maanantai 30. toukokuuta 2016

Eikä merta enää ole – Meriteatteri 2016

Meriteatterin Eikä merta enää ole kotimatkan laulu kertoo pakollisista hyvästeistä, irtipäästämisestä ja juurista. Näin esityksen edelliskesänä Röölässä ja nautin silloinkin (vanha bloggaukseni), mutta nyt Tampereella Teatteri Telakan loppuunmyydyssä vierailuesityksessä kiinnitin enemmän huomiota tarinan koskettaviin puoliin. Aamulehtikin on ylistänyt viimeistä kahta vierailua ja syystä. Meriteatterilaisilla on hallussaan taito kertoa viiltävän hauskoja tarinoita vähäeleisesti ja tuoda pienillä keinoilla näyttämölle kokonaisia elämänkohtaloita.

Eikä merta enää ole  kotimatkan laulu
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola
Tuotanto: Suvi Ahoniemi

Sillinkalastus Atlantilla oli vuosikymmeniä rannikon elinkeino, mutta 1970-luvulla kalakannat romahtivat ja Röölän sillisataman kuuluisa Saukko-laivasto joutui lopettamaan sillinpyynnin. Kun monen sukupolven elinkeino lakkaa äkkiä olemasta ja kaikki tuttu ja turvallinen katoaa, niin yhteisöt hajoavat maailmalle ja ihmisten on etsittävä uusi pohja elämälleen. Toiset tekevät sen sulkemalla vanhat muistot mielestään, toiset ottavat valtameren verran etäisyyttä, jotkut turvautuvat alkoholiin ja muutamat päätyvät umpikujaan. Päähenkilö Tyyne (järisyttävä Vera Veiskola) kääntää merelle selkänsä ja lukitsee piiloon kaipuunsa ja samalla palan itseään. Miltei loukkaantuneena hän suuntaa nyt huomionsa kohti perintömaata ja metsiä, sitä ainoaa pysyvää joka hänellä enää on. Juurtunutta Tyyneä ei irrota talostaan edes Urmas Meri (symppis Maik Joorits), virolainen sillinkalastaja, joka kalan loputtua suuntaa metsätöihin Amerikkaan.

Näinä yt-neuvottelujen ja maastamuuton aikoina aihe on ajankohtainen, kun maailma muuttuu ihmisiä nopeammin eikä elämää enää voi tukea eläkeviran varaan. Sattumalta myös seurasin edellisiltana Twitterissä #Titanicilla-tapahtumaa, jossa ryhmä erilaisia tosipohjaisia fiktiivisiä henkilöitä twiittasi ns. reaaliajassa tunnelmia Titanicilta ja sen uppoamisesta. Urmas Meren ja Maattomien esittämä kappale muukalaisuudesta, siirtolaisuudesta ja uuden elämän etsinnästä muistutti näistä parempaa tulevaisuutta hakeneista, joista suurin osa ei koskaan päässyt perille vaan vajosi Atlantin pohjaan. Amerikkaan päässeilläkään ei välttämättä ollut helppoa, jos kaikkialla tunsi olevansa vain juureton, merentuoma muukalainen.

Tarina kertoo myös juurien tiedostamisesta ja käsittelystä, kansanperinteestä ja hiljaisesta tiedosta. Moni asia unohtuu sukupolvien seuratessa toistaan, mutta se on toisaalta lohdullistakin. Hiljaisesti Tyyne opettaa, että menneisyys on hyvä tiedostaa mutta siihen ei saa jäädä kiinni. Vaikka nostalgia on trendikästä ja Tyynen elämästä taideprojektia tekevän Tuulikin (Laura Halonen) mielestä menneisyys on kiehtovaa, Tyyne itse ei niin välitä kertoa tarinaansa. Ihmiselämä ei ole tarina tai performanssi vaan sekalainen sarja kohtauksia, muistoja ja mielikuvia, eikä niitä kaikkia tee mieli tallentaa jälkipolville. Harvoin itken teatterissa, mutta Tyynen muistot, kuolema ja hauta nostivat kyyneliä silmiin. Ihminen koostuu muistoistaan, ja vaikka kuinka niitä yrittäisi tallentaa, alkuperäinen kokemus menee hautaan ihmisen mukana.

***

Meriteatteri järjestää Röölän satamassa 1.-10.7. Meriteatteri-festarin, jolla on mahdollista nähdä Lähtö-trilogian kaikki kolme osaa sekä teatterimusiikkia ja koko perheen teatteria. Suosittelen!

1 kommentti:

Talle / Teatterikärpänen kirjoitti...

Tämä oli kyllä hieno! Itse en saanut kirjoitettua riviäkään koko esityksestä. Kaikista ei jotenkin vain osaa, ei osaa pukea sanoiksi sitä miltä tuntuu tai miten esitys vaikutti.