torstai 3. lokakuuta 2013

Tohtori Zivago – Helsingin kaupunginteatteri 2013


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström
Sain tutulta näyttelijältä lipun Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivagon omaisten ennakkoon. Produktio on saattanut olla vielä kypsymisvaiheessa, mutta sitä ei kuitenkaan lavalla juuri huomannut, joten uskaltaudun arvioimaan esitystä aivan valmiina teatterielämyksenä.

En ole lukenut Boris Pasternakin romaania tai nähnyt elokuvia, joten menin teatteriin tarinan suhteen noviisina. Vilkaisin kaiken varalta Wikipediasta juoniselostuksen ennen esitystä, mutta sitä ei olisi tarvittu, koska tarinassa pysyi hyvin kärryillä. Michael Wellerin, Michael Korien ja Amy Powersin musikaali on HKT:lta erinomainen valinta ja teoksena parhaimpia näkemiäni tuoreita musikaaleja. Tarina on ehkä hieman romanttinen makuuni, mutta se piti silti mielenkiintoni yllä, koska romanttisuus ei ollut silkkaa hattaraa ja aivottomuutta, vaan jokaisessa rakkauslaulussa tuntui olevan myös jokin pieni koukku.

Sami Parkkisen suomennos kuulosti olevan keskitason paremmalla puolella: tyyli oli kohdallaan, sisältö vähän diipadaapaa (luultavasti alkutekstin mukaisesti), ei mieleenpainuvia nerouksia mutta suoritti tehtävänsä, nuotit ja tavujen painot olivat kohdillaan. Väärältä tuntuva tyyli on yleensä ollut suurin ongelmani Parkkisen käännöksissä, mutta Tohtori Zivagon tekstit olivat sopivan herkkiä ja kauniita.

Etukäteen lukemani perusteella pelkäsin Juri Zivagon olevan kirkasotsainen ja enkelin hyvyyttä hohtava päähenkilö, mutta mies paljastuikin inhimilliseksi, sympaattiseksi ja aidon tuntuiseksi. Hän on idealisti ja ensi alkuun sinisilmäinen ja vähän pihalla kaikkialla muualla kuin runojensa parissa, muttei liioitellusti. Hän seuraa omatuntoaan mutta voi rikkoa yhteiskunnan normeja vastaankin. Plussaa moraalisääntöjä rikkovista ratkaisuista, joita ei esitetä absoluuttisen negatiivisina tai "korjata" myöhemmin. Tuukka Leppänen on vihdoin päästetty ansaitsemaansa päärooliin, ja hän hoitaa homman kotiin erinomaisesti. Rooli on ilmeisesti kirjoitettu legendaariselle Anthony Warlow'lle, mutten Leppäsen nähtyäni osaa kuvitella häntä yhtä zivagomaiseksi Zivagoksi.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

En ihan hirveästi innostunut Anna Victoria Erikssonista Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hydessa, mutta vara-Larana hän vakuutti sekä äänellään että näyttelemisellään. Lara ei ole sen enempää katuva syntinen kuin pahiskaan, vaan selviytymään tottunut vahva nainen, joka tasapainottaa Zivagon luonnetta mukavasti ja näyttää kaikessa hiljaisuudessa olevan miehelle opiksikin. Hieman harmittelen sitä, etten tälläkään kertaa onnistunut näkemään paljon kehuttua Anna-Maija Tuokkoa lavalla, mutta Erikssonia katseli ja kuunteli ilokseen.

Pasha Antipov alias Strelnikov kiehtoo minua hahmona erityisesti. Tarinan alussa hän on innokas, hieman nörtähtävä ja pohjimmiltaan hyvin mammanpojan oloinen nuorukainen, joka uhkuu näyttämisenhalua ja rakkaudenkaipuuta. Lopussa hän näyttää koulukiusaajalta, jonka kovismaineella hankitut kaverit ovat juuri hylänneet ja joka huomaa, että kaikki se muiden silmille tarkoitettu coolius onkin ollut turhaa. Olisin vain kaivannut Strelnikovin pahisbiisiin lisää potkua, musiikki vaikutti melko hampaattomalta hahmon luonteeseen nähden. Antti Timonen hoiti kyllä hommansa hyvin ja sai hahmoon todella eloa. Lopussa tunsin sympatiaakin miesparkaa kohtaan, osaksi koska hänelläkin oli jossain siellä pohjalla ymmärrettävät motiivit tunteilleen.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Muutkin näyttelijät tekivät hyvää työtä, eikä joukossa näyttänyt olevan heikkoja lenkkejä. Anna-Maija Jalkanen oli symppis rouva Zivago, ja Zivagon naisten duetto oli aiheeltaan virkistävän erilainen (ja kaunis). Esko Roineen kiero lakimies oli sopivan niljakas ja rouva Zivagon perhe herttainen. Kaikkien artikulaatiossa oli vielä toivomisen varaa, mutta osasyynä sanojen epäselvyyteen saattoi olla akustisesti vähemmän optimaalinen paikkani sivussa parven alla.

Tarinan ja henkilöhahmojen monitasoisuus ylipäätään teki minuun vaikutuksen. Kun musikaali pohjautuu Nobel-palkittuun romaaniin, sitä ehkä voi odottaakin, mutta turhan usein henkilöt latistuvat adaptaatioissa. Rakkauslauluja oli ehkä muutama liikaa minun makuuni, mutta seurasin Zivagon, Laran ja Strelnikovin tarinaa silti mielenkiinnolla. Ohjaaja Hans Berndtsson ei lupaillut liikoja kun sanoi tarinassa olevan mustavalkoisuuden sijaan kaikki harmaan sävyt. Romaanin siirto lavalle on muutenkin onnistunut. Tarina etenee, hahmot pysyvät kokonaisina eikä mikään tunnu hutaisten kerrotulta tai aukkoiselta, eikä romaanista ole toisaalta kerrottu orjallisesti kaikkea.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Zivagon Kunnian mies -kappale on sen verran vaikuttava, että olisin jättänyt sen ensimmäisen näytöksen lopetukseksi. Sen jälkeen tullut Kotitalon laulu -kohtaus vaikutti täytekappaleelta eikä mielestäni ollut kovin olennainen tarinan kannalta. Etenkin kun se sisälsi sen pakollisen Pikkupoika Laulaa Liikuttavasti Hennolla Äänellään -osuuden, jolla ei yleensä ole muuta funktiota kuin saada liikuttuneiksi sellaiset ihmiset, jotka liikuttuvat pelkästä lapsen näkemisestä lavalla. Myös kommunistien Järjestelmän riemuvoitto -kappale tuntui vähän munattomalta, mutta muuten musiikki oli todella kaunista. Se ei ehkä jumitu päähän soimaan tai herätä suurta hinkua hankkia levy (jollaista ei ole tehty missään), mutta livenä kunnon orkesterin soittamana sitä kuuntelee mielellään.

Loppukohtauksen ohjaukseen olisin kaivannut jotain hieman erilaista kuin sen perusratkaisun, että koko ensemble laulaa lavalla kasvot yleisöön päin. Kulisseista laulaminen, taustalla olevalla rampilla siluetteina laulaminen... Jotain erilaista, tämän olen nähnyt liian monessa musikaalissa. Ohjauksesta huolimatta loppu sai kyllä kylmät väreet selkäpiihin.


Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Pakko vielä hehkuttaa Ralf Forsströmin luomaa visuaalista ilmettä. En yleensä ole ollut kovin ihastunut HKT:n lavastus- ja puvustusratkaisuihin, mutta Tohtori Zivagossa oli selvästi panostettu laatuun. Tavaraa ei ollut liikaa, mutta lava ei silti näyttänyt tyhjältä. Mikään ei näyttänyt aaltopahvilta tai Eurokankaan aletrikoolaarista hankitulta, vaan lavasteet olivat tukevia, monikäyttöisiä ja esteettisiä. Puvustus sopi aikaan ja lavasteisiin, vaatteet istuivat kauniisti ja kankaat näyttivät autenttisilta. Kylmän sinertävä ja hopeanharmaa värimaailma miellytti silmääni ja loi hyytävää tunnelmaa Venäjän talveen. Etenkin pidin taustan jykevistä metalliputkista, joita hyödynnettiin valaistuksen (William Iles & Kari Leppälä) avulla kauniisti.

Kokonaisuudessaan siis suositeltava esitys, parasta mitä olen HKT:ssa pitkään aikaan nähnyt.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

4 kommenttia:

Elwingda kirjoitti...

Pitäisi yrittää hankkiutua Suomeen ennen ensi kesää ihan tätä varten. En ole Tohtori Zivagoa ikinä nähnyt missään muodossa mutta kiinnostaisi kovasti nähdä, mitä HKT on saanut aikaan. Harmi ettet päässyt näkemään Anna-Maijaa mutta siinä on hyvä syy käydä myöhemmin uudelleen :P

Flore kirjoitti...

Kiitos (taas) mahtavasta arvostelusta! Yksi teos lisää "pakko nähdä" ja "syitä käydä Suomessa" -listalle. Tosi hienoa, että HKT on onnistunut tässä, ja myös että he ovat tehneet näin kiinnostavan teosvalinnan.

Kaisa kirjoitti...

Ai vitsit, tätä täytyy kyllä päästä katsomaan ja pian! Kiitos taas hyvästä ja avaavasta tekstistä, tulipa into päästä teatteriin. (Ja toisaalta pitäisi myös lukea romaani!)

Laura kirjoitti...

Kiitos kommenteista, leidit! Välillä tuntuu, että olen hehkuttanut liikaakin, mutta vaikka keksinkin esityksestä suht paljon sellaisia puutteita joita en tässä maininnut, niin silti minä ihan yksinkertaisesti viihdyin. Mukavaa nähdä taas pitkästä aikaa jotain ihan uutta ja vieläpä hyvin tehtyä.