Sain esitykseen pressilipun.
Kansallisoopperan uusi vuodenvaihteen piristys Lepakko (Die Fledermaus) on ihanan kepeää kimallusta harmauden keskellä. Värikäs ja hiuksenhienosti ylilyöty lavastus piristi kaikkine peileineen, ruusuineen ja ornamentteineen. Alkusoiton vietin ihaillen taustakuvaa vanhasta Wienistä ja hiprakkaisista lepakoista sen yllä. Laulu oli erinomaista, samoin näytteleminen. Nauroin ja leijuin vanhan dekadentin Wienin tunnelmissa, ja sitä tältä operetilta vaadinkin.
 |
Gabriel Eisenstein teki ystävälleen tohtori Falkelle eräiden naamiaisten päätteeksi kepposen ja nolasi tämän koko kaupungin silmissä. Falke suunnittelee kostoa ja puijaa apuvälineiksi mm. Eisensteinin vaimon Rosalinden, tämän ex-kosijan Alfredin sekä Eisensteinien sisäkön Adelen. Seuraa juhlintaa, vääriä henkilöllisyyksiä, väärinkäsityksiä, hupaisia tilanteita, paljon shamppanjanjuontia ja tanssia sekä vankilassa vietettyä aikaa.
Tarina alkaa poikkeuksellisesti sillä, että tohtori Falke ajaa tenori Alfredin Eisensteinien talolle ja opastaa alkuun Rosalinden viettelyoperaatiossa. Samalla vanginvartija Frosch kertoo yleisölle Eisensteinin tekemästä kepposesta ja pohtii Falken varmaan ennen pitkää kostavan. Olen aina ajatellut, että Alfred päätyy mukaan sattumalta omien intohimojensa perässä ja vain tarttuu lopussa tilaisuuteen selittää asiat parhain päin. Muutenhan hän ja Falke huijaavat Rosalindeakin tietoisesti ja yrittävät houkutella tätä pettämään miestään, mistä Rosalinden luulisi suuttuvan. En siis täysin kannata tätä alkua, vaikka tarinankerronnan kannalta onkin kiinnostavaa seurata Falken juonen kehittymistä heti alusta alkaen. Falkella on muutenkin selkeämmin tilanne koko ajan hallussaan ja hän vetelee naruista nauttien koko sydämestään Eisensteinin ongelmallisista tilanteista. Jaakko Kortenkankaan Tohtori Lepakossa on hauskan piruilevaa juonikkuutta, ja suunnitelma tuntuu suurelta osin syntyneen venäläisen prinssi Orlofskyn viihdyttämiseksi.
Ajoittain tarina tuntuu hieman venytetyltä, eivätkä siirtymät kohtausten välillä ainakaan vielä toimineet aina ihan sujuvasti. Varsinkin kakkosnäytös kaipaisi tiivistämistä ennen sotkun selvittelyä kolmannessa näytöksessä. Marco Arturo Marellin ohjaus (sekä lavastus ja valaistus) kuitenkin kuljettavat tarinaa muuten jouhevasti, ja näyttelijöillä on rutkasti hauskaa pientä puuhaa kohtauksissa. Koomiset tilanteet toimivat ja niistä otetaan paljon irti.
Vanginvartija Froschin (Timo Torikka) lisääminen kohtauksiin pitkin operettia tuntui paikoin hieman turhalta. En muutenkaan ole suuri suomalaisen kännihuumorin ystävä, ja Frosch tuntui olevan jo ripauksen liian kännissä ollakseen hauska. Verbaali- ja tilannekomiikasta pidin, mutta humalassa horjuminen itsessään ei vielä riitä naurattamaan minua. Aplodeista päätellen muu yleisö kyllä piti. Muistan Wienissä nauraneeni vedet silmissä vanginvartijan yhteiskunta-analyyseille, joten siihen verrattuna Torikka ei pärjännyt, mutta oli hänelläkin hauskat hetkensä. Hänen vankilassaan lusi yksi jos toinenkin ajankohtainen henkilö, ja veronsa Suomeen maksava italialainen tenori herätti hänessä sydämellistä myötätuntoa.
Michael Kraus Gabriel Eisensteinina oli herkullinen vanhentuva elostelija, joka juoksi balettityttöjen perässä ja sotkeutui ajoittain omiin kepposiinsa. Eisenstein on villi ja viriili mies, ja Krausen tanssahtelua, intoilua ja hämmennystä roolissa oli ilo seurata. Aavistuksen mauton pantterikuvioitu kotitakki sopi harmaalle tahtoo-olla-pantterille kuin nenä päähän. Kraus eläytyi rooliin koko kropallaan ja oli kertakaikkisen hurmaava tapaus.
Ann-Marie Heino oli mainion rehvakas ja pitkästynyt eksentrisen prinssi Orlofskyn housuroolissa. Orlofskyn ympärillä pyörii naisia, alkoholia ja kasakoita, ja hän antaa vieraittensa nauttia kaikesta sydämensä kyllyydestä vaikkei itse enää osaakaan. Pullot lentävät, vodkaa virtaa laseihin ja hauskaa on oltava kaikilla.
Iloinen Rosalinde (Minna-Liisa Värelä) oli kotioloissakin viehättävä vaimo, mutta todelliseen loistoon hän syttyi päästessään taas takaisin omaan elementtiinsä, näyttelemään prinssin juhliin unkarilaista kreivitärtä. Kreivittären kotiseudunkaipuinen soolo oli upea veto (ja puku aitounkarilaisen tyrmäävä luomus).
Sisäkkö Adele (ihastuttava Hanna Rantala) tuntui seuraavan emäntänsä jalanjälkiä. Alkuun soluttautuminen hienoston sekaan sujui hieman kömpelösti, mutta Adele oppi varsin nopeasti ja hurmasi vauhtiin päästyään herroja oikein urakalla. Naurulaulu oli hurmaava ja traaginen sisäkön suru mukasairaasta tädistään järisyttävän sydämeenkäyvä.
Muukin ensemble (onko opereteissa ensemble?) viehätti. Kuoron kohtaukset kuulostivat mahtavilta ja tanssijoita (joukossa mm. Seinäjoen upea Musta Vampyyri Sami Vartiainen) katseli ilokseen. Petri Bäckström oli hilpeä lakimies Blind ja Nicholas Söderlund varsin menevä vankilanjohtaja Frank, jonka humalatilainen hoipertelu miellytti nauruhermojani paremmin kuin Torikan. (Pitäisi joskus yrittää analysoida kunnolla, millainen humalaisuus minusta on hauskaa ja miksi. Suomalainen humalahuumori tuntuu usein örvellykseltä siinä missä esimerkiksi wieniläinen hiprakka naurattaa, mutten osaa sanoa, onko kyseessä ennakkoasenteeni vai onko näyttelemistavoissa ym. todella isojakin eroja. Äkkiseltään sanoisin, että Suomessa humalaisuus itsessään tunnutaan nostavan hauskaksi asiaksi, kun taas Itävallassa ja Unkarissa se ennemminkin maustaa humoristista kohtausta.)
Laskin kuulleeni operetissa ainakin kuutta eri eurooppalaista kieltä, ja eurooppalaisuus tuntui olevan vahvasti läsnä. Operetti esitetään saksaksi, mutta Froschin repliikit ovat suomea, Alfredin laulu italiaa ja muutkin näyttelijät heittelevät dialogin sekaan vitsejä suomeksi. Lisäksi venäläisen prinssin juhlissa on kaksi valeranskalaista ja yksi valeunkarilainen, jotka maustavat puhettaan lainasanoilla ("Camembert!"). Samassa keskustelussa saattoi vilistä useampaakin kieltä, ja ne osaltaan lisäsivät vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinaan. Kansallisuuksilla lasketaan välillä hellästi ja rakastavasti leikkiä, mutta pääpaino on sitcom-tyylisemmässä menossa, sanailussa ja eleissä.
Straussin musiikki on kaunista, Kurt Kopecky piti orkesterin hyvin hallussa ja lavalla laulu, tanssi ja näytteleminen hoituivat ammattimaisesti. Muutamista pysähtyneistä kohtauksista huolimatta nautin esityksestä suuresti. Se kuljetti hetkeksi täysin toiseen maailmaan ja jätti mieleeni pariksi päiväksi pehmeänkevyen onnentunteen. Suosittelen!
Kuvat © Kansallisooppera. Lepakko on ohjelmistossa 6.1.2015 saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti