maanantai 14. lokakuuta 2013

Oopperan kummitus Kansallisoopperaan 2015

Kansallisooppera tarttuu 15 vuoden jälkeen taas musikaaliin, tällä kertaa Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Operaan. Ensi-ilta on 4.9.2015.

En suhtaudu Phantomin replica-produktioihin kovinkaan suurella lämmöllä, joten otin erityisen positiivisesti vastaan uutisen uudesta ohjauksesta, koreografiasta ja ulkoasusta. On jo aikakin tuoda 27-vuotiaaseen teokseen uusia näkökulmia, eikä jokaisen kädenliikkeen kopioiminen 1980-luvulta palvele oikein ketään. Olen aiemmin nähnyt Budapestissa non-replican, ja olin itkeä onnesta jo ihan sen vuoksi, että siellä oli tehty asioita toisella tavoin. Radikaalimminkin olisivat voineet lähteä irrottelemaan, mutta Kummitus nahkahousuissa, vähemmän tyhjäpäinen Christine ja ylipäätään järjellisempi ohjaus olivat jo hyvä alku. Toivottavasti ohjaaja Tiina Puumalainen työryhmineen ottaa vielä tuoreemman otteen musikaalista. Kyselin asiasta ja Puumalainen vastasi, ettei toki lähde keksimään pyörää uudelleen mutta pyrkii kuitenkin tarttumaan teokseen kuin maailmanensi-iltaan, aivan kuin kukaan ei aiemmin olisi nähnyt tätä teosta esitettävän lavalla.

Ulkoasu tulee olemaan epookkia mutta kuitenkin erilainen kuin standardiversio. Lavastaja Teppo Järvinen korosti, että hänellä toisaalta enemmän tilaa niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, ja toisaalta talon muu repertoaari rajoittaa lavastuksen mahdollisuuksia. Runsaat resurssit ja hyvä tekniikka tekevät lavastamisesta hänelle nautinnon. Kynttilöitä ja kattokruunu tullaan näkemään, mutta muuta hän ei vielä visioistaan paljastanut. Valaistuksen suunnitteleva Timo Alhanen lupasi valon lisäksi pimeyttä ja väpättäviä varjoja, jotka sopivat goottilaiseen kauhuun mainiosti. Osku Heiskanen nauroi koreografioivansa ison ensemblen ja kuoron lisäksi todennäköisesti myös seiniä. Puvut suunnittelee Marjaana Mutanen. Työryhmä on aiemmin tehnyt yhteistyötä Puhdistus-oopperassa.

Musikaali esitetään englanniksi ja esiintyjiä haetaan sekä Suomesta että kansainvälisesti. Phanien ei siis tarvitse päästä yli suosikkinsa kuulemisesta suomeksi, ja minun ei tarvitse kestää nillitystä siitä, että kaikki musikaalisuomennokset ovat kuitenkin aina automaattisesti perCstä. (Suomen kielen intohimoisena rakastajana olen eri mieltä: suomennos voi olla hyvä, ja siltä toisaalta pitääkin vaatia laatua.)

Uutinen on myös siinä mielessä positiivinen, että Oopperalla on luultavasti Suomen parhaat resurssit tehdä Oopperan kummitus hyvin. Teos vaatii tiettyä näyttävyyttä ja Ooppera pääsee hyödyntämään balettiosaamistaan. Jossain määrinhän Phantom myös parodioi perinteisiä oopperoita ja 1800-luvun tapoja esittää niitä, mutta Puumalaisen mukaan sekin tehdään rakkaudella ja hellyydellä oopperaa kohtaan. Kovin monia oopperalle sopivia musikaaleja maailmasta ei löydy, joten en usko Lilli Paasikiven taloineen lähtevän haastamaan Suomen teattereita ja niiden musikaalivalintoja. En kovin montaa nykymusikaalia osaa Oopperaan kuvitella, ne ovat niin paljon pop-tyylisempiä kuin Phantom ja pari muuta mahdollista.

Suhtaudun tulevaan produktioon positiivisella mielenkiinnolla. Phantom ei ole lempimusikaalejani, mutta osasyynä sille on ollut juuri alkuperäisproduktion jatkuva pikkutarkka kopiointi. Annan siis Tiina Puumalaiselle ja kumppaneille tilaisuuden vakuuttaa minut ja tehdä jotakin ennennäkemätöntä sekä Suomen että maailman mittakaavassa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

The Addams Family – TTT 2013

The Addams Family on aika stereotyyppistä Broadway-viihdettä: höttöinen tarina, pääpaino kevyen sarjan vitseissä ja sitcom-huumorissa, musiikkinumerot tarinasta irrallisia tanssikohtauksia. Se ei välttämättä itsessään ole huono asia, vain täsmälleen päinvastaista kuin mitä minä musikaaleistani haen. The Addams Familyn tosin teki mielenkiintoiseksi tavallisesta poikkeava musta ja paikoin mukavankin kiero huumori. Alatyylivitseistä en välittänyt, mutta osa parisuhde- ja teinihuumorista iski. Musiikkikin oli tyypillistä Broadway-tavaraa, joka toimii mukavasti tanssikohtausten taustana ja sooloissa muttei jää mitenkään päähän tai tee vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Yksittäiset kohtaukset ja vitsit onnistuivat viihdyttämään, mutta kokonaisuus pysyi aika höllästi kasassa etenkin toisessa näytöksessä. Tarina muistutti erilaisista Morsiamen isä -tyyppisistä aineksista koostettua revyyviihdettä, jossa todennäköisesti on jokaiselle jotakin muttei kenellekään mitään erityisen iskevää. Teini-ikäinen isin tyttö tuo kotiin ensimmäisen poikaystävänsä, jonka mahdollisuus saada appivanhempien hyväksyntä on äärimmäisen epävarmaa. Erilaisten perheiden kohtaamisesta revitään huumoria, samoin perheensisäisistä parisuhdekriiseistä. Isä käyttää runsaasti aikaa pikkutyttönsä aikuistumista ihmetellen ja panikoiden. Toisistaan vieraantunut aviopari löytää suhteeseensa uuden kipinän ja jäykkikset relaavat. Ärsyttävä pikkuveli on ärsyttävä. Höperöt vanhat sukulaiset aiheuttavat noloja tilanteita. Kaikki stereotyyppistä ja ennalta-arvattavaa, mutta Addamsien persoonallisuus sentään toi hieman omaa väriään tapahtumiin.


Eniten nautin juuri kohtauksista, joissa Addamsien maailma ja ns. normaalius olivat törmäyskurssilla ja tilannetta katsottiin Addams-näkökulmasta. Parhaimmillaan tällaiset kohtaukset täyttivät tehtävänsä eli haastoivat ajattelemaan, mikä lopulta on normaalia ja kuka sen määrittelee, mutta useimmiten sitä alleviivattiin hieman liikaa. Tarinan perussanoma on vähän naiivi mutta silti usein hyvä muistuttaa mieleen: ei kannata niin miettiä sitä, mitä muut ajattelevat, vaan olla juuri sellainen kuin on.

Kuva @ Teppo Järvinen

Hahmoista teinitytär Wednesday varsijousineen oli suosikkini. Laura Alajääski esitti sympaattista, itsenäiseksi ja päättäväiseksi kasvatettua nuorta naista, josta minun puolestani olisi hyväksi roolimalliksi teinitytöille. Naimisiinmeno vain tuntui melko kaukaa haetulta nykyaikana, ihan poikaystävän esittely vanhemmillekin olisi varmaan toiminut tarinan pohjana. Juha-Matti Koskelan herttainen Lucas olisi jokaisen äidin unelmavävy.

Tyylikäs Eriikka Väliahde Morticiana teki luultavasti illan fyysisimmän roolityön puvussa, jossa liikkuminen näytti vaativan hyviä vatsalihaksia ja tasapainoa. Väliahde on myös porukan paras laulaja. Tarinan kolmas nainen, ahdistunut perheenäiti Alice (Minna Hokkanen) vakuutti myös. Äitien vertaistukituokio punkkulasillisen äärellä jäi mieleeni, koska sen aikana Morticia yhtäkkiä näytti tajuavan että perhana, tuo toinenhan on sittenkin pohjimmiltaan ihan Addams-normaali ihminen. Asetelma ja sen alleviivaamaton käänteisyys naurattivat.

Kuva @ Teppo Järvinen
Puntti Valtonen Gomez-isänä oli herttainen, mutta hänen äänensä ei oikein tahtonut riittää Gomezin lukuisiin lauluihin. Mika Honkanen seipäännielleenä tyranni-isänä oli ihan viihdyttävä tapaus. Mumma (Matti Pussinen-Eloranta) ja Fester (Samuli Muje) huolehtivat varsinaisista comic relief -hetkistä sukkanauhoineen ja kummine projekteineen ja olivat hahmoina aika turhaa täytettä. Jukka Nylund kieroutuneena Pugsley-pikkuveljenä onnistui jotenkin olemaan sympaattinen vähän unohdettuna perheen kuopuksena. Suomen (toiseksi?) pisin mies Sami Eerola oli kuin suoraan haudasta kaivettu hovimestari Lurkki.

Veikkaisin että The Addams Family toimii hyvin pikkujouluviihteenä. Pohjamateriaali ei ole kaksista ja musikaalista olisi helposti saatu parempikin, mutta Työviksen väki osaa asiansa ja on ottanut kässäristä irti sen minkä voi. Piirrossarjamainen, näyttävä ja asianmukaisen goottilaishenkinen lavastus sekä kaunis puvustus tarjoavat katsottavaa tyhjempiinkin hetkiin. Luurankotanssijatkin viehättivät vaikka tuntuivatkin aika irralliselta osalta musikaalia. Lavan takaosassa jammaileva hautausmaabändi sisääntuloineen on hauska idea. Jos ostaa lipun ja haluaa rahoilleen vastinetta, aivot kannattaa jättää narikkaan ja pistää päälle huumorintaju, joka väsyneenä kikattaa huonommillekin vitseille.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Musikaalin virallinen kotisivu

torstai 3. lokakuuta 2013

Tohtori Zivago – Helsingin kaupunginteatteri 2013


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström
Sain tutulta näyttelijältä lipun Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivagon omaisten ennakkoon. Produktio on saattanut olla vielä kypsymisvaiheessa, mutta sitä ei kuitenkaan lavalla juuri huomannut, joten uskaltaudun arvioimaan esitystä aivan valmiina teatterielämyksenä.

En ole lukenut Boris Pasternakin romaania tai nähnyt elokuvia, joten menin teatteriin tarinan suhteen noviisina. Vilkaisin kaiken varalta Wikipediasta juoniselostuksen ennen esitystä, mutta sitä ei olisi tarvittu, koska tarinassa pysyi hyvin kärryillä. Michael Wellerin, Michael Korien ja Amy Powersin musikaali on HKT:lta erinomainen valinta ja teoksena parhaimpia näkemiäni tuoreita musikaaleja. Tarina on ehkä hieman romanttinen makuuni, mutta se piti silti mielenkiintoni yllä, koska romanttisuus ei ollut silkkaa hattaraa ja aivottomuutta, vaan jokaisessa rakkauslaulussa tuntui olevan myös jokin pieni koukku.

Sami Parkkisen suomennos kuulosti olevan keskitason paremmalla puolella: tyyli oli kohdallaan, sisältö vähän diipadaapaa (luultavasti alkutekstin mukaisesti), ei mieleenpainuvia nerouksia mutta suoritti tehtävänsä, nuotit ja tavujen painot olivat kohdillaan. Väärältä tuntuva tyyli on yleensä ollut suurin ongelmani Parkkisen käännöksissä, mutta Tohtori Zivagon tekstit olivat sopivan herkkiä ja kauniita.

Etukäteen lukemani perusteella pelkäsin Juri Zivagon olevan kirkasotsainen ja enkelin hyvyyttä hohtava päähenkilö, mutta mies paljastuikin inhimilliseksi, sympaattiseksi ja aidon tuntuiseksi. Hän on idealisti ja ensi alkuun sinisilmäinen ja vähän pihalla kaikkialla muualla kuin runojensa parissa, muttei liioitellusti. Hän seuraa omatuntoaan mutta voi rikkoa yhteiskunnan normeja vastaankin. Plussaa moraalisääntöjä rikkovista ratkaisuista, joita ei esitetä absoluuttisen negatiivisina tai "korjata" myöhemmin. Tuukka Leppänen on vihdoin päästetty ansaitsemaansa päärooliin, ja hän hoitaa homman kotiin erinomaisesti. Rooli on ilmeisesti kirjoitettu legendaariselle Anthony Warlow'lle, mutten Leppäsen nähtyäni osaa kuvitella häntä yhtä zivagomaiseksi Zivagoksi.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

En ihan hirveästi innostunut Anna Victoria Erikssonista Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hydessa, mutta vara-Larana hän vakuutti sekä äänellään että näyttelemisellään. Lara ei ole sen enempää katuva syntinen kuin pahiskaan, vaan selviytymään tottunut vahva nainen, joka tasapainottaa Zivagon luonnetta mukavasti ja näyttää kaikessa hiljaisuudessa olevan miehelle opiksikin. Hieman harmittelen sitä, etten tälläkään kertaa onnistunut näkemään paljon kehuttua Anna-Maija Tuokkoa lavalla, mutta Erikssonia katseli ja kuunteli ilokseen.

Pasha Antipov alias Strelnikov kiehtoo minua hahmona erityisesti. Tarinan alussa hän on innokas, hieman nörtähtävä ja pohjimmiltaan hyvin mammanpojan oloinen nuorukainen, joka uhkuu näyttämisenhalua ja rakkaudenkaipuuta. Lopussa hän näyttää koulukiusaajalta, jonka kovismaineella hankitut kaverit ovat juuri hylänneet ja joka huomaa, että kaikki se muiden silmille tarkoitettu coolius onkin ollut turhaa. Olisin vain kaivannut Strelnikovin pahisbiisiin lisää potkua, musiikki vaikutti melko hampaattomalta hahmon luonteeseen nähden. Antti Timonen hoiti kyllä hommansa hyvin ja sai hahmoon todella eloa. Lopussa tunsin sympatiaakin miesparkaa kohtaan, osaksi koska hänelläkin oli jossain siellä pohjalla ymmärrettävät motiivit tunteilleen.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Muutkin näyttelijät tekivät hyvää työtä, eikä joukossa näyttänyt olevan heikkoja lenkkejä. Anna-Maija Jalkanen oli symppis rouva Zivago, ja Zivagon naisten duetto oli aiheeltaan virkistävän erilainen (ja kaunis). Esko Roineen kiero lakimies oli sopivan niljakas ja rouva Zivagon perhe herttainen. Kaikkien artikulaatiossa oli vielä toivomisen varaa, mutta osasyynä sanojen epäselvyyteen saattoi olla akustisesti vähemmän optimaalinen paikkani sivussa parven alla.

Tarinan ja henkilöhahmojen monitasoisuus ylipäätään teki minuun vaikutuksen. Kun musikaali pohjautuu Nobel-palkittuun romaaniin, sitä ehkä voi odottaakin, mutta turhan usein henkilöt latistuvat adaptaatioissa. Rakkauslauluja oli ehkä muutama liikaa minun makuuni, mutta seurasin Zivagon, Laran ja Strelnikovin tarinaa silti mielenkiinnolla. Ohjaaja Hans Berndtsson ei lupaillut liikoja kun sanoi tarinassa olevan mustavalkoisuuden sijaan kaikki harmaan sävyt. Romaanin siirto lavalle on muutenkin onnistunut. Tarina etenee, hahmot pysyvät kokonaisina eikä mikään tunnu hutaisten kerrotulta tai aukkoiselta, eikä romaanista ole toisaalta kerrottu orjallisesti kaikkea.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Zivagon Kunnian mies -kappale on sen verran vaikuttava, että olisin jättänyt sen ensimmäisen näytöksen lopetukseksi. Sen jälkeen tullut Kotitalon laulu -kohtaus vaikutti täytekappaleelta eikä mielestäni ollut kovin olennainen tarinan kannalta. Etenkin kun se sisälsi sen pakollisen Pikkupoika Laulaa Liikuttavasti Hennolla Äänellään -osuuden, jolla ei yleensä ole muuta funktiota kuin saada liikuttuneiksi sellaiset ihmiset, jotka liikuttuvat pelkästä lapsen näkemisestä lavalla. Myös kommunistien Järjestelmän riemuvoitto -kappale tuntui vähän munattomalta, mutta muuten musiikki oli todella kaunista. Se ei ehkä jumitu päähän soimaan tai herätä suurta hinkua hankkia levy (jollaista ei ole tehty missään), mutta livenä kunnon orkesterin soittamana sitä kuuntelee mielellään.

Loppukohtauksen ohjaukseen olisin kaivannut jotain hieman erilaista kuin sen perusratkaisun, että koko ensemble laulaa lavalla kasvot yleisöön päin. Kulisseista laulaminen, taustalla olevalla rampilla siluetteina laulaminen... Jotain erilaista, tämän olen nähnyt liian monessa musikaalissa. Ohjauksesta huolimatta loppu sai kyllä kylmät väreet selkäpiihin.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Pakko vielä hehkuttaa Ralf Forsströmin luomaa visuaalista ilmettä. En yleensä ole ollut kovin ihastunut HKT:n lavastus- ja puvustusratkaisuihin, mutta Tohtori Zivagossa oli selvästi panostettu laatuun. Tavaraa ei ollut liikaa, mutta lava ei silti näyttänyt tyhjältä. Mikään ei näyttänyt aaltopahvilta tai Eurokankaan aletrikoolaarista hankitulta, vaan lavasteet olivat tukevia, monikäyttöisiä ja esteettisiä. Puvustus sopi aikaan ja lavasteisiin, vaatteet istuivat kauniisti ja kankaat näyttivät autenttisilta. Kylmän sinertävä ja hopeanharmaa värimaailma miellytti silmääni ja loi hyytävää tunnelmaa Venäjän talveen. Etenkin pidin taustan jykevistä metalliputkista, joita hyödynnettiin valaistuksen (William Iles & Kari Leppälä) avulla kauniisti.

Kokonaisuudessaan siis suositeltava esitys, parasta mitä olen HKT:ssa pitkään aikaan nähnyt.

Linkkejä:
Produktion kotisivu