Yöllisen koiran merkillinen tapaus – TTT 2014

© Kari Sunnari / TTT

Kevään lehdistötilaisuudessa vierastin ohjaaja Otso Kauton tapaa korostaa Yöllisen koiran merkillistä tapausta tarinana Aspergerin syndroomasta, mutta varsinainen esitys onneksi jätti leimat ja diagnoosit lyömättä. Varmasti Christopher Francis Boone sijoittuu johonkin hieman poikkeavaan kohtaan autismin kirjossa, mutta olisi kiinnostavampaa hypätä hänen maailmaansa ihan vain erilaisen ihmisen maailmana. Autismin kirjo sitä paitsi on nimensä mukaisesti laaja ja voi näyttäytyä melkein miten tahansa, vaikka tietyt piirteet ovatkin tavallisempia kuin toiset. Markkinoinnin vuoksi pelkäsin hieman, että esitys keskittyy stereotypioiden esittelyyn, mutta onneksi se vältti isoimmat sudenkuopat ja loi Christopherista ennen kaikkea omanlaisensa ihmisen, jolla on persoona siinä kuin kaikilla muillakin.

Hurahdin tarinaan melko vauhdikkaasti. Ihan ensin luin kirjan yhdessä päivässä. Sen jälkeen kävin katsomassa National Theatren alkuperäisproduktion Finnkinon ystävällisellä myötävaikutuksella. Leffastriimaus oli jysähtävä kokemus. Ääni- ja valoefektit, hahmojen tunteet ja kohtaukset tulivat leffateatterin kankaalta ja äänentoistosta päälle vähän liiankin tehokkaasti ja aloin jo kaivata etäisyyttä näyttämön tapahtumiin. Päähenkilön paniikki ja ahdistus tunkivat tiensä suoraan aivoihin menemättä minkään tietoisen prosessoinnin kautta, eikä niiltä pystynyt suojautumaan oikein mitenkään. En juurikaan käy katsomassa elokuvia ja tämä saattaa olla sille yksi syy. NT:n proggis olisi tosin teatterissakin ollut hengästyttävän intensiivinen ja päällekäyvä. Hyvä, mutta katsojaltakin voimia vievä.

Isä ja poika. © Jouko Siro / TTT

Tampereen Työväen Teatterin produktio on hillitympi eikä ehkä samalla lailla vuoristoratareissu suoraan toisen ihmisen pään sisään. Silti en ensimmäisen katsomiskerran jälkeen kyennyt oikein käsittelemään sitä, vaan näytelmän tapahtumat vilisivät sekavana möykkynä päässäni. Joistakin teatteriesityksistä tulee krapulamainen olo, ja Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi niistä.

Toisella katsomiskerralla otin riskin ja ostin viime hetken lipun suoraan eturivin keskelle. Vaikka tapahtumat vyöryivätkin päälle, riski kannatti, koska toisella kerralla osasin jo varautua Christopherin maailmaan eläytymiseen. Jyrki Mänttäri Christopherin roolissa on uskomaton, ja oli vaikuttavaa nähdä jokainen tarkasti mietitty ele, ilme ja ylipäätään nelikymppisen miehen täydellinen muodonmuutos 15-vuotiaaksi pojaksi.

Christopher on sympaattinen, fiksu ja ajoittain tarkoittamattaan melko raivostuttava nuorukainen. Hän todella välittää ihmisistä ja eläimistä vaikkei osoita sitä samalla tavoin kuin muut ihmiset. Joitakin reagointitapoja Mänttärin Christopher oli selvästi matkinut koirilta, joiden tunneilmaisun skaala on ehkä helpompi oppia kuin ihmisten. Toisaalta Christopherin ylivirittyneet aistit varmasti saivat hänet helposti myös samastumaan koiriin. Esimerkiksi hätääntyessään ja puolustautuessaan hän alkoi haukkua uhkaavasti. Nautin katsella, kuinka Christopher muisteli äitiään, nuuhki tämän hiuksia ja näytti painavan mieleensä tämän tuoksua.

Naapuruston persoonia. © Jouko Siro / TTT

Tämä Christopher matki myös hyvin ihmisten äänensävyjä ja -painoja ja selvästi opetteli koko ajan fraaseja, sanontoja ja sanoja ja niihin kuuluvia puhumisen tapoja. Jokin hilpeä manaus painotuksineen oli selvästi opittu isän puheesta, kun taas juuri kuultu rouva Alexanderin käyttämä vieras sanapari toi mukanaan luonnollisesti myös rouvan käyttämät äänenpainot. Omassa puheessaan Christopher ei juuri käyttänyt äänensävyjä vaan puhui melko tasaisesti ja monotonisesti. Tunteet ja niiden ilmaisukeinot olivat hänelle vierasta aluetta, ja vasta kova puheääni tuntui viestittävän hänelle, että keskustelukumppani on vihainen. Opettaja Sandra (unelmanlempeä Miia Selin) viesti Christopherin kanssa mm. hymiöin ja opetti tunteiden tunnistamista.

Poika saattoi olla vähän hukassa tunneilmaisunsa kanssa, mutta ongelmia oli vanhemmillakin. Äiti (Minna Hokkanen) ei tuntunut osaavan kontrolloida tunteitaan juuri ollenkaan, vaan eli miltei lapsenomaisesti tunteiden ääripäästä toiseen. Isä (Auvo Vihro) taas oli kärsivällinen tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kun hänellä meni hermo, jälki oli rumaa. Christopher puolestaan kulki lähes täysin järkensä johdattamana. Vanhempien äänekkäät tunteenpurkaukset ahdistivat häntä, mikä välittyi katsojallekin korvissa kaikuvana kohonneen pulssin äänenä. Hänellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan keinoja käsitellä tai edes ilmaista tunteitaan ja niistä johtuvaa ahdistustaan, joka lopulta purkautui pakkoliikkeinä, epämääräisenä ääntelynä ja paniikkina. Ne taas lisäsivät vanhempien tunteita, ja kierre oli valmis. Vasta täydellinen paniikista ja tunnemyrskyistä uuvahtaminen rauhoitti Christopherin, joka ei niiden jälkeen enää tuntunut jaksavan reagoida yhtään mihinkään vaan jota vanhemmat liikuttelivat kuin tyhjentynyttä kuorta. Ei ihme, jos perhe ei toimi, kun vanhemmat ja lapsi ovat täysin toistensa vastakohtia ja heidän välillään on jonkinlainen tunteiden ja ymmärtämättömyyden muuri.

© Jouko Siro / TTT

Tarja Lapintien suunnittelema lavastus on simppelin minimalistinen. Christopherilla on oma kuvaannollinen mutta lavalla konkreettinen mukavuusalueensa, jolle hän ei salli muita ja jolta hän ei poistu. Vasta pakon edessä hän joutuu uskaltautumaan tuntemansa piirin ulkopuolelle, maailmaan jota hallitsevat suuret ihmismäärät, kovat äänet ja valtava virta aistiärsykkeitä. Siinä maailmassa seinät tuntuvat tulevan päälle, logiikkaa saa etsiä ja ennakointi on vaikeaa. Toisaalta mukavuusaluetta ympäröivät miljoonat tähdet ja avaruus, joihin poika pakenee maapallon kaoottisuutta.

Otso Kauton ohjaus toimi. Mainiot näyttelijät muuntuivat milloin miksikin hahmoksi tai esineeksi ja toimivat huumoria tuovana rekvisiittana vakavien aiheiden keskellä. Käsikirjoitusta oli National Theatreen verrattuna lyhennelty jonkin verran, ja lopputulos eteni minusta linjakkaammin kuin alkuperäinen. Kaikkea ei selitetty puhki vaan katsojalle jätettiin havainnoitavaa ja mietittävää. Alkuperäinen Mark Haddonin romaani on minämuodossa kerrottu, eikä sen siirtäminen lavalle ole sujunut ihan ongelmitta. Turhan usein muut ihmiset selostavat ääneen Christopherin kirjoittamaa tarinaa sen sijaan, että Christopher itse kertoisi ajatuksensa. Ratkaisu siirtää Christopheria toimivasta subjektista objektiksi, oman tarinansa kertojasta kerronnan kohteeksi, ja se vie voimaa tarinalta.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi tämän kauden hienoimpia näytelmiä, ja suosittelen lämpimästi sen näkemistä. Toteutus on kunnianhimoinen ja onnistunut, ja vaikka NT:n tuotanto on upea, Työvis on pistänyt lavalle sen verran erilaiselta näyttävän version ettei niitä tule vertailtua.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
National Theatren sivu
Centrál Színházin (Budapest) sivu ja traileri