lauantai 28. tammikuuta 2017

Sondheim! -konsertti (SibA ja TeaK 2017)

SONDHEIM! on harvinaista herkkua suomalaisille: kokonainen puolentoista tunnin puolidramatisoitu konsertti Stephen Sondheimin musikaalikappaleita kunnon orkesterilla! Musiikkitalon Sonore-salin lavalle tuotiin hervoton kimara namupaloja musikaaleista A Funny Thing Happened on the Way to the Forum, Company, Follies, A Little Night Music, Into the Woods, Dick Tracy ja The Assassins, joista kolme tunsin ennestään, kolme tunsin vain nimeltä ja yhden olemassaolosta en edes tiennyt.

Konsertti on Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelman musikaaliopintojakson tuotantoa, ja toteutettu yhteistyössä Sibelius-akatemian kapellimestariluokan kanssa. Lavalla on neljä TeaKin esiintyjää ja neljä SibAn esiintyjää ja montussa neljä SibAn kapellimestariopiskelijaa ynnä kapellimestariluokan harjoitusorkesteri. Lavalla ei juuri huomannut eroa siinä, kuka esiintyjä on miltäkin puolelta, joskin jälkeenpäin ajatellen pari laulullisesti haastavinta kappaletta taisi olla laulajaopiskelijoiden esittämiä ja pari tulkinnallisinta kohtaa taas näyttelijäopiskelijoiden. Kokonaisuus kuitenkin toimi saumattomasti. Sondheim on haastavaa esitettävää, mutta rytmi, kielenvääntävät englanninkieliset sanoitukset ja laulu toimivat erinomaisesti, hilpeistä dramatisoinneista puhumattakaan. Jos Suomen musikaaliosaamisen tulevaisuus on tätä tasoa, meillä ei ole huolen häivää (paitsi Lahdessa ja Tampereella ja muualla, missä musikaaliosaajien koulutusta on leikattu reippaanlaisesti).

Musiikkipuolen toimivuutta en osaa asiantuntevasti arvostella, mutta ainakaan en huomannut kenenkään lavalla tai montussa esittävän omiaan, joten kapellimestareilla pysyi langat käsissä. Pidän kapellimestarien katselusta ja harmikseni valitsin paikan, josta en nähnyt edes kapellimestarien vaihtumista blokkien välillä, mutta ehkä se toisaalta säilytti osan esityksen illuusiosta ja auttoi keskittymään lavan tapahtumiin.

Yritän kovasti miettiä suosikkiesityksiäni konsertista, mutta joutuisin valitsemaan ainakin puolet. Jos nimeäisin jokaiselta esiintyjältä suosikkikappaleeni? Helena Puukan hauska hiprakka-avautuminen Ladies Who Lunch (Company), Jonnakaisa Riston ja Marko Nurmen mainio prinssin ja leipurinvaimon duetto metsässä (Into the Woods), Janna Räsäsen diivaelämäkerta I'm Still Here (Follies), Iris Hernándes Topparin herkänräväkkä A Miller's Son. Upeat Aurora Marthens (Anne) ja Sonja Silvander (Charlotte) olivat kuvaannollisesti liekeissä A Little Night Music -osion kappaleissa Soon ja Every Day a Little Death, ja Nea Alanko teki kunniaa Send in the Clowns -klassikolle.

Ensemblekappaleet olivat kaikki nappivalintoja ja huolellisesti toteutettu, mutta lopun The Assassins -osuus taisi niistä viedä voiton. Ihoni nousi kananlihalle Something Just Broken aikana. Dick Tracy -musikaalia en tuntenut ennestään enkä isommin syttynyt sen lauluistakaan, mutta ne esitettiin kuitenkin hyvin.

Tänään 28.1. klo 18.30 on vielä yksi veto Musiikkitalossa, suosittelen lämpimästi! Liput ovat ilmaisia, mutta paikkoja on rajoitetusti, joten kannattanee olla viimeistään tuntia ennen paikalla. Musiikkitalossa on tänään klo 16.30 lisäksi ilmaistapahtuma Atso's Corner, jossa kapellimestari Atso Almila esittelee (myös?) Sondheimin musiikkia.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Vuosikatsaus 2016

Musikaalivuoteni 2016 kului paljolti goottikauhun parissa. Minulle jäi hyvin ristiriitainen suhde HKT:n Vampyyrien tanssiin kokonaisuutena ja jokunen asia siinä nostaa edelleen raivon pintaan, mutta monia näyttelijöitä ja heidän tulkintojaan ikävöin. Mikko Vihma, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Tuukka Leppänen ja Antti Timonen näyttivät minulle jälleen, että lempihahmoissani oli vielä luotaamattomia syvyyksiä (ja on paljon edelleen, vinkvink teatterit). Jyväskylän Jekyll & Hyde oli onneksi ohjauksena taiteellisesti huomattavasti kunnianhimoisempi ja pidemmälle mietitty, mutta siinäkin nimenomaan hahmot valloittivat minut.



Münchenin Tanz der Vampiressa päräyttäviä olivat lähinnä Thomas Borchert elämästään nauttivana vampyyrikreivinä ja kaiken yleinen megamusikaalius: paineilmalla liikkuvat isot lavasteet, iso ensemble, isot puvut ja koko ammattimainen joskin hieman hengetön show. Disneyn Kaunotar ja Hirviö Budapestissa jatkoi isoa sarjaa, mutta siinä oli enemmän lämpöä ja henkeä ja viihdyin sen parissa edelleen erinomaisesti. Sadunomainen ulkoasu, osin kuin Lasten Lelukirjasta ja osin kuin Tim Burtonin kauhuelokuvasta, kuljetti muihin todellisuuksiin ja tarjosi katseltavaa joka hetkelle. Gaston (Normán Szentmártoni) oli erityisen karmiva: ihan symppiksessä joskin itserakkaassa Gastonissa mikään ei varsinaisesti alleviivannut, että tässä on tarinan pahis, kunnes lopussa tyyppi paljastui täysin psykopaatiksi.

TTT:n Desirée-musikaali oli herkullisen terävän suorasanaista hattaraa ja pidin Miika Murasen ohjauksesta suuresti. Moni keski-ikäinen mies katsomossa tuntui olevan täysin ulkona siitä, mikä homman idea oli, mutta varsinkin naisporukat herähtivät nauruun tuon tuosta. Linnateatterin Tell Me on a Sunday sekä Meriteatterin tuotannot olivat samaa laatuluokkaa mutta pienessä mittakaavassa. Desiréen ohella nerokas Fabulous Bäckström Brothers oli ehkäpä viime vuoden suosikkejani. En tiedä oopperasta käytännössä mitään, mutta maallikkokin sai nauraa itsensä tärviölle, kun Bäckströmin veljekset ynnä pianoguru Jukka Nykänen sukelsivat Wagnerin maailmaan musiikin ja klovnerian keinoin. Seuraavaksi täytyy tsekata trion Big Bang Siegfried.





Puhenäytelmien puolella Q-teatterin Tavallisuuden aave ja Tampereen Teatterin komediat Ulkomaalainen ja Näytelmä joka menee pieleen jäivät parhaiten mieleen. Lapsenmielisten kannattaa käydä vilkaisemassa myös Työviksen värikästä Vesta-Linneaa.

Vuoden 2017 kiinnostavin tulokas tähän mennessä on Tampereen Teatterin musikaali Cats, joka jumalten kiitos on aivan uusi tuotanto eikä vanhojen kopio. Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaali taas on ainakin aiheeltaan virkistävä tuulahdus Suomi 100 -teemapönötysten seassa.

Toc Toc - Turku 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Ranskalaisen Laurent Baffien Toc Toc -näytelmän jokainen hahmo kärsii jonkinlaisesta pakko-oireisesta häiriöstä. He jämähtävät kuuluisan terapeutin odotushuoneeseen, kun terapeutti itse on jumissa lentokentällä, ja odottellessaan he väistämättä hieman tutustuvat toisiinsa. Erilaisten luonteiden särmät iskevät nopeasti yhteen, mutta hiljalleen terapiajonossa syntyy myös yhteisöllisyyden tunnetta.


Esko Roine on herttainen Touretten syndroomasta kärsivä Fred, jonka suusta hetkittäin syöksähtää härskiyksiä. Alatyyli jaksaa ainakin jonkin aikaa naurattaa nimenomaan sanojan olemuksen kanssa syntyvän ristiriidan vuoksi. Noin muuten Roineen hahmo on hauska sivustatarkkailija ja katalysaattori, kun nuoremmat pistävät tuulemaan. Ehkä suosikkini potilaista oli loistavan Tuija Ernamon vanhempi naisihminen Maria, jolla on pakkomielle esimerkiksi tarkistaa, jäikö hella päälle ja ovatko avaimet mukana. Hahmon varsinainen viihdearvo on kuitenkin tarkemmin määrittelemätön kristillinen pakkomielle, joka tuomitsee kaiken syntisen, ja toisaalta jokin alla piilevä viehtymys seksin ajatteluun ja riettaissa mietteissä rypemiseen. Ernamon lakonisen napakka sanailu muiden hahmojen kanssa on herkullista seurattavaa ja sisäisten ristiriitojen pulpahtelu pinnalle kiehtovaa. Eniten Marian kanssa sanan säilää heiluttelee Vincent (Kimmo Rasila), kammottavan juntti huumorismies, joka yrittää sitkeästi kieltää pakkomielteensä numeroihin, koska jokuhan voisi luulla häntä vammaiseksi. Vincent on sitä rasittavaa miestyyppiä, joka suoltaa huonoja kaksimielisyyksiä, on pinnan alla hyvin epävarma itsestään ja peittää sen röyhkeydellä, ja välittömästi ryhtyy iskemään jokaista näköpiiriin osuvaa nuoreksi laskettavaa naista. Rasila tavoittaa maailman vincentien eri tasot erinomaisesti, vaikka minulla meinasikin välillä loppua kärsivällisyys hahmon läpänheiton kanssa.

Blanche (Riitta Salminen) puolestaan kammoaa tauteja ja bakteereja ja desinfioi itseään ja ympäristöään jatkuvasti. Lili (Pauliina Suominen) toistaa kaiken sanomansa kahteen kertaan. Bobilla (Stefan Karlsson) taas on pakkomielle symmetriasta, eikä hän pysty astumaan viivojen päälle. Lili ja Blanche ovat hahmoina hieman yksipuolisia ja jäävät käsikirjoituksessa täytteeksi, mutta Bobin persoona pääsee paremmin oikeuksiinsa, odotushuoneen lattia kun on raidallinen. Hän kulkee vaivattoman näköisesti huonekaluilla ja hyödyntää todellakin koko sisustusta päästäkseen huoneen poikki. Karlssonin liikkuminen on hypnoottista katsottavaa: miten joku voi saada kirjahyllyssä ja verhotangoissa kiipeämisen näyttämään noin arkiselta ja luontevalta!

Etukäteen pelkäsin hieman, että Toc Toc olisi moderni friikkisirkus ja katsoja laitettaisiin tirkistelemään toinen toistaan oudompia tyyppejä ja nauramaan heille. Näytelmä paljastui kuitenkin hyväntahtoiseksi ja lämpimäksi kurkistukseksi ongelmanratkaisuun, tragikoomisiin kohtaloihin ja ihmisten kykyyn mukautua toisten ihmisten seuraan. Se korostaa ryhmähenkeä ja vertaistuen tärkeyttä. Yhdenvertaisessa porukassa, jossa jokaisella on omat mörkönsä ja erikoisuutensa, päästään yli mörköjen kauhistelusta ja hyväksytään ne niin itsessä kuin muissakin, jolloin niille pystyy tekemäänkin jotain. Kukin potilaista alkaa hiljalleen unohtaa sairautensa häpeämisen ja pystyy keskittymään itsessään olennaiseen. Kun sairaus ei nouse muuriksi itsen ja maailman väliin, ihminen nähdään muunakin kuin sairautenaan. Tästä syystä erilaiset vertaistukiryhmät ovat tärkeitä eivätkä rajoitu vain näytelmässä kuvatun kaltaisiin erikoistilanteisiin. En ehkä kokeilisi juuri tätä nimenomaista metodia kotona, mutta viihdekäytössä tilanne toimii.

Ympärilläni moni kommentoi väliajalla seuralaiselleen tuntevansa sen tai tuon, jolla on jokin sairautta hipova pakkomielle. Kommenteista päätellen en myöskään ollut yksin, kun Marian hermoilua seuratessani aloin pakostakin pohtia, jäikö minulta hella päälle.

Loppukin on toimiva. Näytelmä ei tarjoa epärealistisia ihmeparantumisia vaan toivon pilkahduksia. Arvasin loppuratkaisun melko pian ja toivoin olevani oikeassa, enkä pettynyt. Kiemuraista tietä loppuun oli viihdyttävää seurata, ja minun teki mieli hihkua aina kun huomasin särön jonkun pakkomielteisessä käytöksessä. Välillä tuntui, että tilanteet ja keskustelut jäivät vähän turhaankin junnaamaan, mutta ehkä pieni suljetun tilan tuntu kuuluu teokseen. Tuomas Parkkisen ohjaus on hauska mutta yltää myös syvemmälle hahmojen ja inhimillisen kanssakäymisen syövereihin. Välillä mietin, olisiko Pariisiin sijoittuva tarina kannattanut kotouttaa ja tehdä paikasta ja hahmoista suomalaisia, koska paikannimiä mainitaan paljon. Tarina on kuitenkin sen verran mielikuvituksellinen, että on ehkä uskottavampaa antaa sen tapahtua toisessa maassa ja sellaisessa kulttuurissa, jossa voi helpommin kuvitella joukon tuntemattomia pistävän pystyyn spontaanin ryhmäterapian.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Rock of Ages – Turku 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

1980-luvun rockhiteillä kyllästetty Rock of Ages -musikaali sijoittuu rokin kultakautta elävään Los Angelesiin ja Sunset Stripille, jossa legendaaristen rokkiäijästarojen ympärillä kiehnää niukka-asuisia neitosia ja jokainen tahtoo olla kuuluisa. Kaksi nuorta yrittää nousta tähteyteen ja rakastuu toisiinsa, mutta väärinkäsitykset ja pikkumaiset riidat erottavat heidät toisistaan ja samalla kumpikin saa aimo annoksen todellisuutta tähtikulissien takana. Taustalla taistellaan legendaarisen rokkibaarin olemassaolon puolesta ja pahisgryndereitä vastaan.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT
Musikaalin tarina on naiivi ja jokseenkin epäuskottava, mutta sen kerronta on vastustamattoman itseironista. Parodia kattaa niin rock-elämäntavan, romantiikan kuin musikaaligenrenkin, joita pilkataan kieli poskessa mutta lämpimällä rakkaudella. Etukäteen kuvittelin Rock of Agesia taas yhdeksi nostalgialla ratsastavaksi jukebox-halpaviihdemusikaaliksi, mutta ainakin tämä tuotanto on toteutettu huolellisesti ja aidan matalimpia kohtia välttäen. Mikko Koukin ohjaus ja tarinan hahmot ovat tarkkaan mietittyjä, yksityiskohdat hiottuja ja asenne kunnossa. Pääparin romanssi ei yksinään kanna kovin pitkälle, mutta sivuhahmoista paljastuu yllättävänkin paljon syvyyttä. Alkuasetelma on tarkoituksellisen kliseinen, mutta toinen puolisko onnistui täysin yllättämään minut juonenkäänteillään ja hahmojen kehityksellä. Turussa on ilmeisesti karsittu pahin seksismikin huumorista, mistä isot lisäpisteet. Kaamean kasari ulkoasukin (Teemu Loikas, Tuomas Lampinen ja Jarmo Esko) on hauska.

Pauliina Saarinen on osuvan säpäkkä maalaistyttö Sherrie, joka vaihtaa navettamekon piukkoihin farkkushortseihin ja lähtee suureen kaupunkiin etsimään onneaan näyttelijänä. Mikael Saari on hauska wannabe-rokkistara Drew, joka saa Sherrien työkaverikseen baaritarjoilijaksi. Pariskunta on sympaattinen ja sopii toisilleen, ja vaikka hahmot eivät kovin uskottavia olekaan, Saarinen ja Saari ottavat niistä irti minkä voivat ja laulavat erinomaisesti.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Persoonalliset sivuhahmot ovat kuitenkin musikaalin todellinen suola. Mika Kujala on aivan ihana viinassa marinoitu baarinpitäjä Dennis, elävä joskin alaa vaihtanut rocklegenda itsekin. Olen seurannut Kujalan puuhia sen jälkeen, kun näin hänet 2005 Elisabethissa Kuoleman roolissa, ja minusta hänet voisi hiljalleen jo julistaa kansallisaarteeksi. Veeti Kallio uransa huipulla olevana kusipäisenä rokkistarana paljastuu hiljalleen varsin piristäväksi hahmoksi, joka demonstroi aineilla kyllästetyn elämän varjopuolet herkullisen ironisesti. Minna Hämäläisen anarkistinen Regina taas tuo fyysiseksi rautaisen tahdonvoiman ja asiaansa uskomisen. Ympärillä pyörii milloin kukakin suuryrityksiä edustava rahanahne pahis, ja koko ensemble asianmukaisen pitkähiuksista bändiä myöten vetää show'n täysillä.

Lempihahmoni ovat silti Aki Louhela kertojana ja Tuukka Raitala nuorena Franzina. Louhelan esittämä sankarihevarisetä Lonny kertoo kaikkitietävästi tarinaa ja kommentoi sen etenemistä, ja samalla hän on baarinpitäjä Dennisin vanha bestis ja mukana tarinassa itsekin. (Mieleni tekisi kirjoittaa hahmon kaksoisroolista tutkielma!) Kertojahahmot ovat muutenkin suosikkejani, ja Lonnyn selostus, sisääntulot ja paitamuoti olivat pudottaa minut penkistäni. Siinä vaiheessa kun kannettava savukone ja pinkki taikasauva tulivat mukaan kuvioihin, olin täysin myyty. Tuukka Raitala taas on lutunen nujerrettu saksalaisnuorukainen, jota rokkaajat innostavat nousemaan isäänsä vastaan ja vaihtamaan rakennusbisneksestä unelmauralleen. Muutos on mykistävä, samoin kuin Raitalan esiintyminenkin. Sekä Lonny että Franz ovat vastustamattoman innostuneita unelmoijia ja hyvän mielen hahmoja, joille toivon kaikkea hyvää.

Nuori rokkikukko Mikael Saari. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Suosittelen siis lämpimästi, koska ainakin itse yllätyin positiivisesti. Satun fanittamaan täysin epäironisesti 80-luvun rockia ja kaikenkattavaa ylilyövyyttä, mutta muutenkin esitys oli hauska piriste arkeen. Katsomossa näkyi niin pikkujoulukansaa, tavisteinejä kuin nostalgian perässä tulleita rokkifanejakin. Tammikuussa on vielä pari esitystä jäljellä.

Tsekatkaatten muuten Tuukka Raitalan vlogi Näyttelijän elämää!