keskiviikko 15. lokakuuta 2014

The Last 5 Years – ÅST 2014

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

En ole kovin kiinnostunut parisuhdeteemoista fiktiossa, etenkään ilman yliluonnollisia tai muuten vähän kieroja elementtejä. Ilman Åbo Svenska Teaterin lahjoittamaa kutsuvieraslippua Jason Robert Brownin musikaali The Last 5 Years olisikin jäänyt minulta näkemättä. Muodikkaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle uskaltautuminen kuitenkin kannatti, koska ÅST:n esitys on todella hyvin tehty. Viiden hengen orkesteri on erinomainen, ja Anna-Maria Hallgarn ja Alexander Lycke rooleissaan ehkä vielä erinomaisempia.

Musikaali kertoo tarinan hyvin tavanomaisesta parisuhteesta, joka alkaa, kukoistaa hetken ja päättyy eroon. Läpilaulettu musikaali kulkee episodeittain, mutta mies kertoo tarinaa kronologisessa järjestyksessä ja nainen taas takaperin. Vain yhdessä laulussa tarinan keskellä he kohtaavat toisensa ja ovat molemmat läsnä. Kumpikin kuvaa ajatuksiaan, tunteitaan ja näkökulmaansa tiettyihin episodeihin suhteen kuluessa, ja hiljalleen palapeli alkaa hahmottua ja yleisö ymmärtää syitä ja seurauksia. Vähän kuin katsoisi videoitua parisuhdeterapiaa: kummassakin osapuolessa on virheensä, ja joskus niiden sovittaminen yhteen ei vain onnistu. Jossain vaiheessa aloin jo ihmetellä, miten tarinan pariskunta on edes päätynyt yhteen. Sitä varsinkin ihmettelen, miksi nainen tarinan lopussa edelleen haikailee miehen perään.

Kuten sanottua, en ole ihanteellista kohderyhmää 1,5 tunnin parisuhdeavautumisille, mutta esityksen toteutus piti mielenkiintoni hereillä. Ohjaaja Markus Virta on lisännyt musikaaliin eräänlaisen kehyskertomuksen sijoittamalla tapahtumat avioero-oikeuteen (lavastus Lotta Nilsson). Jokainen laulu on todisteena käytetty kuvaus suhteen kehityksestä. Valamiehistö koostuu orkesterista, jossa tuomarina toimii kapellimestari-pianisti (yleensä Jukka Nykänen, minun esityksessäni joku muu). Oikeussalin seinät ovat mappien ja pahvilaatikoiden peitossa, ja viisi vuotta kestäneen suhteen vaiheita kaivetaan kirjaimellisesti arkistoista, kun näyttelijät hakevat hyllyiltä rekvisiittaa kohtauksiinsa. Laatikoista ilmestyy villapaitaa, joulukuusta ja mainosständiä. Hyvin pienillä asioilla saadaan luotua juuri oikea tilanne, tunnelma ja ympäristö.

Kuva: Pette Rissanen / ÅST

Parasta esityksessä ovat näyttelijät (joskin orkesterin sello ja viulu hurmasivat minut melkein yhtä pahasti). Jamie alias Alexander Lycke on melkoinen paskiainen, mutta todella hyvin laulava, moniulotteinen ja yleisönsä ottava paskiainen. Jamiella menee lujaa, kaikki onnistuu, kirjailijanura on nousukiidossa ja naisia seisoisi jonossa ovella, ja kun valittava vaimo ei pysy menossa mukana, on aika siirtyä eteenpäin. Cathy (Anna-Maria Hallgarn) taas ei oikein saa näyttelijänuraansa alkuun, mikään ei suju ja mieskin yrittää tukea väärin. Cathysta tulee mustasukkainen sekä miehen työlle että agentille, mikä ei ole omiaan parantamaan suhdetta. Lopulta Jamie pettää vaimoaan agentin kanssa, mikä sekään ei auta. Hallgarnilla on aivan upea ääni, ja hän tuo hyvin Cathyn unelmoivan, epävarman ja itsenäisyyteen pyrkivän luonteen lavalle. Kummassakin hahmossa on myös huumoria mukana, mutta isompi määrä hilpeää itseironiaa osuu Cathylle ja tämän kompuroinnille elämässä.

Musikaali perustuu Jason Robert Brownin omaan kariutuneeseen avioliittoon, ja hieman sain sellaisen kuvan, että tässä on laitettu yleisö katsomaan, kuinka joku käsittelee omia erotraumojaan ja eksänsä puutteita. Tekstit ovat kyllä ovelia, hauskoja ja pitkälle ajateltuja. Musiikkikin on kaunista ja monipuolista, muttei minun makuuni; nautin sen kuuntelemisesta liveorkesterin hyvin esittämänä, mutten muista yhtäkään melodiaa enkä todennäköisesti kuuntelisi levyä. Laulujen aiheet eivät kosketa minua oikein mitenkään, mutta olettaisin useimpien katsojien löytävän musikaalista omia kokemuksiaan ja pystyvän samastumaan ainakin johonkin tilanteeseen.
Kuva: Pette Rissanen / ÅST

Katsomo oli lauantai-iltana harmillisen vajaa, mutta paikalle tulleet vaikuttivat pitävän näkemästään. Kuulemistani keskustelunpätkistä päätellen moni oli katsomossa jo toista tai kolmatta kertaa. L5Y ei taida olla sellainen musikaali, joka houkuttelee paikalle bussilasteittain mummoja, mutta uskoisin vanhusklubienkin pitävän tästä. Siitä isot pisteet teatterille, että iltaesityksenkin jälkeen ehtii vielä julkisilla liikennevälineillä pois Turusta eikä ulkopaikkakuntalaisen tarvitse jäädä yöksi.

Ei kommentteja: