lauantai 22. lokakuuta 2016

Näytelmä joka menee pieleen - TT 2016

Sain näytelmään lehdistölipun.

Polyteknikkojen draamaklubi esittää: Murha Havershamin kartanossa!

On kunnianhimoisten harrastelijanäyttelijöiden uuden näytelmän ensi-ilta. Kaikki on valmista, tai ainakin melkein, mitä nyt pari teknistä pikkujuttua on vielä vähän vaiheessa, kuten pikkujutuilla on tapana. Tarpeisto ja näyttelijät eivät aina ole siellä missä pitäisi, lavasteiden kanssa on ongelmia, tekstiä välillä vähän unohtuu ja niin edelleen, mutta tiimityöllä siitä selvitään. Näyttämöhenkilökunta on aina valmis pelastamaan tilanteen, jeesusteippi tekee ihmeitä, muut näyttelijät paikkaavat tarvittaessa ja improvisaatiotaidot ovat tarpeen. Kaikki tämä on teatterin parissa joskus puuhailleille tuttua, mutta Polyteknikkojen draamaklubi vie epäonnisen sähläyksen aivan uusiin ulottuvuuksiin ja lopputulos on hirvittävän hauska.

Tampereen Teatterin Suomen kantaesitys Näytelmä joka menee pieleen (The Play That Goes Wrong) on huippuluokan slapstick-komediaa suoraan Lontoosta. Väliaikoineen kaksi tuntia kestävä esitys ei hetkeksikään hidasta tahtia, mitä nyt välillä katsoja saa minuutin tai pari armonaikaa perustarpeille kuten hengittämiselle. Loppua kohti vauhti kiihtyy ja katastrofin taso nousee sellaisiin sfääreihin, että heikkohermoisia hirvittää.

Todellisuudessahan näyttelijän on oltava todella hyvä pystyäkseen näyttelemään tarkoituksellisen huonosti, ja Tampereen Teatterin komediallinen iskuryhmä on huippuunsa viritetty. Ajoitukset, ilmeet ja eleet osuvat nappiin niin näyttelijöillä kuin lavastustekniikallakin, joka on suorastaan ylittänyt itsensä efektien ja yllätysten kanssa. Kävin katsomassa yhden kohtauksen harjoituksia pari viikkoa sitten, kun kaikkea vielä hiottiin repliikki repliikiltä, joten sain jonkinlaisen kuvan siitä, mitä on tulossa. Silti olin välillä sydän syrjällään näyttelijäparkojen puolesta, että miten nuo tästä selviävät - sekä Havershamin kartanon väki, näyttelevät polyteknikot että Tampereen Teatterin näyttelijät. Jotenkin kaikki pääsivät yhtenä kappaleena loppukumarruksiin saakka, joskin muutama hahmo näytti siltä, että hermoloma on tarpeen.

Poliisitarkastajaa näyttelevän fiktiivisen ohjaajan (Lari Halme) itsehillinnän ja hermojen asteittainen mureneminen oli lumoavaa katsottavaa: nykivä lihas kasvoilla kehittyi näytelmän mittaan kevyeksi tärinäksi, kylmäksi hieksi, falsettoon nousevaksi ääneksi ja kaikenlaiseksi verenpaineen nousuksi. Yhdessä Risto Korhosen ja Ville Majamaan kanssa Halme muodostaa komedian pimeän ytimen, jota katsoja seuraa henkeään pidättäen. Arttu Ratisen taipuisa liikekieli ja Matti Hakulisen eloisa ruumistulkinta täydentävät miessuoraa. Toinen puolikas näyttämöhenkilökuntaa (Mari Turunen) löytää sisäisen draamakuningattarensa, kun taas toinen puolikas (Tomi Alatalo) todennäköisesti päättää vaihtaa Polyteknikkojen kännykkäpeliklubiin. Esityksen mainio diiva Pia Piltz on minulle tuttu Les Misérablesista ja Harmony Sistersistä ja olen erittäin iloinen, että hänet on saatu kiinnitettyä talon vakinäyttelijöihin.

Ohjaaja Mika Eirtovaaralla on komedia hallussa. Harjoituksissa näyttelijät ja Eirtovaara yhdessä ideoivat kohtauksia ja kokeilivat erilaisia juttuja. Jokaisella polyteknikkonäyttelijällä on selvästi oma persoona, joka hauskasti tunkee läpi heidän esittämistään kartanolaisista. Lavastaja Marjatta Kuivasto puolestaan on luonut näyttämölle agathachristiemäisen tunnelmallisen brittikartanon. Jälleen kerran ihastelen Kuivaston kirjahyllyjä, jotka saavat kirjaintoilijan sormet syyhyämään. Teatterin lavastamo ja efekteistä vastaava tekniikka ansaitsevat kaikki mahdolliset kiitokset ja ylistykset: hommat sujuvat sekunnin sadasosan tarkkuudella. Mari Pajulan puvustus täydentää peribrittiläisen ilmeen ruudullisilla liiveillä, trenssitakeilla ja 20-luvun herraskartanon maailmalla.

Pelkkää syvällisen minimalistista ja viipyilevää draamaa kaipaavan kannattaa ehkä suunnata muualle, mutta kaikille muille suosittelen. Vaipat, paperipussi ja nitrot mukaan.

Ei kommentteja: