torstai 7. elokuuta 2014

Teatterikesä 2014: Ponorela lokomotiva ja Miehen kuolema

Sain esitykseen lehdistölipun.

Keskiviikkona vietin vähän artsymman päivän. Aloitin slovenialaisella Ponorela lokomotivalla ("hullu veturi"), joka vaikutti olevan se jokaiselle itseään kunnioittavalle kulttuurifestarille pakollinen Todella Outo Taidepläjäys. Puolitoistatuntisen näytelmän ytimessä on kaksi näyttelijää pianoineen, joilla he luovat mm. höyryveturin liikkumista kuvaavat äänet, säestävät eri hahmojen omaelämäkerrallisia laulunpätkiä ja tunnelmoivat.


Absurdi tarina sijoittuu veturiin ja kertoo junankuljettajasta ja lämmittäjästä, joista kumpikin paljastuu kuuluisaksi murhaajaksi. Rikollisen ammattiinsa kyllästyneinä he päättävät tehdä itsemurhan törmäämällä täyttä vauhtia toiseen junaan. Yhä vauhtiaan kiihdyttävään veturiin ilmestyvät vanhemman konnan vaimo Erna ja nuoremman kihlattu Julia, johon myös vanhempi mies on rakastunut. Seuraa pientä neliödraamaa, kunnes nuori nainen antaa nolaavat lähtöpassit vanhemmalle kuin nuori näyttelijä hiipuvalle tähdelle ikään. Hieman myöhemmin veturiin putkahtaa sekalainen lauma alusvaatteisia matkustajia, jotka lisäävät oman panoksensa kaaokseen.

Näytelmä toi mieleeni yhdistelmän Tsehovin Lokkia ja Kotiteollisuuden Kummitusjuna-videota. Tunnelma on kaoottinen, impulsiivinen ja meluisa. Kaikilla on eksistentiaalinen kriisi, joka hyvin pitkinä sekunteina ennen törmäystä ja kuolemaa aiheuttaa kaikenlaisia primitiivisiä reaktioita. Nuorempi, hiilipölyn peittämä murhaaja virnistelee ympäriinsä kuin mikäkin helvetin syvyyksistä noussut demoni. Vanhempi heittäytyy filosofiseksi, mutta ainakaan tekstityksen perusteella ajatukset eivät ole kovin tajunnanräjäyttäviä. Julia rakastaa iloiten vuoroin kumpaakin miestä, näyttää hennolta ja raikkaalta eikä sitten juuri muuta teekään. Muutenkin naishahmojen osaksi jää olla traagisia, herkkiä ja pahiksiin rakastuneita. Vallalla on viimeistä päivää elävien hurmahenkinen hulluus, ja hetkistä halutaan ottaa kaikki irti. Lopulta lavalle astelee hiljakseen törmäyksen toinen osapuoli, valona pimeydessä hohtava juna numero 50, joka esittää herkän rakkauslaulun.

Ponorela lokomotiva on turhan hidastempoinen, toivottomasti pseudofilosofiaa pyörittelevä näytelmä, jossa on kuitenkin kiinnostavat hetkensä. Groteski kauneus, musta huumori ja intensiivinen tunnelma vetosivat minuun, ja pianosäestys oli toimiva osa tunnelmanluontia.

Jos minun pitäisi nimetä näytelmän teema, sanoisin sen olevan jokin maailmanlopun symboliikka. Mahdollisesti yksittäistä ihmistä koskeva, mahdollisesti koko maailmaa. Törmäsin teatterissa tuttuun, joka ehdotti poliittista teemaa: johdossa on joukko umpikonnia, jotka vievät maataan vauhdilla kohti tuhoa ja nauravat matkalla.

Elämme lopun aikoja, ystävä hyvä. Kaiken päälle Pakkahuoneen penkit simuloivat erinomaisesti neuvostoaikaisia nihkeitä ja epämukavia penkkejä, joita olen jonkin verran kuluttanut Unkarin IC-junien kakkosluokassa.


Pienen hengähdystauon jälkeen suuntasin Frenckelliin, jossa Tanssiteatteri Minimi esitti Miehen kuolemaa. Tästäkään en etukäteen tiennyt mitään, mutta olisi ehkä pitänyt ottaa selvää ja vilkaista edes ohjaajan (Leea Klemola) nimi. Aavistelin pahaa jo, kun katsojat otti vastaan vihreään kokovartalotrikooseen pukeutunut hilpeä mies, joka kostutteli siveltimellä suurta muovista representaatiota naisen sukuelimistä. Meno ei siitä parantunut, vaan sinänsä kiinnostava Kuolio-hahmo ja idea uudesta, paremmasta ihmisestä oli kuorrutettu umpikliseisellä ja mukarohkealla seksillä, alastomuudella ja kiroilulla. Millä vuosikymmenellä tämä on viimeksi ollut teatterissa kohahduttavaa tai edes virkistävä tehokeino? Vaikutelmaksi jäivät erikoisuudentavoittelu, roisius itseisarvona ja tympeä ala-astehuumori. Tavoistani poiketen lähdin väliajalla pois, koska ruokakauppa ja pyykkitupa todennäköisesti olivat vähemmän pitkästyttävää ajanvietettä kuin Miehen kuolema.

Sinänsä huvittavaa, että molemmissa näytelmissä käytettiin "piristeinä" mm. kahden naisen suudelmaa, seksin harrastamista ja pettämistä. Eikö tietyissä taidepiireissä ajatella mitään muuta kuin parittelua?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Täysin samaa mieltä Miehen kuolemasta! Oli pakko etsiä, että joku muukin on pitänyt näytelmää ala-arvoisena.

Laura kirjoitti...

Olin huomaavinani, että muutama muukin katsoja poistui teatterista väliajan alkaessa, joten emme luultavasti olleet ainoita jotka eivät pitäneet. Esityksen perusidea olisi mielestäni ollut hyvä, mutta toteutustyyli oli melko väsynyt. Aamulehden miespuolinen kriitikko oli tykännyt, että kai se tietyntyyppisiin katsojiin vetoaakin, miehiin ehkä herkemmin.