Momentum 1900 – TTT 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Momentum 1900 jatkaa Tampereen Työväen Teatterin vuosilukumusikaalien sarjaa ja samalla se on Työviksen 120-vuotisjuhlaesitys. Kantaesityksen ovat käsikirjoittaneet Sirkku Peltola ja Heikki Salo ja säveltänyt Eeva Kontu. Musikaalin keskiössä on vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely. Vastoinkäymisistä huolimatta Suomen paviljonki sai näyttelyssä runsaasti palkintoja, ja se osaltaan auttoi luomaan kuvaa suomalaisista Venäjästä erillisenä kansana. Paviljongin suunnitteluun osallistui sellaisia nimiä kuin Albert Edelfelt, Ellen Thesleff, Akseli Gallén-Kallela, Eliel Saarinen ja Ville Vallgren, joiden työssä tiivistyi suomalainen kansallisromantiikan arkkitehtuuri, design, käsityöosaaminen ja sisu. Musikaalissa taiteilijajoukon vankkana perustana seisoo joukko suomalaisia työmiehiä, jotka on lähetetty ihmeelliseen Pariisiin rakentamaan paviljonki ja näkemään samalla vähän maailmaa.

Ennakkomarkkinoinnin perusteella en oikein osannut rakentaa mitään odotuksia Momentumin suhteen. Jälkeenpäin on edelleen sellainen olo, etten ole ihan varma, mitä olen katsonut ja miksi, ja bloggaaminen esityksestä on osoittautunut haastavaksi. Yksittäiset kohtaukset olivat kiinnostavia ja huippuensembleä seurasi mielellään, mutta teos itsessään on hassu sekamelska vähän kaikkea. On fennomaniaa, venäläistämisyrityksiä, luokkakysymyksiä, sosialismia, veljeyttä, taidetta, ryyppäämistä, pommiattentaatti, Pariisin ihmeiden ihastelua, sabotaasia, rakkaustarina, designia, koko 1900-luvun alun kaapinpäällinen kuuluisia tyyppejä sekä laulu Ville Vallgrenin ruokaresepteistä. Hetkittäin tuli sellainen olo, että tässä on yritetty tehdä Suomelle omaa Hamilton-musikaalia ja isänmaallisuuden kohottamisen lomassa houkutella nuorisoa katsomoon mm. rap-musiikilla. Paikoin idea toimii, paikoin ei. Tekijät ovat selvästi tehneet perusteellista taustatyötä, mutta lopputulos on vähän kuin jonkun suuri esikoisromaani: on haluttu kertoa kerralla kaikki mikä tiedetään ja sanoa kaikesta jotakin. Reipas kustannustoimittaminen olisi auttanut musikaalissakin.

Taiteilijat, työläiset ja paviljonki. Kuva: Kari Sunnari

Momentumin parasta antia ovat erilaiset Pariisin, maailmannäyttelyn ja Suomen paviljongin ihmeille rakentuvat kohtaukset, joissa Työviksen Suuri näyttämö, näyttämötekniikka ja suuri ensemble pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Tähtitaivas ja tanssijoiden valaistut valkoiset sateenvarjot kauniin musiikin taustana ovat lumoava näky. Olisin hyvin voinut katsoa kokonaisen konseptimusikaalin pelkästään maailmannäyttelystä ilman mitään sen kummempaa juonta kuin näyttelyn rakentaminen ja tekniikan ja muotoilun kehitys. Momentum on ylistyslaulu kansallisromantiikan luomisvoimalle ja osaajille, jotka puskevat sisun (ja alkoholin) voimalla läpi Venäjän sortotoimien, toimituksesta "unohtuneiden" rakennustarvikkeiden ja henkilökohtaisen säätämisen. Kun nauloja ei saada millään, tehdään sitten perinteisillä talonpoikaisilla puuliitoksilla. Herrojen ja renkien yhteistyö ei ehkä ole täysin saumatonta, mutta pitäviä saumoja siitä syntyy. Viimeisiä takan jugendinvihreitä kaakeleita muurataan vielä avajaisia edeltävänä yönä, mutta kaaospaniikista pusertuu esiin mitalien arvoista designia. Tämä oli aikansa radikaalia nykytaidetta, joka nykysuomalaisille on itsestäänselvää perinnettä. Tälle vastakohtana rakentui myöhemmin Aallon ja kumppanien radikaalin pelkistetty design, joka lopullisesti nosti Suomen maailmankartalle.

Taideopiskelijatar Verna (kesk.), Ellen Thesleff ja Beda
Stjernschantz. Kuva: Kari Sunnari

Sivujuonista olin vähemmän innoissani, koska usein tuntui että ne oli ympätty mukaan vain, koska musikaalissa yleisen mielipiteen mukaan kuuluu olla rakkaustarina ja dramaattista jännitystä. Yläluokkaisen taideopiskelija Vernan ja työläisnuorukais-Eliaksen rakkaustarina nostaa aiheiksi luokkaerot, vuoden 1917 sisällissodan juuret ja radikaalin työväenliikkeen, mutta kommunikoimattomuus, eestaas tahiminen ja melodramaattinen loppu eivät jaksaneet oikein kiinnostaa minua tässä kontekstissa. Kahden työläisveljeksen keskinäiset suhteet ja luonne-erot ovat sivujuonista mielenkiintoisin, osaksi koska Jussi-Pekka Parviainen (Kustaa) ja Saska Pulkkinen (Elias) ovat niin erinomaisia näyttelijöitä ja laulajia. Näitä kahta hahmoa olisin voinut katsoa enemmänkin, ja veljesten päämäärien kehittyminen ja vaihtuminen tarinan mittaan toi musikaaliin myös niitä harvoja rehellisesti liikuttavia hetkiä. Sisarusrakkaudesta ei, yllättävää kyllä, ole mitenkään liikaa musikaaleja. Parviainen on sympaattinen työväenaatteisena isoveljenä, joka joutuu valitsemaan politiikan ja perheen edun välillä. Pulkkinen pikkuveljenä taas kiipeilee pitkin näyttämöä kuin elävä viaton auringonsäde, jonka veljen puuhat vetävät mukaan vieraaseen ja pelottavaan maailmaan. Molemmat oppivat tarinan edetessä vastuuntuntoa mutta menettävät myös osan kauniista toiveikkuudestaan.

Hermanni, Elias ja Kustaa mualimalla. Kuva: Kari Sunnari

Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen) ja Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) rakastuminen olisi myös potentiaalisesti kiinnostava juonikuvio, ellei koko tarinaa kerrottaisi pikaisesti keskellä isompaa kohtausta huonosti motivoituna ja noin minuutin epäuskottavalla dialogilla. Vaikutelmaksi jää lähinnä se, että tässä on haluttu ruksi jonkin moninaisuuskiintiölomakkeen ruutuun ja näyttää kaksi naista pussaamassa näyttämöllä. Noin ylipäätään Momentumissa on silti enemmän kiinnostavia naishahmoja kuin trilogian kahdessa edellisessä osassa, ja heillä on myös aiempaa järkevämpiä lauluja, jotka käsittelevät muutakin kuin miehiä. Toisaalta musikaalin naishahmot ovat myös oudon epätodellisia ja karikatyyrisiä, eikä heidän potentiaalistaan oteta läheskään kaikkea irti.

Proosateksti jätti paikoin aika hämmentyneen olon. Dialogi on ylevän saarnaavaa ja abstraktia, ja turhan usein kuulosti siltä kuin hahmot lukisivat repliikkinsä suoraan mummon kirjahyllyn mietelausekirjasta. Etenkin nuoren taideopiskelija Vernan (Emilia Keskivinkka) puhe on kuin peräkkäin aseteltuja Suuria Mietteitä taiteen olemuksesta, vapaudesta, itsenäisyydestä ja rakkaudesta. Jatkuvana virtana ne vievät toisiltaan painokkuuden, kunnes mikään niistä ei tarkoita enää mitään, saati jää mieleen. Voisin idealistisen Vernan tapauksessa ymmärtää korkealentoisuuden ironisena tyylikeinona, ellei muiltakin hahmoilta tipahtelisi yhtenään vastaavia alleviivattuja yhden virkkeen julistuksia.

Eliaksen tunteet interpretatiivisena tanssina.
Taustalla taiteilijat ryyppäävät. Kuva: Kari Sunnari

Käsiohjelmasta harmikseni puuttuu lista kohtauksista ja lauluista, mikä ei helpota teoksen hahmottamista. Yleensä se kielii siitä, että kohtausten järjestys on elänyt vielä käsiohjelman mennessä painoon. Peltolan ohjaajansanan mukaan musikaalia on työstetty viitisen vuotta, mutta vaikutelma on silti oudon keskeneräinen. Musikaali tuntuu yrittävän käsitellä aivan liian montaa aihetta liian monesta näkökulmasta. Kaiken runsaus on ehkä tarkoituksella luotua, mutta se turruttaa. Eeva Kontun musiikki täyttää tehtävänsä ja sopii kokonaisuuteen, mutta tällä kertaa mikään melodia ei oikein jää päähäni soimaan.

Eniten esityksessä pidän erinomaisista näyttelijöistä, joiden joukosta tuntuu riittävän kovia nimiä pienimpiinkin sivurooleihin. Sellaiset nimet kuin Pauliina Saarinen, Saska Pulkkinen, Anne-Mari Alaspää, Juha-Matti Koskela ja Petra Karjalainen olisivat itsessäänkin jo hyvä syy tsekata esitys. Vieraileva tähti Martti Suosalo on, no, Martti Suosalo ja hänen tyypilliset hahmonsa. Hassun lupsakka keski-ikäinen suomalaismies huumorikevennyksenä, usein hilpeässä humalassa. Ryyppäyskohtaukset eivät kenenkään esittäminä jaksaneet naurattaa, mutta Suosalon mainio pannumyssyyn ja mattoon somistautunut ortodoksikirkon patriarkka viihdytti, samoin valtakunnanomenaa mikkinä käyttävä tsaariparodia. Hamiltonin tuntevat tunnistanevat pastissin esikuvan. Toinen periodiuskollista ohjausta mukavasti rikkova kohtaus on toisen näytöksen Havis Amanda -hulluttelu, jonka kaltaista ironiaa olisin voinut katsoa enemmänkin.

Vallgrenin Ville patsaineen. Kuva: Kari Sunnari

Visuaalisuus on myös upeaa, eivätkä pressikuvat oikein tee oikeutta spektaakkelin näyttävyydelle. Hannu Lindholmin lavastuksen pääelementti on kiinteä metallinen kävelysilta, jonka rakenne tuo mieleen Eiffel-tornin. Sen taustalle Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu luo sadunomaista Pariisia, insinööritaidon ihmeitä ja maailmankaikkeutta. Tässä ei todellakaan maalata pienellä pensselillä. Marjaana Mutasen puvustus-, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu pelaa hillityillä murretuilla sävyillä ja mustan ja valkoisen luomalla kontrastilla. Petri Kauppisen koreografiassa suosikkikohtiani ovat tanssijoiden numerot kuten patsaat Vallgrenin ateljeessa.

Monesti sekä ohjauksen, musiikin että koreografian tempo on vimmaisen hengästynyttä ja nykivää, ja hampaat irvessä kouristeleva liikekieli on vähän tunkkaisen tuntuista. Radikaali Larissa (Petra Ahola) syöksähtää paikalle, lausuu kiihkeästi jonkin Suuren Totuuden vallankumouksesta ja nykäisee itsensä taas toisaalle. Voi olla, että Peltolan tyyli ei yleisesti vain vetoa minuun, mutta jotain kovin teennäistä ja häilyvää hahmoissa on.

Ensemble ja meteoriittivitriini. Kuva: Kari Sunnari

Näin viikkoa aiemmin Jyväskylän kaupunginteatterissa Peltolan ja Salon varhaisen musikaalin Suruttomat (2004), joka teoksena on kaikin puolin huomattavasti järkevämmin rakennettu. Momentumissa on minulle liian iso tarina liian monen henkilön kautta kerrottuna, ja Kustaa ja Elias olivat ainoat, joihin ehdin kehittää jonkinlaisen sympatiasuhteen. Moni sinänsä kiinnostava yksityiskohta, repliikki tai hetki katoaa kaiken suuren ja hengästyttävän sekaan. Esitys pitäisi ehkä katsoa uudelleen, jotta siitä saisi paremman kuvan, mutta ajatus uudesta katsomiskerrasta väsyttää. Jos tämä olisi elokuva, kelaisin suoraan kiinnostaviin kohtauksiin ja katsoisin ne saman tien pariin kertaan saadakseni niistä kaiken irti. Teatterissa kykyni sulattaa uusia aistiärsykkeitä ja tietoa yksinkertaisesti ylikuormittui niin, etten jaksanut uppoutua edes niihin parhaisiin kohtiin. Harmittaa, koska tässä maassa ei tuoteta mitenkään liikaa musikaalikantaesityksiä, ja Työviksellä jos millä on hyvät resurssit toteuttaa niitä. Muistan nähneeni joskus nettikommenteissa näyttelijöiden toiveita yleisesti paremmasta valmisteluprosessista, workshop-kokeiluista ja muista ammattimaisista musikaalituottamisen metodeista, jotka ilmeisesti monesta teoksesta puuttuvat, ja näkemäni perusteella täytyy yhtyä niihin toiveisiin. Nyt teokset ilmeisesti päätyvät helposti näyttämölle raakileina, mikä tuhlaa kaikkien vaivaa ja rahaa.

Moni kriitikko ja katsoja tuntuu kyllä tykänneen, joten mahdollisesti en vain ole esityksen kohderyhmää. Kritiikkien perusteella Momentum jakaa mielipiteitä ehkä tavallista enemmän, mutten osaa sanoa, millaisesta esityksestä pitävän kannattaisi musikaali mennä ehdottomasti katsomaan. Musiikki on paikoin hyvinkin kaunista ja ulkoiset seikat ovat kunnossa, joten niiden ohella jotain vähän erilaista kaipaavalle esitys voi sopia.