Something Rotten – Lahti 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Something Rotten eli Jotain mätää Lahden kaupunginteatterissa kertoo Retu ja Ruune Perästä, jotka yrittävät kirjoittaa menestysnäytelmää Elisabetin ajan Lontoossa. Veljesten homma ei mene aivan putkeen, kun taas heidän teatteriryhmänsä ex-jäsen Will Shakespeare menestyy soolourallaan suorastaan raivostuttavan hyvin. Kateuspäissään Retu päätyy kysymään ennustajalta muun muassa, että mikä on tulevaisuuden suurin teatteri-ilmiö. Ennustajalla on vähän usvaa näössään, joten erilaisten mutkien, vakoiluyritysten ja ideariihien kautta Perän veljesten tuleva esitys on, tadaa, musikaali nimeltä Omlet. Willillä on kuitenkin ikävä tapa varastella toisten tekstejä omiin nimiinsä...

Renessanssi! Kuva: Aki Loponen

Something Rotten on hilpeä soppa munahuumoria, Shakespeare-vitsejä, rakkautta, esitystaiteen historiaa ja musikaaliparodiaa, eli kokonaisuus on varsin shakespearemainen. Karey ja Wayne Kirkpatrickin ja John O'Farrellin musikaali kantaesitettiin Broadwaylla 2015, ja ensimmäinen Suomen-tuotanto oli mainio Törnävän kesäteatterin ulkoilmaesitys Seinäjoella kesällä 2021. Lahden kaupunginteatterin jälkeen musikaali on tulossa uutena tuotantona Åbo svenska teateriin. Pidin Törnävän esityksestä suuresti ja jännitin hieman, että miten Lahti selviää siihen verrattuna. Vertailu osoittautui kuitenkin (onneksi) vaikeaksi, ja molemmissa tuotannoissa on omat huippuhetkensä. Pienehkö ulkoilmanäyttämö ja suuri sisäsali ovat tiloinakin niin erilaisia, että Seinäjoella käyneelle Lahdessa on paljon uutta.

Ilkka Laasosen ohjaus Lahdessa on erinomaista laatuviihdettä, joka sai eloa jopa arkipäivän päiväesityksen yleensä varsin uneliaaseen yleisöön. Katsomossa oli sekä yläkoululaisia että bussilasteittain senioreja, ja katsojat tuntuivat viihtyvän hyvin ja myös näyttävän sen, mikä ei ole mikään vähäinen saavutus esitykseltä. Viihteellisen pintakerroksen ja show'n alla kulkee älykkäästi kudottu vaihtoehtoinen (?) versio siitä, kuinka Shakespearen suuret tekstit oikeastaan syntyivät. Draamasuuntautuneilla katsojilla on hauskaa Shakespeare-vitsien kanssa ja musikaalifani saa tunnistettavakseen joukon vaivihkaisia viittauksia kuuluisiin musikaaleihin. Osa parodiasta osuu Broadway-musikaalien kliseisiin enkä itsekään tunnista kaikkia vitsejä, mutta se ei haitannut kokonaisuuden ymmärtämistä. Teos on helposti lähestyttävä myös ensi kertaa teatteriin harhautuneelle katsojalle. Ilman intertekstuaalisuuttakin juoni on onnistunut tarina luovuuden tuskasta, showbisneksestä perhesuhteista, urakilpailusta ja rehellisyydestä.

"Mu-si-kaa-li!" Kuva: Aki Loponen

Musiikki on tarttuvaa Broadway-tyyppistä musikaalimusiikkia, josta on bongattavissa lukuisia viittauksia muihin musikaaleihin. Jyri Nummisen hauskat koreografiat steppinumeroineen täydentävät pastissit. Hajoilimme avecini kanssa erityisesti Les Misérables -kohdalle. Osa musikaaliviittauksista on ilmiselviä kuten Phantom of the Opera, mutta osa on pelkkiä vaivihkaisia melodianpätkiä ripoteltuna muun musiikin joukkoon. Mikko Koivusalon suomennos on yksi hänen parhaimmistaan: osuvia riimejä, hauskaa sanailua, sanaleikkejä ja sujuvaa tekstiä. Koivusalo on parhaimmillaan juuri tällaisissa humoristisissa teksteissä niin sanoittajana kuin kääntäjänäkin. Muutamassa nopeammassa kappaleessa sanat puuroutuivat, mutta niin ne tekevät samoissa kappaleissa Broadwayn levytykselläkin, joten ongelma ei liene suomennoksessa tai miksauksessa. Hieman moitimme muutamaa hyvin kovalla äänenvoimakkuudella soinutta kuorokohtausta, mutta todennäköisesti salin akustiikka on hankala eikä kaikkea vain saa kuulumaan kaikkialle tasapainoisesti. Muutoin Tommi Raitalan äänisuunnittelu oli täysin sujuvaa.

Bea, Retu, Ruune ja kaalikeitto. Kuva: Aki Loponen

Sari Suomisen anakronismeilla leikkivässä periodipuvustuksessa suosikkejani ovat ensemblenaisten ihanat renessanssipuvut ja Shakespearen glamrock-henkinen look, köh, näyttävine housuineen. Rikkaiden hahmojen asut ovat ihanan ylellisiä ja tavallisella kansalla on uskottavat rytkyt. Ihailin etenkin Suomisen tyylikkäitä ja hyvin tehtyjä korsetteja jo Lahden viktoriaanisessa Jekyll&Hydessa. Pekka Korpiniityn lavastus ja Harri Peltosen valosuunnittelu yhdistävät sopivassa suhteessa historiallista Lontoota ja Broadwayn blingiä.

Näyttelijöistä voimakkaimmin mieleeni jäivät Henna Wallin (Bea Perä) ja Tuomas Korkia-Aho (Shakespeare), mutta koko porukka teki tasaisen hyvää työtä ja näyttämöltä välittyi hyvä tunnelma ja lämpö. Shakespearen rooli on muutenkin näyttävä ja tilaa ottava, mutta Korkia-Aho on erinomainen hurmaavan kierona rokkaridiivana, joka ei kaihda mitään keinoja menestyäkseen. Bea on Shakespearen täysi vastakohta: reilu, reipas ja rehellinen kumppani epävarmuuksiensa kanssa painivalle Retu Perälle (Mikko Pörhölä). Bealtakaan ei kuitenkaan puutu oveluutta kun sitä tarvitaan yhteiseen hyvään. Retu on perinteisen epäonninen ja uppiniskainen sankari kuin Aku Ankka ikään, ja Retun onneksi hänenkin ympärillään on fiksua ja auttavaista perhettä korjaamassa hänen suurten suunnitelmiensa jälkiä.

Bardi luovuuden tuskissa. Kuva: Aki Loponen

Retun pikkuveli Ruune (Mikael Saari) on herkkä runosielu, jolla todella on lahjoja kirjoittajana. Retun raivoksi Ruune fanittaa Shakespearea täpöllä, vaikka Shakespeare yrittää jatkuvasti käyttää hyväkseen hänen ideoitaan. Romanttinen Ruune löytää sielunkumppaninsa ihanasta Portiasta (Tuuli Paju), idealistisesta puritaanisaarnaajan tyttärestä, joka saa kiksejä runoudesta. Nuorenparin myötä musikaali hellästi irvailee sokealle faniudelle, ja toisaalta Ruunen ja Portian syvä rakkaus kirjallisuutta kohtaan on sinällään rehellisen kaunista, se vain saattaa heidät haavoittuvaan asemaan heitä kierompiin ihmisiin nähden.

Tiivistys: suosittelen lämpimästi reissua Lahteen. Teatterin betonibrutalistinen ulkokuori kätkee sisäänsä näyttävän show'n, joka on toimiva sekoitus viihdettä, älyä ja tunnetta. Se sopii niin huumorintajuiselle teatterifanille kuin aloittelijallekin, ja kaikki on tehty korkealaatuisesti.