sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Seili – Turku 2014

 Sain esitykseen lehdistölipun.

En oikein osannut odottaa Turun kaupunginteatterin Seili-musikaalilta mitään, mutta sen vuoksi tai siitä huolimatta yllätyin positiivisesti. Seili on muodikkaasti jukebox-musikaali, ja musiikki koostuu suomalaisten naisartistien lauluista, mutta ne oli sovitettu musikaaliksi tavallista huolellisemmin. Tosin tunnen huonosti suomalaista musiikkia enkä tunnistanut lauluista ainuttakaan, mikä varmasti auttoi minua keskittymään itse musikaaliin. Lauluilla kuitenkin oli tarkoituksensa eikä yksikään tuntunut väkisin mukaan ympätyltä. Pisteet siitä sovittaja Jussi Vahvaselälle.

© Otto-Ville Väätäinen / TKT

Nuori Sofia (eloisa ja upea Helmi-Leena Nummela) ei halua naida isänsä määräämää vanhempaa aviomiestä vaan karkaa. Paetessaan hän osuu suoraan kulkukauppias Johanneksen (Petja Lähde) syliin ja lähes saman tien sänkyynkin. Vaikka Johannes on aamun tullen häipynyt, salamarakkaus jää elämään molempien mieliin. Johannes palaa vaimonsa Marian luo muttei saa Sofiaa mielestään ja päättää lopulta etsiä tämän. Naiivin mutta tahdonvoimaisen Sofian tie taas vie rahapulassa prostituoiduksi, irtolaiseksi ja sen verran pahoihin ongelmiin, että hänet lähetetään loppuelämäkseen Seilin surullisenkuuluisalle mielisairaalasaarelle. Pystyykö Johannes pelastamaan Sofian? Saavatko rakastavaiset toisensa vai erottaako meri heidät ainiaaksi? Saako paha palkkansa?

Tarinana Seili on mukavan kompakti. Ylimääräisiä numeroita kuten alkusoittoja ei juuri ole, vaan heti alkaa tapahtua ja tarina etenee reippaasti. En ole romanttisen melodraaman ylin ystävä, mutta rakkaudella ei onneksi jäädä alun jälkeen mässäilemään vaan tarina kulkee koko ajan, joten kaltaisellani epäromanttisella katsojalla säilyy mielenkiinto. Huolimatta alaotsikosta "Musikaali hullusta rakkaudesta" Seilissä on minusta kyse ennemminkin erilaisista elämänkohtaloista ja hulluuden hoidon historiasta.

Juoni on melko simppeli ja muistuttaa vanhojen Suomi-filmien opettavaisia lankeemustarinoita naisista, jotka ajautuvat huonoille teille. Seilin näkökulma on kuitenkin paljon feministisempi. Viatonta tyttöä käytetään härskisti hyväksi joka käänteessä, ja sadan vuoden takainen yhteiskunta mahdollistaa sen liiankin hyvin. Maailma kuuluu miehille, ja naiset, jotka eivät mukaudu siihen, tuomitaan hulluiksi ja he joutuvat Seiliin. Olisin Sofian kohtaaman paskiaiskavalkadin kontrastiksi kaivannut musikaaliin edes yhtä rehellisen hyväsydämistä miestä, mutta mieshahmot jäävät melko yksiulotteisiksi sioiksi. Tätä korostaa vielä se, että puolta heistä esittää sama näyttelijä (kiitettävän etova Petri Rajala). Muutama uranainen (ylihoitajatar ja parittaja) oli onnistunut selviämään itsenäisenä miesten maailmassa, mutta hekin olivat miesten tapaan alhaisia ja häikäilemättömiä. En nähnyt tekijöiden edellistä musikaalia Kakolaa, joka ilmeisesti kertoi linnakundeista miesartistien musiikin tahtiin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, olivatko siinä puolestaan naiset kaikkien ongelmien syy.

Seiliin soudetaan. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Seilin naiset olivat hyvinkin kiinnostavia. Suosikkini oli puhumaton Alma (jälleen hyytävän hyvä Kirsi Tarvainen), joka oli piristävä sekoitus kilttiä äitihahmoa ja palavasilmäistä kapinallista. Sain Alman tarinasta vahvoja Siintää Sargassomeri -viboja, ja käsikirjoittaja Satu Rasila on varmasti lukenut Kotiopettajattaren romaaninsa, mahdollisesti sen ohella myös feministisen lukutavan tiiliskiven The Madwoman in the Attic (Gilbert & Gubar 1979). Loppupuolella Alma nousi koko patriarkaalisen luterilaisen järjestelmän vastaiseksi terroristiksi ja toi mieleeni Akseli Gallen-Kallelan maalaaman Louhen.

Minna Hämäläisen esittämä kivenkantaja-Hilda oli karmivan liikuttava ja symboloi todennäköisesti hyvin suurta aikoinaan ongelmiin joutunutta naisjoukkoa. Riitta Salminen ei jostain syystä koskaan ole oikein iskenyt minuun, mutta traumoissaan riehuva Sigrid on hänen tähän mennessä näkemistäni hahmoistaan todentuntuisin.

Sofia tapaa Seilin naiset. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Ylipäätään Seilin naisissa oli jotain kalevalaisen alkuvoimaista ja kesytöntä. Ei ihme, ettei heitä ollut uskallettu päästää kunniallisen kansan pariin. Manaava, alkusoinnuilla leikkivä musiikkikin alkoi muistuttaa Värttinän loitsivimpia tulkintoja. Suurimman osan naisista hulluus tai "hulluus" oli miehen aiheuttamaa, ja heidän tarinoidensa kirjo sai musikaalin jossain vaiheessa muistuttamaan Chicagon Cell Block Tango -kappaletta. Nekin, jotka olivat joutuneet Seiliin terveinä, näyttivät ennen pitkää niksahtaneen ympäristön vaikutuksesta. Nautin mielisairaalassa vallinneesta suorasukaisesta, itseironisen mustasta huumorista, jossa laskettiin häpeilemättä leikkiä naisten asemasta, hulluudesta ja kuolemasta. Samalla naispotilaiden keskinäinen solidaarisuus ylitti musikaalin kaikki muut ihmissuhteet ja voimat.

Jonkinlaiseksi Seilin naisten vastakohdaksi oli asetettu Johanneksen vaimo Maria, joka kiltisti hoiti kotona lapsia miehensä ollessa töissä maailmalla. Anna-Maija Jalkanen oli sympaattinen petetty vaimo jo HKT:n Tohtori Zivagossa, ja Mariana hän pääsi sentään purkamaan tunteita petollista aviomiestä kohtaan. Jalkasella on myös todella kaunis ääni. Jollain tavoin Mariakin silti rinnastui Seilin naisiin ja tuntui hahmona väläyttelevän mahdollisuutta, että naisen päätyminen Seiliin riippui ihan vain sattumasta. Marian lapsi oli melkein hukkunut hänen silmiensä edessä, mutta toisin kuin muutama syyllisyyden murtama Seiliin joutunut, hän oli pystynyt pelastamaan hukkuvan.

Alvar ja Ida hoitelevat. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Mieleenjäävin mieshahmo oli Mika Kujalan esittämä ylilääkäri Alvar. Oli mukava nähdä Kujala vaihteeksi pahisroolissa uhkaavana ja vastenmielisenä Seilin diktaattorina, ja hänellä on hienon synkkä ääni. Miespäähenkilö Johannes jäi vähän säälittäväksi häntäheikiksi, vaikka Petja Lähde kovasti tuskailikin rakkauden ja velvollisuuden välillä. Laulutkin olivat suht persoonattomia. Erityismaininta taas menee Jukka Aaltosen esittämälle soutajalle, joka oli pienestä luotu hauska karikatyyri.

Kaiken sen juonenrakennuksen jälkeen musikaalin loppu tuntui pikkaisen antiklimaattiselta ja yhtäkkiseltä. Ratkaisua olisi mielestäni voinut pohjustaa ja käsitellä enemmän, mutta ehkä tekijöiden tarkoitus oli jättää kysymyksiä auki.

Hilda ja Sofia. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Jani Uljaksen suunnittelema lavastus oli yksinkertainen ja utuisen kaunis. Muutama liikuteltava väliseinä, taustaverho ja pari penkkiä riittivät luomaan viitteellisiä tiloja, maisemia ja säitä. Videoprojektioita (Sanna Malkavaara) käytettiin paljon, ja ehkä vaikuttavin oli Sofian usvainen matka Seiliin halki veden. Naisten taustatarinoita oli videoitu kesäisen suomalaiskansallisissa maalaismaisemissa, ja videot heijastettiin taustalle heidän kertoessaan tapahtumista ennen Seiliä. Idylliset kesäiset videot ja tapahtumien konkreettinen näytteleminen niillä loivat mukavasti kontrastia mielisairaalan hyvin viitteellisiin lavasteisiin. Pahoja asioita tapahtui kauniissa idyllissä, ja Seili tuntui konkreettisesti olevan irrallaan realistisesta arkitodellisuudesta, joka oli jäänyt jonnekin menneisyyteen mantereelle. Sumuisen saariston, meren ja talven värit oli tavoitettu lavastuksessa, valoissa (Mika Randell ja Jarmo Esko) ja projektioissa kauniisti. Pääparin filmaaminen veden alla oli ehkä jo liioiteltu tehokeino, mutta kauniilta se näytti projektioissa.

Alma ja Sofia. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

En varsinaisesti hurmaantunut Seilistä, mutta se tarjosi kauniin musiikin ja visuaalisen ilmeen ohella ajateltavaa, ja arvostan sitä musikaaleissa. Päätarina oli makuuni turhan melodramaattinen ja romanttinen, mutta se tarjosi samalla tilaisuuden kertoa paljon kiinnostavia sivujuonia. Musikaali ei yrittänyt tiristää katsojista itkua väkisin vaan jätti liikuttavuutensa suhteellisen vähäeleiseksi. Logomo ei akustiikaltaan ole optimaalinen esityspaikka, mutta äänenvoimakkuus oli sopiva eikä ääni särkynyt, joten tuskaa musiikki ei aiheuttanut. Esiintyjät olivat hyviä, Mikko Koukin ohjaus ei jättänyt näyttelijöitä seisoskelemaan tyhjän panttina eikä ainakaan tämä katsoja pitkästynyt tai tuntenut myötähäpeää missään vaiheessa. Jos mielisairaanhoidon historia, koskettavat tarinat ja/tai romantiikka kiinnostavat, Seili kannattaa mielestäni käydä vilkaisemassa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Teatterin Spotify-lista Seilin musiikista
Pro Seili-Själö ry

2 kommenttia:

Linnea / kujerruksia kirjoitti...

Tavattoman hieno teksti Seilistä, kiitos! Vaikka itse olen kys. esityksen nähnyt, niin tästä sai taas uusia näkökulmia ja jos en olisi nähnyt niin nyt harkitsisin katsomista vakavasti. Itse olen nimittäin jossain määrin melodramaattisen romantiikan fani.

Anna-Maija Jalkanen jaksaa kyllä viehättää, toivottavasti seuraavan kerran lavalla kuitenkin jossain muussa roolissa kuin kaltoinkohdeltuna vaimona.

Laura kirjoitti...

Kiitos kommentistasi! Unohdin reissussa ollessani täysin vastata. Jostain syystä pidän melodramaattisesta romantiikasta opereteissa, mutta musikaaleissa se ärsyttää. Seilissä kumminkin oli sen verran paljon muuta, että saatoin onneksi jättää sen vähemmälle huomiolle.