Chicago on ensimmäisiä musikaaleja joihin tutustuin ja minulla on siihen nostalgiasuhde, mutta lähinnä vain musiikkiin. Olisi joskus kiinnostavaa nähdä alkuperäisohjaus lavalla, mutta Työviskin oli hyvä paikka aloittaa. Visuaalisuus ammensi melko paljon elokuvasta, mutta ratkaisut toimivat isolla näyttämöllä ja seassa oli paljon omaakin. Esimerkiksi elokuvasta tuttu marionettitoimittajakohta näytti hienolta myös lavalla. Me and My Baby -kohtauksen isot miesvauvat vaipoissaan naurattivat, ja esityksessä oli paljon muutakin vastaavanlaista irrottelua josta pidin. Orkestroinnit olivat paikoin outoja, esimerkiksi todella laahaava lempibiisini My Own Best Friend, mutta ainakin esiintyjät osasivat asiansa. Suosikkejani olivat Satu Silvo (Mama), Jari Ahola (Billy Flynn) ja show'n varastanut Amos Hart, jota taisi esittää Samuli Muje. Tiina Puumalaisen ohjaus oli ihan peruskiva, ei mitään suurta neroutta muttei isompia ongelmiakaan.
Minulle selvisi vasta teatterissa, että Velman on tarkoitus olla jo hieman vanhempi kuin esimerkiksi Catherine Zeta Jones. Paikkojen jumiutumista ja tanssin sujumattomuutta minuuttikaupalla esittelevä Velma tuntui naurattavan keski-ikäistä yleisöä, mutta minusta vitsistä yritettiin jo lypsää liikaa irti ja se alkoi aiheuttaa myötähäpeää. Muuten nuori märkäkorva vs. kehäraakki -asetelma toi mukavasti lisäjännitettä tarinaan verrattuna elokuvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti