ulkonäöltään ja käytökseltään ei jotenkin istu ympäristöönsä. Ideana kuitenkin olisi, että hienon käytöksen taakse kätkeytyisi likainen mieli. Laulun suomennos oli myös turhan yksiselitteinen makuuni. Jekyllin täytyy kuitenkin ihastua Lucyyn, enkä nähnyt Bring on the Menin Lucyssa oikein mitään ihastumisen arvoista, vaikka Eriksson kappaleen hyvin vetikin.

Samoin upea Dangerous Game seksikohtauksena oli vähän tarkoitukseton. Juu, seksi väkivaltaisen hullun kanssa on aika vaarallista peliä, mutta olisin kaivannut kohtaukseen jonkin syvemmänkin sanoman tai edes juonenkuljetuksen kannalta olennaisen pointin. Nyt kohtaus tuntui aika irralliselta ja samalla turhan kohuhakuiselta. Kaiken lisäksi jostain ensimmäisen näytöksen loppupuolelta Lucyn ja Hyden ensitapaamisesta puuttui minusta olennaista dialogia, joka olisi perustellut Dangerous Gamen olemassaolon paremmin.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Naamioita ja addiktio vaiko eikö

Kuten mainitsin, naamio (Facade) ja julkisivu ovat musikaalin kantavia teemoja. Minulle ei kuitenkaan missään vaiheessa näytetty hahmojen kaunisteltua julkisivua, eikä hahmojen toiminnassa ja käytöksessä ollut sitä ristiriitaa, joka ylhäisön aseman ja turmeltuneiden tapojen välillä on. Meille näytettiin vain jälkimmäistä, kaikki se ruma mitä on naamion takana. Produktio oli hyvin suorapuheinen kaiken suhteen eikä mitään edes muodon vuoksi peitelty tai ilmaistu vertauskuvallisesti tai monimielisesti, mikä hieman soti naamion ajatusta vastaan. Minulle tarinan pointti on siinä, että me yleisönä näemme ja kuulemme hienoa puhetta ja tapoja mutta samalla ymmärrämme totuuden niiden takana. Nyt tämä kontrasti puuttui, ja se mielestäni söi tarinan sanomaa. Lordi Savagelta puuttui hahmona kaikki uskottavuus, eikä Lady Beaconsfield tullut kaukana perässä. Hienosto puhui puhekieltä, ja minua ärsytti suunnattomasti suomennokseen lisätty runsas ja tarkoitukseton kiroilu ja alatyyli. Minun mielikuvieni Jekyll vain ei sano This is the Momentissa 'paska', vaikka Hyde voikin käyttää vaikka millaista kieltä.

Käännös oli muuten ihan ok eikä minun tarvinnut yrittää unohtaa osaavani suomea. Loputtomat homonyymiset lopputavut (kuljettiin, suudeltiin, mentiin, alettiin jne.) riimien paikalla alkoivat jossain vaiheessa nostaa verenpainettani ja tavumäärät eivät ihan istuneet nuotteihin, mutta muuten ongelmia oli yllättävän vähän. Take Me as I Am -biisin kääntäminen muotoon Saat mun rakkauden tosin kirjaimellisesti käänsi laulunsanojen merkityksen ympäri. Kun alkuperäisen dueton pointti on, että voitko ottaa minut sellaisena kuin olen, kaikkine vikoineni, niin nyt laulu oli käännetty vain perusherkäksi rakkauslauluksi.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Vielä yksi ohjauksellinen ongelma. Parkkinen kertoi lehdistötilaisuudessa ja kirjoittaa käsiohjelmassakin, että hän on lähestynyt tarinaa addiktioiden kautta. Jekyll on addiktoitunut Hydenä olemiseen kuin juoppo alkoholiin. Näkemys kuulosti minusta hyvin kiinnostavalta ja odotin innolla, miten se produktiossa toteutuu. Se ei minusta kuitenkaan tullut esityksessä esille, ja muistin vasta jossakin toisen näytöksen loppupuolella, että Hyden tosiaan pitäisi olla addiktoiva. Sain lähinnä sen vaikutelman, että Jekyll ei halua olla Hyde ja pelkää tätä.

Minulle jäi samalla epäselväksi se, miten Jekyllin lääke tässä tarinassa toimii. Se aiheuttaa muutoksen hahmosta toiseen, juu, mutta onko Jekyll vain addiktoitunut Hydena olemiseen ja tarvitsee siksi jatkuvasti lisää lääkettä? Onko taistelu Hyden kanssa oikeastaan taistelu Jekyllin ja hänen addiktionsa välillä? Musikaalin tarina on ainakin muualla ollut se, että kun Jekyll kerran päästää Hyden valloilleen, hän alkaa muuttua Hydeksi myös tahtomattaan ja tarvitsee lääkettä päästäkseen takaisin Jekylliksi. Lopulta hän onnistuu häätämään Hyden tahdonvoimalla pois häihinsä saakka. Nyt en saanut oikein otetta siitä, mitä Hyden taustalla on, Jekyllin addiktio vai käsistä karannut ihmiskoe. Hyde kuitenkin piikittää lääkettä itseensä Uttersonin edessä muuttuakseen Jekylliksi. Jos ihmiskoe karkaa käsistä, kuten se näyttää Turussakin karkaavan, miten Jekyllin addiktio Hydena olemiseen näkyy ohjauksessa?

***

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Saatan olla väärässä, mutta minusta kuulosti siltä, että Hyden lauluosuudet tulivat nauhalta. Nieminen kuulosti niissä yhtäkkiä paljon paremmalta ja hänen lauluäänensä oli vahvempi, vaikka hän saattoi laulaessaan ryömiä lattialla. Jekyllin lauluissa Nieminen kuulosti ajoittain turhan selvästi siltä, että on ylittänyt äänensä mukavuusrajat ja äänen tuottaminen on tuskallista eikä suinkaan vaivatonta. Toivon vain, että hänen äänensä kestää roolin esittämisen vahingoittumatta. Hieman minusta on kummallista, että musiikillisesti niinkin haastavaan rooliin ei etsitty näyttelijää, joka selviäisi myös lauluista vaivatta, koska sellaisiakin varmasti löytyisi Suomesta. Huonomminkin voisi silti olla.

Huolimatta kaikesta nillityksestäni pidin produktiosta ja popitan tällä hetkellä läpi Jekyll & Hyde -levyjäni. Olen välillä ollut hieman kyllästynyt musikaalin musiikkiin, mutta esityksessä en pitkästynyt ja nyt olen yhtäkkiä löytänyt vanhat "inhokki"kappaleenikin uudelleen. Olen aina pitänyt Wildhornin iskevistä ensemblekappaleista ja pahisbiiseistä, mutta nyt elävää teatteria katsoessa viehdyin myös herkempiin kappaleisiin. Jos asuisin Turussa, kävisin varmasti vielä katsomassa, miten produktio kehittyy, mutta nyt taidan tyytyä mahdolliseen toiseen käyntiin syksyllä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Musikaalin virallinen kotisivu