The Addams Family – TTT 2013

The Addams Family on aika stereotyyppistä Broadway-viihdettä: höttöinen tarina, pääpaino kevyen sarjan vitseissä ja sitcom-huumorissa, musiikkinumerot tarinasta irrallisia tanssikohtauksia. Se ei välttämättä itsessään ole huono asia, vain täsmälleen päinvastaista kuin mitä minä musikaaleistani haen. The Addams Familyn tosin teki mielenkiintoiseksi tavallisesta poikkeava musta ja paikoin mukavankin kiero huumori. Alatyylivitseistä en välittänyt, mutta osa parisuhde- ja teinihuumorista iski. Musiikkikin oli tyypillistä Broadway-tavaraa, joka toimii mukavasti tanssikohtausten taustana ja sooloissa muttei jää mitenkään päähän tai tee vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Yksittäiset kohtaukset ja vitsit onnistuivat viihdyttämään, mutta kokonaisuus pysyi aika höllästi kasassa etenkin toisessa näytöksessä. Tarina muistutti erilaisista Morsiamen isä -tyyppisistä aineksista koostettua revyyviihdettä, jossa todennäköisesti on jokaiselle jotakin muttei kenellekään mitään erityisen iskevää. Teini-ikäinen isin tyttö tuo kotiin ensimmäisen poikaystävänsä, jonka mahdollisuus saada appivanhempien hyväksyntä on äärimmäisen epävarmaa. Erilaisten perheiden kohtaamisesta revitään huumoria, samoin perheensisäisistä parisuhdekriiseistä. Isä käyttää runsaasti aikaa pikkutyttönsä aikuistumista ihmetellen ja panikoiden. Toisistaan vieraantunut aviopari löytää suhteeseensa uuden kipinän ja jäykkikset relaavat. Ärsyttävä pikkuveli on ärsyttävä. Höperöt vanhat sukulaiset aiheuttavat noloja tilanteita. Kaikki stereotyyppistä ja ennalta-arvattavaa, mutta Addamsien persoonallisuus sentään toi hieman omaa väriään tapahtumiin.

Eniten nautin juuri kohtauksista, joissa Addamsien maailma ja ns. normaalius olivat törmäyskurssilla ja tilannetta katsottiin Addams-näkökulmasta. Parhaimmillaan tällaiset kohtaukset täyttivät tehtävänsä eli haastoivat ajattelemaan, mikä lopulta on normaalia ja kuka sen määrittelee, mutta useimmiten sitä alleviivattiin hieman liikaa. Tarinan perussanoma on vähän naiivi mutta silti usein hyvä muistuttaa mieleen: ei kannata niin miettiä sitä, mitä muut ajattelevat, vaan olla juuri sellainen kuin on.

Kuva @ Teppo Järvinen

Hahmoista teinitytär Wednesday varsijousineen oli suosikkini. Laura Alajääski esitti sympaattista, itsenäiseksi ja päättäväiseksi kasvatettua nuorta naista, josta minun puolestani olisi hyväksi roolimalliksi teinitytöille. Naimisiinmeno vain tuntui melko kaukaa haetulta nykyaikana, ihan poikaystävän esittely vanhemmillekin olisi varmaan toiminut tarinan pohjana. Juha-Matti Koskelan herttainen Lucas olisi jokaisen äidin unelmavävy.

Tyylikäs Eriikka Väliahde Morticiana teki luultavasti illan fyysisimmän roolityön puvussa, jossa liikkuminen näytti vaativan hyviä vatsalihaksia ja tasapainoa. Väliahde on myös porukan paras laulaja. Tarinan kolmas nainen, ahdistunut perheenäiti Alice (Minna Hokkanen) vakuutti myös. Äitien vertaistukituokio punkkulasillisen äärellä jäi mieleeni, koska sen aikana Morticia yhtäkkiä näytti tajuavan että perhana, tuo toinenhan on sittenkin pohjimmiltaan ihan Addams-normaali ihminen. Asetelma ja sen alleviivaamaton käänteisyys naurattivat.

Kuva @ Teppo Järvinen

Puntti Valtonen Gomez-isänä oli herttainen, mutta hänen äänensä ei oikein tahtonut riittää Gomezin lukuisiin lauluihin. Mika Honkanen seipäännielleenä tyranni-isänä oli ihan viihdyttävä tapaus. Mumma (Matti Pussinen-Eloranta) ja Fester (Samuli Muje) huolehtivat varsinaisista comic relief -hetkistä sukkanauhoineen ja kummine projekteineen ja olivat hahmoina aika turhaa täytettä. Jukka Nylund kieroutuneena Pugsley-pikkuveljenä onnistui jotenkin olemaan sympaattinen vähän unohdettuna perheen kuopuksena. Suomen (toiseksi?) pisin mies Sami Eerola oli kuin suoraan haudasta kaivettu hovimestari Lurkki.

Veikkaisin että The Addams Family toimii hyvin pikkujouluviihteenä. Pohjamateriaali ei ole kaksista ja musikaalista olisi helposti saatu parempikin, mutta Työviksen väki osaa asiansa ja on ottanut kässäristä irti sen minkä voi. Piirrossarjamainen, näyttävä ja asianmukaisen goottilaishenkinen lavastus sekä kaunis puvustus tarjoavat katsottavaa tyhjempiinkin hetkiin. Luurankotanssijatkin viehättivät vaikka tuntuivatkin aika irralliselta osalta musikaalia. Lavan takaosassa jammaileva hautausmaabändi sisääntuloineen on hauska idea. Jos ostaa lipun ja haluaa rahoilleen vastinetta, aivot kannattaa jättää narikkaan ja pistää päälle huumorintaju, joka väsyneenä kikattaa huonommillekin vitseille.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Musikaalin virallinen kotisivu