Viimeiset vampyyrit Helsingissä

Sain Vampyyrien tanssiin ilmaiset blogiyhteistyöliput.

Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi tuli ja meni. Kävin katsomassa viimeiset esitykset, joista ensimmäinen oli samalla astetta yhteisöllisempi Vampyyrien ilta. Olin edellisen kerran nähnyt tämän toisen miehityksen heidän ensi-illassaan, joten muutos oli melkoinen.

Jonas Saaren Krolock-tulkinta oli siinä mielessä samanlainen kuin kollega Mikko Vihmalla, että hänenkään kreivinsä ei verta saatuaan enää paljoakaan piitannut Sarah'sta, eikä hahmojen suhdetta todellakaan romantisoitu. Mutta siinä missä Vihma oli melko klassinen vampyyrikreivi, Saari muistutti kumaraa, menninkäismäistä Pikku Myyn ja Muumien noidan sekoitusta, joka on viettänyt liian monta vuosisataa linnanmuurien sisällä ja tullut mökkihöperöksi. Saaren tulkinta oli sitten ensi-illan kehittynyt vielä selvästi parodisempaan suuntaan ja nauratti yleisöä. Koomisen melodramaattisessa Sammumattomassa poltteessa odotin joka hetki Krolockin puhkeavan itkuun tai vähintäänkin niistävän hihapitsiinsä. En voisi pokkana katsella tämän kreivin ilmestymistä kylppäriini ja vielä vähemmän lähtisin tämän vampyyrin matkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi Saarenkin virnistelevällä Krolockilla on faninsa. Tulkinta oli omaperäinen muttei juurikaan minun makuuni, vaikka osa ylilyönneistä oli varmasti viimeisen illan hysteriaa. Pari kunnon huippuhetkeäkin Saarella oli, esimerkiksi Sarah'n ja Krolockin dueton hyvin mietitty loppu.

Kreivi von Saari. © Mirka Kleemola / HKT

Mikko Vihman Krolock jysäytti viimeisillä kerroilla mieleeni koko feodaalisen isännän ja alamaisten peruskuvion, vampyyrinpureman ja veren imemisen symboliikan ja ylipäätään kreivin (myös seksuaalisen) vallan. Tanssisalin purema muistuttaa muutenkin asetelmaltaan jonkinlaista julkista raiskausta, jolla linnanherra demonstroi koko alamaisköörille valtaansa ja miehuuttaan. Sarah on siinä enää vain vallan pönkityksen ja kreivin oman mielihyvän väline. Kreivi von Vihman ilme pureman jälkeen oli suorastaan orgastisen tyydyttynyt, kun taas sivuun viskattu Sarah ei varsinaisesti näyttänyt saaneen (haluamaansa tai mitään muutakaan). Tarina on opettavainen: varmista että kumppanillasikin on kivaa, tai kumppani nostaa kytkintä ja nolaa sinut koko possesi nähden.

Itse en tätä huomannut (silmäni saattoivat tässä vaiheessa olla vähän muualla), mutta muut raportoivat Sami Paasilan ensemblevampyyrin olleen tanssiaisissa varsin uhmakas Krolockia kohtaan ja kaikesta päätellen vähintään vallankumousaikeissa. Mahdin esittely taisi siis olla paikallaan, että alempiarvoiset vampyyrit tajuavat pysyä ruodussa. Jälkeenpäin loimme kaverini kanssa kaksikin eri teoriaa siitä, kuinka tämä asusta ja pulisongeista päätellen unkarilainen ensemblevampyyri on vuoden 1848 epäonnistuneen vallankumousyrityksen jäänteitä. Unkarilla on pitkä historia ulkomaalaisten valloittajien ylikävelemänä ja liki kaikki yritykset nousta isäntiä vastaan ovat epäonnistuneet, mutta heikosta tahdosta se ei ainakaan ole ollut kiinni. Yksi innokas mutta ikuisesti epäonnistumaan tuomittu husaarivampyyri sopisi kuvioon oikein hyvin.

Lutuset nuoret. © Mirka Kleemola / HKT

Tässä vaiheessa palaamme mielikuvitukseni labyrintistä takaisin näyttämölle. Anna Victoria Eriksson Sarah'na puolestaan oli ihastuttavan leikkisä ja unelmoiva, kuin hento transilvanialainen metsänhenki. Jos kahta Sarah'a vertaa, niin Raili Raitalan tulkinta oli epäröivä ja harkitsevampi, kun taas Erikssonin Sarah ei hetkeäkään pelännyt kreiviä tai miettinyt, seuratako sydäntään. Menoksi vain! Alas sitten tultiinkin lujaa, kun haltioituminen kreivin huomiosta vaihtui hämmästykseksi ja pettymykseksi. Pidin molemmista tulkinnoista todella paljon, ja kun molemmat leidit vielä lauloivat paremmin kuin juuri kukaan muu eurooppalainen Sarah, niin Suomella on syytä olla ylpeä.

Miiko Toiviainen oli kehittynyt hurjasti sitten ensi-illan. Tämä Alfred tajusi hyvin pian, millaisessa seurassa on päätynyt reissuun, ja nopeatahtinen kypsyminen proffan kypsymättömyyteen oli herkullista seurattavaa. Viimeistään linnassa Alfred joutui pariin kertaan laskemaan mielessään hitaasti kymmeneen, ettei olisi potkaissut pelkurihuithapelia esimiestään, jonka lapsenvahdiksi oli joutunut. Raivoisan kettuuntunut ilme Orion-kohtauksessa oli hykerryttävä.

Tieto! © Mirka Kleemola / HKT

Tuukka Leppänen Abronsiuksena oli ehkäpä parasta tässä miehityksessä. Professori oli selvästi ensimmäistä kertaa ulkona tutkijankammiostaan ja intoa piukassa mahdollisuudesta empiiriseen tutkimukseen. Energiaa proffalla oli enemmän kuin koko kylässä yhteensä, mutta kyvyssä keskittyä ja huomioida ympäristöä oli pahoja puutteita. Niinpä Alfred joutui hoitamaan käytännön ajattelun, ja assistentin aikuistumisprosessi oli selvästi varsin nopea, radikaali ja turhauttava. Toisaalta Abronsius oli niin sympaattinen ja hyvää tahtoa pursuava, että eihän häntä voinut sinne vuorillekaan jättää.

Magdat olivat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, vaikka kumpikin oli vampyyrinä hyvin vahva ja piti Chagalin visusti piikkikorkonsa alla. Sanna Majurin Magda selvästi ahdistui todella paljon Chagalin kähminnästä ja lähestyi kuollutta isäntäänsä voitonriemuisella, pilkallisella asenteella, josta vampyyrinä muotoutui upean itsetietoista, itsevarmaa ylpeyttä. Laura Alajääsken Magda taas piti Chagalia kyllä rasittavana muttei alkujaankaan ollut lainkaan niin alistetussa asemassa kuin virkasiskonsa. Hän suhtautui Chagalin ruumiiseen hetkittäin jopa jonkinlaisella äidillisellä hellyydellä, olihan tämä kuitenkin pohjimmiltaan vain mies. Pari oli jossain määrin tasa-arvoisempi, ja henkilökohtaisen emansipaation sijaan tämä Magda päätyi ottamaan kunnolla ilon irti epäkuolleesta elämästä. Varsinkin Alajääsken palvelustytöllä synkkasi heti Herbertin kanssa. Hän oli silmin nähden riemuissaan päästessään parempien piirien tanssiaisiin, taputteli kampaustaan kreivin tullessa saliin ja näytti varsinkin Vihman rokkaavan soolon jälkeen siltä, että pyytää herralta kohta nimmarin.

© Mirka Kleemola / HKT

HKT:n Vampyyreillä oli paljon hienoja hetkiä ja näyttelijöitä, mutta farssimainen yleismeininki ja Kummelia muistuttava huumori tympivät minua. Ne näköjään hämäsivät myös monia kriitikoita, koska siinä missä Seinäjoen kritiikeissä teosta kutsuttiin moniulotteiseksi ja syvälliseksi ajankuvaksi, niin Helsingin kriitikot pitivät musikaalia usein heppoisena ja pintapuolisena viihteenä. Poikkeus oli Hesarin kriitikko, joka Seinäjoella ei tuntunut ymmärtävän teoksesta mitään mutta oli Helsingissä valaistunut sen syvällisestä sanomasta. Yhdestä teoksesta on siis moneksi. Minulle tämä tuotanto oli ennen kaikkea viihdyttävä tauko arkeen sekä mahdollisuus ihailla yksittäisiä näyttelijäsuorituksia ja ensemblen puuhia, mutten saanut esityksestä samalla lailla irti uusia asioita kuin parhaimmillaan voisin.

Fanitoiminta oli suomalaiselle musikaalille harvinaisen aktiivista ja muodostui nopeasti melkoiseksi ilmiöksi. Somea seuraavat lienevät huokaisseet helpotuksesta, kun #vampyyrientanssi-hashtag rauhoittui hieman, mutta edelleen sillä putkahtelee näkyviin fanitaidetta*, kuvamuokkauksia, kaipausta, vieroitusoireita ja erilaisia teorioita hahmojen ja tapahtumien taustoista. Vampyyrien tanssi imaisi mukaansa eikä päästä uhrejaan irti kovin helpolla. Näyttelijät poseerailivat kameroille ihailtavalla kärsivällisyydellä, ja haluan erikseen kiittää Peacockin pitkämielisiä vahtimestareita, joiden työpäivää jälkihype taisi venyttää useimpina iltoina. Vampyyrien illoissa oli kaikenikäistä väkeä pukeutuneena teeman mukaisesti, ja opin tunnistamaan monta fania vähintäänkin ulkonäöltä. En edes ollut lähellekään se, jolle kertyi eniten käyntikertoja.

Tavallinen teatterikansa ei oikein löytänyt Helsingin tuotantoa, vaikka paikalle tulleet katsojat pääosin pitivätkin esityksestä. Itse asiassa tämä on 20 vuoteen ensimmäinen Tanz der Vampiren tuotanto, joka ei oikein missään vaiheessa myynyt kunnolla, ja monia arki-iltojen esityksiä peruttiin. Esimerkiksi Seinäjoen proggis ei missään määrin ollut ns. mummoystävälliseksi tehty, mutta silti se houkutteli paikalle onnellisia eläkeläisbussilastillisia, jotka väliajalla vessajonossa hyräilivät musikaalin melodioita, ihastelivat painajaismaisia vampyyrejä ja selvästi saivat teoksesta irti jotakin. HKT:n pitkähampaat eivät ilmeisesti vetäneet samalla lailla ryhmämatkailijoita puoleensa, ja Helsingissä toki on enemmän kilpailua yleisön rahoista. Vika tuskin on teoksessa, aihepiirissä tai muussa teokseen liittyvässä syyssä, vaikka tekstinkin huumori on hieman omalaatuista eikä varmasti sovi kaikille. Osasyy varmasti on Peacockissa rakennuksena, se kun on verrattain hankalassa paikassa ja ihan puhtaasti istumamukavuudeltaan surkea. Paksu tyllialushameeni onneksi säästi oman takalistoni ja selkäni kärsimyksiltä. Akustiikka myös vaihtelee suuresti sen mukaan, missä kuulija istuu. Kävin lopulta katsomassa musikaalin yhdeksän kertaa eri puolilta etupermantoa, ja kuulemani ääniefektit riippuivat täysin siitä, missä kohtaa paikkani oli.

En kehittänyt Helsingin Vampyyrien tanssiin samanlaista addiktiota ja tunnesidettä kuin muutamat muut, mutta jään kaipaamaan varsinkin muutamaa roolitulkintaa. Ennen kaikkea ikävöin sitä liikuttavan harrasta, innokasta, omistautuvaa katsojakulttuuria, joka musikaalin ympärille syntyi. Ihana katsoa, kuinka porukkaa pikkulapsesta senioriin tulee teatteriin ja ne täytyy esityksen lopuksi suunnilleen kantaa ulos. Ja sitten ne tulevat uudestaan ja uudestaan. Mikäs teatteri seuraavaksi tarttuisi Vampyyreihin?

*Siis katsokaa nyt vaikka tätä, tätä, näitä tai tätä ehkäpä omaa suosikkiani.

Linkkejä:
#vampyyrientanssi (Twitter)
#vampyyrientanssi (Instagram)
Ensi-ilta-arvioni
Väliarvioni eri miehityksestä