Sain esitykseen lehdistölipun.
Ranskalaisen Laurent Baffien Toc Toc -näytelmän jokainen hahmo kärsii jonkinlaisesta pakko-oireisesta häiriöstä. He jämähtävät kuuluisan terapeutin odotushuoneeseen, kun terapeutti itse on jumissa lentokentällä, ja odottellessaan he väistämättä hieman tutustuvat toisiinsa. Erilaisten luonteiden särmät iskevät nopeasti yhteen, mutta hiljalleen terapiajonossa syntyy myös yhteisöllisyyden tunnetta.
Esko Roine on herttainen Touretten syndroomasta kärsivä Fred, jonka suusta hetkittäin syöksähtää härskiyksiä. Alatyyli jaksaa ainakin jonkin aikaa naurattaa nimenomaan sanojan olemuksen kanssa syntyvän ristiriidan vuoksi. Noin muuten Roineen hahmo on hauska sivustatarkkailija ja katalysaattori, kun nuoremmat pistävät tuulemaan. Ehkä suosikkini potilaista oli loistavan Tuija Ernamon vanhempi naisihminen Maria, jolla on pakkomielle esimerkiksi tarkistaa, jäikö hella päälle ja ovatko avaimet mukana. Hahmon varsinainen viihdearvo on kuitenkin tarkemmin määrittelemätön kristillinen pakkomielle, joka tuomitsee kaiken syntisen, ja toisaalta jokin alla piilevä viehtymys seksin ajatteluun ja riettaissa mietteissä rypemiseen. Ernamon lakonisen napakka sanailu muiden hahmojen kanssa on herkullista seurattavaa ja sisäisten ristiriitojen pulpahtelu pinnalle kiehtovaa. Eniten Marian kanssa sanan säilää heiluttelee Vincent (Kimmo Rasila), kammottavan juntti huumorismies, joka yrittää sitkeästi kieltää pakkomielteensä numeroihin, koska jokuhan voisi luulla häntä vammaiseksi. Vincent on sitä rasittavaa miestyyppiä, joka suoltaa huonoja kaksimielisyyksiä, on pinnan alla hyvin epävarma itsestään ja peittää sen röyhkeydellä, ja välittömästi ryhtyy iskemään jokaista näköpiiriin osuvaa nuoreksi laskettavaa naista. Rasila tavoittaa maailman vincentien eri tasot erinomaisesti, vaikka minulla meinasikin välillä loppua kärsivällisyys hahmon läpänheiton kanssa.
Blanche (Riitta Salminen) puolestaan kammoaa tauteja ja bakteereja ja desinfioi itseään ja ympäristöään jatkuvasti. Lili (Pauliina Suominen) toistaa kaiken sanomansa kahteen kertaan. Bobilla (Stefan Karlsson) taas on pakkomielle symmetriasta, eikä hän pysty astumaan viivojen päälle. Lili ja Blanche ovat hahmoina hieman yksipuolisia ja jäävät käsikirjoituksessa täytteeksi, mutta Bobin persoona pääsee paremmin oikeuksiinsa, odotushuoneen lattia kun on raidallinen. Hän kulkee vaivattoman näköisesti huonekaluilla ja hyödyntää todellakin koko sisustusta päästäkseen huoneen poikki. Karlssonin liikkuminen on hypnoottista katsottavaa: miten joku voi saada kirjahyllyssä ja verhotangoissa kiipeämisen näyttämään noin arkiselta ja luontevalta!
Etukäteen pelkäsin hieman, että Toc Toc olisi moderni friikkisirkus ja katsoja laitettaisiin tirkistelemään toinen toistaan oudompia tyyppejä ja nauramaan heille. Näytelmä paljastui kuitenkin hyväntahtoiseksi ja lämpimäksi kurkistukseksi ongelmanratkaisuun, tragikoomisiin kohtaloihin ja ihmisten kykyyn mukautua toisten ihmisten seuraan. Se korostaa ryhmähenkeä ja vertaistuen tärkeyttä. Yhdenvertaisessa porukassa, jossa jokaisella on omat mörkönsä ja erikoisuutensa, päästään yli mörköjen kauhistelusta ja hyväksytään ne niin itsessä kuin muissakin, jolloin niille pystyy tekemäänkin jotain. Kukin potilaista alkaa hiljalleen unohtaa sairautensa häpeämisen ja pystyy keskittymään itsessään olennaiseen. Kun sairaus ei nouse muuriksi itsen ja maailman väliin, ihminen nähdään muunakin kuin sairautenaan. Tästä syystä erilaiset vertaistukiryhmät ovat tärkeitä eivätkä rajoitu vain näytelmässä kuvatun kaltaisiin erikoistilanteisiin. En ehkä kokeilisi juuri tätä nimenomaista metodia kotona, mutta viihdekäytössä tilanne toimii.
Ympärilläni moni kommentoi väliajalla seuralaiselleen tuntevansa sen tai tuon, jolla on jokin sairautta hipova pakkomielle. Kommenteista päätellen en myöskään ollut yksin, kun Marian hermoilua seuratessani aloin pakostakin pohtia, jäikö minulta hella päälle.
Loppukin on toimiva. Näytelmä ei tarjoa epärealistisia ihmeparantumisia vaan toivon pilkahduksia. Arvasin loppuratkaisun melko pian ja toivoin olevani oikeassa, enkä pettynyt. Kiemuraista tietä loppuun oli viihdyttävää seurata, ja minun teki mieli hihkua aina kun huomasin särön jonkun pakkomielteisessä käytöksessä. Välillä tuntui, että tilanteet ja keskustelut jäivät vähän turhaankin junnaamaan, mutta ehkä pieni suljetun tilan tuntu kuuluu teokseen. Tuomas Parkkisen ohjaus on hauska mutta yltää myös syvemmälle hahmojen ja inhimillisen kanssakäymisen syövereihin. Välillä mietin, olisiko Pariisiin sijoittuva tarina kannattanut kotouttaa ja tehdä paikasta ja hahmoista suomalaisia, koska paikannimiä mainitaan paljon. Tarina on kuitenkin sen verran mielikuvituksellinen, että on ehkä uskottavampaa antaa sen tapahtua toisessa maassa ja sellaisessa kulttuurissa, jossa voi helpommin kuvitella joukon tuntemattomia pistävän pystyyn spontaanin ryhmäterapian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti