tiistai 12. huhtikuuta 2016

Lintukoto – Helsinki 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Lintukoto on musikaali suoraan pahamaineisen punaviherkuplan sisältä. Se näyttää äärirasismin absurdit puolet ja lieveilmiöt, yksittäisen pakolaisen elämää, tavallisen ihmisen elämää. Tarinan keskiössä on Sampo (vihainen ja todella hyvä Miika Laakso), joka palaa kymmenen vuoden jälkeen takaisin pieneen kotikaupunkiinsa ja päättää pakolaisten olevan sen tuho ja turma. Dementikkoisä Erkki (liikuttava, hellyttävä, pelottava Jussi Lampi) elää omissa maailmoissaan irrallaan nykytodellisuudesta. Erkkiä hoitaa Ariyana (herkkä, vahva, upea Elsa Saisio), jota Sampo pitää hyvinkin viehättävänä kunnes tajuaa tämän olevan alkujaan Kurdistanista. Sampon sisar Aino (teräksinen, voimakas Emmi Hatjasalo) yrittää ihan vain selvitä arjesta samalla kun veli puuhaa katupartiota ja irtisanoo Ariyanan, jolloin Erkki jää ilman hoivaa.

Aino, Erkki ja mustikkakeitto. Kuva: Toivo Heinimäki

Nelikon elämän kuvauksen lomassa on kabareemaisia taustoittavia kohtauksia. Erkki muistelee siirtolaiskesäänsä Audin tehdastyöläisenä Ruotsissa lukuisien muiden suomalaisten kanssa. Oudon tutun oloinen ministeri (Lampi) ryhtyy mielessään EU:n kuninkaaksi tanssiryhmän ylistäessä taustalla. Maahanmuuttoteemainen A2-ilta muuttuu iltahuudoksi, jossa jokainen jankuttaa karjuen omaa näkökantaansa kiinnittämättä mitään huomiota muihin.

Tarinan kulkua oli vaikea ennakoida ja määritellä. Onko tämä tragedia, onnellinen satu, tragikomedia vai komedia? Hetkittäin pelkäsin, että tästä on tulossa opettavainen ja saarnaava satu, jossa pahis oppii hyvikseksi ja sitten kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Stereotyyppiset hahmot alkoivat kuitenkin vähän kerrallaan paljastaa taustaltaan harmaan sävyjä. Tarina näyttää käännekohtia, joissa kukin voisi valita toisinkin ja joutuu ainakin jälkeenpäin myös miettimään valintojaan. Harvoin on yksi rehellisen tympääntynyt repliikki tuonut musikaalin hahmoon yhtä paljon syvyyttä kuin muuten niin lämpimän ja pidättyväisen Ariyanan "Haista vittu". Tekopyhästä Sampostakin paljastuu inhimillinen, yhtä lailla omia valintojaan kyseenalaistava puoli.

Vihervassari, rasisti ja toimittaja. Kuva: Toivo Heinimäki

Kun varsinaiset tapahtumat hirvittävät, on puhdistavaa saada nauraa jollekin niiden piirteelle, hurrata hyvälle näyttelijälle tai ihailla kohtauksen toteutusta. Kun uutisia seuratessa tuntuu ettei tiedä itkeäkö vaiko nauraa, niin Lintukodossa voi rauhassa kokeilla molempia vuorotellen ja samanaikaisesti. Aihe on vakava ja monia henkilökohtaisesti koskettava, mutta sen käsittely ei suinkaan ole ryppyotsaista tai väkipakolla liikutuksen kyyneliä lypsävää.

Käsikirjoittaja-sanoittaja Eppu Nuotio ja säveltäjä Jukka Nykänen lukkiutuivat kymmeneksi päiväksi berliiniläiseen asuntoon ja tekivät siinä ajassa musikaalin, jonka Ville Sandqvist sitten ohjasi näyttämölle. Nopea puserrus näkyy toisaalta ajankohtaisuutena ja toisaalta jossain määrin hajanaisena kokonaisuutena. Tarina ei sinänsä anna vastauksia, vaan se vain piirtää moniulotteisen maalauksen maahanmuuttokeskustelun eri osapuolista ja heidän vaikuttimistaan. Nuotion sanoitukset ovat teräviä, hauskoja ja osuvia. Nykänen taas on suomalaisista musikaalisäveltäjistä ehkäpä suosikkini. Raikas, koskettava, tarttuva ja mukavasti eri vaikutteita yhdistelevä musiikki etenee kevyesti ja värittää kohtaukset erinomaisesti. Flyygelillä esitystä säestänyt Nykänen oli myös kiehtovaa seurattavaa eläytyessään musiikkiin. Flyygeli ja basso (Pekka Korhonen?) venyivät koko teoksen säestykseksi paremmin kuin hyvin.

Ministeri ynnä ensemble. Kuva: Toivo Heinimäki

Näyttelijänelikkoa oli ilo katsella. Muutamalla rekvisiitankappaleella he heittäytyivät hetkessä hahmosta toiseen, kuulostivat pirun hyviltä ja vuorotellen naurattivat, koskettivat ja vihastuttivat. Lavalla ei ole muuta kuin pöytä ja pari tuolia sekä lisäksi projisointeja ja kaunis valaistus (Kalle Ropponen). Lintukoto-huppareihin puetuilla näyttelijöillä oli tilaa ottaa lava haltuun ja vetää yleisön huomio itseensä.

Lintukodon jälkiolo oli sekava. Oli ihana katsoa hyvin tehtyä teatteria, nauraa, liikuttua ja ajatella. Toisaalta heränneet ajatukset eivät olleet sieltä keveimmästä ja piristävimmästä päästä. Jossain maailmantuskan ja hyvän fiiliksen rajamailla uskallan kuitenkin sanoa ainakin sen verran, että esitys kannattaa nähdä.

Hommafoorumilainen ja Ariyana. Kuva: Toivo Heinimäki

Linkkejä:
Tekijöiden ajatuksia (video)
Ohjaajan ajatuksia (video)
Houdini, vuosi sitten näkemäni Nykäsen musikaali

Ei kommentteja: