Anastasia – Tampereen Teatteri 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Anastasia kertoo kuvitteellisen tarinan Venäjän viimeisen tsaarin nuorimmasta tyttärestä, joka kuin ihmeen kaupalla on selvinnyt hengissä vuoden 1917 vallankumouksesta – muistinsa menettäneenä ja itseään Anjaksi kutsuvana kadunlakaisijana. Pariisiin emigroitunut vanha leskikeisarinna Maria Fjodorovna on varma, että hänen kadonnut pojantyttärensä on vielä hengissä, ja tarjoaa rahapalkkion tytön löytäjälle. Kaksi hurmaavaa huijaria pestaa Anjan esittämään kadonnutta suuriruhtinatarta ja vie hänet ankeasta Leningradista 1920-luvun railakkaaseen Pariisiin.

Tampereen Teatterin uusin musikaali Anastasia on ennen kaikkea romanttinen prinsessasatu ja ottaa genrestään kaiken irti, mutta sekaan on lisätty jotain yhteiskuntakritiikin tapaistakin. Terrence McNallyn, Stephen Flahertyn ja Lynn Ahrensin musikaali Anastasia (2017) perustuu vuonna 1997 tehtyyn samannimiseen piirrettyyn elokuvaan. Musikaalia on kahden Broadwayn-vuotensa jälkeen esitetty vaihtelevalla menestyksellä muun muassa Saksassa, Espanjassa ja Japanissa. Piirretyn arkkipahis Rasputinia lepakkoineen ei ikävä kyllä nähdä musikaalissa, vaan hänen tilallaan on systeemin rattaissa tuskaileva neuvostoupseeri Gleb, joka ihastuu Anjaan. Samalla tarinan yliluonnollisimmat elementit ovat vaihtuneet Neuvostoliiton ankeuden korostamiseen.

Perhepotretti ennen vallankumousta. Kuva: Heikki Järvinen

Vielä piirretyn valmistuessa 1997 suuriruhtinatar Anastasiaa ei ollut löytynyt tsaariperheen jäänteiden joukosta, joten spekulaatiot tyttären kohtalosta velloivat ja Anastasiaksi julistautuneita naisia oli tullut julkisuuteen tasaisin väliajoin pitkin 1900-lukua. Anastasian hauta tunnistettiin lopulta 2000-luvulla, mikä hiljensi suurimman osan salaliittoteorioista. Musikaalin tarina toiminee nykykatsojalle parhaiten, kun sen ottaa täysin fiktiivisenä prinsessasatuna eikä isommin muistele historiantuntejaan. Juonenkäänteet muistuttavat ajoittain operettia, mutta operetin tavoin esitys tarjoaa myös runsain mitoin kevyttä eskapismia ja kimallusta keskelle arkea. Samuel Harjanteen ohjaus on tuttua tasaisen hyvää laatuviihdettä, joka ei mitenkään haasta katsojaa muttei sinänsä ärsytäkään. Välillä tuntui, että näyttelijät olisivat soololaulujen aikana kaivanneet enemmän tekemistä käsilleen, mutta todennäköisesti eleet kauden edetessä muuttuvat luontevammiksi. Pääpaino on kauniissa spektaakkelissa, ja sitä esitys tarjoaa kukkuramitalla. Jossain loppupuolella dialogi muuttuu vähän junnaavaksi, kun eri hahmot selvittelevät välejään, mutta kokonaisuus on kuitenkin sujuva.

Junassa kohti Pariisia. Kuva: Heikki Järvinen

Marjatta Kuivaston lavastus on kerrassaan upea. Hän on luonut teatteriin niin Leningradin palatsien rapistuvaa loistoa, ankeaa virastotodellisuutta kuin unenomaisen Pariisinkin. Värimaailma on lämmin ja yhdessä Tampereen Teatterin 1900-luvun alun sisustuksen kanssa se kietoo katsojan satuun. Lavastuksessa on vaikka millä mitalla kiinnostavia yksityiskohtia kuten tyhjyydessä leijuvat talot, Ritz-hotellin art deco -sisustus ja orkesterimonttuun sortuvat lattiakaakelit. Toni Haarasen videosuunnittelu täydentää näyttämökuvat ja läväyttää eteen henkeäsalpaavia näkymiä. Anja tanssimassa muistoissaan perheensä keskellä on visuaalisesti vaikuttavimpia teatterissa koskaan näkemiäni kohtauksia. Ylipäätään rakastin haavekuvien, kummitushahmojen ja elävien maalausten puikahtelua näyttelijöiden seassa, ja toisen puoliskon painajainen oli hieno. Junakohtaus oli jo saada minut hieman merisairaaksi. Pirjo Liiri-Majavan puvustus puolestaan on näyttävä kokoelma tsaarinajan ryöppyävää kultausta, 1920-luvun tyylikkäitä iltapukuja ja neuvostoköyhälistön kerrospukeutumista. Toisen puoliskon alku Pariisissa on kuin suoraan Maija Poppasen iloisesta lomapäivästä ja luo voimakkaan kontrastin ykköspuoliskon Leningradille. Chris Whittakerin koreografiat, Raimo Salmen kauniit valot ja Jonna Lindströmin kampaukset viimeistelevät kokonaistaideteoksen. Myös Marko Hilpon johtama orkesteri sekä Ivan-Nicolas Bavardin ja Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu ovat tilanteen tasalla.

 

Prinsessan pikakoulutusta. Kuva: Heikki Järvinen

Teatterin oma näyttelijä Pia Piltz on ihana nimiroolissa sisukkaana kadunlakaisijaprinsessana, joka on tottunut selviämään suurkaupungin arjesta, viranomaisista ja hämärätyypeistä terävän kielensä avulla ja muutamalla hyvällä itsepuolustusliikkeellä. Tätä neitosta ei tarvitse pelastaa ahdingosta mitenkään turhan usein, vaikka muuten täysin järkevällä naisella onkin hämmentävä taipumus hetkittäin unohtaa, mitä Neuvostoliitossa on järkevää sanoa ja mitä ei. Rahaa enemmän Anja kaipaa rakastavaa perhettä ja tietoa juuristaan, joten hän suostuu Dimitrin ja Vladin suunnitelmiin päästäkseen heidän mukanaan Pariisiin etsimään sukuaan. Anja on yksin ja vähän hukassa elämässään, mutta itsetietoinen prinsessa häilyy silti koko ajan pinnan alla. Ihailin Piltziä jo kymmenisen vuotta sitten TT:n Les Misérablesissa Époninen roolissa, ja hänen vahva lauluäänensä senkun paranee.

Katsoja näkee koko ajan, että Anja on Anastasia, joten siinä suhteessa esitys ei tarjoa jännitystä. Suurin sankarien kohtaama vaikeus on leskikeisarinnan (karismaattinen Sinikka Sokka) puheille pääsy ja vakuuttaminen siitä, että tämä tässä on hänen pojantyttärensä. Sopivien hetkien tullen Anja onneksi aina muistaa välähdyksenomaisia yksityiskohtia menneisyydestään. Hieman ihmettelen käsiohjelmassa ohjaajan kommentteja siitä, että Anja voisi olla myös joku huijari-Anastasioista, koska teksti ja ohjaus eivät viittaa siihen suuntaan mitenkään, päinvastoin. Huijariaspekti toisikin mukavaa särmää teokseen. (Käsiohjelma on muuten harvinaisen hyvin tehty, suosittelen ostamaan! Kiinnostavia haastatteluita, olennaista taustatietoa ja hyviä kuvia.) 

Anastasia, leskikeisarinna ja Ritz.
Kuva: Heikki Järvinen

Loppujen lopuksi Anjan oma hahmokehitys on aika vähäistä siihen nähden, että tarina kertoo hänestä. Musikaalin varsinainen kasvukertomus on varattu nimenomaan huijarinuorukainen Dimitrille, hiomattomalle timantille, joka esityksen kuluessa löytää omatuntonsa ja kuoriutuu epäluuloisesta kyynikosta varsin reiluksi kaveriksi, kiitos Anjan vaikutuksen. Petrus Kähkönen on Dimitrin roolissa jotakuinkin täydellinen sekoitus kunnollista nuorta miestä, katujen kasvattia ja itsenäistä huijaria joka ei kumarra ketään. Kähkösellä ja hurmaavaa huijarikreivi Vladia hurmaavasti esittävällä Ville Majamaalla on erinomaista yhteispeliä. He tuovat tarinaan mukavasti huumoria ja jalat maassa -asennetta vastapainoksi hieman haaveksivalle Anjalle, joka usein elää jossain muistojensa fragmenttien keskellä. Majamaa ja kreivitär Lilya esittävä Kaisa Hela ovat mainio operettien perinteinen ei-enää-niin-nuori subrettipari, jotka kuhertelevat taustalla pääparin pohtiessa, tykätäkö toisistaan vaiko eikö. Käsiohjelman mukaan ystävykset Hela ja Majamaa saivat improvisoida kohtauksiaan melko vapaasti, ja se myös näkyy näyttämöllä. Kaksikon kanssakäyminen on paljon luontevampaa ja eloisampaa kuin muu esitys, ja paikoin he varastavat show'n täysin.

Kreivitär Lily villitsee Neva-klubilla. Kuva: Heikki Järvinen

Musikaalin yltiöpäinen amerikkalaisuus hieman häiritsi. Neuvostoliitosta puhuttiin tilanteesta riippumatta Venäjänä kuten englanninkielisessä alkutekstissäkin, mutta olen jokseenkin varma, että suomalainen yleisö osaisi erottaa sen Neuvostoliitosta. Pariisi tuppaa amerikkalaisissa musikaaleissa esiintymään ranskankielisellä nimellään eksotiikan korostamiseksi, mutten olisi kaivannut samaa Parii-ilmiötä Suomeen. Ylipäätään sadunomainen, Eurooppaa ja Venäjää eksotisoiva ja historiallisia faktoja sivuuttava näkökulma tuntuu Tampereen keskustassa esitettynä vähän omituiselta. Piirretyn elokuvan fantasiapahis, helvetin esikartanoihin jumiin jäänyt kostonhimoinen Rasputin, voisi toimia musikaalissakin paremmin kuin nykyinen yritys tehdä tarinasta realistisempi. Anastasia ei ole oikein millään tasolla realistinen, joten sen kannattaisi ennemmin olla rehellisesti fantasiaa. Kommunismi toki on amerikkalaisessa esityksessä varsin luonnollinen mörkö.

Rasputinin myötä tarinasta jää myös puuttumaan kunnollinen antagonisti ja se uhkaa muuttua ennemminkin matkakertomukseksi. Velvollisuuden ja omantunnon kysymysten kanssa tuskaileva Gleb on liiankin symppis ja ahdistunut ollakseen todellinen uhka kellekään, jollei sitten itselleen. Glebin lauluiksi on kirjoitettu oikeastaan pelkkää balladiavautumista isäsuhteesta, vallankumoustraumoista, järjestelmästä ja Anjasta, mikä tekee hahmosta vähän epäuskottavan pahiksen. Puolittain odotin hänen lopulta tekevän javertit ja hyppäävän sillalta Seineen. Joel Mäkinen on hieno näyttelijä ja laulaja ja jossain toisessa teoksessa Gleb voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen hahmo, mutta Anastasian kanssa hän on eri paria. Rasputinin kappale In the Dark of the Night on pahisbiisien ehdotonta aatelia, joten sikälikin ikävöin munkkivainaata ja hänen öttiäiskuoroaan.

Gleb ja Neuvostoliitto-tuska. Kuva: Heikki Järvinen

Reita Lounatvuoren proosasuomennos on sujuva ja kaunis, mutta Hanna Kailan laulusuomennosten taso perinteisesti vaihtelee. Esimerkiksi kreivitär Lilyn shownumero Maa tuo eilinen jäi mieleen hauskana ja sujuvana kohokohtana, kun taas iso osa kappaleista oli ok-tasoa tai kuulosti paikoin kömpelöiltä ja kiusallisilta. Kahden kääntäjän politiikka tapaa muutenkin tuottaa kaksijakoista tekstiä. Toisaalta ohjaajana Samuel Harjanteen repertuaari ei myöskään ole kovin tekstivetoinen, vaan hän näyttää luottavan ennemmin tunteisiin ja näyttävyyteen. Välillä esityksistä jää jopa sellainen olo, ettei sillä ilmeisesti ole kovin paljoa väliä, mitä näyttelijät tarkalleen laulavat, kunhan tekevät sen koskettavasti. Harjanne hallitsee suvereenisti Broadway-tyylisen näyttävän, pitkälle tuotetun ja valmiiksi pureskellun viihteen, joka on ennen kaikkea aistien elämys. Se on parannusta niistä takavuosien suomalaisista musikaaliohjauksista, joissa näyttelijät duetoivat vierekkäin kasvot kohti yleisöä ja välillä joku otti pari tanssiaskelta. Soisin silti näkeväni useammin musiikkiteatteria, jossa näyttävyyden ja tunteen lisäksi on myös sisältöä ja älyllistä haastetta. Olen nähnyt sellaisia ohjauksia Suomessakin, viime vuosina esimerkiksi Seinäjoen kaupunginteatterin Evitan (Tuomas Parkkinen) ja Jyväskylän kaupunginteatterin Phantomin (Maiju Sallas), ja olen aina iloisesti yllättynyt kohdatessani sellaisen. Hyvää musikaalia ei tarvitse tehdä valtavalla rahamäärällä, kunhan perusasiat ja tyylitaju ovat kunnossa.

Iloinen Pariisi! Kuva: Heikki Järvinen

Kaikesta nillityksestäni huolimatta viihdyin katsomossa ja menen katsomaan esityksen uudelleenkin. Kauneuden ja efektien vyörytys onneksi hämää tehokkaasti ja saa jättämään tarinankerronnan puutteet vähemmälle huomiolle. Anastasia on hieno esitys, jossa on lumoava visuaalisuus, osaavat näyttelijät ja kaunis musiikki. Se tarjoaa parin tunnin tauon reaalimaailmasta, kuin kimaltavan, lämpimän verhon katsojan ja kylmän todellisuuden väliin. Suolaisesta hinnasta huolimatta liput myyvät huimaa tahtia, etenkin kun tänä syksynä koronan karkottamat katsojat eivät muuten vielä oikein ole palanneet teattereihin. Hyvin tehty kevyt viihde on vaikea ja kulttuuripiireissä aliarvostettu laji, ja Anastasia tuntuu tulevan todelliseen tarpeeseen.