Viita 1949 - TTT 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Viita 1949 on ollut yksi eniten odottamiani teoksia tällä kaudella. Heikki Salo sai Lauri Viidan perikunnalta tehtäväksi kirjoittaa Viidasta musikaalin, jonka Eeva Kontu on säveltänyt ja Sirkku Peltola ohjannut. Kesällä näin pressilipulla Teatterikesässä Eeva Konnun konsertin, jossa hän ja Työviksen näyttelijät esittivät kappaleita musikaalista ja lisäksi uusia sovituksia manserockin klassikoista. Tunnelma oli katossa ja koko porukka rokkasi kuin viimeistä päivää, minkä lisäksi uudet biisit ja vanhojen sovitukset olivat hauskoja ja vaikuttavia. Kontu on lainannut hauskasti elementtejä tunnetuilta tamperelaisilta rokkareilta ja kutonut niistä monitasoisen sävellyksen runoihin. (Tavupainot tosin ovat usein ristiriidassa musiikin painojen kanssa, mikä vaikeuttaa sanojen ymmärtämistä. Ehkä tehokeino, mutta liikaa käytettynä alkaa turhauttaa. Kauniit sanoitukset, tahdon ymmärtää ne!) Sanat ovat joko Viidan runojen tai hänen ennen julkaisemattomien kirjeittensä pohjalta tehdyt, joten kerrankin luvassa on taatusti kielellisesti laadukas suomalainen musikaaliteksti, joka ei sisällä mitäänsanomatonta diipadaapaa huonolla kieliopilla kirjoitettuna.

Näytelmän aluksi näyttelijät ja muusikot lämmittelevät lavalla verkkareissa ja moikkailevat tuttuja. Kun musiikki alkaa ja vie katsojat fiktion maailmaan, kaksi Viidan vielä ilmestymättömästä runoteoksesta karannutta fiktiivistä hahmoa herää henkiin ja alkaa maanitella kirjailijaansa kirjoittamaan, jotta he saisivat mahdollisuuden elää. Fanihenkiset Kukunor (Jari Ahola) ja Kalahari (Petra Ahola) ovat vallattomia ja eläväisiä pikku peikkoja, joista ennen pitkää kehittyy Viidan henkilökohtaisia riivaajia. Idea ei ole se kaikkein innovatiivisin ja tuorein, mutta ainakin toimivuus on testattu. Kertojahahmoina he herättävät teatterin taiat henkiin ja toimivat osaltaan etäännyttävinä elementteinä. Ehkä he ovat vähän teennäisen riiviömäisiä ja nokkelia, mutta pääosin idea ja toteutus toimivat. Viidan runojen henkeen riimitelty puhe kuulostaa hauskan shakespearemaiselta ja sopii omalaatuisille hahmoille.

Musikaali sijoittuu vuoteen 1949 mutta sisältää paljon takaumia Viidan lapsuuteen ja nuoruuteen. Vuoden 1918 sisällissodan ja toisen maailmansodan kuvaukset menevät ihon alle. Kohtaukset ovat musikaalin vaikuttavimpia, etenkin Viidan isosiskon Elinan (Eriikka Väliahde) tarina. Ylipäätään musikaalin naishahmot ovat voimakkaita ja mieleenpainuvia, kun taas Viitaa (sinänsä hyvin näyttelevä Tommi Raitolehto) itseään päädyin lähinnä inhoamaan. Viidan äiti (Petra Karjalainen) on eloisa, leikkisä hahmo, jolta näyttää olevan peräisin pojan viehtymys leikitellä sanoilla. Samalla hänessä tiivistyvät kotirintaman huoli ja kaupunkilaistyöläisten arki, koko Pispalan henki. Ex-vaimo Kerttu (Suvi-Sini Peltola) on tasapainoinen, järkevä nainen, jossa piilee huolehtivaisuutta, maanläheisyyttä ja tahdonvoimaa.

Musikaali kuvaa myös taiteilijan ja ihmisen eroa. Ajatus on minulle vanhastaan tuttu ainakin Mozart!-musikaalista: taiteilija herää katkerana huomaamaan, että ihmiset välittävät vain hänen teoksistaan, eivät hänestä itsestään. Itse luotua taiteilijaminää ei enää voi paeta tai haudata, vaan ihminen on tuomittu elämään ja tulemaan nähdyksi pelkän taiteensa kautta.

Hitaan alun jälkeen musiikki, laulukohtaukset ja toistuvat teemat rytmittävät ja elävöittävät ensimmäistä näytöstä. Lavastus (Hannu Lindholm) on minimaalinen, bändi on näkyvillä koko ajan ja tunnelmanluojina toimivat valot ja vaihtuvat videoprojisoinnit (Eero Auvinen).

Väliajalla odotukseni olivat edelleen korkealla, mutta toinen näytös muuttaa esityksen tunnelmaa liki täysin ja typistyy Viidan nuoruusmuisteloiksi ja juopon keski-ikäisen miestaiteilijan Suureksi Elämäntuskaksi, joka on aiheena jo harvinaisen nähty. Nuori Viita pelaa pesistä ja runoilee ääneen, viettää aikaa muiden kundien kanssa ja runoilee heille, rakastuu ensimmäiseen vaimoonsa ja runoilee tälle. Takaumien välissä humalainen keski-ikäinen Viita vonkaa eksäänsä ja pui äitisuhdettaan. Pelkän toisen näytöksen kesto on 1,5 tuntia (koko esitys 3 h 10 min) ja se kaipaisi kipeästi ainakin tiivistämistä, mielellään myös uudelleenkirjoittamista. Musiikki vähenee, ja pitkät puhekohtaukset junnaavat paikallaan ja vaikuttavat pakonomaiselta merkityksettömien elämänvaiheiden läpikäynniltä. Viidan elämästä olisi taatusti saanut nostettua esiin freesimpiä ja kiinnostavampia näkökulmia. Kun tarjolla olisi ollut myös mm. mielenterveysongelmia, masennusta, teoksiin pureutumista, ajan mieskuvan ja runoilijuuden ristiriitaa ja vaikka mitä, valittu näkökulma on kliseinen ja ummehtunut. En tiedä, onko tarkoituksena ollut kirjoittaa Viidasta jonkinlainen traaginen kaikkien äijien sankari, mutta nyt legendaarinen runoilija jää taas yhdeksi säälittäväksi taiteilijajuopoksi, joka sössii ihmissuhteensa ja itkee naisten perään.

Kokonaan oma lukunsa on kohtaus, jossa Kalahari yrittää herätellä Viidan luomiskykyä esittämällä Viidan (syystäkin) raakileeksi jääneen näytelmäkäsikirjoituksen. Näytelmä ihmissyöjien uhriksi joutuvasta Lindströmistä pohjustetaan toki huonoksi, mutta se ei 2010-luvulla ole mikään syy tuoda lavalle tummaihoisiksi, vähä-älyisiksi villi-ihmisiksi naamioituja näyttelijöitä esittämään hassua tanssia ja ääntelemään hassusti. Ihmettelen, missä kuplassa tekijät elävät, jos heiltä on mennyt ohi, että ns. blackface ja etnisten stereotypioiden hauskuus jäivät jonnekin sinne Pekka ja Pätkä -elokuvien tienoille. Jos kohtaus on tarkoitettu ironiaksi, se ei käy ilmi. Jos kohtaus on tarkoitettu herättämään kohua, niin näytelmä olisi ehkä parempi kirjoittaa menestymään ilman somekohuja. Kaiken päälle kohtaus on tarinan kannalta täysin turha eikä liity mihinkään, ja sitä seuraava vitsailu turvapaikanhakijoista on mautonta. Ihanko oikeasti kaksi arvostettua pitkän linjan teatteriammattilaista on tehnyt tällaisen pikkujoulusketsin? En yleensä edes ole mikään äänekäs puolestaloukkaantuja, mutta koko episodi jotenkin tiivistää koko toisen näytöksen luoman tunteeni siitä, että tämä juna meni jo joskus Velipuolikuun ja Kekkosen aikoina.

Ehkä olisin viehtyneempi musikaalista, jos olisin syntyjäni tamperelainen ja kasvanut Viidan tekstien parissa. Pispalanharju on aivan oma maailmansa ja legendansa, johon en ole päässyt 10 vuodessa vielä sisälle. Kuulin Viidan nimen ensimmäisen kerran vasta muutettuani opiskelemaan Tampereelle, kun minut kirjallisuuden fuksina vietiin hänen kotimuseoonsa, enkä vieläkään ole lukenut häneltä kuin muutaman satunnaisen runon. Vasta nyt, koottuja runoja selatessani ja musikaalia kuunnellessani, minulle selvisi, että muutama isoisäni ja äitini minulle hokema lastenloru on itse asiassa Viidan runoutta. Ne ovat siis todella olleet kansanrunoutta ja näemmä myös mm. helsinkiläisten parissa suosittuja, mutta maine on sittemmin kutistunut paikalliseksi.

Ikävä siis sanoa, mutta petyin musikaaliin. Näyttelijät, bändi, musiikki ja visuaalisuus ovat hyviä, perusidea toimiva ja Viidan tekstit kauniita, mutta tympeä käsis ja kliseinen ohjaus jättivät kokonaisuuden miinuksen puolelle. Turhauttaa, koska mahdollisuuksia olisi paljon parempaankin. Jos käyt katsomassa elämäkertateosta, saman teatterin Sara ja Erik on samankaltaisin keinoin mutta napakammin ja vähemmän ummehtuneesti toteutettu. Halukkaille siinäkin on keski-ikäisen juopon miestaiteilijan elämäntuskaa ja parisuhdeongelmia, mutta myös paljon muuta.