 |
| Kuva: TTT / Kari Sunnari |
Sain esitykseen kutsuvieraslipun.
Sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin klassikkonäytelmä Vanhan naisen vierailu (Der Besuch der alten Dame) on Saksassa koulujen tyypillistä oppimateriaalia, mutta Suomessa siihen törmää harvemmin. Tampereen Työväen Teatteri herätti klassikon eloon Eino Salmelaisen näyttämöllä. Näin keväällä Wienissä musikaaliversion (pieni spoilerivaroitus) josta pidin, joten näytelmäkin täytyi päästä katsomaan.
Güllenin (suom. 'lietelanta') pikkukaupunki on vajonnut konkurssin partaalle. Pantatun kaupungin viimeinen toivo on Claire Zachanassian (upea Tuire Salonius), antelias multimiljardööri joka 45 vuotta aiemmin lähti kaupungista varattomana ja petettynä. Pelastaja saapuukin paikalle kaikessa loistossaan ja lupaa kaupunkilaisille rahaa yhdellä, moraalin ja oikeudentajun hiljalleen uusiksi vääntävällä ehdolla. Claire tahtoo kostonsa, ja kuten hän toteaa, rahalla saa kaikkea, jopa oikeudenmukaisuutta.
Dürrenmattin ihmiset ovat läpeensä alhaisia, itsekkäitä ja viettiensä viemiä. Kapitalismi jyllää ja kuluttaminen on kaikki kaikessa. Ohjauksen hahmot ovat karikatyyrisiä, ylivietyjä ja marionettimaisia, mutta pinnan alla kytee raaka henkiinjäämistaistelu. Koko produktiosta tuli mieleen vanhanajan friikkishow, jossa oudot ja pelottavasti epämuodostuneet ihmiset ovat pukeutuneet kuin kuka tahansa "meistä".
Näytelmä on malliesimerkki groteskista vastakohtien sekoittumisesta, jossa alhaisesta tulee ylhäistä ja päinvastoin. Lietelanta-niminen kaupunki yrittää kiillottaa julkisivuaan. Assan vessasta yritetään juhlapuheissa tehdä arkkitehtuurin taidonnäytettä. Hahmojen inhottavuuteen ja kauheuteen sekoittuu naurua ja sympatiaa. Saako tälle edes nauraa? Kun kaksi hassusti liikkuvaa ja puhuvaa, klovnimaista kääpiötä paljastuu koston vuoksi kastroiduiksi ja sokaistuiksi miehiksi? Kun ihmisistä tulee niin julmia, että se on jo absurdin hauskaa? Kun yleisöstä tehdään tv-viihdeshow'n studiokatsojia, joita kannustetaan äänestämään elämästä ja kuolemasta?
 |
| Kuva: TTT / Kari Sunnari |
Jopa Claire itse on groteski. Onnettomuuksien seurauksena hän on enää vain osaksi ihminen, ainakin puolet ruumiista kun on proteesia. Mieleen tulee jonkinlainen Frankensteinin hirviön ja ihmisen sekoitus tai Giuseppe Arcimboldon kuuluisat maalaukset vihanneskasvoista. Claire on kuin koston jumalatar, jonka toimille raha ja menneisyys antavat oikeutuksen. Hänestä on ruumiinosien ohella kadonnut inhimillisyys, tai ainakin se on jäänyt kostoautomaatin jalkoihin. Kaikessa karmivuudessaan Claire on kuitenkin myös sympaattinen ja hauska vanha nainen, joka tekee juuri kuten tahtoo ja laukoo epämukavia totuuksia ihmisistä. Kaikenlainen tekopyhyys saa näytelmässä kyytiä, ja perinteiset pikkukaupungin auktoriteetit kuten poliisi, pappi ja opettaja näyttäytyvät samanlaisina typeryksinä kuin kaikki muutkin. Toisaalta Dürrenmatt tekee oman edun ajamisesta niin yleisinhimillisen piirteen, ettei siitä oikein yksittäisiä hahmojakaan voi syyttää. Minulle jäi mielikuva, etteivät he ihmisinä oikeastaan edes voi olla muunlaisia.
 |
| Kuva: TTT / Kari Sunnari |
Protagonisti Alfred Ill (Ilkka Koivula) kuuluu samaan kategoriaan. Mies on nuoruudessaan ollut melkoinen sika ja sama alhainen asenne tulee edelleen ajoittain pintaan, mutta lopulta häntä kohtaan täytyi tuntea sympatiaakin. Alfredin hiljainen tie äimistyksestä paniikin kautta alistumiseen on hiostavaa katsottavaa.
Musikaalista mieleeni jäi ennen kaikkea ihmismielen kyky keksiä moraalisesti hyväksyttävä perustelu aivan mille tahansa ja vääntää vaikka musta valkoiseksi, jos ihmisen oma etu sitä vain vaatii. Näytelmän jälkitunnelmat olivat sekalaisemmat. Tuollaisiako me todella olemme? Tuollaisiako meidän täytyisi olla pärjätäksemme? Elävätkö näytelmän ihmiset todella onnellisina elämänsä loppuun saakka vai romahtaako itsepetos jossain vaiheessa? Onko se edes itsepetosta vai ovatko he sittenkin niin rehellisen häikäilemättömiä, että todella myisivät vailla katumusta vaikka mummonsa saadakseen trendikkäät kengät?
 |
| Alfredilla (takana) ei mene nyt hyvin. Kuva: TTT / Kari Sunnari |
Jostain syystä tätä arviota on ollut vaikea kirjoittaa, enkä edelleenkään osaa sanoa itse tuotannosta oikein muuta kuin sen, että se on hyvä. Moniin eri rooleihin taipuvat näyttelijät hengästyttävät vauhdillaan. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelema lavastus on yksinkertaisen kaunis ja Clairen puvut tyrmääviä. Lavastusta täydentävät projektiot ovat hienoja, etenkin lopun kapitalismin riemuvoitto sekä hämähäkinverkko keskellään Claire-morsian. Maiju Sallaksen ohjaus pysyy koossa ja rullailee mukavasti kohti vääjäämätöntä tuomiota. Erityisesti mieleeni jäivät Jens Walentinssonin koreografioimat tanssiaskeleet ja monipuolinen taustamusiikkikavalkadi, jonka ärsyttävän tutunkuuloisista kappaleista en osaa nimetä kuin Andrew Lloyd Webberin Love Never Dies -balladin.
 |
| Kuva: TTT / Kari Sunnari |
Vanha nainen nauratti, nosti karvoja pystyyn ja herätti ajatuksia. Jokin viimeinen ultimaattinen vaude-tekijä ehkä puuttui, mutta se olisikin ollut pelkkää bonusta, joten uskallan suositella näytelmää. Luvassa on kieroa ajatusmaailmaa, mustaa huumoria ja ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti